Part 34

Me tiesimme että pernaruttoiset eläimet ovat ihmisellekin vaaralliset, vaan emme kuitenkaan tienneet vielä sen vaaran koko suuruutta. Sen tähden me ostimme näköään vielä ihan terveitä poroja, valjastimme ne kolmen reen eteen, asettelimme tavaramme rekiin ja läksimme, itse vieressä astuen, helpommalla mielellä matkaamaan edelleen. Poron lihaa syömästä, kuten olimme toivoneet, jopa siihen luottaneetkin, esti tuo hirvittävä rutto; huolekkaammin ja pelokkaammin tähystelimmme siis tästä lähtein joka taholta pikku riistaa, saadaksemme edes jonkun metsäkanan, ison kuovin, tundrakurmitsan tai sorsan. Säästäen vähiä varojamme niin paljon kuin mahdollista tunkeilimme, jos tundra oli vähänkään suonut antimiaan, vaivoin vireillä pysyvän tulen ympärillä, jokainen paistaen vartaassa pienintäkin lintusta niin hyvin, kuin kävi päinsä. Vaan oikein kylläisiksi emme enää päässeet.

Kuljettuamme Shungein kuolemantien poikki pääsimme ensimmäiseen määräpaikkaamme, Bodaratalle; meillä oli niin hyvä onni, että vielä kerran tapasimme tshumin ja poroja; niiden avulla kuljimme merta kohti, mutta meidän täytyi kääntyä, rantaa näkemättä. Edessämme oli sekä pohjaton suo että taaskin suuret joukot kuolleita poroja; taas olimme osuneet poluille, joita myöten Shungei oli paennut kotipuoleensa eikä uusi tuttumme Sanda uskaltanut ajaa laumaansa niiden jälkien poikki.

Sillä hänenkin laumassaan niitteli viikatemies, kuolema, hänellekin ja vielä enemmän hänen naapurilleen oli rutto tuottanut tuhoa. Mies, joka oli hänen kanssaan laumoinensa kuljeksinut, oli ripeästi teurastanut pernaruttoon sairastuneen, lihavan poron juuri vähän ennen, kuin se muuten, olisi kuollut, ja syönyt lihaa siitä elukasta, vaan sen tekonsa saanut maksaa omalla ja kaikkein omaistensa hengellä. Kolme kertaa oli Sanda paimen siirtänyt tshumiansa ja joka kerran oli hänen täytynyt kaivaa hauta kaatuneiden porojen keskeen. Ensin oli sen kevytmielisen miehen kaksi lasta haudattu, sitte hänen palvelijansa ja kolmantena päivänä oli hän itse kuollut. Yksi lapsi sairasti vielä ja vaikeroi hirveissä tuskissa, kuin me läksimme merta kohti; vaiti oli hän jo meidän palatessamme tshumiin; sillä neljäs hauta oli tällä välin kätkenyt viidennen uhrin. Eikä se vielä ollut viimeinen.

Ostjakki Hadt, meidän miehiämme, nöyrä, ainiaan iloinen ja meille jo rakkaaksi ja mieluiseksi tullut mies, valitteli ja vääntelehti jo toispäivästä asti hirveissä, yhä enemmän kiihtyvissä tuskissa; varsinkin valitti hän yhä lisäytyvää kylmän tunnetta. Me olimme sovittaneet hänet poron rekeen palatessamme paimenen tshumille; samalla tavalla kuljetimme häntä, kuin tshumia siirrettiin viidennen kerran. Meidän keskessämme makasi hän vaikeroiden tulen vieressä. Tuon tuostakin nousi hän, paljasti ruumiinsa ja lämmittelihe tulen säteissä Samoin ojenteli hän jäykistyviä jalkojaan tuleen, pitämättä lukua, vaikka ne paahtuivatkin. Viimein me nukuimme, ja luultavasti hänkin; kuitenkin meidän herätessämme seuraavana aamuna oli hänen makuusijansa tyhjänä. Ulkona tshumin edessä, rekeä vasten nojaten, kasvot aurinkoon päin, ikään kuin vielä lämmittelemässä sen säteissä, istui hän levollisesti ja hiljaa, vaikeroimatta, mitään virkkamatta. Hadt oli kuollut.

