Part 31

Heti lastaus- tai yöpaikasta lähdettyä on vastavirtaan purjehtiva venejoukko hyvin sievä ja miellyttävä katsella. Kaikkialla pitkin jokea on valkoisia purjeita; parikymmentä ja enempikin uiskentelee niitä mustain kallioiden välitse. Alussa vielä kaikki alukset ovat jotenkin yhtä etäällä toisistaan, mutta kohta virta ja tuuli sotkevat sitä järjestystä. Joku vene jää yhä enemmän jäljelle ja joku menee enimmistä edelle, ja jo tunnin kuluttua on pitkä matka esimmäisen ja jälkimmäisen veneen välillä. Kuitenkin matka yksin kovalla ja tasaisella tuulellakin edistyy paljon vähemmän, kuin näyttää. Tosin vesi kohisee aika lailla veneen keulassa, mutta se onkin vain virran kohinaa, niin että eteen päin pääsö käy hyvin hitaasti. Tarvitaan taitoa ohjatessa täällä venettä niin, että se tekee niin vähän käännöksiä ja mutkia kuin mahdollista ja kuitenkin saa kierretyksi veden alaiset karit ja kivet; sillä joka käännös tekee välttämättömäksi muuttaa jollakin tavalla purjetta, joka ei ole helppo liikutella, ja joka kolahdus kiveen panee veneen notkean pohjan vuotamaan. Perämiehellä ja venemiehillä on sentähden lakkaamatta tekemistä ihan kylliksi. Kuitenkin heidän varsinainen työnsä alkaa vasta sitte kuin joudutaan lukemattomiin virtapaikkoihin, pyrkimään niistä ylös. Tähän asti pienennettynä ollut purje levitetään kokonansa tuuleen; vene syöksyy kuin nopeakulkuinen höyrylaiva kallioiden välitse ja saapuu pyörteesen, joka on melkein joka kosken alla. Kaikki miehet seisovat airoissa ja köysissä valmiina tekemään kukin tehtäväänsä tarpeen mukaan, jos vene, kuten arvattavasti täytyy tapahtua, joutuu pyörteesen, joka koettaa viedä sitä mukaansa. Laivurin käskystä sukeltavat tällä puolen airot veteen, tuolla puolen pitkät kanget ponnistavat kalliosta, estäen venettä paiskautumasta sitä vasten, ja samoin pienenee tai suurenee tai kääntyy milloin mitenkin purje, jota hoitamassa on kokenein merimies. Kerran, kahdesti, kuudesti, kymmenesti koetetaan turhaan päästä pyörteen lävitse; viimein se kuitenkin onnistuu ja vene pääsee varsinaisen virtapaikan alapäähän. Mutta siihen se pysähtyy kuin kiinni naulattuna, purjeen ja veden voimat pysyvät tasapainossa. Tuuli vähän kiihtyy, ja vene nousee yhden tai useampia metrejä; tuuli hiukan heikkenee, ja virta painaa veneen entiseen paikkaansa. Vielä kerran taistellaan pyörrettä ja aaltoja vastaan ja vielä kerran virta voittaa. Nyt täytyy koettaa pysyä edes siinä, johon jo on päästy. Eräs venemies tarttuu hampain köyteen, hyppää pahimpaan kuohuun ja koettaa uiden ja paksua köyttä vetäen päästä kivelle, joka veneen yläpuolella, vähän kohoaa pauhaavasta koskesta. Kuohuva virta syöksee häntä alas päin, peittää hänet, painaa upoksiin; mutta hän yhä ponnistelee, kunnes