Part 4

Kummallisen sattuman kautta on päällikölläni ollut työtä konttorissa ilta illan perästä, tuskinpa saattaa epäillä hänen tarvitsevan ansaita lisää päällystakkia ja höyrykonetta varten. Hänellä on hyvin vaikea pysyä levollisesti omassa huoneessaan, niin että oikeastaan häiritsee hän minua vain. Eilen illalla sanoin sen hänelle ja pyysin häntä ajattelemaan, että olin köyhä ja minun tarvitsee ansaita. Silloin otti hän minua molemmista käsistä ja selitti, että ne eivät olleet luodut nakuttelemaan hänen kirjoituskonettaan. Siksi olivat ne liian pienet ja pehmeät, ja että oli verinen synti että minä menettäisin nuoruuteni ja kauneuteni konttorityössä. Olisi ollut paljon parempi, jos olisi luvannut minulle palkankorotusta, mutta sitä hän kyllä varoi.

On olemassa uudenlaista flirttiä, jota en ole ennen kokenut, konttoriflirttiä. Sillä on erityinen sanaluettelonsa, omat tilanteensa ja erikoiset inhottavuutensa. Tavallisissa tapauksissa, ellen ilman sydämentykytystä saata pudistaa jonkun miehen kättä, jos meillä on jotakin kiusallista välillämme, en aivan yksinkertaisesti tapaa häntä enää enempää kuin haluan, minun ei tarvitse häntä nähdä, eikä puhua hänen kanssaan.

Mutta jos olen konttorissa ja mies on siellä, niinkuin tietenkin on, silloin en voi häntä välttää. Joka aamu odottaa minua kohtaloni, työ ja huoli toimeentulostani pakottaa minut menemään sinne missä tiedän, että se mies on, josta pidän liian paljon tai liian vähän halatakseni tavata häntä, pakoittaa hengittämään samaa ilmaa, näkemään, puhumaan, vastaamaan, päivä päivältä siihen asti, että -- --

Lorua.

Tänään menin viiden ajoissa varsin hyvällä tuulella talouskouluun. Käteni olivat täynnä myttysiä, ja minä iloitsin siitä, että kotiin tultuani saisin ne lakata, panna liinoille ja kirjoittaa niihin joulusäkeistöt. Hetkiseksi olin kokonaan unohtanut Babyn suuren eilen saamansa surun. Mutta kun näin lapsiparan, muistin äkkiä hänen kassavajauksensa ja ymmärsin, ettei tässä ollut toivomistakaan mitään hauskaa, ennenkuin se asia oli selvä. Kyyneleet nousivat silmiini nähdessäni hänen istuvan yksin ja alla päin, niin kalpeana ja surullisena koskemattakaan ruokaan, enkä minä ehtinyt vielä istuakaan, ennenkun hän sanoi: Elisabeth, onko sinulla 67 kr ja 58 äyriä?

-- Ei ole, kultaseni, sanoin minä, mutta minä voin hankkia ne -- ehkä. Etkö ole löytänyt rahoja?

-- En, sanoi hän ja pudisti synkästi päätään. Vaikka olen laskenut ja yhä vain laskenut! Koko päivän taas tänään. Ei näytä olevan mitään mahdollisuutta niitä löytää. Vaikka menenhän minä, tietysti, heti taas sinne etsimään. Minä etsin koko yön, niin että elkää huoliko siitä, jos en tule kotiin. Ja juuri jouluksi, Pegg! Mitä minä teen?

Minä sanoin niinkuin kaikki vanhat viisaat ihmiset kaikkina aikoina: "Syö ensin, muuten et osaa laskea. Sinä löydät ne kyllä, ellet ole hermostunut". Ja Baby arveli, niinkuin kaikki nuoret ihmiset kaikkina aikoina, että vanhat ihmiset ovat välinpitämättömiä heidän suruilleen ja tulevat typeryyksineen, mutta hän söi kuitenkin. Tilasipa hän vielä jonkinlaisen hirtehispilan valtaamana jälkiruokaakin.

