Part 42

Maaliskuun 1 päivänä 1861, sinä päivänä, jolloin kaikki maaorjat vapautettiin koko Venäjän valtakunnassa, oli Altain kruununtiluksella 145,639 miesasujanta, joista 25,267 kaivos- ja majamiehinä. Näitä ei kyllä irroitettu entisistä velvollisuuksistaan yhtenä päivänä, vaan kahden vuoden kuluessa. Heistä luopui 12,626 kaivostyöstä, palasi kotikyliinsä ja rupesi maanviljelijöiksi; muut, jäivät vapaina työmiehinä vuorityöhön.

En luule erehtyväni, jos oletan, että Altain kruununtilan olot, jotka ovat säännöllisemmiksi järjestyneet kuin missään muualla Länsi-Siperiassa, johtuvat sen entisyydestä. Keisarin tilan nykyisten asujanten vanhemmat ja esi-isät eivät ole koskaan tunteneet olevansa sorretut, vaikka eivät olekaan olleet vapaat. He olivat maaorjia, mutta sen äärettömän suuren maan herran ja hallitsijan orjia, jossa heidän isäinsä kehto oli ollut. He olivat pakotetut tekemään työtä herralleen ja antamaan poikansa melkein koko miesijäksi herran palvelukseen, mutta se herra oli keisari, jumaluuden vertainen olento heidän silmissänsä. Sen tähden heitä keisari elätti, piti heitä vapaina kaikista muiden kansalaisten velvollisuuksista, salli heidän ottaa hänen maastansa, mitä vain voivat saada, ei millään tavalla estänyt heidän vaurautensa kehittymistä; suojeli heitä niin paljon kuin mahdollista virkamiesten vääryydeltä, tulipa vielä hyväntekijäksikin siten, että pakotti heidän lapsensa tai ainakin osan niistä käymään koulua. Heidän käskijöikseen asetetut virkamiehet olivat paljon sivistyneemmät enimpiä muita kruunun palvelijoita; melkein kaikki olivat Saksassa lukeneet ja suuri osa heistä oli saksalaisia synnyltäänkin ja he toivat joskus saksalaisia tapoja, mutta ainakin laajempaa tietoa maahan, jossa he keisarin nimessä vallitsivat. Vielä nykyäänkin on Barnaul, kruununtilan pääkaupunki, sellaisen sivistyksen keskuksena, jota ei muualla Siperiassa ole; vuorityön kukoistuksen aikaan se eittämättä oli koko Pohjois- ja Keski-Aasian henkinen pääkaupunki, ja sieltä leviävä valo säteili sitä kirkkaammin, kuin kaikki kaivospaikat olivat hyviä keskuksia, jotka sitä levittivät yhä laajemmalle. Sitenpä tämä kruununtila oli etevässä asemassa kaikkeen muuhun Siperiaan verraten.

Ehkä ei ollut kruununtilan hallituksen tarkoitus koskaan edistää talonpoikaissäätyä; maaorjuuden lakkauttamiseen asti katsottiin sitä ainoastaan vuorenviljelyksen välttämättömäksi avuksi. Ajat ovat muuttuneet. Siitä asti, kuin maaorjat muuttuivat vapaiksi ihmisiksi, on vuorenviljelys yhtä lakkaamatta taantunut, kuin maanviljelys vaurastunut. Ei ole vielä tahdottu luopua vanhasta vuorityötavasta, mutta siinä kuluu niin suuria summia, että kaivostyön puhdas voitto jää ihan mitättömän pieneksi. Tosin on otettu puheeksi vuorenviljelyksen antaminen toimeliaille yksityisille, mutta siitä ei vielä ole tullut mitään valmista. Maan jättäminen vapaasti käytettäväksi niin syvälle, kuin aura kyntää, on ollut vanhastaan tapana ja siten muuttunut jonkinlaiseksi tottumukseksi eli nautintaoikeudeksi. Tosin, kuten jo sanottiin, ei kellään ole kruununtilalla viljelymaa omanaan, eipä edes talon sijakaan; mutta mikä on keisarin oma, se talonpoikain mielestä on myöskin "hyvän Jumalan" omaa, ja hän kyllä mielellään antaa uskovaisten käyttää sitä hyödykseen. Kruununtilan hallitus tosin ottaa jokaisesta pelloksi muutetusta hehtaarin alasta neljäkymmentä kopeekkaa vuodessa vuokraa, mutta ei se sen otossa ole varsin ankara eikä talonpoika puolestaan tunne olevansa velvollinen pitämään siitä tarkkaa lukua. Niinpä jokainen talonpoika yleensä viljelee niin paljon maata, kuin jaksaa, ja valitsee, minkä paikan vain tahtoo.

