Part 1

POHJOISTULLIN TYTTÖSAKKI

Elisabetin aikakirja

Kirj.

ELIN WÄGNER

Neljännestä painoksesta suomensi

Irene Mendelin

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1919.

I.

Tukholma syyskuun 29 päivänä.

Mikään ei tule sellaiseksi kuin on kuvitellut!

Tätä minä en odottanut kymmenen vuotta sitten, kun kävin rippikoulussa papin luona, sain ensimmäisen pitkän hameeni ja ostin ensimmäisen käärön hiusneuloja, jotka muuten melkein heti karisivat hiuksistani.

Vielä vähemmän minä sitä odotin viisi vuotta sitten, kun täytin kaksikymmentä vuotta ja hehkuin ensimmäistä ja suurinta rakkauttani. Muistan, miltä tuntui, kun yhtä onnellisena kuin rikoksellisena hiivin takakatuja ensimmäiseen kohtaukseen eräänä iltana ja pysähdyin joka lyhtytolpan luona katsomaan kelloa, hänen odottaessa eräässä puistossa. Arkipäivää ei enää olisi elämässäni, lupasin itselleni, taivasta ja helvettiä, enimmin taivasta, ylös ja alas, alituista luisurataa. Ja aluksi se meni, mutta sitten yks, kaks, kolme oli topp tykkänään, ja siinä minä olin, aivan alhaalla. Olisipa joku silloin uskaltanut sanoa minulle, että minusta tulee konttoristi, minusta, joka aina luulin kuolevani seuraavan viikon keskivaiheilla, mutta nyt minä sitä olen.

Ei tullut muu neuvoksi. S.o. olisi kyllä tullut, mutta tämä oli lähimpänä. Ja toisinaan, kun on oikein väsynyt, tavottaa lähintä.

Minä olen juuri näkevinäni silmäini edessä suuren armeijan viyellapuseroita ja itseni viimeiseksi tulleena pakkolaisena. Lokakuun ensimmäisenä päivänä alkaa harjoitus.

Muuan kirjailija on meistä työtätekevistä naisista sanonut, että on rehellisesti myönnettävä, ettei rakkaus työhön, vaan nimenomaisesti suoranainen puute pakoittaa meidät miehen työaloille. Se on varsin oikein ja viisaasti sanottu, ja minä olen varma siitä, että tulen vihaamaan tätä työtä, jonka nyt olen saanut. Sieluni ponnahtaa vaistomaisesti taapäin kassakirjasta ja kirjoituskoneesta, mutta täytyneehän meidänkin elää, Putten ja minun, ja varsinkin Putten, ja vaikkapa Putte, omien sanojensa mukaan, on leski ja orpo, ei se mihinkään riitä, hänen koulunkäyntinsä ja täysihoidossa oleminen täällä Tukholmassa käy niin katkeran kalliiksi. Niinpä olen minä siis velvollisuuden tunteen pakoittamana ottanut paikan erään tuomarin luona rahaston- ja kirjevaihdon hoitajana, ja kaikki sanovat, että saatan olla ylimmilleni iloinen, kun sain sen näin mukavasti ilman Schartaun tai Pihlmanin antamaa todistusta ja minun ikäisenäni. Enhän minä ole 25:ttä vuotta vanhempi, mutta olen kuullut, että he tahtovat saada nuoria ja sellaisia, joilla on vanhemmat, se tulee halvemmaksi. Minä arvelen viattomuudessani olevani kylläkin halpa. 80 kruunua 7 tunnista päivässä ja 50 äyriä jokaisesta ylimääräisesti työskentelemästäni tunnista. Ylimääräisesti aion kyllä työskennellä, ja se tulee Puttelle. Itse täytyy minun tulla toimeen noilla 80.

