Part 41

Vuorolaulu vaikenee ja kamelit tuodaan esiin viemään jurttaa kaikkine morsiuslahjoineen sekä runsaasti koristellut ratsut kantamaan morsianta ja morsiamen äitiä sulhon kylään. Nuori aviomies ratsastaa hääjoukon edeltä ja kiiruhtaa auttavien kumppanien kanssa kamelit pikaisimpaan juoksuun, ehtiäkseen kylässään pystyttää jurtan samoilla tempuilla, kuin ensi pystytyksessä noudatettiin. Morsian tehtyään kyynelsilmin jäähyväset isälle, sukulaisille, leikkikumppaneille, jurtalle ja eläimille ratsastaa tarkkaan hunnutettuna verhon sisällä, jota häntä seuraavat ratsastajat kantavat ja jonka peitossa hän kokonaan on, kunnes saapuu jurtalle, jossa hän on täst'edes emäntänä vallitseva. Appi, tällä välin katseltuaan, kiiteltyään tai moitittuaan myötäjäisiä, kutsuu morsiamen heti hänen tultuaan jurttaansa; hän astuu appensa asuntoon kumartaen kolmesti niin syvään, että hänen täytyy käsillään tukea polvista, merkiksi, että hän on oleva apelleen ja anopilleen yhtä kuuliainen kuin herralleen ja käskijälleen. Hänen kasvonsa ovat tervehtiessä peitettyinä kuten vast'edeskin puolisonsa isän ja veljien edessä ja vuosikauden jokaisen vieraan edessä. Sittemmin pitää hän huntua ainoastaan puolisonsa vanhimman veljen edessä, vaan ei kenenkään muun, ja hänenkin edessään vain sen tähden, että veljen täytyy naida hänet, jos hänen puolisonsa kuolee, eikä hän tahdo herättää eikä pitää vireillä mitään pahoja himoja langon sydämmessä.

Toisen kerran naidessaan kosii kirgiisi itse puolestaan ja ilman erikoisia temppuja. Jos hän ensimmäisen vaimonsa eläessä ottaa toisen vaimon ja tuo hänet asumaan samaan jurttaan ensimmäisen vaimonsa kanssa, kuten on tavallista kirgiiseillä, jotka eivät ole erittäin varakkaat, niin toisen vaimon asema on hyvin surkuteltava. Sillä ensimmäinen vaimo pitää kiinni oikeuksistaan, suo toiselle ainoastaan määrätyn paikan jurtassa ja sallii isännänkin käyttää avio-oikeuksiaan ainoastaan hyvin vähässä määrässä. Vaimo on kirgiiseillä hyvin suuressa kunniassa. "Vaimojamme pidämme suuressa arvossa kuten tasajuoksijaa, ei niitä kumpaakaan voida mihinkään hintaan verrata", sanoi minulle kirgiisiläinen ystäväni Altibei. Miehet eroavat harvoin vaimoistaan ja vaimot vielä harvemmin karkaavat miestensä luota; kuitenkin sentään arollakin rakkaus välistä katkoo rajat, joita perinnäiset tavat asettelevat. Ryöstöjä tapahtuu myöskin, eikä niitä suinkaan katsota häpeäksi; ryöstää tyttö, jonka isä pitää liian suuria vaatimuksia, on sekä ryöstäjälle että ryöstetylle ainakin monen silmissä pikemmin kunniaksi kuin häpeäksi.

Äsken syntynyt lapsi pestään heti syntymisen jälkeen ja sitte neljätoista päivää peräkkäin hyvin suolaisessa vedessä, mutta ei enää sen ajan kuluttua. Ensin makuutetaan lasta kätkyessä, jossa on niin runsaasti untuvamaisia kamelinvilloja, että ne lämpöisinä ja pehmoisina peittävät sen kokonaan eikä sen tarvitse kovimpanakaan talvena kärsiä kylmää; myöhemmin puetaan se villaiseen paitaan, jota äiti joka kolmas päivä polttelee tulen päällä, tappaakseen siitä kaikissa kirgiisein jurtissa eleksiviä syöpäläisiä, mutta ei koskaan sitä muuta niin kauan, kuin se suinkin pysyy koossa. Talveksi saa lapsi lisäksi sukat ja heti, kuin kykenee juoksemaan, täys'kasvuisten ihmisten puvun.