Kruununtilan nykyinen talonpoika on kaunisvartaloinen, valpasmielinen, taitava, kykenevä, oppivainen, vierasvarainen, hyvänluontoinen ja armelias mies sekä vauraasti elävä, itsetuntoinen ja valppautta rakastava. Hänen käytöksensä on vapaampi, vähemmin nöyrä kuin venäläisen talonpojan. Hän on kohtelias ja avulias, alammainen ja sen tähden helposti taipuvainen, mutta ei matelevainen eikä orjallinen; sen tähden hän ei suinkaan vaikuta vastenmielisesti vieraasen. Mutta hänelläkin on kaikki ne ominaisuudet joita sanomme talonpojan eljiksi ja jotka heikontavat ensimmäistä hyvää vaikutusta. Vaikka hänellä on ollut sivistymisen tilaisuutta enempi kuin millään muulla hänen säätyisellänsä siperialaisella, hän ei kuitenkaan rakasta ollenkaan koulua. Hän on ankaran tarkka uskovainen ja saattaa kirkolle uhrata vaikka koko omaisuutensa, vaan koulua hän katsoo sellaiseksi laitokseksi, joka vain turmelee ihmistä eikä suinkaan sivistä. Muistaen entiset olot, jotka tosin olivat erittäin puutteelliset, sekä vanhat, palveluksesta eronneet sotamiehet, jotka hänen isäinsä aikaan pitivät koulun valtikkaa, lähettelivät oppilaitansa hakemaan viinaa ja sitte humalapäissään tarpeettomasti heitä rääkkäsivät, on hän tavattoman epäluuloinen kaikkea kohtaan, joka on millään tavalla koulun yhteyteen kuuluva, ja riippuu sitä paitsi talonpoikain tapaan kiinni siinä mielipiteessä, että enempi tieto, kuin hänellä itsellään on, ainoastaan vahingoittaa hänen lapsiansa, eikä hän siitä mielipiteestä helposti luovu. Hänen sivistyskantansa on sen tähden hyvin alhainen. Ainoastaan poikkeuksen tavoin harjoittaa hän kirjoitustaitoa ja kaikissa tapauksissa katsoo kirjoja ihan tarpeettomiksi. Sitä uskollisemmin pitää hän kiinni siitä uskonnosta, jota hänen kirkkonsa levittää, sekä taikuudesta. Kuukausien nimeä hän enimmäkseen ei tiedä, mutta sen sijaan hyvin tarkkaan pyhimystensä nimet ja niiden juhlapäivät. Jumala, pyhät enkelit ja perkeleet, kuolema, taivas ja helvetti antavat hänelle enemmän tekemistä kuin mikään muu. Häntä ei suinkaan voida sanoa vaatimattomaksi, mutta kyllä parantumattoman tyytyväiseksi. Enempää, kuin hän elääkseen tarvitsee, hän ei tahdo; sen tähden hän tekeekin työtä ainoastaan sen verran, kuin hänen välttämättä täytyy. Mutta ei piha eikä viljelysmaa, jota hän omakseen sanoo, ole koskaan hänen mielestään kyllin suuret, ei hänen perheensä eikä karjansa kyllin lukuisat.

"Kuinka te voitte täällä?" kysyin tulkin kautta eräältä kunnan vanhimmalta, jonka olimme kutsuneet puheille.

"Jumala vielä kärsii meidän syntejämme", kuului vastaus.

"Ovatko vaimonne hyvät, uskolliset, lempeät ja palvelevaiset?"

"On hyviä ja pahoja."

"Tottelevatko teitä lapsenne, tuottavatko he teille iloa?"

"Ei ole niistä valittamista."

"Onko maa, jota viljelette, antelias; saatteko runsaan sadon."

"Kuin korjaamme kymmenkertaisesti, niin olemme jo tyytyväiset."

"Menestyykö karjanne?"

"Tyytyväiset olemme."

"Kuinka monta hevosta sinulla on?"