Saavuin kaupunkiin kello 7 aamusella kuin mikäkin huonekalupahanen, s.o. huonekaluilla oli parempi, ne olivat hyvissä kääreissä ja kannettiin kotiin. Minua ei kannettu, eikä minua vastaanottamassa ollut ainoatakaan sielua, mutta eipä sitä siltä kannattanut antaa mielensä kulossa kulkea. Voitin haluni ajaa hevosella ja astuin raitiovaunuun luvaten itselleni, ettei sekään saisi tapahtua kovin usein, koska piletti oli sama kuin leipää koko päiväksi, aamu-, ilta- ja aamupäivävoileiviksi, ellei niitä laita liian suuriksi ja liian monta.

Raitiovaunu oli täynnä aamunkalpeita ja hieman viluisia työihmisiä. Nähdessäni heidät koetin käyttää tilaisuutta ja kohottaa tunnelmaani "ajattelemalla niitä, joilla on huonommin kuin minulla". Koska minun on oltava konttorissa kello 9, olisi pitänyt olla tavattoman terveellistä ajatella niitä, jotka alkavat aherruksensa kello 7, mutta tämäkin on vain niitä vanhan väen monia taruja, sillä eivät nuo ihmiset sanottavasti mieltäni kohottaneet.

Ja punainen vaunu mennä kolisi ylös Upplanninkatua, ohi rakennusten, rakennusten ja pelkkien rakennusten, ja kun luulin olevamme jotakuinkin Vanhan Uppsalan luona niin olimmekin Odenaukealla. Koko Pohjoistullinkatu muistutti jo huonekaluvarastoa ja salli läheisesti tutustua muuttavien perheiden elämään. Minun oli ylen vaikea päästä omasta portistani sisään. Rakennus, jossa asun, on jotakuinkin uusi, suuri kuin linna ja vastaa asukasluvultaan arvatenkin kolmannen luokan kirkkoherrakuntaa. Holviportista tullaan sementoidulle ja ylt'ympäriinsä rakennetulle pihalle, jossa on sisäänkäytäviä aina F:ään asti. -- Jos ojentautuu, näkee mahdollisesti neliskulmaisen taivaankappaleen, kooltaan kuin puseroon menevä kangas, mutta taivas tuntuu olevan tavallista loitompana. Tämä piha vaikuttaa hiukan kuin kaivolta ja minä ajattelen toisinaan Joosefia ja hänen tylyjä veljiään.

Me asumme neljännessä kerroksessa, mutta hissiä ei ole, rakennus on suunniteltu jotakuinkin keskiluokkaa varten. Ihmiset sanovat, että on hyödyllistä kavuta portaita, ja siitä kai johtuu, että ei koskaan turhanpäiten mennä kotiin.

Kun viimeinkin olin tavaroineni päässyt hinautumaan neljänteen kerrokseen, vaivuin hengästyneenä ullakkoportaiden alimmalle askelmalle. Koputin keittiönovelle, vaan kukaan ei kuullut, silloin aloin raivon puuskassa vasaroida, niin että koko talo heräsi.

-- Elisabethko siellä on? kuulin sisältä päin.

-- Niin, voithan ymmärtää, etteivät mitkään säädylliset ihmiset sillä tavalla elämöi eivätkä tule tähän aikaan päivästä.

-- Niin, kyllä täällä on Elisabeth, sanoin minä, avatkaa!

Silloin he vihdoinkin aukaisivat, mutta silloin minä myöskin ymmärsin heidän epäröimisensä, sillä he olivat kaikki enemmän tai vähemmän yöpuvussa ja hiuspaperuksissa. Minun täytyi nauraa: tämä siis oli Pohjoistullin Sakki, sivistyksen äärimmäinen vartio Waasan kulmakunnalla. Mutta minä tunsin, että tulisin viihtymään sen kanssa. Oli onni minulle, että eräs tämän iloisen ja kuuluisan Sakin jäsenistä meni naimisiin ja asui nyt onnellisena maaseudulla, niin että minä sain tulla hänen tilalleen. Me vuokraamme kaksi huonetta eräältä vanhalta rouvalta, jolla kuuluu olevan poika, joka on notaari, meillä on osa hänen keittiöönsä, ja minä otaksun, että on tarkoitus, että meidän on elettävä pelkällä leivällä ja pala painettava alas teellä ja kahvilla ilman kermaa. Päivällistä syövät toiset ulkona, milloin ja missä ja jos kannattaa. Minä tulen nyt kuulumaan siihen ihmiskastiin, joka näkee n.s. kotielämästä vain sen mitä voi varkain nähdä, kun pihan toisella puolella asuvat naapurit ovat unohtaneet laskea kierrekaihtimen alas. Jos me olisimme miehiä, olisi meidän "kokonaan oltava ravintolain varassa." Tämä saattaa olla varsin huvittavaa, kun syntymästään asti on ollut perhetyttönä vanhempiensa ja toisten kodissa.