Molemmat vanhemmat rakastavat lapsiaan suuresti, kohtelevat niitä aina suurimmalla hellyydellä, eivät kurita heitä koskaan, mutta eksyvät siihen pahaan tapaan, että opettavat niille heti, kuin alkavat puhua, kaikenlaisia rumia ja sopimattomia sanoja, joita aina vielä nauretaan, kuin ne tulevat mitään aavistamattoman lapsen suusta. Lapsen eri ikää merkitään jonkin eläimen nimellä; lapsi voi siis olla "hiiren, murmelieläimen, lampaan ja hevosen ikäinen". Kuin poika on neljän vuoden ikäinen, nostetaan hänet ensi kertaa jotenkin saman ikäisen, runsaasti koristellun hevosen selkään pikku satulaan, joka jää perheessä lapselta toiselle perinnöksi. Onnelliset vanhemmat lupaavat pikku ratsastajalle, joka nyt ensi kerran lähtee äidin suojelevista käsistä itsenäisesti liikkumaan, kaikenlaisia kauniita kaluja, kutsuvat palvelijan tai halukkaan ystävän, antavat hänelle toisen ratsun ja ohjasnuoran ja käskevät häntä kuljettamaan poikaa sukulaisten luona jurtasta toiseen, ilmoittamaan sitä iloista tapausta koko sukukunnalle. Mihin poika vain ilmestyy, tervehditään häntä ystävällisesti, ylistellään suuresti ja syötetään herkuilla. Isän jurtassa pidetään juhla kaikkein mielestä suuren ja tärkeän päivän kunniaksi.

Seitsemännestä vuodesta alkaen ruvetaan lapselle opettamaan kaikkia, kuin hänen on tarvis tietää. Poika, ollen jo aika taitava ratsastaja, oppii liikkumaan karjan kanssa laitumella, tyttö lypsämään ja tekemään kaikkia muita emännän töitä. Rikasten vanhempain pojan ottaa joku mollah tai lukemista ja kirjoittamista osaava mies kouluun ja myöhemmin opetetaan hänelle uskon sääntöjä. Ja ennen kahdennentoista vuoden loppua on hänen opetuksensa päättynyt ja hän itse kypsynyt elämään vaikka omin päin.

Vielä enemmän kuin eläviä kunnioittaa kirgiisi kuolleita ja heidän muistoansa. Joka perhe on valmis suurimpiinkin uhrauksiin, saadakseen perheen jäsenelle, jonka kuolema on pois temmannut, suurenmoisen hautajais- ja muistojuhlan; jokainen köyhinkin koettaa koristaa pois menneen rakkaan hautaa niin hyvin kuin voi, ja jokainen katsoisi häpeäksi, jos ei osoittaisi kuoloille suurinta kunnioitusta. Se on yleinen tapa muhamettilaisilla. Kuitenkin eroavat kirgiisein kuolin- ja hautajaisjuhlallisuudet suuresti muiden muhamettilaisten tavoista ja sen tähden ansaitsevat laveammin kuvata.

Kuin kirgiisi tuntee kuolinhetkensä lähestyvän, kokoo hän ystävänsä ympärilleen, että he pitäisivät huolta hänen sielunsa pääsemisestä paratiisiin. Hurskaat kirgiisit haetuttavat kuolemaa odotellessaan jo pitkän ajan itselleen koraania, vaikka eivät ymmärtäisikään korviin kaikuvain sanain merkitystä. Uskovaisten tavan mukaan kokoutuvat ystävät kuolevan vuoteen luo ja huutavat hänelle kaikkein profeetan tunnustajain uskontunnustuksen ensimmäistä lausetta: "Ainoastaan yksi Jumala on" niin kauan, kunnes hän vastaa: "ja Muhamed on hänen profeettansa". Heti, kuin ne sanat tulevat kuolevaisen huulilta, avaa Munkir, tutkiva enkeli, paratiisin portit ja sen tähden kaikki, jotka sen kuulevat, huutavat "El hamdu lillahi", Herralle kiitos!