-- Pegg, tämä on elämän todellisia suruja ja sen todellista vakavuutta. Tämän nyt sain siitä, kun kuljin alla päin notaarin naikkosen tähden ja luulin olevani onneton. Bah -- kaikki sielun tuska on vain pötyä. Sappikivi ja kassavajaus ovat todellisia suruja! Hyvästi, Pegg, jos löydät 67:58 kadulta, niin voit soittaa 6359:ään, sillä siellä minä olen. -- Ja hän hymyili pientä haikeaa hymyä ja meni kassalle: -- Vasikanpaisti ja mantelileivos hillon kera -- 60 äyriä ja 30, 90, olkaa hyvä.

Minä jäin sinne vielä hetkiseksi ja mietin ankarasti. Sitten menin takaisin konttoriin. Siellä istuin tunnin ja koetin tehdä työtä, odottaen kohoavassa jännityksessä päällikön tuloa.

Hän tulikin, lempeällä, suopealla Ruusunlehtituulella.

-- Tuomari on aina ollut ystävällinen, sanoin minä, eikö olisi mahdollista, se on ehkä hävitöntä, mutta pyytäisin etukäteen palkasta -- 100 kruunua --. Kuinka vihasinkaan häntä sen katseen takia, jonka hän sai silmiinsä.

-- Sitten saa neiti huonot raha-asiat yhä eteenpäin, sanoi hän ja katsoi kiinteästi minuun.

-- Voinhan korvata rahat tekemällä työtä iltapäivisin, ehdotin minä.

-- Ehkäpä on muita keinoja.

Ymmärsin varsin hyvin hänen tarkoituksensa, mutta sanoin:

-- Niin, voihan koettaa, jos joku minun sukulaisistani haluaisi minua auttaa.

-- Ja te luulette, että minä antaisin teidän sitä tehdä! Te ette voi saada rahoja liikkeeltä etukäteen, sillä se on vasten minun periaatteitani, vaan te voitte saada ne henkilökohtaisesti minulta.

-- Ehto? kysyin minä liikeäänellä, mutta sydämen alkaessa ankarasti tykyttää.

-- _Te itse_, sanoi hän ja tuli minua kohti. Minä nousin ja menin pulpetin taa.

-- Ettekö te ymmärrä, että yhteensovittelu on hirveän halpamainen? sanoin minä hehkuvin poskin.

Silloin alkoi hän nimittää itseään rumilla nimillä ja pyysi minulta anteeksi monilla kauneilla sanoilla, ja minun piti välttämättömästi pudistaa kättä hänen kanssaan merkiksi siitä, että kaikki oli hyvin meidän välillämme. Mutta minä tahdoin käyttää tilannetta.

-- Kerronpa tuomarille, sanoin minä, että meillä konttoritytöillä on salainen musta lista Tukholman hakkailevimmista päälliköistä.

-- Mielisinpä sen nähdä, sanoi hän.

-- Sen kyllä uskon, vastasin minä, mutta se ei käy päinsä. Se on olemassa vain suullisena perimätietona. Ooh, kylläpä te hämmästyisitte! Te olette siinä n:o 3, kaikki konttoritytöt Tukholmassa tietävät sen.

Se vain mairitteli häntä. Oi, se oli hullunkurista; oikein murtaakseni hänet vedin esille koko historian Babysta ja kassanvajauksesta, mutta hän ei uskonut minua.

-- Noin ulkokullatuksi en neitiä luullut, sanoi hän, niine kokemuksine kuin neidillä on elämästä! Luonnollisesti ymmärsin, että hän tarkoitti Puttea, mutta olin vaiti, sillä tiesin, ettei hän uskoisi, ennenkuin hän saa nähdä Putten omassa 13-vuotiaan korkeassa persoonassa. Ja vavisten yli koko ruumiin menin ulos eteiseen, lujasti päättäen mennä Rantatielle ja nöyryyttää itseäni uudestaan Babyn tähden.