viimein näkee, että hänen voimansa eivät riitä voittamaan virran väkevyyttä, ja hänet omasta viittauksestaan vedetään nuorasta takaisin veneesen. Vielä kerran pauhaavat pyörre ja virta, molemmat yhtä tuhoavaiset, venettä vasten, joka niiden voimaan verraten on niin heikko; vielä kerran ajaa tuuli sitä kuitenkin ylemmäksi. Yht'äkkiä kuuluu säikäyttävä jysäys; perämies lentää ylös ilmaan ja putoaa kuohuun; vene on sattunut veden alaiselle kalliokarille. Kiireimmiten tarttuu joku venemies peräsimeen, toinen heittää koskessa ponnistelevalle perämiehelle täyteen puhalletun, nuoraan sidotun leilin ja vitkastelematta syöksyvät muut vasaroineen, talttoineen ja muine työkaluineen alas veneen ruumaan tukkimaan heti reikää, joka varmaankin on tullut pohjaan. Perää pitävä mies suojelee, mikäli mahdollista, venettä uusilta kolauksilta; kylvyn saanut perämies nousee ylös kuohusta, sanoen paremmin ähkimällä kuin rukoilemalla: "El haradi lillahi", se on: Jumalan kiitos; muut takovat, naulaavat ja tukkivat ja pidättävät sisään pursuavaa vettä; joku uhraa paitansakin tukkeeksi reikään, johon jo kaikki muut käsillä olevat tukkeet on sullottu. Uudestaan nousee vene pyörteen läpi virtaan, horjuen rutisten ja ritisten kuin merilaiva myrskyssä; taas se pääsee päävirtaan ja siinä sitä taas tuuli ja vesi pitävät paikoillaan. Kaksi venemiestä viimein hyppää yht'aikaa koskeen, ja ponnistaen kaikki voimansa pääsevät he onnellisesti tuolle kalliolle, sitovat köyden pään johonkin ja viittaamalla käskevät kumppanejaan vetämään venettä sinne. Kallioon sidottuna riippuu vene kovimmassa kuohussa, lakkaamatta kiikkuen ja hyppien niin kovasti, että siinä voidaan tulla ja todella tullaankin merikipeäksi. Toinen vene lähestyy ja pyytää apua. Sille lasketaan pullistuksiin puhalletun leilin varassa köysi, ja siten siltä säästyy paljo aikaa ja vaivaa. Kohta on se ja vähän päästä kolmas, neljäs, kaikki yhdessä matkassa olevat veneet saman kallion alla tanssimassa rinnakkain tasaisessa tahdissa. Nyt on venemiehiä kylliksi, että voidaan ryhtyä pyrkimään edelleen ylös. Kaksi vertaa miehiä, kuin kussakin aluksessa tavallisesti on, asettuu kaikkiin veneen paikkoihin, missä vain vähäkin voimaa tarvitaan; muut uiden, kaalaen ja kiiveten vetävät köyden johonkin saareen kosken yläpuolelle, ja yksitellen nousevat veneet miesten ja purjeiden voimalla ylös kosken kuohusta. Paikka paikoin ja pienemmissä virroissa riittävät purjeet yksinkin; mutta silloin voi tuulen heikkeneminen saattaa sekä veneen että väestön vaaraan. Usein täytyy veneen jäädä keskelle pauhaavaa virtaa tunti-, jopa päiväkausiksikin odottamaan sopivaa tuulta. Silloin nähdään kaikista kallion kärjistä riippumassa veneitä, kykenemättä auttamaan toinen toistansa.