Me hautasimme hänet muutaman tunnin päästä kansansa tavan mukaan. Hän oli ollut rehellinen "pakana" ja oli sen tähden myöskin haudattava pakanain tavalla. Meidän "oikeauskoiset" matkakumppanimme eittivät ryhtyä siihen; sen tähden "pakana" kumppanit toimittivat meidän avullamme hautauksen, joka tosin ei ollut kristillinen, mutta sentään ihmisarvon mukainen. Viidennessä haudassa makasi kuudes uhri.

Oliko tämä hauta viimeinen? Ehdottomasti tuli se kysymys mieleeni, sillä kammottaa alkoi minua ja meitä kaikkiakin tässä kuoleman tiellä. Meidän onneksemme oli Hadtin hauta viimeinen tällä matkalla.

Vakavina, hyvin vakavina matkustimme taas Shtshutshjaa kohti yhä tuntuvammaksi tulevan puutteen pelossa. Sanda jotenkuten elätti meidän väkeämme, itse tulimme niukasti toimeen metsästystaitomme tuotteilla. Kuin kerran onnistui yhtenä aamupäivänä ampua koko perhekunta hanhia ja lisäksi vielä metsäkanoja, kuoveja ja kurmitsoita, silloin vietimme oikeata juhlaa, sillä nyt saimme kerran syödä, säästämättä suupaloja. Ilman Sandan apua meidän tuskin kuitenkaan olisi ollut mahdollinen tulla toimeen.

Pääsimme Shtshutshjalle ja veneemme luo melkein ihan puhtaina ruokavaroista, ja siellä nyt neljäntoista päivän jälkeen taas kerrankin saimme mielin määrin nauttia varojamme. Tundralle sanoimme jäähyväset ainiaaksi.

Eräs shamaani, jonka tapasimme ylempänä Obilla kalastelemassa ja jota pyysimme näyttämään meille taitoansa ja viisauttansa, kyllä kutsui jamaul-rumpunsa kumealla tärinällä avukseen ystäväänsä, jumalain lähettilästä, ja sitte ilmoitti taivaan sanoman, että me muka jo tulevana vuonna palaamme takaisin tuohon köyhään seutuun, josta juuri olimme tulleet, ja varsinkin sinne, josta Shtshutshja, Bodarata ja Ussa alkavat; sillä kaksi keisaria oli muka meitä palkitseva, meidän "vanhimpamme". ovat kirjoituksiimme tyytyväiset ja lähettävät meidät uudestaan; mutta tällä nykymatkalla meille ei enää tapahdu mitään onnettomuuksia. Niin oli muka hänelle ilmoittanut jumalain lähettiläs, jonka ajatukset hän vain voin kuulla.

Ennustuksen viimeinen osa kyllä toteutui. Hitaasti tosin, vaan ilman onnettomuuksia ja häiriöitä matkustimme kolmekolmatta päivää Obia vastavirtaan ja pitkän odotuksen jälkeen viimein tavatulla höyrylaivalla kolme päivää Irtishiä myöten ylös päin. Ilman onnettomuuksia, vaikka kyllä vastuksia kärsien, pääsimme Uraalin ylitse; ripeästi luistimme mukavilla höyrylaivoilla alas Kama-jokea; hitaammin veivät laivat meitä Volgaa myöten ylös päin. Nishni-Novgorodissa, Moskovassa, Pietarissa otettiin meitä ystävällisesti vastaan kuten ensi kerrallakin, ja omassa kodissa meitä riemulla tervehdittiin; "vanhimpamme" näyttävät myöskin olevan kirjoituksiimme tyytyväiset, vaan tundralle me emme palaa, en ainakaan minä.

Pakana Ostjakit.