Minun seistessä kämmeltäen hansikkaiden kanssa tuli hän ulos kirjekotelo kädessä.

-- Neiti olisi kuitenkin saanut 100 kruunua joululahjaksi, sanoi hän tasaisesti.

Minä ilostuin ja hämmästyin tavattomasti ja ojensin hänelle käteni, jota hän suuteli.

-- Näkyypä, etten minä sentään aina vaikuta rauhoittavasti tuomariin, sanoin minä leikillisesti.

-- Eihän neiti sitä tahdokaan, kuiskasi hän aivan lähelläni.

-- Minun täytyy nyt mennä, selitin minä ja väistyin.

-- Vain silmänräpäys. Minä näen, että te yhä vielä olette vihainen minulle siitä, että äsken olin niin häijy ja raaka? Ettekö tahdo näyttää minulle, ettette minua vihaa, sillä sitä te ette saa tehdä.

Minun vastaukseni oli kaksi askelta taapäin, mutta ovella sai hän minut kiinni, kietoi käsivartensa ympärilleni ja suuteli minua.

Minä olin aivan tahdoton, muistan vain ajatelleeni:

-- Ooh, että hän viitsii!

Mutta kun sitten tulin kadulle, en tiedä millä tavalla, väistyi kaikki muu sen äkillisen ja suuren ilon tieltä, että nyt oli minulla joka tapauksessa millä auttaa Babya ja vähän päällekin. Ja nyt luikin tieheni hänen luokseen, ja taivasten tekijä kuinka se tyttölapsi ilostui! Me riensimme kotiin, mutta ostimme koko joukon tavaraa matkalla.

Siellä kotona pyöri Eeva ympäri hillittömän autuuden tilassa 50 kruunun takia, jotka hän odottamatta oli saanut joulurahaksi.

Hän nauraa vielä unissaan minun tätä kirjoittaessani.

Kello oli yli 12. Joulu-ilta siis. Olenko minä tehnyt jotakin hirveän pahaa? Siinä tapauksessa on kauheata, että minä en hituistakaan kadu, tunnen vain veitikkamaista virkeyttä.

X.

Uudenvuodenaatto.

Jouluaaton aamuna tapahtui jotakin tavatonta kello puoli kahdeksan. Me olimme jo toivottaneet toisillemme hyvää joulua ja lojuimme uinaillen puoliveteessä, niinkuin tehdään minuuttia ennen, kun on noustava ylös. Kaikissa ruukuissa ja maljakoissa, joita olimme saaneet kootuiksi, oli kuusenoksia, puolukanvarsia ja mäntyjä, puhtaat liinat oli kaikilla pöydillä, ikkunoillamme oli vastapuhdistetut messinkiset kynttiläjalat ja Babyn nupussa olevat hyacintit.

Eeva oli juuri sanonut minulle: Me voimme kernaasti maata vähän vielä, eivät ne voi antaa nenälle, jos tuleekin neljännestuntia myöhemmin konttoriin, pitäähän sitä jollakin tavalla tuntea että on joulu, kun minä kuulin kahvikolinaa käytävästä, ja notarin äiti näyttäytyi hymyilevänä ja suopeana.

-- Ei, mutta kuinka hirveän erinomaisesti rouva Berggreniltä, sanoimme me kaikki, ja hän asetti tarjottimen pöydälle ja sanoi:

-- Hauskaa joulua, neidit, ja pitäkää hyvänänne.

Se oli sentään pieni hauska alku, mutta Babysta, minä näin sen hänen kasvoistaan, oli haikeata syödä notaarin äidin sahramileipää ja hän näytti varsin synkeältä. Tuntui oikein hullunkuriselta, kun huomasin Emmyn salavihkaa koettavan lohduttaa Babya seuraavalla eriskummallisella tavalla:

-- Kas niin, elä ole pahoillasi, ajattele minua, minua ei ole kukaan edes _pettänytkään_!