Monesti on minun täytynyt tehdä tilani yöksi mustalle, paljaalle kalliolle, koska kuohussa riippuvan veneen kiikkuminen esti nukkumasta. Tuskinpa voidaan ajatella kummallisempaa makuupaikkaa, kuin se on. Kallio, jolla levätään, tuntuu tärisevän kosken voimasta; aaltojen kohina ja pauhu, suhina, ryske ja jyrinä huumaavat ja sotkevat kuulumattomiin kaikki muut äänet; vaiti siinä istutaan tai maataan matollansa kaikki venekumppanukset yhdessä ryhmässä. Lentävän sumun tavalla suihkuttaa jokainen tuulen puhallus hienoa hyrskysadetta kalliosaarelle. Virkistävästä leiritulesta leviää kummallista valoa kalliolle ja kuohuvan veden kaikille ylimmille harjoille ja kärjille, mutta sitä kammottavammilta vain näyttävät pimeään varjoon jäävät pyörteiden pohjat. Välistä tuntuu ihan siltä, kuin satoja kitoja avautuisi nielemään ihmislasta, joka tässä niiden välillä tosiaan näyttää mitättömän heikolta. Vaan hänen luottamuksensa ja uskalluksensa on luja kuin kallio, jolle hän teki tilansa. Jyrisköön mahtava koski, pauhatkoot ja hyrskykööt kuohut miten hyvänsä, turvallisena levätään kalliolla, joka on vuosituhansia kestänyt veden voimaa. Entäpä jos köysi katkeaisi ja pelastava vene murskautuisi toiseen kallioon? Tottapa silloin tulee toinen vene viemään haaksirikkoisia rannalle! Voidaan siinä kyllä maata, jopa nukkua rauhallisestikin sellaisten ajatusten ja lakkaamattoman pauhinan keskellä; sillä vaara antaa rohkeutta ja rohkeus luottamusta, ja huumautuneelle korvalle muuttuu aaltojen jyrinä viimein kehtolauluksi. Mutta seuraavana aamuna, millainen herääminen! Idässä hehkuu taivas punaisena; vanhat vuorijättiläiset levittävät hartioilleen purpuramanttelin, jopa ne välähtelevätkin säkenöiden, kuin olisivat kiillotetusta teräksestä. Valo ja varjo kutovat mustille kalliovuorille ja aavikon hiekasta kullalta paistaviin rotkoihin ihmeellisen, sanomattoman ihanan väriverhon; tuhansia vesihelmiä kiiltää ja välkkyy siinä; ja joki kohisee mahtavaa, ijäisesti yhtäläistä ja kuitenkin aina vaihtelevaa lauluansa. Sellainen näytelmä, sellainen sävel täyttää joka sydämmen tyytyväisyydellä ja ihastuksella. Totisesti kääntyy mieli hartauteen herätessä niin suurenmoisen näytelmän keskellä ja samoissa tunteissa kuluvat aamuhetket, sillä vasta päivemmällä alkaa tuntua säännöllistä, etelään vievää purjetuulta. Silloin alkaa taas työ ja vaara, vaiva ja taistelu, uskaliaat koetukset ja huolet. Siten kuluu päivä toisensa perästä, ja koski toisensa perästä jää laivurin jäljelle.