Helppo ja vaivaton on nykyään, ja arvattavasti vielä vuosisatoja edelleenkin, ihmisen taistelu olemassa olostaan Siperiassa, helppo ja vaivaton varsinkin luonnon lahjoista rikkaassa eteläosassa, mutta ei liian kova eikä vaikea niissäkään seuduissa, joita me olemme tottuneet katsomaan jääaavikoksi, hedelmättömäksi erämaaksi ja joita me vielä sittekin sellaisiksi sanomme, kuin siellä vastahakoisesti itse matkustelemme. Tosin Länsi-Siperian pohjoisimmassa osassa ilmanala on kolkko ja kova; tosin maa pysyy siellä verraten matalasta pinnan alta alkaen ijäisesti jäässä eikä kasva ravitsevaa hedelmää; tosin taivas ja aurinko eivät kypsytä maahan kylvettyä viljan jyvää; mutta sielläkin luonto hyväntahtoisesti antaa runsaita lahjojansa ja, mitä maa ei anna, antaa vesi. Noilla seuduin, joita me mielellämme kierrämme, vuosisatoja asunut ihminen kyllä näyttää meistä köyhältä ja kurjalta, vaan todella hän ei ole kumpikaan. Hänkin saa tarpeensa riittävästi, hänkin kokoo itselleen viehätystä, joka häntä tyydyttää, sillä hänen kotonsa antaa hänelle enemmän, kuin hän elääkseen tarvitsee. Tosin hänkin enemmän tai vähemmän tajuisesti tavoittelee "ihmisarvon mukaista olemusta", mutta ei julki eikä salaa vihaa onnellisempia, sillä hän itse on onnellisempi, kuin me luulemmekaan, siitä syystä, että hän on vaatimattomampi, vähempään tyytyväinen ja vähemmästä iloinen, kuin me olemme, ja siitä syystä, että hän, jos katsomme syvemmälle, ei tiedä mitään siitä, jota me sanomme intohimoksi, että hän lapsen riemulla nauttii iloja, joita hänelle saattaa sattua, ja kantaa kärsimyksiä, jotka häntä kohtaavat, kuin lapsi, joka kyllä ehkä tuntee syvällistä surua, vaan helposti sen myöskin unhottaa. Tosin musta suru ja huoli astuvat hänenkin majapaikkaansa, mutta hän karkoittaa ne heti luotansa, milloin vain luulee huomaavansa ilon edes etäistä kajastustakaan, ja unhottaa hädän heti, kuin onni taas hänelle hymyilee. Hänkin kerskaa rikkaudestaan ja valittaa köyhyyttä; mutta hän ei joudu toivottomuuteen, vaikka hänen rikkautensa katoaakin, eikä hän kadota malttiansa, jos hänen köyhyytensä muuttuu rikkaudeksi. Hän on täys'kasvuisenakin vielä lapsi ajatuksissaan ja tuntemisessaan, teoissaan ja toimissaan; hän on onnellisempi kuin me.

Ostjakki, jonka kanssa varsinkin olemme seurustelleet Ala-Obin varsilla, jota olemme useimmin tavanneet ja jota luulemme oppineemme paraiten tuntemaan, kuuluu Suomen sukuun ja hänellä on sama usko kuin eräällä toisella saman suvun haaralla, samojeedeilla, sekä melkein samat tavat kuin melkein kaikilla sukulaiskansoillaan eli siis lappalaisillakin; hän on poropaimen ja kalastaja, metsästäjä ja linnustaja, kuten samojeedi ja lappalainen. Jos ei oteta lukuun hänen uskoansa ja ehkä kieltänsä, niin hän on enemmänkin lappalaisen kuin samojeedin kaltainen; sillä hän on sekä paikoillaan asuva että vaelteleva paimen, jota vastoin samojeedi yksin kalastellessaankin ainoastaan ani harvoin vaihtaa kuljetettavan majansa pysyväiseen hirsitaloon, ainakaan siinä Siperian osassa, jota me olemme matkustelleet.

Ehkä ostjakkien heimo on ennen aikaan ollut väkirikkaampi kuin nykyään, vaan kansa meidän käsityksemme mukaan se ei ole koskaan ollut. Joissakuissa heidän asuinpaikoissaan tai sellaisissa seuduissa, joissa he ainakin vaeltelevat, kuuluu väkiluku yhä vähenevän, toisissa sitä vastoin hiukan lisäytyvän, vaan ei suuressa määrässä kumpaakaan. Enintään heitä lienee viisikymmentä tuhatta henkeä. Koko Obdorskin suuressa piirissä, joka ulottuu 65:nen pohjoisen leveysasteen tasalta samojeedein niemen pohjoispäähän ja Uraalista Kass-joen latvoille asti, elää saamiemme virallisten tietojen mukaan nykyänsä ainoastaan viisituhatta kolmesataa kaksiyhdeksättä miesostjakkia, joista ainoastaan tuhat kolmesataa kuusikahdeksatta on työhön kykenevää eli, joka on ihan sama, veroa maksavaa miestä. Jos oletamme naisia olevan yhtä paljo, niin ei heitä sittekään ole täyteen yhtätoista tuhatta. Sen tähden äskeinen arvio ei suinkaan ole liian vähäinen, vaan pikemmin liian suuri, vaikka otettakoonkin huomioon, että ostjakkien asuinala ulottuu Obin varsilla ylös Surgutin seuduille asti ja Irtishin varsilla lähelle Tobolskia.