"Kaksineljättä, saattaapa niitä olla viisineljättäkin."

"Ja kuinka monta sinä niistä tarvitset työhösi?"

"Kahdeksan, kymmenen, välistä kaksitoistakin."

"Myötäväksikö sitte muita pidät?"

"Myönkinhän minä niistä aina jonkun."

"Ja mitä teet muilla?"

"En mitään."

"Kuinka monta lehmää ja lammasta sinulla on?"

"Sitä minä en tiedä. Lehmiä, lampaita ja sikoja hoitelee vaimoni."

"Onko sinulla paljo veroja maksettavana?"

"Minä olen tyytyväinen."

"Onko sinulla mitään valittamista?"

"Minä olen tyytyväinen."

"Sinulla ei siis ole mitään valittamista, ja kaikki on oikein?"

"Ei, ei kaikki, on minulla yksi valitus."

"Mikä sitte?"

"Tulee niin epämukavaksi asua tässä maassa."

"Epämukavaksi! mitenkä niin?"

"Niin, meille tulee liian ahdas."

"Ahdasko! millä tavalla?"

"O, kyliähän nousee kaikkialla maasta kuin sieniä. Eihän tässä enää voi liikkuakaan, eikä tiedä, mihin tekee peltonsa. Jos en olisi niin vanha, niin olisin jo ammoin muuttanut pois."

"Nouseeko kyliä kuin sieniä maasta? Mihin sitte? Enhän minä näe yhtään. Kuinka likellä sitte lähin kylä on sinun kylästäsi?"

"Viidentoista virstan päässä."

Niin puhuu, ajattelee ja arvostelee talonpoika kruununtiluksilla. Avara maa ei ole hänelle sittekään kyllin avara, ja kuitenkin riittäisi kahdeskymmeneskin osa siitä, jota hän saa mielin määrin käyttää, jos hän vain tahtoisi sitä viljellä. Sillä maa on niin antavainen, että se runsaasti palkitsee vähimmänkin vaivannäön. Vaan jos se tosiaankin joskus pettää, jos sato vastoin luuloa ei tule tavallisen kaltainen ja jos talonpojalle silloin ylellisyyden sijasta tulee puute, niin hän ei sitä katso laiskuutensa luonnolliseksi seuraukseksi, vaan Jumalan sallimukseksi, Jumalan viimeiseksi hänelle lähettämäksi rangaistukseksi hänen synneistään.

Sittekin, syntinensä ja niitä seuraavine rangaistuksineen hän tosiaan voi sangen hyvin ja hänellä ennemmin olisi syytä puhua syntien palkitsemisesta. Sillä ei häntä puute rasita, vaan ylellisyys. Hallitus antaa joka talonpojalle, tavallisimmasti hänen oman valintansa mukaan, viisitoista hehtaaria parasta maata jokaista hänen perheensä miesjäsentä kohti. Mutta koska neljäsataa tuhatta neliövirstaa avarasta kruununtilasta vuoteen 1876 asti oli ainoastaan kaksisataa kolmekymmentä neljä tuhatta neliöpeninkulmaa asuttuna, niin ei vielä nytkään pidetä suurta lukua, ottaako talonpoika haltuunsa enemmän, kuin hänelle kuuluu, vai tyytyykö siihen, joka oikein on. Jotkut perheet käyttävät kahtatoista ja viittätoistakin sataa hehtaaria omalla tavallansa, ja heistä on ihan sama, onko hevosia ainoastaan tarpeellinen määrä vaiko kaksikolmekymmentä liikaakin. Tosiaan tapahtui usein, että liialliset kotieläimet päästävät kruununtilan talonpoikaa eräästä rasittavasta huolesta, siitä näet, että hän ei voisi millään kelvollisella tavalla käyttää hyväkseen runsaita taloutensa tuotteita, hänen kun on erittäin huonojen kulkuneuvojen tähden mahdoton vaihtaa niitä rahaksi. Maassa sellaisessa, jonka pääkaupungissa tavallisissa oloissa puuta eli kuusitoista kiloa ruisjauhoja maksaa ainoastaan noin 60, puuta vehnäjauhoja 75 penniä Suomen rahassa, puuta naudan lihaa talvella enintään 1: 50, lammas 5, vieroitettu vasikka 12, sika 10, oivallinen hevonen harvoin enempää kuin 125 markkaa, siellä aina hyvä sato niin alentaa tavalliset hinnat, että runsas viljan tulo tulee taakaksi. Kun kruununtilan talonpoika saa sata kiloa viljaa parilla markalla, niin hänestä, vaikka hän ei muutenkaan tee enempää työtä, kuin ilmeinen pakko on, aura alkaa tuntua liian raskaalta ja siunaus hänen ahtaan käsityksensä mukaan kiroukselta.

