Part 30

Nykyiset egyptiläiset ovat vanhain egyptiläisten ja niiden arabialaisten sekarotua, jotka Jemenistä ja Hedshasista tullen kukistivat Niilin alalaakson entiset asujamet; nubialaiset ovat "villien blemyerein" jälkeläisiä, joita vastaan vanhan, keskimmäisen ja uuden valtakunnan faraot sekä Ptolemaiot ovat lakkaamatta taistelleet, eikä suinkaan aina voitollisesti. Egyptiläiset puhuvat sitä kieltä, jolla Muhammedin ilmestykset kirjoitettiin muistiin, nubialaiset vanhaa, nykyään moneen haaraan jakautunutta muinaisen Aitiopian murretta; egyptiläiset käyttävät ikivanhaa kirjoitusta, nubialaisilla ei ole vielä koskaan ollut heidän omaan kieleensä perustuvaa kirjoitusta. Nykyiset egyptiläiset osoittavat vielä tänäänkin sekä muinaisten egyptiläisten että esi-isäinsä toisen haaran, Arabian aavikon poikien, vakavuutta, pitävät kaikkein itämaalaisten tavalla koko elämänsä ajan tuskaista huolta tulevaisesta elämästä ja järjestävät siitä kehittelemäinsä unelmien mukaan tapansa ja lakinsa; nubialaiset ovat säilyttäneet aitiopialaisten vilkkaan elämäniloisuuden ja elävät kuten lapset vain päiväksensä, ottavat ilman kiitosta vastaan kaikki, kuin tekee heille hyvää, valittavat ja voivottelevat kaikesta heitä tuskauttavasta, ja hetken kunkin vaikutuksista kevytmielisesti unhottavat sekä hyvän että pahan. Molempia rasittaa yhtä raskaasti vieraan vallitsijan ies. Egyptiläinen kantaa sitä ähkien ja vihoissaan, nubialainen välinpitämättömästi ja nurisematta; egyptiläinen on kiukkuinen orja, nubialainen nöyrä palvelija. Joka egyptiläinen luulee olevansa paljon ylevämpi nubialaista, pitää itseään sukuperänsä, kielensä ja tapainsa tähden jalompana, kuin nubialainen hänen mielestään saa olla, kerskailee sivistyksestään, vaikka sitä voidaan tunnustaa olevan ainoastaan harvoilla hänen kansalaisillansa, ja koettaa yhtä ehdottomasti sortaa tummaihoista nubialaista, kuin hän itse vastustamatta taipuu kannettavaansa vieraan orjuuteen; nubialainen yleensä tunnustaa egyptiläisen ruumillisen mahtavammuuden ja täydellisestikin naapurikansan eteväin miesten henkisen sivistyksen, näyttää tuskin tietävänkään, että häneltä itseltään puuttuu sivistystä, on taipuvainen orjuuteensa saattamaan vähempilahjaista tai heikompivoimaista sisäafrikkalaista, mutta asettuu yksin ostetun neekerinkin kanssa veljelliselle kannalle, ja nyt näköään kärsivällisesti tyytyy rasittavaan kohtaloon, turhaan koetettuansa päästä voitolle taistelussa suurempaa voimaa vastaan. Hän on vielä nykyäänkin koko olemukseltaan luonnon ihminen, jota vastoin egyptiläinen näyttää hävinneen ja yhä enemmän häviävän kansan surettavalta kuvalta. Nubialainen on sangen katoissa maassa ainiaan säilyttänyt jonkin verran vapautta; egyptiläinen on kaikkein rikkaimmassa maassa tullut orjaksi, joka tuskin koskaan uskaltaa viskata kahleita pois niskastaan, vaikka hän yhä kerskaillen puheleekin suuresta muinaisuudestaan.

Ja kuitenkin olisi nubialaisilla ainakin yhtä suuri, ehkä suurempikin oikeus kertoa isäinsä urhotöitä, kerskaellen heitä ylistellä ja heidän muistollaan mieltänsä karaista kuin nykyisillä egyptiläisillä. Sillä nubialaisten esi-isät ovat uljaasti taistelleet sekä faraoita ja roomalaisia, että myöskin turkkilaisia ja arabialaisia, vieläpä uuden ajan Egyptinkin hallitsijoita ja hallittuja vastaan ja ainoastaan sen tähden joutuneet tappiolle, että heillä ei ole ollut hirvittäviä tuliaseita. Vielä minun ollessani ensi matkallani Niilin maissa oli elossa ihmisiä, jotka itse olivat nähneet noita taisteluja; heidän suustaan minä sain tiedot, jotka nyt sellaisinaan kerron, tehdäkseni edes yhdessä kohdassa oikeutta miehuulliselle, monin puolin väärin käsitetylle kansalle. Tapaukset, joista tässä on puhe, ovat meidän vuosisatamme kolmannen vuosikymmenen ensi vuosilta.