Kuin jurtan isäntä on sulkenut silmänsä ainiaaksi, lähetetään heti joka taholle sanansaattajia viemään sukulaisille ja ystäville tietoa, ja ne lähettiläät ratsastavat vainajan arvon mukaan kaksikymmentä, jopa satakin virstaa kylästä kylään, ja joka kylässä sukulainen ilmoittaa sen muille lähimmille. Surusanan saattajain ratsastaessa pestään ruumis ja kääritään "lailahiin", jonka joka kirgiisi jo eläessään on hankkinut ja säilyttänyt sitä arvokalujensa joukossa. Tehtyä se määrätty velvollisuus kannetaan ruumis ulos jurtasta ja lasketaan puoleksi revitylle jurttaristikolle toistaiseksi. Kutsuttu mollah saapuu ja siunaa ruumiin. Sitte nostetaan ruumis ristikkoineen kamelin selkään ja sidotaan satulaan sekä lähdetään tällä välin jo tulleiden lähimpäin sukulaisten saattamana matkalle, ehtiäkseen ajoissa hautauspaikkaan, joka usein on kaukanakin.

Heti kuoleman jälkeen alkavat naiset pitää kuolonvalitusta. Lähin sukulainen alkaa suruvirren, ilmoitellen sydämmensä murhetta sanoilla, jotka tulevat enemmän tai vähemmän sydämmestä; muut yhtyvät joka lauseen tai säkeen lopulla lauluun. Ja vuorotellen kaikki pukevat ajatuksensa sanoiksi niin hyvin, kuin voivat. Yhä enemmän kiihtyy valitus, kunnes kameli taakkoineen nousee, ja samoin kuin sanat ja äänet osoittaa naisten käytöskin yhä kiihtyvää tuskaa, kunnes viimein repivät tukkaansa ja raapivat kasvojansa verisiksi. Vasta sitte, kuin ruumissaatto, johon naiset eivät ota osaa, katoaa näkyvistä, vaikenevat vähitellen sanat ja kyyneleet.

Ruumissaaton edeltä on jo muutamia miehiä ripeillä hevosilla lähtenyt ajamaan haudan tekoon. Se on enintään vain miehen rintaan asti ulottuva kuoppa, jossa on yhdellä eli Mekan puolella koverrettu syvennys syrjään päin, johon ruumiin pää ja yläosa pistetään. Hautaamisen jälkeen peitetään hauta kivillä, laudoilla, ruohokimpuilla ja puilla, tasoittamatta sitä kuitenkaan maan tasalle; päälle enintään luodaan multaa kunnaaksi ja koristetaan se lipuilla ja muilla sellaisilla taikka rakennetaan haudalle puista ja savitiileistä jokin kupulaitos. Lapsen haudalle pannaan hänen kätkyensä. Haudan partaalla siunaa mollah ruumiin viime kerran; kunnaan tekoon ottavat kaikki osaa. Mutta vielä ei ole hautajaisjuhla päättynyt.

Sinä hetkenä, kuin jurtan isäntä puhaltaa viime henkäyksensä, pystytetään jurtan viereen valkoinen lippu koko vuodeksi. Joka päivä pitkin koko vuotta kokoutuu sinne naisia uudestaan valittamaan. Niin samaan aikaan kuin mahdollista tuodaan myöskin vainajan lempiratsu ja leikataan siltä pitkä harja ja häntä puolitiestä poikki. Siitä hetkestä lähtein ei kukaan enää ratsasta sillä hevosella; se on "leskenä". Seitsemän päivän päästä kuoleman jälkeen tulevat kaikki sukulaiset ja ystävät, nekin, jotka etäällä asuvat tai muuten ovat laumoineen etäällä liikkumassa, vainajan jurttaan, syövät yhdessä hautajaisatrian, jakelevat muutamia vainajan vaatteita köyhille ja neuvottelevat jälkeen jääneiden vastaisesta kohtalosta ja omaisuuden hoidosta. Sitte jäävät perilliset taas yksikseen suruinensa.