Eeva, joka on ainoa, jonka ennestään tunnen, ja josta tulee huonetoverini, esitteli:

-- Tässä on se uskovainen nainen omine vuodevaatteineen, jota me sanomalehti-ilmoituksella olemme etsineet. Toivon että kaupunginlähetti pian tuo sänkyvaatteet.

Kaikki syleilivät ja suutelivat minua ja auttoivat päällysvaatteet yltäni, ja naurun ja puheen surina täytti huoneen, kunnes Eeva päästi ulvonnan, joka olisi voinut kuolleetkin herättää.

-- Taivaan nimessä, Eeva? sanoin minä.

-- _Notaari_!

Ovi oli narahtanut käytävässä, ja samassa olivat tytöt kuin poispuhalletut keittiöstä ja käytävästä, paitsi Baby, joka oli melkein puettu ja vartioi kahvipannua, samalla kun hän pauloi kenkiänsä. Luonnollisesti se ei ollut notaari, vaikka kyllähän se olisi hyvin miehen tapaista saada levottomuutta aikaan kanatarhassa tähän aikaan päivästä.

Heti sen perästä hätkähdin minä kuullessani uuden kimakan hätähuudon:

-- Tytöt, kello on kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan!

Minä seisoin vallan mykkänä siinä melussa, joka nyt seurasi. Oli niinkuin pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt läpi huoneen. Kahvikupit ja sokeriastia sinkoutuivat esille piironginlaatikosta, voita ja leipää viskautui esille keittiön kulmakaapista, Baby tuli kahvia läikytellen, ja kaikki levittivät voileipiään tulisella vauhdilla ja polttivat huulensa kahvilla, samalla kun he sen ohessa käsittämättömällä tavalla koettelivat hattujaan peilin edessä. Heti puoli yhdeksän jälkeen mennä kolistivat he kapat pujotettuina toiseen käsivarteen ja käsineet, laukut ja vaaleanpunaiset voileipäpussit käsissä. Tuli äkkiä sellainen hiljaisuus, että minä säpsähdin.

Odottaessani kaupunginlähettiä, lämmitin vettä kattilassa ja asetuin pesemään aamiaiskuppia keittiössä. Se oli ensimmäinen kerta eikä suinkaan viimeinen; minun kohtaloni on aina ollut läheisesti sidottu pesuastiaan.

Nyt notaari todellakin tuli. Minä työnsin keittiön oven kiinni ja hypähdin puulaatikolle, niin että saatoin ovessa olevasta lasiruudusta tarkastaa mitä hän teki. Niinkuin olin aavistanut ei hän mennyt suoraan ulos eteiseen, vaan teki kierroksen meidän molempain huoneittemme läpi. Eihän hän muuta ymmärtänyt, kuin että kaikki olivat poistuneet, niinkuin tavallisesti. Silloin laskeusin minä alas, menin hiljaa kuin pieni enkeli sisälle huoneeseeni ja tulin parahiksi nähdäkseni hänen penkovan Babyn kirjahyllyä. Hän pakeni pelkurimaisesti eikä esittäytynyt; hän oli pitkä ja hiukan ikävästi hallistunut eikä ollenkaan minun makuni mukainen.