Purjehdus vastavirtaan on vaarallinen ja aikaa haaskaava, vaan purjehdus myötävirtaan on verrattoman uhkarohkea teko, huima ajo pitkin laineita ja virtoja, pyörteitä, jyrkkiä koskia ja ahtaita kalliosolia; se on vallatonta leikittelyä omalla hengellänsä.

Alas kaikista koskista läpi koko koskialueen lasketaan ainoastaan sellaisilla veneillä, joita tehdään Sudanissa alempaa jokilaaksoa varten. Noin joka kymmenes murskautuu matkalla palasiksi; että verraten ei yhtä paljo huku venemiehiä kuin veneitä, sen selittää yksinomaan nubialaisten laivurien verraton uimataito, he kun eivät aina huku silloinkaan, kuin virta paiskelee heitä vasten kallioita, vaan tavallisesti antavat kuin sorsat itseään veden kuljettaa ja siten viimein sentään melkein aina pääsevät maalle.

Koetan piirtää muutamia kuvia sellaisesta matkasta myötävirtaan niin tarkkaan kuin mahdollista.

Kuusi uutta venettä raskaasta, vedessä uppoavasta mimoosapuusta, sellaisia juuri, kuin Egyptissä mielellään ostetaan, on kolmannen koskiryhmän etelä- eli yläpäässä rantaan kiinnitettynä; niiden miehistö makaa mustain kallioiden välisillä hietikoilla, jossa se on yönsä viettänyt. Vielä on aikainen aamu ja leirissä vallitsee hiljaisuus; joki vain puhuu kohisevaa kieltänsä erämaassa. Valkeneva päivä herättää makaajat, toinen toisensa jälkeen laskeutuu alas joen rantaan ja suorittaa lain mukaiset aamupesot ja -rukoukset. Kuin "määrätty" ja "lisä"-rukous on luettu, virkistävät kaikki itseään niukalla suuruksella. Sitte nuoret ja vanhat rientävät sheikin tai jonkun pyhän haudalle, jonka valkoinen kupukatto välkkyy vaalean vihreiden mimoosain välitse varjoisesta laaksosta, vanhimman perämiehen johdolla, joka nyt toimittaa papin virkaa, vielä erittäin rukoilemaan onnellista matkaa.

Veneiden luo palattua heitetään ikivanhan, pakanallisen tavan mukaan viimeksi vielä muutamia taateleja ikään kuin suostutusuhriksi jokeen.

Nyt vihdoin käskee kukin perämies väkensä paikoilleen. "Päästäkää irti nuora! Soutakaa miehet, soutakaa, soutakaa, laupiaan Jumalan nimessä!" kajahtaa hänen käskynsä. Sitte hän alkaa laulella erään runon ainiaan palaavaa loppukertoa. Joku soutaja jatkaa laulua värsyn toisensa perästä ja kaikki muut säestävät tarkassa tahdissa näillä sanoilla: "Auta, auta meitä, o Muhammed, auta meitä Jumalan lähettämä ja profeetta!"

Hitaasti liikkuu vene keskijokea kohti, nopeammin, yhä nopeammin lipuu se alas päin. Muutaman minuutin päästä sujahtaa se vielä kiireemmällä vauhdilla kosken niskassa olevain kalliosaarten välitse. "O Said, anna meille iloa!" rukoilee perämies venemiesten yhä laulaessa kuten ennen. Nopeammin, yhä nopeammin sukeltavat airot veteen; vyötäisiin asti paljasten laivurien ruskeista, äsken voidelluista vartaloista juoksee hiki juoksemalla alas; joka lihas on jännityksissä ja toimessa. Kiitosta ja moitetta, imarrussanoja ja noitumisia, pyytelemistä ja uhkausta, siunauksen toivotuksia ja kirouksia tulvii vuorotellen perämiehen suusta, mikäli vene enemmin tai vähemmin hänen mieltänsä myöten syöksyy eteen päin. Kaikin voimin liikutellut airot, vaikka soutu on oikeastaan aiottu vaan ohjaamiseksi ja peränpidon helpotukseksi, kiihdyttävät veneen muutenkin arvaamattoman nopeaa kulkua ja siten enentävät vaaraa yhtä paljon, kuin toisinaan vähentävätkin. Senpä tähden perämiehellä onkin syytä koettaa kaikin keinoin kiihottaa miehiänsä. "Ponnistakaa, ponnistakaa, pojat, tempokaa vahvemmin airoillanne; näyttäkäät voimaanne te sankarien pojanpojat; näyttäkää rohkeuttanne, te urholliset; ponnistelkaa paremmin, jättiläiset; ylistäkää profeettaa, uskovaiset! O meriesa, Dongolan tuoksuvat tyttäret, Kairon sadut, kaikki ovat teidän! Vasemmalla puolen, sanon minä, te koirat, koiran penikat, te kristityt, pakanat, juutalaiset, kafferilaiset, tulen palvelijat! No, te konnat, petturit, varkaat, ryövärit, rosvot, ettekö souda! Ensimmäinen airo oikealla puolen, naisetko sinua liikuttelevat? Kolmas airo vasemmalla, heitä veteen ne vetelykset, jotka sinua liikuttelevat! Ihan niin, oivallisesti, verrattomasti, te notkeat, sukkelat, voimakkaat nuorukaiset; Jumala teitä siunatkoon, te kelpo pojat, ja antakoon teidän isillenne iloa, teidän lapsillenne menestystä! Paremmin, paremmin, vielä paremmin, te vetelykset, voimattomat, mehuttomat raukat, tuomitkoon Allah teitä ja tuhotkoon oikeassa vihassaan, te, te -- -- Auta meitä, auta meitä, o Muhammed!" Siten tulvii lakkaamatta sanoja perämiehen suusta, ja kaikki ne lausutaan vakavimmasti tai huudetaan ja vahvistetaan niitä vielä jalan käden tai pään liikkeillä.