Jos vaimo kuolee, on melkein samoja tapoja noudatettava kuin miehen kuollessa; tietysti silloin naiset pesevät ja pukevat ruumiin. Mutta nytkin he kylässä tapahtuvien hautajaismenojen ajan pysyvät laulamassa kuolonvalitusta. Vainajan ratsulta leikataan nytkin jouhet, mutta surulippua ei pystytetä.

Kuin kylä siirretään, tuopi kunniatoimeen erittäin määrätty nuorukainen leskihevosen esiin, panee sille entisen isäntänsä satulan takaperin selkään, latoo siihen vainajan vaatteet ja taluttaa sitä ohjista matkan perille, oikeassa kädessään kantaen keihästä surulippuineen. Heti uuteen jurttapaikkaan päästyä riisuu hän hevosen ja pystyttää lippukeihään määrättyyn paikkaansa.

Kuoleman vuosipäivänä tulevat taas kaikki kutsutut sukulaiset ja vieraat lesken jurttaan. Heidän tervehdittyään naisia, jotka yhä vielä ovat surupuvussa, ja vielä kerran koetettuaan lohduttaa heitä, tuodaan leskihepo esiin, satuloidaan se ja sälytetään kuten jurttaa siirrettäessä ja viedään se sitte mollahin luo siunattavaksi. Sen tapahduttua menee kaksi miestä sen luo, tarttuu ratsustimiin, riisuu sen, kaataa sen maahan ja pistää sitä sydämmeen. Ratsun liha jää köyhille juhlavieraille atriaksi, nahka mollahille palkaksi. Heti hevosen kuoltua annetaan keihäs arvokkaimmalle sukulaiselle; hän ottaa sen, puhuu muutamia sanoja, katkasee varren ja heittää tuleen.

Nyt syöksyvät hevoset esiin näyttämään kilpajuoksussa nopeuttansa; nuoret ratsastajat, jotka niitä ohjaavat, katoavat merkin nähtyään pois arolle. Mollahin sijaan tulee laulaja vielä kerran muistelemaan vainajaa, mutta samalla myöskin puhumaan elävien kiitosta ja ilahuttamaan heidän sydämmiänsä. Naisten päästä katoaa omituinen päähine, joka heillä oli surun merkkinä, ja he koristautuvat juhlapukuun. Runsaan atrian jälkeen kiertelee päihdyttävä maitoviinamalja; kitaran helinään yhtyy ilo ja riemu. Suru on loppunut; elämä alkaa taas käydä tavallista kulkuansa.

Siperian asukkaat ja pahantekijä-siirtolaiset.