Kuin Muhammed Aali, nykyisen Egyptissä hallitsevan suvun yhtä voimakas kuin säälimätön, jopa julmakin perustaja maaliskuussa 1811 kutsui mamelukkien päämiehet pitoihin luoksensa, uskottomasti hyökkäsi heidän päällensä ja teurasti heidät, näytti hänen valtansa Niilin alamaassa olevan turvattuna. Mutta vielä ei ollut kokonaan kukistettuna ylpeä sotilassääty, vaikka sen päämiehet olikin häpeällisellä kavalluksella ja halpamaisella uskottomuudella surmattu. Kostoa mietiskellen valitsivat mamelukit keskuudestaan uusia päälliköitä ja peräytyivät ensinnä Nubiaan kokoamaan voimiansa ja sieltä käsin uudestaan sotimaan kavalaa vihollista vastaan tai ainakin uhkaamaan häntä. Muhammed Aali huomasi vaaran ja ryhtyi ajoissa torjumaan sitä. Hänen sotajoukkonsa seurasi mamelukkien vielä hajallisten joukkojen kintereillä. Ne, ollen liian heikot ryhtymään avonaisilla sotakentillä taisteluun, pakenivat linnoihin ja kaatuivat toivottoman uljaasti ja kuolemaa halveksivasti taistellen ihan viimeiseen mieheen. Samalla kuin mamelukit voitettiin myöskin nubialaiset ja, koska he taipuivat voittajien mielen mukaan, tuomittiin orjuuteen. Ainoastaan urhollinen sotainen sheikiläis-heimo ryhtyi vuonna 1820 Kortin kylässä taisteluun turkkilais-egyptiläisiä sotilaita vastaan, sankarillinen, säännölliseen sotaan tottumaton kansa, jolla oli ainoastaan keihäs, miekka ja kilpi aseina, asettui voittoon tottuneita, säännöllisesti harjoitettuja, tuliaseilla taistelevia sotamiehiä vastaan. Ikivanhan tavan mukaan olivat taistelussa läsnä myöskin sheikiläisten vaimot ja lapset kiihottamassa kimakalla rynnäkköhuudolla taisteluun sekä näyttämällä korkealle ojennettuja lapsia isille sytyttämässä heihin kuoleman pelottomuutta. Kyllä nubialaiset taistelivat tarmokkaasti kuten muinaiset isänsä; tunkeutuivat kuolemaa ja tuhoa sinkoilevien tykkien luo ja hakkasivat pitkillä miekoillaan niitä luultuja hirviöitä niin, että miekan terästä jäi syvät arvet noihin vaskitorviin, mutta egyptiläiset voittivat; ei siinä ollut kiitettävä urhollisuus ratkasijana, vaan aseiden paremmuus. Vaimojen parku ja valitus repi ilmaa, kuin ruskeat miehet syöksyivät pakoon. Toivottomuus valtasi vaimot. Pitäen kunniallista kuolemaa parempana kuin häpeällistä orjuutta puristivat he lapsiaan syliinsä ja syöksyivät sadoittain jokeen, joka oli punaisena heidän puolisojensa verestä. Pakenijoille eivät joen kummaltakin puolelta alkavat aavikot suoneet mitään pakopaikkaa; niinpä heillä ei ollut muuta neuvoa kuin antautua ja taivuttaa siihen asti pystyssä pysynyt niska voittajan ikeen alle.