Vene saapuu kosken alkuun. Kalliovuoret molemmilla puolin näyttävät pyörivän, veden jyrisevä kuohu huuhtelee laivan kantta, ei mitään käskyjä enää kuulu. Heikkoa venettä työntää virta työntämistään erästä kallionkulmaa kohti -- pelkoa, tuskaa, kauhua näkyy kaikkein kasvoissa -- vaan jopa livahti vene sen vaarallisen paikan ohitse; kalliosta takaisin kuohuva vesi oli myöskin työntänyt venettä etemmäksi; ainoastaan kaksi airoa katkesi, kuin olisivat olleet haurasta lasia. Siten ei enää käy oikein ohjata venettä; tottelematta peräsintä syöksyy se pahimpaan kuohuun. Yhteinen huuto ilmoittaa kauhistusta; vapisevin polvin peräsimessä seisova ukko viittaa ja kaikki, heittäytyvät pitkäksensä veneesen ja koettavat pysytellä kiinni. Huumaava ryske, joka puolella sihisevää, kiehuvaa vettä; muutamaan silmänräpäykseen ei mitään näy muuta kuin vettä; sitte vene ihan hypähtää ylös; päästy on siitäkin kuoleman vaarasta. "El hamdi lillahi!'", Jumalan kiitos! kuuluu jokaisen suusta; sitte muutamia rientää tutkimaan ja tukkimaan ehkä syntyneitä rakoja, toiset sovittelevat paikoilleen uusia airoja, ja yhä mennään täyttä vauhtia eteen päin.

Ensimmäisen jäljestä syöksyy toinen vene vaarapaikkaan huimaavalla vauhdilla. Yhä rajummin ja nopeammin soutavat miehet. Yht'äkkiä kaatuvat kaikki maahan ja eräs lentää veneen perästä läpi ilman yli veneen koskeen. Hän näyttää olevan hukassa, hautautunut kuohuvaan syvyyteen: mutta ei, kumppanien neuvottomina väännellessä käsiään sukeltaa keskeltä vaahtoista pyörrettä kosken alta ylös verraton uimari ja, kuin kolmas vene syöksyy toisen kalliolle tarttuneen ohitse alas pyörteesen, tarttuu hän airoon ja ponnistakse notkeasti ylös veneesen; hän on pelastunut. Neljäskin vene syöksyy ohitse; rukoilevilla viittauksilla pyytävät kalliolle tarttuneen veneen miehet apua, vaan ainoastaan viittaus taivaasen tulee paljon sanovaksi vastaukseksi. Todella ihmiset tässä eivät voi auttaa, sillä ei mikään alus ole tässä ihmisen vallassa; joen itsensä täytyy auttaa, jos se ei tahdo tuhota, ja se auttaakin. Yhä kovemmin kiikkuu vene, milloin keula milloin perä sukeltaen veden sisään, ja yht'äkkiä se taas syöksyy edelleen läpi kuohujen ja hyrskyjen. Muutamat venemiehet soutavat, toiset ammentavat vettä yhdessä kahden matkustavaisen naisen kanssa ja jotkut paukuttelevat, naulaavat ja tukkivat kiinni karin tekemiä reikiä. Puolillaan vettä, tuskin enää pysyen päällä, pääsee se viimein rantaan, jossa se tyhjennetään, mutta puoli Arabian-gummi-lastista on mennyt hukkaan ja sen omistaja, köyhä kauppias, repii partaansa, valittaa, vaikeroi, itkee ja kiroilee matkustavia naisia. Ne muka ovat syypäät kaikkeen; mitenkä he, jotka jo paratiisissa saattoivat ensimmäisen miehen turmioon, voisivatkaan koskaan tuottaa onnea ja siunausta uskovaisille muhamettilaisille! Kirous ja kuolema naisille ja koko heidän suvullensa!