Ken luulee Siperiaa vain suureksi vankilaksi, hän erehtyy yhtä paljon kuin sekin, joka luulee koko maata vain yhdeksi äärettömäksi jäälakeudeksi. Tosin Venäjä lähettää joka vuosi tuhansia pahantekijöitä ja muita rangaistavia Siperiaan; tosin ne niin kauan, kuin ovat matkalla, vaeltavat vankilasta toiseen; tosin niistä eivät pääse vapaiksi ne, joilla on sovitettavana raskaita ruumiin, hengen ja omaisuuden rikoksia; mutta ainoastaan vähäinen osa kaikista pahantekijöistä on koko rangaistusaikansa oikeassa vankeudessa ja jokainen voi käytöksellään lievittää sitä, vieläpä päästä siitä kokonaan vapaaksikin oli siis nauttia etuja, joita eivät mitkään kuritus- eikä muiden vankilain asujamet saa muissa maissa. Suuret alueet tätä Venäjän valtikan alaa, meidän käsityksemme mukaan kokonaiset maat, eivät muuten olekaan koskaan olleet pahantekijäin siirtopaikkoina ja ehkäpä ne ainiaan säilyvätkin noilta pakosta tänne tulevilta siirtolaisilta, jotka tuottavat suurempia ikävyyksiä, jopa kärsimyksiäkin vakinaiselle väestölle, kuin heillä itsellään on kärsittävänä. Samoja teitä, joita ennen vaellettiin vain huokaellen, kulkevat nyt vapaat ihmiset etäistä itää kohti, toivoen ja tavoitellen tilansa parannusta. Pakosta tulleiden asujanten joukossa on vapaatahtoisia, yksin sellaisissakin seuduissa, jotka ovat kauan olleet pahassa maineessa ja peljätyt maan hedelmättömyyden tähden. Uusi aika alkaa Siperialle; sillä sokasevan pelon sijaan tulee vähitellen valistava tieto sellaisissakin kansan kerroksissa, joilla siihen on, enempi halua.

Enimmät Siperian kertomukset ovat sivistyneiden tuomittujen suusta tai kynästä eli siis sellaisilta ihmisiltä, joita Siperian vakinainen asukas sanoo "onnettomiksi" ja sen mukaan kohteleekin. Niistä kertomuksista tosin ainoastaan vähimmässä osassa ei liene mitään totta, mutta enimmissä tapauksissa ne kuitenkin ovat väärät. Sillä onnettomuus sokasee silmän ja sielun ja riistää suoravaisen arvostelukyvyn, joka yksinomaan kelpaa olojen oikean arvostelun pohjaksi. Mutta nämät olot ovat paremmat, paljon paremmat, kuin saatamme luullakaan, paljon paremmat myöskin kuin monessa Länsi-Europan vuoristossa; sillä helppo on Siperiassa ihmisen taistelu toimeentulosta. Välttämättömimmän ravinnon ja verhon puute on täällä melkein ihan tuntematonta tai kohtaa ainoastaan niitä, jotka sairaus tai muu onnettomuus tekee työhön kykenemättömiksi. Verrattuna kohtaloon, jota monen köyhän saksalaisen vuoristolaisen täytyy taistella koko elinaikansa, pääsemättä koskaan voitolle, näyttää useimmissa tapauksissa yksin Siperiaan tuomitun rangaistusvanginkin kohtalo kadehdittavalta. Puute rasittaa nykyään ainoastaan Siperiassa majailevan ihmisen henkistä, vaan, ei ruumiillista olemusta. Ken elää ainoastaan maasta, hänelle se antaa enemmän, kuin hän tarvitsee, ja ken siitä elättäjästä luopuu ja valitsee jonkun muun siellä tavallisen toimen, hänelle käsiensä rehellinen työ varmaan tuottaa yhtä paljon voittoa kuin maakin. Sellaiset ovat nykyään olot, jos niitä etuluulottomasti katsellaan.