Meidän piti lopettaa kello 1 konttorissa, ja silloin oli Putten määrä tulla sinne, sillä hän tahtoi silloin mennä ostoksille.

Kun aamusella tulin toimistoon tuntui minusta, että herrat näkisivät päältäni mitä eilen illalla oli tapahtunut, ja minä pelkäsin tavata päällikköä. Mutta hän näytti niin iloiselta ja huolettomalta, että minä luulin hänen unohtaneen kaikki tyyni.

No, sen kyllä sitten huomasin, että hän ei ollut unohtanut. Koko aamupäivän taistelimme hiljaista epätoivoista taistelua. Hän tahtoi mennä eteenpäin tekstissä, minä tahdoin sitä estää, joulurauhaa oli jo muutenkin kylliksi mullistettu. Ellei hän paranna tapojaan, en minä mitenkään enää voi kauemmin pitää sormuksiani oikeassa kädessä. Se tekee niin ilkeän kipeää, kun hän puristaa koko voimallaan.

Kello tuli 1, ja tuomarit menivät täsmälleen lyönnillä vilkaistuaan sisälle minun huoneeseeni, jossa päällikkö oli ja toivotettuaan hauskaa joulua niin merkitsevästi hymyillen, että minua halutti heitä lyödä. Minunhan oli määrä yhtyä Putten karissa, mutta se veitikka viipyi, niin että minä tuumin mennä ulos ja odottaa portilla, sillä ymmärsin, ettei ollut ajattelemistakaan, että päälliköstä muuten pääsisi eroon.

Hän hyöri ympärilläni ja keksi kaikellaisia kysymyksiä pidättääkseen minua: mitä minä tekisin joulunpyhinä, olinko ajatellut mitään lahjaa hänelle, enkö haluaisi tulla hänen kanssaan kävelemään ja lopuksi, olinko niin lystillinen, että olin hänelle vihainen eilisen illan takia.

Minä olin äärimmilleni hermostunut, kun Putte viimeinkin tuli. Minä sieppasin lakin hänen päästään.

-- Kas niin, poikaseni, tervehdi tuomaria! sanoin minä salaisella ilolla.

Se oli rahan arvoista.

-- No peijakas, sanoi hän.

-- Kuinka niin? kysyin minä.

-- Hänenkö piti saada päällysnuttu?

-- No mutta tuomari, sanoin minä lempeästi moittien, niinkö vähän voi teihin luottaa, kun on kysymys joululahjasalaisuudesta?

-- Niin, mutta hänhän on suuri poika.

-- On kyllä, sanoin minä, meidän väliä on kaksitoista vuotta, mutta hän on niin isokasvuinen. Hän tulee isään.

Ja sitten me menimme. En tiedä, mitä päällikkö ajatteli. Aikanaan saan sen kyllä tietää.

Putte tahtoi välttämättömästi Länsipitkälle. Minä en sinne ollenkaan halunnut, mutta hän vain marssi sinne päin, ja joka kerta kun me tapasimme jonkun vanhanpuoleisen naisen, aivasti hän säännöllisesti ihan äkkiä, juuri kun olimme vieretysten, niin että minun täytyi sanoa:

Lapsi, poliisi tulee sinut ottamaan!

Silloin ryhtyi hän toiseen menettelytapaan ja sanoi yhtenään ääneen:

-- Pegg, eikö sinunkin mielestäsi tuon naisen pitäisi näyttää vähän enemmän makaroonivekaroitaan?

Viimein tultuamme valtiopäivätalolle täytyi minun tarttua häntä korvaan.

Vai niin, Pegg, sanoi hän silloin, kun poikanen on säästänyt koko viime viikon ja jakanut Lontoon elävien kuvien ilmoituslehtisiä voidakseen kalistaa kokoon keikarimaisen lahjan sisarelleen, niin kurittaa tämä häntä jouluaattona, sitä en olisi uskonut.