Vene seuraavina päivinä korjaellaan, tukitaan ja lastataan. Sitte se yhdessä muiden kanssa purjehtii seuraavalle koskelle, laskee niistä alas vahingoittumatta ja saapuu Keski-Nubian hedelmälliseen, kalliottomaan jokilaaksoon, joka vierasvaraisesti ottaa vastaan kaikki laivurit. Heti unhottuvat kaikki huolet, jotka ennen rasittivat; lasten tavalla iloitsevat, nauravat ja laskevat leikkiä nyt ruskeat miehet ja mielihyvällä ryyppivät palmuviiniä ja meriesaa. Liian nopeasti heidän mielestään kuljettaa joki veneitä läpi tämän onnellisen maan.

Taas pudistelee aavikko kullankeltaista hietaa joukottain rantakallioiden ylitse; taas kalliosaaret supistavat, jakavat, patoavat Niilin uomaa; veneet ovat näet saapuneet toisen kataraktin koskille. Vaarallinen virtapaikka, peljätty pyörre, huolettava sola ja äkkijyrkkä polveke toisensa perästä jää jäljelle; ainoastaan viimeiset ja rajuimmat kosket ovat enää laivurien ja Vadihalfan palmukylän välillä, josta alkaen joki jo muuten on ihan vaaraton, jos vain vielä päästään niiden kallioiden ohitse, jotka Filain alapuolella supistavat jokea. Todella peljättäviä ovat kosket Gaskol, Moedjana, Abu-Sir ja Hambol, joiden yläpuolella kaikki veneet laskevat johonkin tyyneen lahteen; kaikki miehet lepäävät siellä seuraavaan aamuun asti, vahvistaakseen huomisen päivän työhön, ponnistuksiin, hätään ja huoliin. Kimmoisilla vuodetelineillä antautuvat muassa olevat länsimaalaisetkin virkistävän levon suloiseen helmaan.

Yö levittää huntunsa yli aution maan. Kalliolaaksossa jyrisevät alas syöksyvät vedet, tyynen lahden pinnasta välkkyvät tähtien kuvat, rannalla levittävät kukoistavat mimoosat tuoksuansa. Silloin astuu koskien välillä syntynyt ja harmaantunut perämies-vanhus länsimaalaisten luo. Lumivalkoinen parta piirittää kunnian arvoista muotoa, väljä päällysvaate on vähän pitkän papinnutun kaltainen. "Vieraan maan pojat, Frankinmaan miehet", alkaa hän puhua, "kovaa olette meidän kanssamme kokeneet, kovempaa on vielä tulossa. Minä olen tässä maassa syntynyt; seitsemänkymmentä vuotta on aurinko minun päätäni lämmittänyt ja viimein tehnyt tukkani harmaaksi; minä olen vanha mies, te voisitte olla minun lapsiani. Niinpä ottakaa vaari varoituksestani ja luopukaa aikomuksestanne seurata meitä huomenna. Tietämättänne antaudutte vaaraan, mutta minä tunnen sen. Jos olisitte kuten minä nähneet ne kalliot, jotka tuolla sulkevat tietä vedeltä; jos olisitte kuten minä kuullut, miten vedet sivutuksissaan ja äkäisinä pauhaten tinkivät läpipääsöä, miten ne kallioita peittävät ja jyristen ja mylvien syöksyvät syvyyteen; jos ajattelisitte, että Jumalan armo, jota me ihmettelemme ja ylistämme, että yksinomaan vain se voi ohjata meidän heikkoja aluksiamme; niin te tottelisitte. Eikö suru murtaisi äitienne sydäntä, jos kaikkivaltias nyt tällä kertaa meille ei osoittaisikaan laupeutta? -- Ettekö luovu aikeistanne? No, sitte laupiaan Jumalan armo meitä kaikkia suojelkoon?"