Niillä on jo Yksi Mies romaanissa, ennen minun tuloani. Mitenkä sitten tästä puoleen tuleekaan olemaan? En tiedä mitkä miehet ja mitkä onnettomuudet odottavat minua täällä Tukholmassa, mutta sen voin ainakin kokemuksen tietä laskea, että missä minä olen, sinne kokoontuu vielä muutama vuosi eteenpäin aina -- --

II.

Syyskuun 30 päivä.

Tänään olen ollut esittäytymässä tuomarin luona; minut oli otettu valokuvan nojalla, hän näytti siltä, kuin olisi hän tuntenut helpotusta nähdessään, että minulla oli kunnollinen ihokin. Huomenna alkaa raataminen, ja eilen perehdyin huoneustoon. Eevalla ja minulla on keskikokoinen huone, kummallakin on oma ikkuna ja oma pitkäseinä. Eevan on hänelle hyvin luonteenomainen ja yhtä virkistävä kuin hän itsekin. Ihanan, leveän turkkilaisen leposohvan yläpuolella, joka on saatu ostetuksi monien kuukausien aikana kieltäytymällä välttämättömimmistäkin, riippuu näin kuuluva kirjoitus: _Miehet elkööt millään tekosyyllä asettuko naisten vaunuun!_ Räikeänä vastakohtana ryhmittyy tämän luostarimaisen kirjoituksen ympärille jäljennöksiä Sindingin ja Vigelandin rohkeimmista piirustuksista ja edelleen kirjavassa sekasotkussa runoilijoita ja näyttelijöitä ja demimondinaisia, Botticellin madonneja ja hänen omia tätejään. Leposohvan vieressä on hänellä pieni, uhitteleva tupakkapöytä, mutta ikkunan luona suuri kirjoituspöytä, jossa hän aina korjailee kuosinmukaisiksi puseroitaan tai pallistaa hameensa tai silittää kaularöyhelöitään, sanalla sanoen tekee kaikellaista muuta, mutta ei kirjoita. Ikkunan välissä riippuu toinen miettimisen arvoinen kirjoitus: _Järjestys on työn vipusin_, joka vallankin aamuisin, jolloin koko huone on sekaisin, tekee hullunkurisen vaikutuksen.

Olen huomannut että Eeva on oikein hullaantunut tällaisiin mietelauseisiin, sillä käytävän ovenpieleen on hänen käsialallaan siniliidulla kirjoitettu: _Elä kulje tätä tietä, kun notaari on kuultavilla tai näkyvissä_!

Omalle seinämälleni olen sijoittanut kotini arkihuoneesta peräisin olevan vanhan, rehevän ja epäkuosikkaan punaisen sohvan, ja sen yläpuolelle olen asettanut pari taulua: vanhempaini kapinettivalokuvat soikeissa kehyksissä. Isän kuvaa saartaa lasin alla oleva kellastunut tohtorinseppele. Isä poloinen, joka et tahtonut kirjoittaa kvinna kv:llä; parasta oli että sinä sait kuolla, ennenkun he saivat oikeuden hoitaa virkaa valtion palveluksessa ja paljon muuta. Ajatteles, jos olisit saanut jonkun hameniekan opettajakuntaan! Sitten on minulla kolme neljä Rembrandt jäljennöstä, joita minä oikeauskoisena ihailen: Hendrijke ja Saskia, joita kohtaan tunnen vissiä myötätuntoa, ja kaksi taiteilijan omaa muotokuvaa, toinen Saskian ajalta, toinen Hendrijken. Sitten minulla on Rosettiltä kaunis ja intohimoinen naisenpää ja muuan sanomalehtileikkele: Duse painunein päin ja tuskaisin, hiipunein profiilein.