Minä olen rehellisesti kokenut saada oikeaa käsitystä ihmisten elinoloista niissä Siperian osissa, joita matkustelimme. Minä olen katsellut kurjuuden syvyyksiä ja nähnyt suurinta onnea; minä olen tavannut murhamiehiä, maantierosvoja, murhapolttajia, varkaita, pettureja, kaikenlaisia konnia, kapinoitsijoita ja salavehkeilijöitä ja toisaalta kalastajia ja metsästäjiä, paimenia ja talonpoikia, kauppiaita ja ammattilaisia, virkamiehiä ja tuomareja, sivistyneitä ja sivistymättömiä, rikkaita ja köyhiä, herroja ja palvelijoita, tyytymättömiä ja tyytyväisiä, himokkaita ja vaatimattomia ihmisiä ja oleskellut heidän seurassaan, vahvistaakseni havaintojani, tutkiakseni johtopäätöksiäni, laajentaakseni tietojani ja korjatakseni käsitykseni erehtymisiä; minä olen pyydellyt poliisivirastoja kertomaan minulle tuomittujen kohtaloa ja tuomituilta itseltään kysellyt; minä olen käynyt pahantekijäin luona heidän vankeudessaan ja heitä tarkastellut vankilan ulkopuolella; minä olen talonpoikain, ammattilaisten ja kaikkein asujanten kanssa puhellut, missä ja milloin vain olen voinut ja heiltä saamiani tietoja verrannut toisiin, joita sain hallintovirastoilta. Sitenpä luulen saaneeni niin luotettavat tiedot, kuin lyhyellä ja kiireisellä matkallamme suinkin oli mahdollista. Ainakin olen minä koonnut niin paljon aineksia, että voin käyttää yksinomaan omia tutkimuksiani, kuin nyt ryhdyn tekemään Siperiaan tuomittujen elämän kuvasta pääpiirteitä. Ihan erehdyksittömäksi kuvaukseni ei sittekään tule, mutta yleensä ei voitane olla tunnustamatta minun oikein arvostelleeni oloja.

Paitsi hallituksen virkamiehiä, sotamiehiä ja yritteliäitä ammatin harjoittajia, varsinkin kauppiaita, tuli Siperiaan Venäjältä aina vuoteen 1861 asti yksinomaan sellaisia, jotka eivät sinne siirtyneet vapaasta tahdosta: keisarin maaorjia, joita lähetettiin tsaarin vuorikaivoksiin, ja pahantekijöitä, joita ainakin osaksi kuljetettiin valtion vuorikaivoksiin. Maaorjuuden lakkauttamiseen, joka sai aikaan syvällisempiä yhteiskunnallisia muutoksia, kuin edeltä päin aavistettiin tai nykyään vielä tiedetään, loppui maaorjain tulo Siperiaan kerrassaan. Miljoonia ihmisiä pääsi lempeän, jalomielisen hallitsijansa käskystä vapaaksi, tuhansia heistä läksi tsaarin vuorikaivoksista hedelmällisiin kotikyliin, joita heidän omaisensa olivat siihen asti viljelleet, niin että vuorikaivokset siitä lähtein jäivät autioiksi ja vielä näkyäänkin kärsivät sen muutoksen seurauksia. Mutta suuri keisarin tai kruunun tila Altai sai samaan aikaan entisten asujanten sijaan uusia aineksia, joita siellä siihen asti ei ollut, vapaita talonpoikia, joilla kyllä ei ollut perinnöllistä maanomistusoikeutta, vaan jotka kuitenkin saivat esteettömästi viljellä rikasluontoista maata. Maaorjuuden lakkauttaminen muutteli sentään oloja niilläkin Siperian aloilla, joissa oli siihen asti paraastaan asunut rangaistusvankeja, koska sielläkin nyt tuli mahdolliseksi vapaan talonpoikaissäädyn syntyminen. Mutta siellä yhä kestävä siirtolaisten tulo pikemmin vaikuttaa estävästi kuin edistävästi; sillä suurin osa tuomituista, jotka lähetetään ennestään asuttuihin seutuihin, saa yhä aikaan levottomuutta pysyväisten asujanten kesken ja estää niin ilahuttavaa kehitystä kuin Altain kruunun tiluksilla, joita on sekä ennen että myöhemmin säästetty tuomituilta ja säästetään vast'edeskin niin kauan, kuin ne ovat keisarin omina. Sitä vastoin siirtyy sinne nykyään vapaatahtoisia ja väkiluku kasvaa siitäkin syystä nopeammin kuin muussa Siperiassa.