Ennen auringon nousua on jo vilkasta liikettä rannalla. Hartaammin kuin ennen lausuvat laivurit aamurukouksensa. Vakavat, jokea tuntevat perämiehet, nuoret, vahvajäseniset, uskaliaat soutajat tarjoovat apuansa vanhukselle. Tarkkaan valitsee hän kokeneimmat perämiehet ja voimakkaimmat soutajat heidän keskestään, asettaa kolme miestä peränpitoon ja kehoittaa lähtemään. "Miehet ja pojat, joen lapset, rukoilkaa Fatihaa!" käskee hän. Ja kaikki lausuvat koraanin ensimmäisen luvun sanat: "Kiitos ja ylistys maailmain herralle, laupiaalle Jumalalle, joka vallitsee tuomion päivänä. Sinua me tahdomme palvella, sinua me rukoilemme johtamaan meitä oikeata tietä, niiden tietä, jotka iloitsevat sinun armostasi, ei niiden tietä, joille sinä olet vihoissasi, eikä eksyneiden tietä!" "Amen, poikaseni, laupiaan Jumalan nimessä amen! Päästäkää irti nuora ja tarttukaa airoihin!" Tasaisessa tahdissa sukeltelevat airot veteen.

Hitaasti kuljettaa tyyni joki venettä kohti ensimmäistä koskea; sinne päästyään syöksyy se, tottelematta peräsintä ja airoja, joka liitoksestaan naristen ja ryskäen, läpi roiskuvien aaltojen ja kiehuvan hyrskeen, läpi pyörteiden, solien ja äkkijyrkkäin polvekkeiden, kyynärän päästä kallioiden ohitse ja ihan karien vieritse toista koskea kohti. Kosken päältä silmä kauhistuen katselee veden hirvittävän voiman tähden kammottavaan syvyyteen, ja juuri kosken alla kohoaa pahimman kuohun keskeltä pyöreä kallio kuin valkokiharainen jättiläispää, jonka tukka kovassa tuulessa häilyy. Lentävän nuolen tavalla syöksyy heikko, tässä ohjausta tottelematon alus tuota jättiläispäätä kohti. "Laupiaan Jumalan nimessä, soutakaa, soutakaa miehet, te voimakkaat, urholliset, rohkeat miehet, te joen lapset!" kehoittelee perämies; "vasemmalle, vasemmalle peräsintä koko voimalla!" Mutta ei apua airoista, ei peräsimestä. Tosin tuo kallio ei vahingoita alusta, mutta se kääntyy oikealle eroavaan, ahtaasen karikkoon, ja turhaan etsivät silmät tietä sieltä sokkelosta pois. Jo vetävät venemiehet aironsa veneesen ja ryhtyvät riisumaan viimeisiäkin vaatteitansa, voidakseen vapaammin uida, kuin vene nähtävästi murskautuu kareihin. Silloin yht'äkkiä hirvittävä rysäys kääntää kaikkein silmät taas jäljelle päin. Tuo kalliopää on ottanut jäljestä tulevan pitemmän ja vähemmin ohjausta tottelevan veneen päälaelleen ja pitää sitä alla kiehuvan kuohun päällä ilmassa. Se vielä enentää kauhua. Kaikkein mielestä ovat sen veneen miehet kerrassaan hukassa, ja kaikki ensimmäisen veneen miehet varustautuvat hyppäämään kuohuun. Silloin selvästi ja kirkkaasti kajahtelee joella vanhenneen ukon ääni aluksessa, joka pyörien kulkee edelleen karikossa. "Oletteko sitte hullut, te Jumalan hylkäämät, te pakanain lapset! Ponnistakaa voimianne, te