Toisessa huoneessa suoraan meille johtavine ovineen asuu Sakin nuorin ja vanhin jäsen: Baby tai oikeammin Magnhild ja Emmy, molemmat palvelevat samassa konttorissa, Yhtyneet Yhtiöt. Ennenkun olin puhunut mitään Babyn kanssa, tuntui minusta, että hänen pieni persoonallisuutensa vilahti esille ikkunalla olevista laseista, joissa oli hyacinttisipulia ja pienestä Ruotsin multaa sisältävästä maljakosta -- mullan oli hän ostanut Hötorgetilta 15 äyrillä litra -- johon hän oli kylvänyt heinänsiemeniä. Hänen on ikkunan vieressä oleva tilava ompelupöytä ompelulippaineen ja pieni mustetolppo ilman mustetta. Pöydän alahyllyllä on rikkiluettu ja jumaloitu Heine, Levertinin runokokoelmat ja Blicher-Clausenin Violin, joka on selästä halennut. Vuoteella lepää sirosti patja, jossa on Allumin kuva vihreällä satiinilla, mutta hän kääntää aina hänen kasvonsa alaspäin -- päivisin.

Ollen vanhin pitäisi kai Emmyn Sakissa edustaa Kokemusta. Mutta minä en luule, että hän elämästä tuntee juuri muuta kuin sen harmaan työ- ja kieltäymyspuolen. Summan kaikesta mitä hän on oppinut, on hän esittänyt gobeliinipisteillä tummanvihreäpohjaiselle kankaalle, kääntösohvansa yläpuolella. Siinä on aivan lakoonisesti luettavana.

_Opi kärsimään valittamatta_!

Minä mainitsin siitä jotakin Eevalle, ja hän kertoi hieman sääliväisesti hymyillen, että Emmyllä, niin kauan kun hän oli kuulunut Sakkiin, aina oli ollut juuri samallainen seinäkoriste. Gunhild, Sakin entinen jäsen, joka oli ollut hänen erityinen sydänystävänsä, oli saanut sellaisen kuuliaislahjaksi. On varsin anteeksiannettavaa, että hän siitä oli vallan kauhistunut, mutta Emmy oli näyttänyt niin säteilevältä ja toivonut, että se saisi koristaa vierashuonetta.

Minä olin eilen päivällisillä Rantatien varrella asuvan rikkaan enoni luona, ja kaikki perheen jäsenet sanoivat: pieni poloinen, tule tänne usein, niin pidämme sinusta huolta. Görel, serkkuni, uskoi minulle, että hän käyttää niin paljon, kuin minä saan kuukaudessa palkkaa, vain hajuvesiin, hansikkoihin ja suklaihin. Mutta niinpä onkin hän paksu ja tuoksuu aina hajuvesille. Kaikesta huolimatta lähdin sieltä kiitollisena ja iloisena siitä, että en ollut suostunut tädin tarjoukseen asua yhdessä talousneidin kanssa velvoitettuna palvelemaan Görelliä ja juoksemaan hänen kanssaan pukuja koettamassa Jankella. Kun tulin kotiin, oli kaikkialla pimeää ja hiljaista; kuinka minä nautinkaan pistäessäni avaimen omaan lukkoon ja käydessäni ympäri ja tuntiessani olevani kotona!

Mutta miten olikaan tulivat Baby ja Emmy. Baby visersi kuin lintunen ja Emmy vähän vingahteli, niinkuin hänen tapansa on. Mutta pian nousi rajuilma ja sen mukana tuli Eeva, virkeänä, punaposkisena ja säteilevänä. Mutta hän oli tuskin ehtinyt oven sisäpuolelle, ennenkuin hän hänelle ominaisella tavalla kiljahti kauhusta: -- Taivaan taatto, fotogeeni!

-- Minä menen, sanoi Baby alistuvaisesti.

-- Ei, tyyntykää te, minullahan on päällysvaatteet ylläni.

Ja sitten pyörähti hän keittiöön noutamaan öljykannua ja lennähti nuolena portaita alas.

Ennenkun minä edes ehdin saada tulitikut käsiini, soiteltiin jo ovikelloa.