Hän on Anderssonskan Kalle ihan ilmielävänä, mutta niinpä onkin hänellä koko lukukaudenaikana joka ainoassa aamurukouksessa ollut kirja raamatunkansien välissä.

Luonnollisesti pyysin minä häneltä raukkamaisesti anteeksi ja hän kirkastui ja ohjasi askeleensa valtiopäivätalon pohjoispäähän, joka on virralle päin.

-- Mutta Putte, sanoin minä, sinähän teet kierroksen, mutta hän lähti otattamaan, ja kun minä tavotin hänet, seisoi hän kaivellen kivijalassa olevaa rakoa.

-- Se on minun säästöpankkini, ymmärräthän, sanoi hän, mutta sinä saat kääntyä poispäin, ei sinun tarvitse nähdä kuinka paljon minulla on.

-- Mutta lapsonen, miksi teet näin, sanoin minä.

-- Muuten tuhlaisin ne ostoksiin, ymmärräthän, heti paikalla, sen saat uskoa että pojat panevat paljon rahaa leivosmuruihin Wienerleipomossa, mutta minä olen säästänyt, minä. Hän näytti säteilevän ylpeältä kieltäydyttyään Wienerleipomon herkuista minun tähteni.

Sitten piti hänen katsella jokaista ikkunaa, sillä nyt oli ostettava Peggylle jotakin oikein hienoa. Lopulta astui hän päättäväisesti sisään pieneen korutavarakauppaan, ja minä ihmettelin liikutettuna mikä ikkunan monista kauhistuksista oli hänen mielensä vanginnut. Vasta kun hän tuli ulos, ilosta paistavana, sain hänet Sulun kohdalla istumaan viereeni punaiseen vaunuun ajaaksemme kotiin.

Äkkiä sanoi Putte kaikuvalla äänellä:

-- Pegg, minkätähden sanoi sinun päällikkösi: "No, peijakas!" kun hän näki minut?

Raitiovaunu taukosi tuokioksi hengittämästä, ja minä sain tulta poskiini.

-- Sitä en luule hänen sanoneen, vastasin minä kiireesti. -- Mutta kuules, Putte -- sekoittaakseni pois asian -- menisitkö sinä minun asialleni, kun tulemme kotiin? Muistan että tänään on minun vuoroni ostaa spriitä, mutta minulla ei ole pulloa mukanani. Juoksethan sinä alas ostamaan, minä olen niin väsynyt.

-- Eikö nainen ole ajatellut, kuinka väärin on totuttaa lasta löytämään kapakoihin, sanoi äkkiä muuan vanha herra vieressäni, ja läpi raitiovaunun kävi kuin humina.

-- En, täytynee myöntää, etten sitä ole, vastasin minä totuudenmukaisesti, jonka jälkeen kolmas henkilö sekaantui keskusteluun selittäen, että alaikäiset eivät saa noutaa spriitä. Koska nyt näytti sukeutuvan kodikas yleinen keskustelu, tein päätökseni ja astuin Putten kanssa vaunuista, vaikka meillä vielä oli pari pysäkkiä jälellä.

Poika oli onnellinen, hän luuli, että hänet lähetettäisiin tavalliseen anniskelupaikkaan ja nolostui aika lailla, kun minä sanoin, että oli kysymys denaturoidusta spriistä Sakin teehen ja kiharoihin.

Me pidimme välikohtauksen johdosta aika lailla hauskaa, mutta ehkäpä huvitti ystäviäni vielä enemmän juttu päälliköstä ja harha-askeleesta. Puttea ei koko iltana sanottu muuksi kuin harha-askeleeksi.

Kello 7 tulivat jouluvieraamme, leikillinen Y. Y:stä, joka oli niin yksin maailmassa, ettei yhtään kotia paitsi meidän ollut avautunut hänelle, ja Gerda, joka edelleen huonolla tuloksella etsi hyväksyttävää rakastajaa.