pojat, miehet, sankarit, jättiläiset, uskovaiset! Kaikkivaltiaan kädessä on kaikki voima ja väkevyys; hänelle olkoon kunnia, tarttukaa siis airoihin, te sankaripojat!" Ja itse hän tarttuu peräsimeen ja ohjaa eksyneen veneen muutamassa minuutissa "harhateiltä" takaisin "oikealle tielle". Vene toisensa perästä ilmestyy alas tyynelle vedelle, mutta eivätpä kaikki ole päässeet turmiosta. Yhä vielä kantaa jättiläispää kalliolaellansa venetaakkaa, arvattavasti tulevanvuotiseen Niilin paisuntaan asti, ja se onneton vene, jossa matkustavaiset naiset olivat, murskautui jo ylimmässä koskessa tuhansiksi pirstoiksi. Onnellisesti pelastuneiden miesten kanssa rukoilevat laivurit kuten ennen lähtöä: "Kiitos ja ylistys maailmain Herralle!" Palmuvarjoisen Vadihalfan kylän rannassa ovat kaikki pelastuneet veneet rinnakkain; rannalla makailevat leimuavan tulen ympärillä sievissä ryhmissä laivurit. Suuret maljat täynnä meriesaa kehoittavat juomaan; toisissa samanlaisissa astioissa höyryää teurastettujen lammasten lihaa tuota pikaa kokoutuneiden naisten ja tyttöjen tarkastettavana, joita europpalaisten mieli ei tee lähestyä, he kun ovat voidelleet itseänsä kauas katkuavalla risiiniöljyllä. Kitaran säveleet ja rummun pärinä ilmoittavat leikin, juhlan, syömingin ja juomingin alkua. Sanomaton hyvinvointi ilostuttaa kaikkia venemiehiä; nautinnon sulous näkyy kaikkein kasvoista ja liikkeistä. Mutta viimein vaatii tämänpäiväisistä raskaista ponnistuksista ja huolista tullut väsymys velkaansa. Veltostuvasta kädestä putoaa tarabuka ja tambura, ja tuota pikaa vaikenevat kaikki äsken vielä niin pauhuiset äänet.

Sen sijaan alkaa yö puhua. Ylhäältä kaikuu koskien jyrinä; palmujen latvoissa leikittelevä yötuuli synnyttää kuiskailua; matalaan rantaan murtuvat kohisten aallot. Koskien jyrinä, aaltojen kohina, tuulen humina ja palmujen kuiskeet kutoutuvat oivalliseksi kehtolauluksi, joka tuuditellen vie kaikki kultaisen unen valoiseen valtakuntaan.

Matka Siperiassa.

Vilkkaat Pietarin kadut, kullalta loistavat Moskovan kirkkojen kumukatot ovat jääneet jäljelle, Nishni-Novgorodin tornit ovat edessämme Oka-joen tuonpuolisella rannalla. Kiitollisina olimme lähteneet Venäjän valtakunnan molemmista pääkaupungeista. Me olimme kaikkein ylhäisimmästä suosituksesta Saksan puolelta kyllä toivoneet Venäjällä hyvää vastaan ottoa, mutta se olikin parempi, kuin olimme osanneet aavistaakaan tai sinne päinkään toivoa. Hänen Majesteettinsa Tsaari oli päästänyt meidät puheilleen, keisarilliset suurruhtinaat ja suurruhtinattaret olivat armollisesti ottaneet meitä vastaan, Venäjän ministerit ja muut korkeat virkamiehet olivat osoittaneet meille kohteliasta rakastettavuutta ja uhraavaista apua; ja mukaamme olimme saaneet paraimpia suosituksia, joiden tärkeys meille vasta myöhemmin selvisi.