Vielä kerran leimahti vanha sankaruus kirkkaasti ilmi tuleen. Eräs nubialaisten ruhtinaista, nykyään jo saduissa ylistetty Melik el Nimr eli suomeksi "pardelikuningas" kokosi kansansa Etelä-Nubiaan Sheediin, koska julman voittajan ruoska alkoi hänestä tuntua sietämättömältä. Epäilevänä läksi Ismael pasha, Egyptin hallitsijan poika ja hänen sotavoimansa päällikkö, Nubiaan, ilmestyi ennen, kuin Melik Nimr sai varustuksensa valmiiksi, Sheedin eteen ja pani mahdottomia ehtoja Melik Nimrille, pakottaakseen häntä ehdottomaan alammaisuuteen. Melik Nimr huomasi uhkaavan tuhon, rohkasihe ja ryhtyi toimiin. Hänen teeskennellessään alammaisuutta juoksi sanansaattajia majasta majaan, viritellen tuhan alla kaikkialla kyteviä kapinan kipinöitä ilmituleen. Viekkailla lupauksilla houkutteli hän Ismael pashan pois turvallisista veneistä, kutsui orapuiden piirittämään, tilavaan, olkiseen kuningaskyläänsä, johon eli koottu suunnattomat kasat irtonaisiakin olkia, kamelien muonaksi vain pashan pyynnön mukaan, kuten pardelikuningas vakuutteli.

Loistavaa juhlaa, jollaista Ismael ei vielä ole nähnyt, aikoo Melik Nimr toimittaa herrallensa ja valtiaallensa; sen tähden hän pyytää lupaa kutsua myöskin kaikkia egyptiläis-sotajoukon upseerejakin ja saa pashan suostumuksen. Kaikki päälliköt, ylemmät ja alemmat upseerit kokoutuvat kuninkaan asuntoon laitetulle atrialle. Okaisen puistoaidan edessä kaikuu tarabuka, maan rumpu, sekä tanssiin että taisteluun kiihottava; juhlallisesti voideltu nuori kansa hypiskelee. Keihäitä suhahtelee ilmassa ja vastatanssijat pysäyttelevät pienillä kiivillään niitä ihmetyttävän taitavasti; kahden sotatanssissa pyörivän sankarin pitkät miekat uhkaavat vastatanssijan päätä, ja kilpi ja miekka niiden iskuja yhtä taitavasti torjuvat. Ismael iloksensa katselee kauneita ruskeita nuorukaisia, heidän notkeiden jäsentensä sulavia liikkeitä, hyökkäysten rohkeutta, puolustuksen varmuutta. Yhä enemmän tihenee ihmistungos juhlapaikan edessä, yhä useampia miekkatanssijoita ilmestyy, yhä kiivaammiksi ja rajummiksi tulevat heidän liikkeensä ja samoin kiihtyy rumpujen pärinä. Yht'äkkiä alkaa tarabuka toista säveltä; satakertaisesti kajahtaa se Sheedin joka kulmalta sekä lähikylistä Niilin tältä ja tuolta puolen. Kimakka, ylimpiin naisääniin kohoava kiljahdus täräyttää ilmaa; vyötäisiin saakka alastomat naiset, tuhkaa ja tomua rasvatussa tukassa, syöksyvät, tulikekäleitä käsissä, esiin ja viskaavat kekäleensä kuninkaan asunnon seiniin ja suuriin olkikasoihin. Suunnaton liekkipatsas leimahtaa taivasta kohti; kauhuista vaikerrusta, kiroilua ja valitusta kaikuu: liekeissä lentelee tuhansittain äskeisten tanssijain kuolettavia keihäitä. Ei Ismael pasha eikä kukaan muu hänen juhlakumppaneistaan pelastu tuskallisen kuoleman kourista.

On ihan, kuin maasta kasvaisi näitä orjuutetun kansan sotilaita. Ken vain jaksaa asetta kantaa, jokainen kääntyy julmaa vihollista vastaan; naiset, unhottaen sukupuolensa, astuvat miesten riveihin; ukot ja pojat taistelevat yhtä voimakkaasti ja kestävästi kuin miehet; yksi on kaikilla pyrintö. Sheedi ja Metamme vapautetaan yhtenä yönä ja puhdistetaan kaikista vihollisista; ainoastaan muutamat etäisissä syrjäkylissä makaavat egyptiläiset pääsevät verilöylystä kertomaan kauhistavaa uutista toiselle, Kordofanissa olevalle sotapäällikölle.