Kaikki Irtishin sekä Ylä- ja Keski-Obin seutujen ostjakit asuvat vakinaisissa, hyvin yksinkertaisissa hirsitaloissa; jotka ovat samankaltaiset kuin venäläisten asunnot. Ainoastaan siellä täällä hyvin harvassa näiden ja korkeampaa sivistysastetta osoittavien kiintonaisten asuntojen välillä tavataan tuohiteittä, tshumi, jota vastoin se Ala-Obin varsilla, varsinkin Obdorskin ja joen suun välillä, on vaeltelevan poropaimenen ainoana asuntona, jokahan onkin luonnollista. Samassa suhteessa, vaikka ei tosin ihan täydellisesti, kuuluvat vakinaisissa, pysyvissä kylissä asuvat ostjakit oikeauskoiseen kirkkoon tai heidät luetaan siihen, koska ovat antaneet itsensä kastaa. Sitä vastoin tshumissa vielä majailevat ostjakit ovat pysyneet ikivanhassa uskossansa, josta ei suinkaan puutu runollista ylevyyttä eikä siveellisyyttä, vaan jota oikeauskoiset papit ja heidän seurakuntalaisensa tuomitsevat sokeaksi pakanuudeksi. Sitä uskoaan nämä ostjakit tunnustavat paljon hartaammin ja suuremmalla vakuutuksella kuin toiset niin sanottua kristillisyyttänsä, joka ei suinkaan ole mikään jalostuttava korvaus ostjakkien lapsellisesta mielestä kehittyneen ja lapsellisella tavalla ilmi tulevan uskonnon sijaan. Sitä myöten, kuin Keski-Obin ja Ala-Irtishin seutujen ostjakit ovat ottaneet vastaan hirsiasunnot ja kristinuskon, ovat he myöskin vaihtaneet entisen pukunsa melkein kokonaan venäläisten kalastajanaapurien pukuun ja heidän seurassaan paljon omistaneet heidän tapojansakin ja omiansa kadottaneet sekä osaksi myöskin unhottaneet heimonsa puhtautta, niin että heille entisestä ominaisesta olemuksestaan ei ole jäänyt jäljelle oikeastaan mitään muuta kuin ne tuntomerkit, joita ei voida kadottaa, kieli ja kaikki siitä riippuvat omituisuudet, ja ehkä myöskin kaikilla ostjakeilla yhteinen taitavuus, toimekkaisuus ja viaton hyväntahtoisuus. Mutta ei missään tapauksessa käy lausua, että tapojen muutoksesta olisi siveellisyys lisäytynyt tai kristinuskon ottamisesta tapojen puhtaus kasvanut. Ainakin on mieluisempi oppia tuntemaan pakana ostjakkeja ja lähemmin tarkastella vielä alkuperäistä kansaa, kuin sitä sen osaa, joka on ainoastaan varjo siitä, kuin se ennen oli ja heimon toinen osa vielä nykyäänkin on. Minä siis supistan kertomukseni niihin ostjakkeihin, jotka vielä nykyäänkin palvelevat Ort jumalaansa, elävät monivaimoisuudessa, kellä on siihen varaa, ja hautaavat kuolleitansa ihan samalla tavalla kuin heidän isänsä ovat haudanneet; esitykseni ei siitä suinkaan tule huonommaksi, että toiset jäävät syrjään, vaan päin vastoin kokonaisemmaksi, jos puhun yksinomaan vain näistä.