Nykyiset olot tekevät ymmärrettäviksi näiden talonpoikain enimmät pahat ja hyvät ominaisuudet; hitauden, ihan paheesen vivahtavan tyytyväisyyden ja toisella puolen välinpitämättömyyden sattuvista vahingoista, anteliaisuuden tarvitsevaisia kohtaan ja armeliaisuuden onnettomia kohtaan. Ne samat olot selittävät myöskin kaikissa siperialaisissa yleisen halun enentää paikkakuntansa asukaslukua. Avara maa ahnehtii ihmisiä, niin sanoakseni. Sen tähden joka siperialainen vielä tänäänkin hyvillään ja ylvästellen katselee lukuisaa perhettä; sen tähden koko Siperiassa ei olekaan yhtään löytölasten huonetta. Mitäpä sillä tehtäisiinkään? Joka vaimo, joka ei voi tai ei luule voivansa elättää hänelle syntynyttä lasta tai muuten tahtoo päästä siitä eroon, löytää aina kosolta sellaisia, jotka mielellään ja ilolla ottavat pikku olennon. "Anna tänne", sanoo talonpoika uskottomalle äidille, "anna tänne, kyllä minä sen kasvatan." Ja hänen kasvonsa loistavat siitä ilosta, ihan kuin hänelle olisi varsa syntynyt. Tuommoisina aikoina, jolloin asujamia vielä oli melkoista vähempi kuin nykyään, naitettiin melkein lapsia, että heille niin pian kuin mahdollista kasvaisi varmoja apulaisia. Nykyään naivat nuorukaiset enimmäkseen vasta kahdeksannentoista vuoden alussa, mutta useimmiten valitsevat vanhempia morsiamia, joista voivat toivoa niin pian kuin mahdollista lapsia, ja sulhonuorukaisten vanhemmat auttavat sen ikäisiä naisia heidän tavoitellessaan pauloihinsa naimaikään vaurastuneita nuorukaisia.

Että romantillisuuttakaan ei puuttuisi, mainitsen, että Altain talonpoikien keskuudessa useinkin tapahtuu salaisia kihlauksia ja nuorten tyttöjen ryöstöä. Mutta nämä ryöstöt tapahtuvat enimmäkseen kaikkein asianosaisten, myöskin molemmin puolin vanhempain suostumuksella, sillä siten säästyy häiden pito, joissa muuten tulee ravita kaikkia kyläläisiä yksinkertaisella atrialla, mutta hyvin runsaasti viinalla! Tietysti rakkaus myöskin täällä katkoo kaikkia kahleita, varsinkin vanhempain vastustusta. Ryöstönhaluinen nuorukainen piankin saa tytön suostumaan kuten muuallakin maan päällä ja kirkon pyhä palvelija aina helposti taipuu erityisestä maksusta; mutta vihastuneet vanhemmat eivät niinkään helposti lepy. Äiti kiroo tytärtään, isä poikaansa, ja molemmat vannovat kaikkein pyhäin nimessä, että eivät koskaan enää tahdo nähdä jälleen lapsiansa.

Viimein tapahtuu kuitenkin tuon jäykän mielen muutos; sitä ei taivuta ylhäältä tullut voima, vaan eräs verraton tenhokeino: naukku eli votki, joksi sitä Venäjän alueilla asuvaiset sanovat. Heti kuin appi taipuu juomaan, on nuori aviomies voittanut, sillä anoppi juopi myöskin ja sikunaneste pehmittää hänenkin jäykän sydämmensä. Jos silloin ikään kuin sattumalta tulee vielä muutamia ystäviäkin uljaasti auttamaan sovinnon juonnissa, niin heitä ei suinkaan ajeta pois, sillä kestityksen kustannukset ovat nyt sentään paljon pienemmät, kuin jos koko kylä olisi juoda mässäten toivottamassa taivaan siunausta nuorelle parille. Eikö täydy myöntää, että puhdas pyhä rakkaus tekee yksin Altain talonpoikais-pojatkin kekseliäiksi?