Tämä toinen, Muhammed Bei el Defterdar eli, kuten nubialaiset vielä tänäkin päivänä häntä nimittävät, "el Djelad", s.o. pyöveli, kiiruhtaa koko voimansa kanssa Sheediin, voittaa nubialaiset toisen kerran ja uhraa hillittömälle kostonhimolleen enemmät kuin puolet onnettoman maan silloisista asujamista. Pardelikuninkaan onnistuu paeta Habeshiin, mutta hänen alammaistensa täytyy taipua kantamaan vieraan iestä ja heidän lapsensa, käyttääkseni sen sanoja, joka minulle tätä kertoi, "kasvavat isäinsä veressä". Niistä onnettomuuden päivistä asti ovat nubialaiset pysyneet sortajainsa kuuliaisina orjina.

Nubialaiset eli, kuten he itseään nimittää, barabrat ovat keskikokoisia, solakoita, rakennukseltaan suhdallisia ihmisiä, kädet ja jalat kaunismuotoiset ja verraten pienet, kasvot enimmäkseen miellyttävät, silmät mantelin muotoiset, nenä korkea, suora taikka kaareva, leuka vähän pitkähkö, tukka hieno, vähän kihara, vaan ei villainen ja ihon väri monennäköinen, vaskiruskeasta tummanruskeaan vaihteleva. Heidän ryhtinsä on hyvä, käyntinsä kevyt, ikään kuin liihotteleva, ja muutenkin he liikkuvat notkeasti ja sulavasti ja ovat sen tähden paljon miellyttävämmät kuin neekerit ja Ylä-Niilin asukkaat, yksinpä Itä-Sudanin fungilaisetkin. Miehet leikkaavat tukkansa kokonaan tai jättävät ainoastaan töyhdön päälaelle ja pitävät päänsä peittona ahdasta, valkoista myssyä, takieta, jonka päälle juhlapäivinä joskus myöskin kääritään valkoinen liina turbaaniksi. Kuuden tai yhdeksänkin metrin pituinen kääreliina on yläruumiin peittona. Muina pukimina ovat lyhyet housut ja sandaalit sekä juhlapäivinä sininen tai valkoinen, viitan kaltainen vaate. Aseina ovat vasemmassa käsivarressa kannettava puukko ja matkoilla keihäs ja koristuksina nahkakääreitä, joissa lienee tenhokaluja, sekä nauhoista kaulassa riippuva pikku laukku. Naiset asettelevat tukkansa satoihin ohuihin pikku palmikkoihin ja voitelevat niitä runsaasti lampaan rasvalla, voilla tai risiiniöljyllä, jonka tähden siitä jo etäälle leviää meille ihan sietämätön haisu, tatuoivat eli kukittavat muutamia kasvojensa eli ruumiinsa paikkoja indigovärillä, värjäävät usein huulensa sinisiksi ja aina kämmenensä punaisiksi, koristavat kaulansa lasihelmillä, merenkulta- ja karneoli-vitjoilla, tenhokalupusseilla ja muilla sellaisilla, nilkkansa tinaisilla, elefantinluisilla tai sarvisilla sekä korvanlehtensä, sieramensa ja sormensa hopeaisilla renkailla, pitävät housujen sijasta alas keträksiin asti ulottuvaa esiliinaa ja asettelevat kääreliinan miellyttäviin laskoksiin ryntäillensä ja hartioillensa. Pojat ovat kuudenteen tai kahdeksanteen vuoteen asti alasti, tytöt käyttävät neljännestä vuodestaan alkaen tavattoman sievää, hienoista nahkanauhoista tehtyä, usein helmillä tai raakuilla koristettua rimpsu-esiliinaa.