-- Minun täytyi painaa nappia nenälläni, vakuutti hän totisena, ja hänellä oli todellakin kädet täynnä. Öljykannu oikeassa kädessä, pilsnerpullo puristettuna kainaloon ja paketti kynttilöitä ja toinen pilsnerpullo vasemmassa.

-- Oletko kulkenut tuolla tavalla kadulla? kysyin minä kauhuissani.

-- Olen, montakin kertaa, mutta en päivän valolla. Meillä on myymälä tuolla alhaalla portinpielessä, josta ostamme kaikellaista ja jossa ne yleensä suopeasti antavat velaksi. Sattuu kuitenkin toisinaan huonoina aikoina, kun vero on hikoiltava esille, että me saamme käydä loitompaakin kuukauden lopussa. Te olette kukin velkaa minulle kaksitoista ja puoli äyriä öljystä ja pilsneristä; kumman näistä sitten haluatte kaataa kurkkuunne tai lamppuihinne on minulle yhdentekevä.

-- Mutta kuinka hienoa sinulla onkaan, Elisabeth! Isänsydän ja Rembrandt! Mutta sinä oletkin aina ollut valinnassasi erittäin tarkka.

-- Valitessani vanhempia, niinpä niin, sanoin minä. Mutta emmekö saa kohdakkoin vähän ruokaa?

-- Jos haluat juomaa, saat heti paikalla, sanoi Eeva, ja tavallisella nopeudellaan avasi hän pullon ja kaatoi minulle lasiin.

-- Miksi ette mieluummin juo maitoa? sanoin minä.

-- Ooh, sanoi Eeva taivastellen, paljonpa sinulla vielä onkin opittavaa. Luuletko sinä että maitoa on noin vain juotavaksi? Kallista se on ja tiukalla se on, eikä sitä toisinaan saa rahallakaan. Juo, sinä, se ehkäisee kuvotuksia.

Minä vakuutin, etten tuntenut oireitakaan siihen suuntaan.

-- Vai et tunne? Varmasti tunnet, sanoi hän. Alkaa aina kuvottaa, kun tulee Tukholmaan, ennenkuin tottuu. Olisitpa nähnyt minut neljätoista päivää sitten, kun tulin lomaltani. Minä kuljin täällä kuin sisuksensa menettänyt silli ja kirosin. Kadut tuimelsivat minua puhumattakaan noista rumista rakennuksista. Minusta tuntui, että olisin halunnut asettua Odenaukealle oksentamaan! Ja olisinpa mielinyt panna pienen pommin konttoriportaiden alle. Mutta nyt olen siihen tottunut! Nyt on virastoni mielestäni iloisin ja kodikkain hautajaisvirasto maailmassa.

-- Jospa minäkin jonkun ajan kuluttua ajattelisin samoin asianajotoimistostani.

-- Varmasti niin teet. Konttorielämä on hekumallista hiljalleen tappavaa myrkkyä. Sinä tulet kyllä olemaan tyytyväinen maailmaasi. Ainoastaan parempina hetkinäsi olet tunteva, että tyttöjen ei pidä olla konttorityttöjä, vaan naimisissa ja heillä pitää olla lapsia, joiden kanssa juosta kilpaa niityillä, keittiö ja kangaspuut eikä laisinkaan _kultuuria_. Ja niinä hetkinä on sinun kuuma olla, sen lupaan.

-- Ei sillä ole väliä, Eeva, sanoin minä, minun paremmilla hetkilläni on niin pitkät väliajat.

Baby oli sillä välin pujahtanut keittiöön; nyt tuli hän sisään kauhistus maalattuna kasvoilleen.

-- Meillä ei ole ollenkaan voita kotona, kuiskasi hän.

-- Minulla on, selitin minä, ja oli liikuttavaa nähdä, kuinka he ilostuivat, kun minä otin esille maalaiseväitäni: voita, leipää ja munia. Meillä oli ylen hauska illallinen, tunnelma oli korkea, Baby sai esille Levertinin ja lausui voileipien lomassa. Sitten sammutimme lamput, sytytimme ampelin ja polttelimme kukin savukettaan.