Ostjakkien kansan luonteesta on vaikea puhua, vielä vaikeampi sitä kuvata. Minä olen sitä moneen kertaan koettanut, mutta aina huomannut, miten mahdoton on sanoilla kuvata muotoa ja kynällä täydellisesti esittää ainoastaan silmällä nähtäviä heimon tuntomerkkejä. Ostjakit ovat kasvojensa muodolta, ihonsa, tukkansa ja silmäinsä väriltä hyvin monenlaiset; heidän rotumerkkiänsä eli siis mongolialaisuuttansa ei suinkaan ole aina helppo huomata, päin vastoin se usein on hyvin näkymättömissä; jos joskus todella luullaan saaneensa määritellyksi jokin varma, kaikkiin soveltuva tuntomerkki, niin toiset saman heimon jäsenet taas todistavat, että sitä määrittelyä ei suinkaan käy sanoa ehdottoman päteväksi, vaan ainoastaan osittain kelvolliseksi. Jos koetan sovittaa kaikkea yhteen, kuin olen tarkastettavinamme olleista ostjakeista nähnyt ja muistiin kirjoittanut, niin uskallan kuvata heitä ainoastaan näin:

Ostjakit ovat keskikokoisia, yleensä solakkavartaloisia, kädet, jalat ja raajat yleensä kohtuullisen kokoiset, kädet ehkä pikemmin suuret kuin pienet, pohkeet melkein aina pienet. Kasvojen muoto on jotenkin muiden mongolialaisten ja Pohjois-Amerikan indiaanein välillä, sillä ruskeat silmät ovat kyllä pienet, vaan ainoastaan sen verran viistossa, että sen juuri paraiksi huomaa, sasupäät eli poskiluut matalat, mutta kasvojen alaosa kapeaan ja terävään leukaan päin niin painunut, että muoto näyttää kulmikkaalta, ja, kun huuletkin ovat teräväpiirteiset, muuttuu se monella, varsinkin lapsilla ja naisilla, oikeaksi kissan naamaksi, vaikka nenä yleensä onkin vain hyvin vähän litteä, monella ei ollenkaan. Runsas, suora tukka, joka ei sentään ole karkea, on tavallisesti musta tai mustanruskea, harvemmin vaaleanruskea ja vielä harvemmin kellertävä, ja parta huono, kuitenkin ainoastaan siitä syystä, että nuorilla keikareilla on tapana nyhtää sitä pois, kulmakarvat ovat tuuheat. Ihon väri on tuskin tummempi kuin europpalaisen, joka paljon eleksii tuulessa ja ulkoilmassa millä säällä hyvänsä, ja kellertävyys, jota siinä aina sentään on, voi melkein näkymättömäksi heiketä ja sotkeutua.

Vaikka tätä määrittelyä käyneekin sanoa soveltuvaksi enimpiin ostjakkeihin, niin se ei kuitenkaan merkitse, että heitä tarkemmin katsellessa tarvitsisi vähääkään epäillä heidän rodustansa. Muutamat heistä huomataan heti ensi katsauksella täydellisiksi mongolialaisiksi; sillä he ovat lyhytkasvuisia, ruskeat, vilkkaat silmät ovat viistossa ja pitkäaukkoiset, sasupäät korkeat, karhea tukka sysimusta, ja kaikki aina paljaana olevat ruumiin osat joko vaskipunaiset tai nahkaruskeat.

Ostjakkien kielestä en voi lausua mitään arvostelua. Sen tähden sanon vain, että se jakautuu kahteen, vieraankin selvästi huomattavaan murteesen, joista Keski-Obin seuduilla vallitseva kaikuu hyvin soinnukkaalta, vaikka vähän pitkäveteiseltä ja laulun tapaiselta, jota vastoin Ala-Obin murre sen tähden, että kaikki ostjakit siellä mielellään käyttävät pehmeämpää samojeedein kieltä, sujuu sukkelammin, tavut kuitenkin aina selvästi eroten toisistaan.