Se on komea alue maata, tämä Altain kruunun ala ja ihmetyttävä sitenkin, että se lienee suurin maatila koko maan päällä. Sillä sen pinta-ala on tasaisissa luvuissa neljäsataa tuhatta neliövirstaa eli lähes kahdeksantuhatta maantieteellistä neliöpeninkulmaa. Siihen kuuluu vuoristoja ja tasankoja ja mäkimaita; sen molemmin puolin on purjehdittavaksi sopivia virtoja ja sen sisällä on jokia, jotka voidaan ilman suurta vaivaa tehdä purjehduskuntoisiksi; sillä alalla on yhä vielä suuria, käytettäväksi kelvollisia metsiä ja muutakin ääretöntä rikkautta sekä maan päällä että alla. Koko kahdeksansataa kolmekymmentä eri vaskipaikkaa on löydetty sen rajain sisältä, ottamatta lukuun muita kahtasataa seitsemääkymmentä löytöpaikkaa, joita ei ole vielä koskaan tutkittu. Altain kruunun tiluksilla astuskellaan hopealla ja kullalla, sillä, kultaista hopeavaskea ynnä lyijyä, vaskea ja rautaa käy rikkaampina tai köyhempinä, mutta enimmäkseen kaivamista ansaitsevina suonina vuorissa ja kultahietaa kuljettavat niiltä alas virtailevat joet. Kivihiilikerros, jonka laajuutta ei vielä tiedetä, vaan joka paikoittain on huomattu kuusi tai kahdeksankin metriä paksuksi, on sitä paitsi niin laajan näköinen että kivien laadusta päättäen lienee syytä olettaa koko tämän alueen pohjoispuolen olevan yhtäläisen kivihiilikerroksen päällä. Eikä kuitenkaan liene Altain kruununtilan oikeaksi rikkaudeksi katsottava sen maanalaisia aarteita, vaan lihavaa ja hedelmällistä mustaa multaa, joka peittää vuorten rinteitä ja tasangoita aina puolentoistakin metrin paksuisina kerroksina sellaisissa notkoissa ja jokilaaksoissa, joihin vesi on sitä kokoon huuhdellut. Viehättäviä, osaksi suurenmoisiakin vuoristoja on vuorotellen suloisten mäkimaiden ja vähän aaltomaisten tasankojen kanssa, jollaisia maanviljelijä suosii ennen muita aroseutuja, vuorotellen hedelmällisten laaksojen kanssa, joissa juoksee puro, oja tai joki, ja välissä on aina rehevästi kasvavaa, korkeaa ja matalaa metsää oikeain puistojen kaltaisina. Ilmanala, joka ei tosin ole varsin lauhkea, mutta ei myöskään sietämätön, ei missään estä hyvällä menestyksellä viljelemästä erittäin hedelmällistä, enimmäkseen vielä koskematonta maata. Neljä kuukautta on kuumaa, melkein ihan vaihtelematonta kesää, neljä kuukautta kovaa, yhtäläistä talvea, kaksi kuukautta kylmänkosteaa, häilyväistä kevättä ja yhtä paljo samanlaatuista syksyä, ja vaikka vuoden paremman puolen keskilämpö ei riitäkään rypäleitä jouduttamaan, niin ehtivät kuitenkin kypsyä kaikki samat viljat kuin Pohjois- ja Keski-Saksassa, jopa kruununtilan eteläosissa meluunatkin.

Sellainen on maa, jota on enemmän kuin kahden miespolven aika säästetty Siperiaan tuomituilta pahantekijöiltä ja jossa nykyään on asujamia niin paljo, kuin saatettaisiin toivoa olevan koko muussakin Siperian yhtä rikkaassa ja hedelmällisessä eteläosassa. Perintötalonpoikiin ei kyllä käy verrata näitä Altain kruununtilan maanviljelijöitä, mutta tavallisiin Venäjän talonpoikiin verratessa he eivät suinkaan jää huonommiksi. Heistä huomaa, että heidän isänsä ja isoisänsä ovat olleet valtakunnan suurimman ja ylhäisimmän herran maaorjia eikä voimattoman ja sen tähden rajatonta alammaisuutta vaativan käskijän puoliorjia; näkyy joka tilaisuudessa, että perintöinään puute ei ole suinkaan estänyt heitä vaurastumasta, se on: enempää ansaitsemasta, kuin ovat tarvinneet ja vielä nykyäänkin tarvitsevat.