Kaikki jokilaaksossa pysyväisesti majailevat nubialaiset asuvat nelikulmaisissa, enemmän tai vähemmän kuutiomaisissa majoissa, jotka ovat tehdyt joko ilmassa kuivatuista tiileistä, ja silloin ylhäältä kavennetut, tai hienoista puista, jolloin katto on oljista. Niissä on tavallisesti vain yksi asuinhuone, matala ovi ja ikkunain sijasta ilmareikiä; sisustus niin yksinkertainen kuin mahdollista. Korkea teline vuoteena, pohja nahkanauhoista tai niinistä palmikoitu, yksinkertaisia arkkuja, hyvästi tehtyjä, jopa veden pitäviäkin koreja, nahkaleilejä ja maljoja veden, durra-oluen ja palmuviinin säilyttämistä varten, käsimylly viljan jauhamista varten, rautaisia tai savisia, vähän kuperoita levyjä leivän paistamista varten, kurpitsamaljoja, kirves, pora, muutamia kuokkia y.m., siinä tavallinen talouskalusto; mattoja, esirippuja, verhoseiniä, peitteitä, kuppeja, mataloita, palmikoituja lautasia kansineen on joissakuissa asunnoissa. Näiden ihmisten ruokana ovat paraastaan, siellä täällä melkein yksinomaankin kasviaineet, maito voi ja munat. Vilja hienonnetaan useammin hieromalla kuin jauhamalla, tehdään taikinaksi ja paistetaan sitkeäksi leiväksi, jota syödään joko ihan paljaaltaan tai maidon kanssa; käytetään särpimenä myöskin paljo väkeviä maustimia monista kasveista tehtyä, paksulimaista juomaa, johon, jos oikein hyvin sattuu, seoitetaan lihansyitä auringon paisteessa kuivatuista lihalevyistä. Himokkaampi kuin ruokiin on nubialainen juomiin, sillä mitä hyvänsä päihdyttävää juomaa, kotimaista tai vierasta, hän aina kiihkeästi nauttii, tuleepa oikeaksi juopoksikin.

Keski-Niilin asujanten tavoissa näkyy nykyään kummallista perittyjen ja syrjästä tulleiden tapojen sekasotkua. Ollen vähäpuheinen ja kevytmielinen taipuu nubialainen yhtä mielellään uusiin, hänelle vieraihin tapoihin, kuin näyttää unhottavan alkuperäiset kotitavat. Islamin tunnustaja on hän enemmin nimeksi kuin todella; tarkkaa pitämistä kiinni uskonlauseista hän yhtä vähän tuntee kuin suvaitsemattomuutta toisin ajattelevia kohtaan. Ennen ehtimistänsä elähtäneen miehen tai vanhuksen ikään hän harvoin pitää lukua profeetan käskyistä eikä koskaan sellaisella innolla kuin arabialaiset tai turkkilaiset heimot. Hän ympärileikkaa poikansa, naittaa tyttärensä, kohtelee vaimojansa, hautaa kuolleet ja pitää juhlat islamin käskyjen mukaan, vaan luulee kuitenkin tehneensä kylliksi, jos noudattaa uskonsa ulkonaisia määräyksiä. Laulu ja tanssi, iloiset seurat, leikinlasku ja juomingit miellyttävät häntä paremmin kuin koraanin opetukset ja käskyt tai uskon harjoituksiin ja katumustöihin kehoitukset, joita munkit niistä ovat selittämällä johtaneet, taikka muiden muhamettilaisten mielestä niin pyhä paasto.

Kuitenkaan ei häntä voi kukaan sanoa tahdottomaksi, horjuvaksi, itsenäisyyttä tuntemattomaksi, epäluotettavaksi eikä uskottomaksi eli lyhyesti: huonoksi ihmiseksi. Ala-Nubiassa, jossa hän joka vuosi tapaa satoja hänen mielestään rikkaita ja anteliaita muukalaisia, muuttuu hän tosin usein hävyttömäksi, jopa sietämättömäksikin kerjäläiseksi, eikä häntä jalostuta vieras maakaan, jonne hänen täytyy siirtyä, koska hänen köyhä maansa ei voi elättää häntä; mutta yleensä täytyy häntä syystä kyllä sanoa kelpo mieheksi. Hänessä kyllä nykyään ei useinkaan näy isäinsä lujatahtoisuutta, mutta rohkeutta ja urhollisuutta hänellä kyllä on; tosin hän näyttää paljon lempeämmältä ja hyvätahtoisemmalta kuin egyptiläinen, mutta on sentään luotettava ja kestäväinen; jos on ryhdyttävä vaikeihin tai vaarallisiin yrityksiin Hänen köyhä, niukka-antoinen maansa, jossa hän koko sielullaan pysyy kiinni, jota hän vieraassakin maassa liikuttavan hellästi muistelee, jota varten hän tekee työtä, kärsii puutetta ja säästää, koska hänen ainoa pyrintönsä on päästä sinne elämään miehuutensa ja vanhuutensa aikaa, se maa vaatii häneltä lakkaamatonta taistelua olemassa olosta ja vahvistaa hänen ruumiilliset ja henkiset voimansa. Pauhaava joki, jota vastaan hän taistelee yhtä sitkeästi kuin kallioista maatakin vastaan, herättää hänessä ja pitää yllä rohkeutta ja itse-luottamusta sekä vaaran levollista arvostelua. Siten saamiensa ominaisuuksien tähden on nubialainen uskollinen palvelija, luotettava matkakumppani, vaellushaluinen djellabi eli kauppias ja varsinkin toimelias ja peloton laivuri.