Myötäjäisiä morsian ei saa Altain seuduilla; hänen äitinsä päin vastoin vaatii lahjaa sulholta, jopa välistä oikein rajusti ulvoen ja parkuen. Ainoastaan silloin, kuin sattuu erityisiä asianhaaroja, jos esim. häiden jälkeisenä aamuna morsiuspaita, jonka vieraat tahtovat nähdäksensä, ei ole heidän mielestään kyllin hyvä, ainoastaan silloin saattaa tapahtua päinvastaistakin. Ymmärtäväinen ja kokenut morsiamen isä käyttää sellaisessa tapauksessa tuota ainiaan luotettavaa lumokeinoa, tuo esiin ilahuttavan joukon varovasti jo valmiina pidettyjä pulloja, lupaa suuttuneelle tai vähintään pahastuneelle vävylle varsan, härjän, muutamia porsaita tai muuta sellaista; mielet rauhoittuvat ja sovinto tehdään.

Miksipä olisikaan sulho ijäti vihoissaan? Eihän ole muillekaan käynyt paremmin, ja tulevaisuus tasoittelee paljon. Isän ilo kukoistaa myöskin säännöttömissä oloissa, mutta iloa se sittekin on. Sillä taloushuolia ei ole köyhimmälläkään, jos hän vain tahtoo käyttää käsiänsä. Häntä mielellään autetaan minkä milläkin, ja jos hyvän hyvä taivas muutamiksi vuosiksi vain hiukan niukentaa siunauksensa vuodattamista, jos vilja ja karja pysyvät vähänkään hinnassa, niin ihan varmaan vuoden päästä teekannu ja kupit koristavat jotakin nurkkapöytää, silkkipeitteet suurta kahden maattavaa vuodetta, välkkyvät pyhäin kuvat oikean puolista peränurkkaa sekä kaikkea kynäkuvailua ylevämmät leijonan, tiikerin, karhun, suden, elefantin, hirven ja krokotiilin pyyntikuvat puhtaana ja siistinä pidetyn vierastavan seiniä, jollainen aina on jokaisessa vähänkin toimeen tulevassa talonpoikaistalossa.

Jotenkin yhtä viehättävä kodikkaisuus on tarjona kaikille tuomituillekin, jotka lähetetään Siperiaan, toisille aikaisemmin, toisille myöhemmin, jos he vain tahtovat sellaisen kodin saada, jos elävät jonkun aikaa ja jos onni on heille vähänkään suopea. Minä olen Siperiassa saanut tuomituista ja sinne tuomitsemisesta ihan toisen ajatuksen, kuin minulla oli ennen sinne menoani, vaan huomautan kuitenkin edeltä päin, että minä en ole niitä, jotka enemmän suosivat ja paremmalla osanotolla katselevat murhamiestä, ryöväriä, murhapolttajaa, varasta tai muita sellaisia konnia kuin uutteraa perheen isää, joka otsansa hiessä koettaa rehellisesti ja kunniallisesti elättää ehkä suurtakin perhettänsä ja että minä en vielä tähän asti ole jaksanut yletä tuolle muka korkealle käsityskannalle, joka tahtoo poistaa kaikkea rangaistusta ja lievittää kaikkea vankeutta.

Joka vuosi lähetetään keskimäärin viisitoista tuhatta ihmistä Venäjältä Siperiaan. Pahimmat pahantekijät tuomitaan elinajaksi, muut määrävuosiksi. Venäjän rikoslain ankaruudesta ja puutteista ei ole minun asiani puhua; liikaa ankaruutta ei se osoita, että siinä laissa on kuolemanrangaistusta ainoastaan kaikkein pahimmista ja harvinaisimmista rikoksista; siinä vain on selvää kovuutta, että valtiollisista rikoksista tuomittuja matkalla ja usein Siperiassakin kohdellaan ihan samoin kuin tavallisia pahantekijöitä.