Vasta kello kymmenen vaimeni naurujen mainingit, ja me järjestäydyimme yöksi.

Kun olimme maanneet hiljaa hetkisen, sanoi Baby juhlallisesti:

-- Nyt menee yläluokka oopperakellariin.

Ja sitten me nukuimme.

III.

Lokakuun 9 päivänä.

Ajatteles, sunnuntaiaamu! On oltu siioissa koko viikko, ja kun ei ole oltu työssä, niin on _ajateltu_ sitä. Toimisto, toimisto, ja: olenko nyt muistanut sitä ja muistanut sitä? Ja toisinaan olen keskellä yötä herännyt unennäöstä ja sanonut: Kassakirja! Ja minun päässäni on kirjoituskone takonut, sormeni ovat liikkuneet ajatusten kanssa tahdissa ja nakuttaneet ne ilmi Remingtonilla.

Päällikkö on hyvä ja avulias ja sanoo, että minun on kysyttävä häneltä, jos on jotakin, josta en voi selviytyä omin päin. Mutta enhän minä tahdo mielelläni hänelle näyttää, että olen niin hämmentynyt, kuin olen.

Sakki nauraa minulle sentähden, että elän ja puhun vain toimistosta ja sanoo, että sellaista heillä on tarpeeksi toimistoajalla, ellen tule hauskemmaksi pian, saan muuttaa. Enin minua ivaillaan siitä syystä, että olen niin täsmällinen aamuisin.

-- Noin erinomaisia mekin oltiin silloin, kun olimme uusia, sanoo Eeva.

No niin, sai sitten ensimmäinen viikko kuluneeksi, ja kun minä kello 5 lauantaina iltapäivällä suljin kassakaapin ja laskin alas verhon kirjoituspöytäni eteen, ajattelin minä, että nytpä minä annan palttua kaikelle aina maanantaiaamuun asti.

Syötyäni päivällistä menin noutamaan Puttea, joka asuu täysihoidossa Itämalmilla erään leskirouvan luona kolmen neljän muun koulupojan kanssa. Alistuin hänen takiaan käymään kaksissa elävissäkuvissa ja sokerileipurissa ja menin sitten kotiin hänen kanssaan ja asetin hänet kirjan ääreen. Sitten polskuttelin kotiin lopen väsyneenä tihusateessa märin hameenhelmoin, juuri kun kaikki ihmiset riensivät teattereihin. Mutta minun täytyi varata muonaa myymälästä sunnuntaiksi ja sitten vihdoinkin kämpiä portaita ylös.

Kotona vallitsi haudan hiljaisuus; vasta kun menin sisähuoneeseen noutamaan tulitikkuja, huomasin jonkun esineen sohvalla. Kun menin sen luo ja valaisin sitä, näin että se oli Emmy, kokoonluhistuneena, elottomana, tunnottomana. Mahdotonta oli saada hänestä sanaakaan, ja niin minä tulin aivan kauhuihini.

Hän on mennyttä, ajattelin minä, ei varmaankaan enää koskaan voi hoitaa paikkaansa; mitä me hänelle teemme? Odotin odottamistani, vaan kukaan ei tullut. Minä seisoin ikkunan ääressä ja näin lamppujen syttyvän toisen toisensa jälkeen kaikissa linnan ikkunoissa, niin että rakennus muistutti meidän liitulinnaamme, johon kotona panimme kynttilöitä, joiden valo säteili aukkojen läpi. Vastapäätä olevassa huoneustossa paloi tuli takassa ja punaverhoinen lamppu pöydällä. Siellä oli kotoista elämää, vanha herra ja vanha rouva ja jokin, joka muistutti lapsenlasta, olivat pöydän ympärillä, jolla oli omenia ja pähkinöitä. Oli aivan kuin olisi ollut pimeässä katsomossa ja seurannut toiminnan kulkua valaistulla näyttämöllä; toimintaa ei paljon ollut, mutta lämpö tuntui suoraan yli pihan, ja samoin tunnelma. Mutta minun sydämeni huusi äkkiä aivan aiheettomasti jotakuta, jota en koskaan ajattele, mutta jonka kanssa kerran toivon saavani omistaa lapsenlapsia.