Kristityt ostjakit matkivat, kuten jo huomautimme, venäläisten pukua; naiset eroavat venäläisten kalastajain naisista ainoastaan siten, että he koristavat vaatteitansa monesta paikasta kirjavilla lasihelmillä ja käyttävät erikoisia, ylt'yleensä helmillä koristettuja, leveitä nauhoja, saman laatuisia kuin katolilaisten pappien stola. Pakana ostjakit käyttävät pukiminaan yksinomaan poron nahkoja ja muiden eläinten nahkoja ainoastaan poikkeuksen tavoin erityisinä poroturkin eli, kuten venäläiset sanovat, hirviturkin koristuksina. Pukimina on alapuolelle polvea ulottuva, miehillä rintaan asti, naisilla koko etupuolelta halaistu, ruumiin mukainen turkki, joka naisilla vyötetään nahkavyöllä kiinni; turkkiin kiinni ommeltu tai irtaallaan siihen kuuluva päähine ja hihoihin kiinni ommellut rukkaset; nahkahousut, jotka ulottuvat polvien alapuolelle, ja nahkasukat, jotka sidotaan kiinni polvien yläpuolelta. Naisten turkki on etupuolelta pitkin laitoja koristettu pienistä, neliskulmaisista, lyhytkarvaisista, eri värisistä, suurella vaivalla yhteen ommelluista nahkapaloista tehdyllä reunuksella ja helma leveällä koirannahkareunuksella, miehillä samoin ainakin helma; heillä myöskin aina on päähine kiinni turkissa. Nahkasukat, milloin niitä tahdotaan oikein sieviksi, tehdään hyvin monen värisistä, aistikkaasti asetelluista nuorten porojen nahkakaistaleista; rumamuotoinen kenkä on osaksi siihen kiinni ommeltu, osaksi sidotaan se nauhoilla kiinni. Keveä, metallinapeilla koristettu nahkavyö, jossa veitsi riippuu, pitää miehen turkkia kiinni; kirjava, pitkärimsuinen liina, jota kesällä käytetään nahkapäähineen sijasta, riippuu naisilla turkin päällä. Paidasta ei tiedetä mitään; sitä vastoin naiset käyttävät vyöhykettä. Koristuksikseen kokoaa ostjakkinainen niin paljon yksinkertaisia vaski- tai paraimmassa tapauksessa hopeasormuksia kaikkiin sormiinsa, kuin niihin mahtuu, joten koko se käden osa on ihan kuin panssaroitu, kantaa sitä paitsi kaulassaan suurempia tai pienempiä lasihelmi-nauhoja ja raskaita, lasihelmistä, rautalangan kiehkuroista ja metallinapeista tehtyjä vastamaisia korvaheluja paremmin korvain päällä kuin niistä riippumassa, ja palmikoitsee tukkansa kahteen palmikkoon, jotka ulottuvat alas pohkeiden keskipaikoille asti. Samoin tekee myöskin ostjakkilainen keikari, todistukseksi että kaikki maailman keikarit ovat samaa sukua, jota vastoin mies tavallisesti pitää tukkansa kyllä pitkänä, mutta irtaallaan.

Yksinkertaisempi vielä kuin vaatetus, mutta yhtä tarkoituksen mukainen kuin tosin ruma, vaan kesät talvet yhtä sovelias puku, on ostjakin asuntokin, tshum, keilan muotoinen, tuohella päällystetty kuljetettavaksi sopiva maja, jota sekä kalastaja että liikkuva paimen käyttää. Kaksi- tai kolmekymmentä hienoa, silitettyä, molemmista päistä teroitettua, neljän tai kuuden metrin pituista seivästä, joista kaksi sidotaan lyhyellä nuoralla ylhäältä yhteen muille tueksi, on, silmämäärältä, mutta kuitenkin hyvin tarkkaan piiriin asetettuina, seinätelineinä; viisi tai kahdeksan, kapeista ja keittämällä pehmitetyistä tuohiliuskoista tehtyä, keilanpinnan muotoista levyä on ulkoverhona; tuulen siimespuolelle jätetty, kudotulla tuohilevyllä suojeltava aukko majan ovena; ylähuippu on aina auki, että savu pääsee vapaasti nousemaan. Ovesta tshumin vastapäiseen seinään on suora, paljas käytävä, jonka keskikohdalla on tulisija; sen päällä on kaksi vaakasuoraa, seinäseipäihin sidottua seivästä kuivausorsina, joissa keittokattilakin riippuu. Käytävän kummallakin puolella on lautoja tai ainakin mattoja maassa astuimina ja vuoteiden jatkona, joiden pää puoli on seinään päin. Sararuohosta tehdyt matot, pitkäkarvaiset, pehmeät poron taljat ja poronkarvoilla tai kuivilla suosammalilla täytetyt, tyynyt ovat makuusijoina, turkit peitteinä. Sääskiverho, jonka alle kesällä koko perhe ryömii, suojelee makaajia tehokkaammin kuin tshumin ovella aina palava pajurisutuli noilta siivekkäiltä kiusaajilta. Keitto-, tee- ja juomakattila, kaukaloita, nahkasäkkejä, joissa pidetään jauhoja ja kovaksi paistettua ruisleipää, pieniä, kannellisia arkkuja, joissa säilytetään arvokkaimmat tavarat, varsinkin teeastiat ja -tarpeet, kirves, pora, nahankaavin, kaukalon muotoinen ompeluarkkunen, jousi tai pyssy, lumianturat sekä monenlaisia pyydyksiä; siinä kaikki sellaisen majan talouskapineet. Kristittyjen ostjakkien majoista harvoin puuttuvan jumalankuvan sijasta on näillä pakanallinen kotijumala.