Siperiaan tuomittu siirretään ensinnä piirikaupungin vankilasta kuvernementin pääkaupungin vankilaan ja sitte kuljetetaan rautateitse tai tavallisilla talonpoikaisvankkureilla Nishni-Novgorodiin, Kasaniin tai Permaan. Vieläkö nykyäänkin jalkamatkoilla pahantekijät kaksittain taotaan kiinni pitkiin vitjoihin, siten pakottaen heitä kantamaan niitä koko matkan, en tiedä, sillä en ole sitä koskaan nähnyt, vaan päin vastoin olen lujasti vakuutettu, että viimeisen keisari vainajan kaikkialla tunnettu lempeys ei olisi koskaan suvainnut tuota vanhaa raakaa kohtelua. Äsken mainituissa kaupungeissa ja samoin Tjumenissa ja Tomskissa on tilavat kokousvankilat ja kaikkein teiden varsilla, joita ei vielä samaa suuntaa kulkevat rautatiet ole saattaneet hyljätyiksi, pienempiä rakennuksia tuomittujen turvallisina säilytyspaikkoina yönajaksi. Mikäli suinkin käy päinsä, ei tuomittuja pakoteta jalkaisin astumaan, vaan kuljetetaan rautatiellä, vankkureilla ja säännöllistä liikettä ylläpitävillä höyrylaivoilla; niinpä Nishni-Novgorodista tai Kasanista Permaan, Tjumenista Tomskiin Thura-, Tobolsk-, Irtish-, Ob- ja Tomjokia myöten. Vankilat ovat yksinkertaisia, vaan riittävän puhtaita ja niihin kuuluvat, kuitenkin kyllin erillään olevat sairashuoneet mallikelpoisia rakennuksia, jokialukset tavattoman pitkiä, kaksinkertaisia veneitä, joita sopivimmin voisi sanoa suuriksi, uiviksi linnunhäkeiksi, koska koko yläkerta on rakennettu keskikannelle sellaisen häkin tapaan. Jokaisessa tällaisessa kuljetusveneessä, jota höyrylaiva hinaa, on joksikin tilaa kuudelle sadalle hengelle ja sitä paitsi suuri keittiö, sairashuone, pikku apteekki sekä vartia-sotamiesten ja venemiesten huone. Perman ja Tjumenin välillä käytetään vankkureita, jotka samoin ovat linnun häkkien kaltaisia, vaarallisimpain pahantekijäin kuljetukseen.

Jokainen tuomittu saa hallitukselta paksun harmaan villaviitan, jonka selkään kiinnitetään vinoneliön muotoinen kangaskappale, väriltään erinäköinen rangaistuksen kovuuden mukaan, että vartia-sotamiehet saisivat siitä sen verran tietoa, kuin välttämätöntä on. Ruokarahaksi matkalla annetaan kymmenen tai ylempisäätyisille "onnettomille" viisitoista kopeekkaa päivässä, mutta kauemmin vankiloissa ollessa ainoastaan seitsemän tai toisille viisitoista kopeekkaa. Tämä summa on niin runsas, että vähänkin säästävästi käyttäen sillä voidaan saada kaikki elintarpeet, varsinkin kuin joka päivä, paitsi paaston aikana, annetaan kolme neljännesnaulaa lihaa. Jos vaimo ja lapsia on tuomitun matkassa, niin saa jokainen saman verran. Sivuansio on sallittu; työllä tai kerjäämällä ansaittu raha tai ainakin enin osa siitä joutuu tuomitun omaan taskuun, ehkäpä viinana myöskin kurkkuun.

Sanoin, että jokainen tuomittu saa ottaa vaimon ja lapset mukaansa Siperiaan, ja niin he tavallisesti tekevätkin. Törkeästä rikoksesta kovaan rangaistukseen tuomitseminen on Venäjälläkin riittävä avioeron syy. Kuitenkin saa jokainen vaimo vapaasti valita, lähteekö puolisonsa kanssa Siperiaan vai jääkö kotiin. Yksin lapsetkin, jotka ovat täyttäneet neljätoista vuotta, saavat itse päättää, lähtevätkö mukaan vai eroavatko vanhemmistaan. Mutta hallitus mielellään näkee, että vaimo ja lapset seuraavat tuomittua ja edistää sitä kaikin tavoin sekä vakavasti mietiskelee, millä tavoin matkan vaivat ja vastukset sopivimmin voitaisiin vähentää.