Koko talossa oli joulu, ja me laskimme ikkunoistamme eri huoneustoissa olevat joulukuuset yhteensä kuudeksi, mutta meidän oli seitsemäs ja Putte sai sytyttää kynttilät. Tytöt olivat liikuttavan hyviä Puttelle, liikuttavan, hän oli päivän sankari ja sai joululahjoja meiltä kaikilta. Minä olin suudella hänet kuoliaaksi Länsipitkältä peräsin olevan kamalan, 75 äyrin rintaneulan takia. Minä säilytän sen hänen lapsilleen, joilta odotan paljon iloa vanhuudessani. Me annoimme toisillemme pikkuesineitä, ja Emmy sai 10 erilaista saippuaa, sillä se tavara on hänen ainoa, suuri intohimonsa.

Tunnelma oli hyvä, ja kun se pyrki pettämään, turvauduimme hanuriin. Illallinen piti meitä täydessä työssä pari tuntia, minä panin kaikki työhön sitä ennen, sen kuluessa ja sen jälkeen, ja vuoron perään hämmensimme me kaikki puuroa. Baby ehdotti sitä tarjottavaksi, kun se oli kiehunut neljännestunnin, niin että notariolle oli kyllä onneksi, että hän ajoissa vetäytyi takaisin. Minun täytyy tunnustaa, että kun minun vuoroni tuli, ja minä olin yksin keittiössä, itkin minä hiukan äkkiä ja katkerasti kaivatessani äitiäni ja kotiani, joita en enää koskaan saa nähdä. Kukaan ei sanonut mitään, mutta luulenpa, että tätä muistettavaa puuroa keitettäessä punertuivat meidän kaikkien silmät. Ja notaari kierteli käytävässä ja eteisessä, niinkuin hän olisi ollut kissa. Siveellisyyden nimessä täytyi minun pari kertaa hätistää hänet sieltä pois.

Kun olimme syöneet ja vieraiden suosiollisella avulla pesseet astiat ja siistineet, teimme me Puttelle tilan pienen varjostimen taa ja saimme hänet suurella vaivalla menemään maata. Kaikki tytöt tahtoivat suudella häntä, kun hän makasi siellä ja oli suloisen näköinen, mutta minä varoitin heitä. Vähitellen asetuimme me lepäämään jotakuinkin niinkuin paimenet kedolla, Baby ja minä liesipieluksille, lampaannahoille ja iltavaipoille vieraidemme kauan kursailtuaan pannessa pitkäkseen meidän sänkyihimme ja sohviimme. Meillä ei ollut sydäntä antaa heidän mennä kotiin ja paneutua levolle synkissä yksinäisissä huoneissaan, sinä yönä. -- Eihän meidän joulussamme paljon uskoa ollut, mutta siinä oli varsin paljon liikuttavaa ystävällisyyttä ja hiukan epäitsekästä uhrautumista ja myöskin jonkinlaista urhoollisuutta, sillä kaikki olivat iloisia, vaikka ei kukaan ollut naimisissa.

XI.

Uusi vuosi

Meillä oli meidän lapsuudessamme opettajatar, joka aina käytti harmaata pukua. Ei mene milloinkaan mielestäni kuinka hän säännöllisesti aloitti koulutyön maanantaiaamusin lukemalla haudantapaisella äänellä aamumietelmän, joka alkoi näin: "Uusi viikko vaivoineen ja huolineen alkaa taas -- --." Kehoittavaa ei se juuri ollut pienille lapsille, ja minä muistan, että se varmasti joka kerta puristi meidät jonkinlaiseen tyytymättömyyden panssariin, me ihmettelimme aina minkälaisia vaivoja ja huolia meidän osallemme tulisi.

Olen mielestäni tullut melkein samanlaiseksi kuin tuo kouluneiti-parka, sillä minun ajatukseni käyvät nyt vuoden alussa melkein samaan tapaan. Tulee ehkä erinomainen vuosi, vaikka se nyt näyttää vähän ikävältä.

Juhla on ohi ja rauha myöskin.