Talven kylmältä ja myrskyiltä suojataan tshumia nahkapeitteellä, joka tehdään vanhoista turkeista, tai vielä paremmin toisella tuohikerroksella, joka levitetään entisen päälle.

Jos tshumin isäntä on kalastaja, on sellaisen tshumin edessä kuivaustelineitä sekä verkkoja että kaloja varten, hyvin siistitekoisia, erittäin keveitä ja taidokkaita rysiä, monta verrattoman hyvää pikku venettä ja muita kalastusneuvoja. Jos isäntä on myöskin metsästäjä, näkyy majan ympärillä kaikenlaisia pyydyksiä, itsestään tappavia kaaria ja jousia. Poropaimenella on monta taitavasti tehtyä rekeä niihin kuuluvine tarpeineen ja yksi hänellekin välttämätön vene.

Joka ostjakki osaa kalastaa, melkein jokainen myöskin metsästää tai viritellä pyydyksiä, mutta ei jokainen olla poronpaimenena. Kellä on poroja, häntä ostjakkien kesken pidetään vauraana eläjänä, ja jos poroja on paljo jollakulla, sanotaan häntä rikkaaksi; yksinomaan kalastuksella elämistä pidetään köyhyyden merkkinä. Hevosia ja sarvikarjaa näkyy kyllä vähä joissakuissa ostjakkikylissä, mutta ainoastaan keskijoen varsilla; lampaita ja ehkä kissaakin pidetään siellä myöskin silloin tällöin. Vaan ostjakkien varsinaisina kotieläiminä ovat poro ja koira. Ilman niitä, varsinkaan ilman poroa, ei toimeentuleva mies luule voivansa elääkään, ja ne todella tekevätkin hänelle mahdolliseksi sen, joka hänestä on elämän iloa. Kuten beduiini, Sisä-Afrikan vaelteleva paimen, katsoo itseään arvokkaammaksi niitä heimolaisiansa, jotka maata viljelevät, ja kuten kirgiisi melkein halveksivasti katselee jokaista, kuin koettaa saada elatustansa maasta, samoin porolauman isäntä, jopa poropaimenkin käy käsiksi verkkoon ja koukkuihin ainoastaan silloin, kuin tahtoo saada kaloja omaksi tarpeekseen; jota vastoin kalastaja laskee verkkoja ja rysiä, paitsi itseään, myöskin muita varten tai tekee sitä toisen palvelijana. Porojen luvun mukaan arvostelee ostjakki miehen omaisuutta, poroja hän katsoo rikkaudekseen, onnekseen. Sen tähden hän silloin, kuin rutto hävittää hänen porolaumansa, kadottaa, paitsi rikkauttansa ja onneaan, myöskin muuta ja paljon enemmän: kadottaa arvonsa, itsetuntonsa ja luottamuksensa, jopa uskonsa, tapansa, tottumuksensa ja itsensäkin. "Niin kauan, kuin rutto ei vielä hävitellyt laumojamme," sanoi seurakunnan vanhin Mamru, se ymmärtäväinen ostjakki; johon olimme tutustuneet, "elimme iloisesti ja olimme rikkaat; siitä asti, kuin poroja yhtä päätä kadotamme, tulemme vähitellen köyhiksi kalastajiksi. Me emme, voi ilman poroa pysyä pystyssä, emme elää ilman niitä!" Ostjakki parat! niissä sanoissa on heidän kohtalonsa lausuttuna. Jo nykyään ovat porot, joita ennen oli satoja tuhansia, vähenneet viideksikymmeneksi tuhanneksi, ja yhä vielä rutto melkein joka vuosi raivoaa näissä sarvikkaissa laumoissa. Mitä siitä seuraa? Venäläiset papit saavat enemmän kristittyjä, venäläiset kalastajat enemmän renkejä, mutta ostjakkeja tuota pikaa ei enää ole muuta kuin nimeltä.