Eittämättä matka kaikissa tapauksissa on rasittava, mutta ei kuitenkaan niin sanomattoman hirvittävä, kuin meille kerrottiin. Ainoastaan kaikkein pahimmat pahantekijät viedään kahleissa määräpaikkaansa, vaan muut saavat enemmän vapautta kuin pahantekijät Saksassa. Rasittavin on matka höyrylaivoilla tai niiden hinaamissa veneissä. Silloin kaikki tuomitut omaisineen salvataan yhteen, ja siitä seuraa kaikenlaisia vallattomuuksia, sellaisiakin, joita ei käy kertoa, pahimpain ilkiöiden puolelta, joita ainoastaan harvoin voidaan riittävästi pitää kurissa. Viekas varas varastaa kokemattomalta varkaalta, väkivaltainen komentelee heikompaa, joku ratkoo makaavalta irti kengänpohjat, luullen sieltä löytävänsä setelejä; parantumaton paatunut saattaa katuvaisen päätökset horjumaan ja turmelee kokonaan sen, jolla vielä oli parantumisen toivoa. Tosin nykyään jo miehet ja naiset kuljetetaan erillänsä, mutta perheen jäsenet sentään yhdessä, ja tuomitun vaimo ja tyttäret ovat matkalla aina suuressa, vaarassa, vaikka sitä kyllä on koetettukin ehkäistä. Sitä vastoin höyrylaiva myöskin lyhentää matkan kymmenenneksi osaksi maamatkan ajasta, ja siten pikemmin pelastaa turmiollisten vaikutusten vallasta ne, jotka vielä eivät ole kokonaan paatuneet. Vaivalloisempi, mutta näille vähemmin turmeltuneille tuomituille sittekin mieluisempi on maitse matkustaminen. Venäläiset talonpoikaisvankkurit Venäjän teillä ja venäläisten, täyttä neliä laukkaavain hevosten jäljessä on tosin meidän käsityksemme mukaan oikea piinapaikka, multa ei tavallisten venäläisten mielestä, jotka ovat nuoruudesta asti tottuneet sellaiseen matkustukseen ja sellaisiin teihin, eli toisin sanoen ovat tottumattomat parempaan. Tosin tuomitun täytyy tyytyä sellaisilla, kuusi tai kahdeksan henkeä kuljettavilla vankkureilla vähän pienempään tilaan, kuin talonpoika tavallisesti tyytyy perheineen matkustaessansa; mutta ajajalla tai vartiasotamiehellä ei ole yhtään parempi kuin tuomitulla, jos ei oteta lukuun, että törkeän pahantekijän kahleet juuri sellaisella matkalla, kammottavasti kilisevät. Sivistyneestä perheestä lähtenyt vanki, varsinkin valtiollisesta rikoksesta, tuomittu tosin parahtelee sellaisen matkan vaivoissa ja on syvimmän, vakuutuksensa mukaan ihan oikeutettu kuvailemaan sitä kaikkein mustimmilla väreillä; mutta jos otetaan lukuun paikkakunnalliset olot ja maan tavat, niin siinä vastentahtoisessa vaelluksessa ei ainakaan ole julmuuden kirousta, josta sitä on syytetty. Mitä viimein jalkamatkoihin tulee, niin niitä ensinnäkin ei koskaan tapahdu talvella, siihen ei pakoteta muita kuin voimakkaita, astumaan kykeneviä miehiä eikä heitäkään astuteta enempää kuin neljäkymmentä virstaa päivässä, jota paitsi joka kolmas päivä levätään tien varrella olevissa vankiloissa. Vartiasotamiehet astuvat myöskin jalkasin, ja heidän täytyy alinomaa pitää vaaria vangeista, he ovat niistä vastuun alaiset ja sen tähden he ihan varmaan paljon enemmän rasittuvat kuin vangit; sillä, vaikka, murhamiehen tosin täytyykin kantaa kahleitansa, niin sotamiehellä sen sijaan on aseensa, kantamuksensa ja ampumatarpeensa. Hän kuitenkin on nuhteeton valtionpalvelija ja tuo toinen ihmiskunnan hylkiö!

Väärin on, että tavallisesta rikoksesta tuomittu ylhäissäätyinen saa, jos hänellä vielä on käytettävänään omia tai vierasten varoja, toisenlaista kohtelua kuin samasta rikoksesta tuomittu alhainen mies; niinpä ensin mainittu saa mielensä mukaan kaikessa mukavuudessa matkustaa määräpaikkaansa ainoastaan kahden kasakin seurassa, joiden matka edes takaisin hänen on kustannettava.