Sakin pesä on viime päivinä ollut varsin kiihtyneiden kohtausten tapahtumapaikkana. Näyttää siltä kuin Y. Y:n tytöt todellakin vakavasti aikoisivat käydä sanasta toimeen, mutta oi, sinä lempeä taivas, kuinka paljon sanoja ensin! Liittoutuneiden johtajat ovat pitäneet neuvottelujaan täällä, ja ne ovat olleet sekä kiihkeitä että äänekkäitä. Ensi sijassa on ollut tärkeätä vaikuttaa henkilökunnan mielipiteeseen, ja se on ollut vaikeasti muokattavaa maata. Johtaja, neiti Stenberg, uskoi minulle, että siitä joutui ihan epätoivoon. Ne tytöt, joilla oli vanhempainsa koti Tukholmassa ja sen kautta olivat turvatut kieltäymyksiltä, joita toverien osaksi tuli, asettuivat sangen välinpitämättömiksi. Ja toisten keskuudessa taas oli yhtä monta ajatusta menettelytavasta kuin oli tyttöjä ja ehkäpä useampiakin.

Meillä pidetyissä kokouksissa piti sopia toimintatavasta, ja sanoja valui virtanaan. Baby oli tulessa ja taistelussa kimakkaäänisenä ja salamoivin silmin. Haaveilun vastavaikutus se tällä tavalla ilmeni.

Toverit sanovat, että hän on oikein yhtiöpäinen pieni kiihoittelija. Mikä on rohkeata häneltä, kun hän voi arvata tulevansa jonkun tytön pettämäksi ja merkitsemäksi minä päivänä tahansa, tytön, joka haluaa pysytellä korkeiden asianomaisten suosiossa. Tämä epäluulo ei ole kaunis, mutta se pohjaa erääseen meidän yläluokan virheeseen -- yläluokan Jumala paratkoon -- jota ei maksa vaivaa kieltää, vaikkakin monet sen tekevät.

Meillä oli äskettäin lakkokomitea kahvilla -- se oli kuukauden alussa, jolloin sitä vielä oli parin kukkarossa olevan kympin herkkämielinen omistaja -- ja minä kysyin silloin, kuinka moneen he saattoivat luottaa. Niin, parhaimmassa tapauksessa luulivat he niitä olevan kolmeneljäsosaa. Ketkä?

Sitä he eivät näin äkkipäätä tienneet.

-- Niin, sanoin minä, joukkoon kuuluvat ovat ne teistä, joiden täytyy elää yksinomaan työstään ja joilla on toiveita saada yhä edelleen sitä tehdä, koska heillä ei ole sulhasta eikä liehittelijää tai toivoa saada sellaista.

Tulin samassa ajatelleeksi, että olin sanonut sellaista, jota ei koskaan annettaisi anteeksi, jota eivät nekään anteeksi anna, jotka kerta kaikkiaan ovat sanoneet jäähyväiset maailmalle ja toiveelle saada rakkautta ja kotionnea. Mutta se oli silloin jo myöhäistä.

-- Kuinka saatat sanoa niin? kysyi Baby kiusallisen vaitiolon jälkeen.

-- Sentähden, sanoin minä, että sellainen kuin meidän asemamme nykyään on, täytyy naisen rakkauden ja naisen työn olla toisilleen vihollisia. Ainoana tapana yhdistää nämä molemmat asiat on meillä aina ollut tehdä niistä rakkauden työ. Sitähän voi sairaanhoitaja tehdä, ehkäpä opettajatarkin, joku jolla on kanoja ja puutarha ja kaikkein enin vaimo tai äiti, mutta mainitse minulle konttoristi, joka voi tehdä numerotyöstään ja konekirjoituksestaan rakkaudentyön!