Se oli hyvin typerää minulta, mutta johtui siitä, että heidän lamppunsa oli aivan samallainen kuin meidän olisi ollut, ja joka olisi palanut joka ilta heittäen hiljaista, punaista valoaan yli meidän -- pyhän ja vaiteliaan onnemme.

Ehdittyäni näin pitkälle, laskin kierrekaihtimen alas ja ajattelin: tuo on kyllä hyvä, mutta minullahan on Vapaus. Ja sydämeni sisimmässä inhosin minä sitä, niinkuin naiselliset naiset tekevät, kun niillä se on.

Jumalan kiitos, vihdoinkin tulivat tyttöset, ja pyhä hiljaisuus keskeytyi.

-- Missä on tunnontarkka? (Se olin minä.) Valoa sähkö-öljylamppuihin! Nyt sitä vietetään sapatti-iltaa! Minä olen ostanut kukkia 50 äyrillä Hötorgilta.

-- Hush! sanoin minä. Emmy on heikko. Hän makaa kuin pieni esine sohvalla, ja minä olen turhaan koettanut herättää häntä henkiin.

-- Ooh, sinä et vielä tunne tapojamme! Hän on käyntinsä käynyt tälle viikolle. Siinä kaikki. Vielä kestää hän vetää muutaman kerran. Hänellä on enemmän voimia kuin luulet uhrata Yhdistyneitten Yhtiöitten alttarille. Vai kuinka Emmy?

-- On, kun täytyy olla, sanoi Emmy. Mutta jos saisi eläkkeen, olisi sitä kuollut aikoja sitten.

-- Emmy puhuu aina täytymisestä, sanoi Baby, mutta minä puolestani käyn alati odotellen jotakin hauskaa, joka ottaa minut pois Yhdistyneiltä Yhtiöiltä. Ellei minulla olisi sitä lohdutusta, menehtyisin.

-- Minulla on ainoastaan kuolema odotettavissa! vastasi Emmy ja kääntyi seinään päin.

-- Tule, Baby! sanoi Eeva. -- Hänen selkäänsä pakottaa varmaankin taas. Ota Levertin mukaasi!

-- Baby, sanoin minä, paljonko sinä saat palkkaa?

-- Kuusikymmentäviisi. Kuinka niin?

-- Ja kuinka kauan olet ollut Yhtiöissä?

-- Tuskinpa vuottakaan vielä. Elä sano mitään palkankorotuksesta! Pyysin kerran viime keväänä, kun en voinut elää kuudellakymmenelläviidellä!

-- Noo?

-- Niin, päällikkö vastasi tähän tapaan: neiti kai tietää, ettei tämä ole mikään huoltolaitos.

Ne ottavatkin mieluummin Yhtiön palvelukseen parempia tyttöjä, joilla on isä, joka kustantaa heille huoneen ja siivouksen ja valmistettua ruokaa kolmesti päivässä.

-- Onko tarkoitus, sanoin minä, että palkka käytetään hansikkoihin ja hajuvesiin ja Suchard suklaaseen?

-- Niin on tarkoitus, sanoi Eeva. -- Mutta Baby voit sen kernaasti kertoa. Tehän aiotte lakkoilla uudenvuoden alla, ellette kaikki saa palkankorotusta. Eikö se olekin komeata, Elisabeth?

-- Se kuulostaa niin kummalliselta, sanoin minä. Sivistyneet tytöt eivät tapaa lakkoilla.

-- Ei, sitä ne eivät tapaa tehdä, sanoi Eeva. Mutta nyt koittaakin uusi aika.

Emmekä me koko iltana puhuneet muusta kuin lakosta ja sen onnistumisen mahdollisuuksista ja meidän asemastamme.