Altain asujanten kohtalo oli siitä lähtein, jolloin kruununtila julistettiin keisarin omaksi, verraten edullinen, jos emme sanokaan: onnellinen. Maaorjuuden lakkauttamiseen asti olivat he kaikki vuorikaivostyössä tai ainakin välillisesti niitä varten toimessa. Jotka eivät tehneet työtä itse kaivoksissa, ne hakkasivat metsää ja polttivat hiiliä, toiset vetivät niitä sulatusuuneille ja toiset sieltä vaskea vientipaikkoihin. Asujanten lisäytyessä väheni heille pannun päivätyön taakka. Viisikymmen-luvulla oli jo niin paljo voimia käytettävänä, että työnteko herralle eli keisarille voi supistua kuukaudeksi vuodessa, jos päivätyöläisellä myöskin oli oma hevonen. Miten pitkä matka työmiehen piti kulkea hevosellaan, määrättiin sen pituuden mukaan. Korvaukseksi olostaan poissa kotoa sai jokainen päivätyöläinen 75 1/2 kopeekkaa työajaltansa. Paitsi tätä tuskin mainittavaa palkkiota oli jokaisella vuorimiehellä oikeus viljellä keisarin maata niin paljo, kuin hän jaksoi, ja millä tavalla tahtoi, ja samoin hakata keisarin metsästä niin paljo puuta, kuin hän asunnokseen ja polttopuikseen tarvitsi, eikä häntä rasitettu millään muilla veroilla eikä maksuilla. Kylän lähetettävien työmiesten luku riippui asujanten luvusta; kyläläiset itse jakoivat työveron eri isäntien kesken.

Kaivosmiesten työ oli helpompi. Niitä otettiin kuten muualla sotamiehiä kruununtilan kylistä ja kaupungeista, kohdeltiin ihan kuin sotamiehiä ja päästettiin vasta viidenkolmatta vuoden päästä vapaiksi. Nämä jaettiin kahteen luokkaan: varsinaisiin kaivosmiehiin, jotka työskentelivät oikeissa vuorikaivoksissa, ja vuorityömiehiin, joiden piti joka vuosi tehdä määrätty työ, mihin aikaan itse tahtoivat. Nämä viimemainitut polttivat hiiliä, kaatoivat metsää, tekivät tiiliä, kuljettivat kuormia ja muuten tekivät mikä mitäkin ja saivat palkakseen joka vuosi neljätoista ruplaa. Saatuaan tehdyksi määrätyn työn olivat he muun ajan vuodesta vapaina ja saivat tehdä, mitä vain tahtoivat. Kaivosmiehet sitä vastoin olivat velvolliset palvelemaan vuodet päästänsä. Yhden viikon kävivät he päivällä, toisen viikon yöllä kaksitoista-tuntisessa työssä kaivoksissa ja olivat joka kolmannen viikon vapaat. Taitonsa mukaan sai joka vuorimies rahalla ostettaviin tarpeihinsa kuusi tai kaksitoistakin ruplaa palkaksi ja sitä paitsi joka kuukausi kaksi puutaa jauhoja itselleen, yhtä paljon vaimolleen ja yhden puudan jokaiselle lapselleen. Oli hänen myöskin sallittu viljellä maata ja hoitaa karjaa, minkä verran ehti ja jaksoi. Jokaisen hänen poikansa täytyi seitsemännestä kahdenteentoista vuoteen asti käydä koulua; siitä lähtein kahdeksanteentoista ikävuoteen asti pidettiin poikaa kaivostyön oppilaana ja hän sai ensin yhden, sitte kaksi ruplaa vuosipalkaksi. Kahdeksannestatoista vuodesta alkoi hänen palveluksensa kaivoksissa.