-- Sen voisimme me tehdä, sanoivat Eeva ja neiti Stenberg yhtä aikaa, sinä et meitä tunne, mutta panehan joku oikein naisellinen nainen johonkin konttoriin, niin saanet ehkä nähdä, ettei ole lainkaan mahdotonta, että hän alkaa tuntea hellyyttä reskontraa kohtaan ja pitää äidillistä huolta mustetolposta ja konttoripojasta.

Sukeutui kiivas väittely naisen kutsumuksesta, minä sain pari puolelleni, mutta suurin osa oli minua vastaan, mutta lopulla suistuimme raiteilta, ja tuli hiukan ikävä.

Seuraavana päivänä tuli Baby ja kertoi tarkastaneensa rivit ja huomanneensa, ettei minun laskuperusteeni ollut niinkään typerä.

-- Olenhan minä itsekin todisteena siitä, sanoi hän ja pani suunsa suppoon.

Hän ei ole vielä suoriutunut notaarista ja tämä on vihainen siitä, että Baby ei tullut bostonklubiin ja telefonoi kahdesti päivässä toiselle.

Seuraavana päivänä tuli Baby henki kurkussa.

-- Johtaja tietää kaikki tyyni; ne ovat kielineet!

-- Mitä hän sanoi? kysyimme Eeva ja minä yhtä aikaa.

-- Sanooko? Hän ei sano mitään, kulkee vain ympäri ja hymyilee niin pirullisesti, ja sitten minä luulen, että ellemme me heti pamahuta lakkojulistustamme, niin hymyilee hän koko suunnitelman hengiltä. Ja kun me seisomme jutellen ja kuiskaillen käytävissä, tulee hän aina ja käy ohi, aina, sukeltaa ylös kuin maasta, ja silloin sukeltaisimme me mieluummin sinne alas.

Sitten kului taas päivä, eikä Baby ollut talouskoululla, mutta kun tulin kotiin, makasi tuo pieni kapinoitsija itkien sohvalla, joka oikein vavahteli hänen nyyhkytystensä alla.

Hänen vieressään istui Emma aivan neuvottomana ja tuijotti avuttomasti avaruuteen, ja kun pidin parhaana antaa Babyn itkeä, niin vein Emman meidän huoneeseemme. Mitä on tapahtunut?

Oi, jotakin niin ikävää. Mutta se on heidän oma syynsä.

-- Kerro. Sitten otamme selkoa kenen on syy.

-- Heidät kutsuttiin johtajan luo aamulla.

-- Ketkä? _Baby?_

-- Niin, ja neiti Stenberg ja vielä kaksi muuta ja heidät sanottiin irti sentähden että olivat koettaneet yllyttää tovereitaan.

-- Sepä merkillistä. Ennenkun mitään oli tapahtunut? Kuinka hän sen tiesi?

-- Siellä on kai muutamia, jotka ovat kielineet.

-- Oi, jospa minulla olisi ne täällä! Mutta mitä te silloin teitte?

-- Ne menivät johtajan luo ja heillä oli mukanaan tuo heidän laatimansa kirjoitus, tiedäthän, jossa vaativat korkeampaa palkkaa ja lyhempää työaikaa, ja sitten ne vielä lisäsivät sen, että Babyn ja neiti Stenbergin piti päästä takaisin.

-- Noo?

-- Johtaja sanoi kaikkeen _ei_.

-- Entä _sitten?_ Minä olin niin kiihtynyt, että vapisin.

-- Silloin oli niitä kai kaksikymmentä, jotka sanoivat suoraan että he lähtevät pois.

-- Kuinka monta teitä on?

-- Neljäkymmentäseitsemän.

-- _Niitä ei siis ollut useampia?_ Mitä päällikkö sanoi?

-- Hän sanoi, että he saavat tehdä niinkuin tahtovat, hän voipi saada yllin kyllin tyttöjä, jotka olisivat kiitollisia saadessaan häneltä työtä. Stenberg kuului sanoneen, ettei niitä ole niin helppo saada, kuin johtaja luulee, mutta silloin kysyi tämä, onko hän koskaan nähnyt naisten vetävän yhtä köyttä.