Näyttää melkein siltä, kuin vanhemmat aina varta vasten valmistaisivatkin poikiansa aikaisimmasta nuoruudesta asti kaikkiin palveluksiin, joita he sitte vaurastuttuaan tekevät. Kuten Egyptissä samoin Nubiassa tuskin ollenkaan kasvatetaan köyhän miehen lapsia, enintään heitä pidetään työssä tai oikeammin ehkä koetetaan heistä voimainsa mukaan saada hyötyä. Olkoon poika kuinka pieni hyvänsä, jotakin palvelusta hänen täytyy tehdä, jotakin tointa hoitaa; olkoon tyttö kuinka heikko hyvänsä, äitiään täytyy sen auttaa kaikissa toimissa, kuin maan vaimoilla on. Egyptissä lapsille tuskin suodaan mitään virkistystä, Nubiassa sitä vastoin edistetään lasten iloista leikkiä mikäli mahdollista. Egyptissä tulee poika orjaksi ja tyttö sen orjan orjattareksi, saamatta kumpikaan kokea iloista lapsuutta. Nubiassa ovat puolikasvuiset ja suuremmatkin yhä vielä käytökseltään ja olemukseltaan lapsia. Sen tähden ne näyttävät meistä Egyptissä luonnottoman vakavilta kuten heidän isänsä, vaan Nubiassa iloisilta kuten äitinsä. Yleensä suosittua lasten leikkiä saa joka matkustaja nähdä, ja mielellään hän sitä katseleekin, koska siinä on liikkeiden notkeutta ja suloutta, kestävyyttä ja toimirohkeutta runsaammin kuin missään muissa leikeissä; tarkoitan koko maailmassa tavallista "varas"- eli "kiinniotto-leikkiä". Työn päätyttyä kokoutuvat pojat ja tytöt, pojat vedennosto-pyöräin luota, joiden juhtia heidän täytyy ajaa aikaisin aamusta, kunnes aurinko lähestyy laskuansa, vainiolta, jossa auttoivat isiänsä, nuoren kamelin seurasta, jota opettivat juoksemaan, tytöt nuorempien sisarusten luota, joita kantelivat, tuskin jaksaen liikutella, taikinan nousemista valvomasta tai jauhinkivistä, joissa harjoittelivat nuoria voimiansa, ja kaikki juoksevat joen rannalle. Pojat ovat alasti eikä tytöilläkään ole muita pukimia kuin rimpsu-esiliinat. Nauraen ja laverrellen vilisee koko joukko kuin mustat muurahaiset kullankeltaisella hiekalla, mustien kallioiden välissä tai niiden päällä. Sekaisin järjestyvät ahdistajat, joiden tulee ottaa kiinni pakolaiseksi ruvennutta. Pakolainen, joka päästetään vähän edelle, antaa merkin, ja silloin kaikki ryntäämään hänen jäljestänsä. Kuin gaselli juoksee hän pitkin hietakenttää lähimmille kallioille ja susikoirain tavalla laukkaa meluava joukko jäljestä; vuorivuohen tavalla kiipeää hän kalliota ylös ja yhtä notkeasti syöksyy muukin leikkiseura korkeuteen; peljästyneen majavan tavalla syöksyy pakenija jokeen sukeltamaan piiloon tai uimalla pääsemään käsistä, mutta veteen seuraavat rohkeat leikkikumppanitkin, pojat ja tytöt, ja siellä ne loiskivat kuin uivat koirat, huutavat ja parkuvat, nauravat ja kikattavat kuin toisiaan ajelevat leikkivät sorsat. Kauan on voitto tietämätönnä ja monestipa uidaan leveän Niilijoen ylikin, jos rohkeaa pakolaista ei vähemmällä saada kiinni. Iloisen lapsijoukon vanhemmat seisovat katsomassa rannalla ja iloitsevat perillistensä notkeudesta, rohkeudesta ja kestävyydestä, ja europpalaisenkin täytyy tunnustaa, että ei missään ole nähnyt iloisempia, elävämpiä olentoja kuin nämä solakat, kauniit, ruskeat, kiilto-ihoiset lapset.

Sillä tavalla leikkivistä pojista tulee miehiä, jotka uskaltavat harjoittaa purjehtelua Niilin koskien välillä, ohjata venettään pitkin laaksoa alas pauhaavissa, siellä täällä oikein kuohuvissa, kiehuvissa, pyörivissä ja riehuvissa aalloissa, miehiä, jotka monesti eivät matkoilleen tarvitse edes venettäkään, vaan rohkeasti lähtevät päiväkausiksi vesille pienillä, heikoilla, durran korsista tehdyillä lautoilla tai ilmaapitävillä, pullistuksiin puhalletuilla leileillä. Niin selvään ja vakavasti katselevat nämä nubialaiset laivurit ja uimarit vaaraa silmiin, että joen aallot eivät heille ole kuiskaelleet mitään satuja eikä tarinoita. Heillä ei ole Ahtia, ei Vellamoa eikä mitään veden neitosia, ei hyviä eikä pahoja haltioita; heidän suojeluspyhänsä, joilta he tavallisesti vaarallisille matkoille lähtiessään ja niillä ollessaan rukoilevat apua, suojelevat ainoastaan sallimuksen voimalta, mutta ei mikään oikullisten haltijain pahansuomiselta. Satu on pysynyt mykkänä näissä koskissa, "Kallioiden mahassa", "Kivien emässä", "Vavistuttavassa", "Kamelin kaulassa", "Korallissa" ja mitkä kaikki niiden ryöppyjen ja pyörteiden nimet Menevätkään, vaikka koko alue on täynnä ihanimpia satuolentojen asuntoja, ja se kyllä houkutellee laivuria uskomaan ihmisvihollisten henkien vaikutusta.

Koskia kuljetaan myötävirtaan veden ollessa korkeimmillaan tai puolipaisuksissa ja vastavirtaan, kuin vesi on keskikorkeana tai matalana. Veden ollessa alimmillaan murskautuisi mikä vene hyvänsä myötävirtaan laskiessa ja joen ylimmillään ollessa eivät mitkään purjeet riittäisi ajamaan vähänkään suurempaa alusta vastavirtaan. Niilin kuivimmillaan ollessa täytyy rantakylistä koota satoja ihmisiä vetämään kaikkivoivan hallituksen keskikokoistakin alusta vastavirtaan; joen ylimmillään ollessa vetäjillä tuskin olisi jalan sijaa veden peittoon jääneillä kalliosaarilla kulkuväyläin kummallakin puolen. Niilin ylimmän tulvan aika soveltuu paraiten myötävirtaan purjehdukselle, veden keskikorkeus paraiten vastavirtaan purjehdukselle siitäkin syystä, että siihen aikaan jo säännöllisesti puhaltavat pohjatuulet ovat luotettavana liikevoimana.

Kaikki veneet, jotka ovat aiotut yksinomaan vain koskien väliseuduilla liikkumaan, ovat sekä suuruuteen ja rakennustapaan että mastonuoriin ja purjeen muotoon katsoen ihan toisenlaiset kuin muut Niilinveneet. Rungossa on vain muutamia kaaria, ja lautoja pitävät viistoon lyödyt naulat yhdessä; purje ei ole kolmikulmainen, vaan vinoneliön muotoinen ja kiinnitetty kahteen raakapuuhun siten, että alempaan raakaan -kääritään enempi tai vähempi purjetta tai jätetään osa siitä irtaalleen tuuleen riippumaan. Veneen rakennustapa ja nuoritus ovat erittäin tarkoituksen mukaiset, ja sen pienuus, varsinkin lyhyys antaa hyvästi tehdä äkkijyrkkiä käännöksiä. Lautojen kiinnitystapa tekee laivan notkeaksi ja taipuvaksi, joka onkin tarpeen. Tuulen ja virran voiman mukaan isonnettava tai pienennettävä purje tekee mahdolliseksi jotenkin tasaisen kulun niin monella tavalla vaihtelevassa joen virrassa. Sittekään ei koskiseuduilla juuri milloinkaan purjehdita myötä- eikä vastavirtaan yksinään, vaan enimmiten useampia yksissä, voidakseen oikeaan aikaan auttaa toinen toistansa.