Part 27

Voimaa, havaintokykyä ja tunnetta tosin aavikko vaatii joka ihmiseltä, joka tahtoo oppia sitä tuntemaan ja siihen jonkin verran tottua. Jos ei jakseta kestää sen tuottamia matkan vaivoja, jos peljätään sen aurinkoa, aristellaan sen hiekkaa, niin on paras olla sinne menemättä. Päivä on aavikolla aina raskas aika, vaikka taivas olkoonkin puhdas, ilma tyyni ja kirkas, vaikkapa tuntukoon pohjatuulenkin vilpoisia henkäyksiä. Melkein yht'äkkiä, melkein ihan ilman hämärää alkaa se vallita. Ainoastaan lähellä merta tai suuria, aavikon poikki juoksevia jokia reunustaa päivää tervehtivä aamurusko taivaan itärannan purpuralla, vaan keskellä avaroita hietatasankoja nousee aurinkokin näkyviin yht'aikaa ensimmäisen itään ilmestyvän punan kanssa. Se nousee hietatasangon laidasta kuin tulipallo, joka näyttää olevan särkemäisillään kuorensa joka taholta. Sen tultua näkyviin on aamun raittius kerrassaan poissa; heti se sinkoilee hehkuvia säteitään maahan, kuin olisi jo keskitaivaalla. Vaikka kuukausia puhaltava, usein virkistävän vilpoinen pohjatuuli estäisikin kuumuudesta eri verran laajenneita ilmakerroksia muuttumasta ilmeisiksi järviksi, ei se kuitenkaan voi niin paljon jäähdyttää ilmaa, että omituinen väriseminen ja aaltoileminen voisivat lakata hiekan päällisestä ilmasta. Ylen runsaassa valossa värisee taivas ja maa; sanomatonta hehkua virtaa auringosta ja heijastuu hiekasta takaisin ylös. Joka hetki enenee valo ja hehku, eikä voida päästä kumpaakaan pakoon, ei niitä millään tavalla heikentää.

Auringon ensi säteiden välähtäessä on karavaani lähtenyt liikkeelle, kulkemaan äänetöntä kulkuaan. Etäällä jo menevät kuormakamelit ja notkein askelin astuvat ajajat niiden sivulla tai takana; täyttä juoksua rientävät ratsukamelit, voimainsa mukaan kiirehdittyinä, toisista ohitse jonon etupäähän; kohta jäävät kuormakamelit jäljelle näkymättömiin ratsastajista. Yhä eteen päin riennetään hiljenemättömällä kiireellä. Kaikki luut ja nivelet tuntuvat paukkuvan juoksevain ratsukamelien nytkytyksestä. Polttaen paahtaa aurinko, pistelee kaikkein vaatteiden läpi, pantakoon niitä suojaksi kuinka monet hyvänsä ylleen. Tiheäin vaatteiden alla juoksee hiki pitkin koko ruumista, käsivarsien ja jalkojen keveämpäin verhojen alta haihtuu se heti, kuin nousee iholle. Kieli tarttuu suulakeen. Vettä, vettä, vettä! on niiden ainoa ajatus, jotka eivät vielä ole oppineet kärsimään sellaisia vaivoja. Mutta vesi ei täällä olekaan rautaisissa säiliöissä eikä pulloissa, vaan maan tavan mukaan leileissä, jotka ovat päiväkausia riippuneet täydessä hehkussa kamelien seljässä, ja siten kuljetettu juomavesi on lämpöisen haaleata, pahahajuista, sakeaa, ruskean väristä sekä nahasta ja kolokvintti-tervasta pahalta maistuvaa, inhottavaa, jopa oksettavaakin. Sellainen vesi ei vähääkään virkistä, vaan tuottaa vain uusia vaivoja, jopa tuskallista kipuakin, ja tekee sen tähden vain sitä polttavammaksi halun saada mitä hyvänsä juomaa. Mutta sitä vettä ei käy mitenkään parantaa eikä sen sijaan keksiä mitään muuta. Nautittakoonpa sitä kahvina tai teenä, viinin tai viinan seassa, sen tuikea maku ja haju kuitenkin tuntuvat; paljas viini tai viina enentävät vain polttavaa janoa ja rasittavaa kuumuutta. Matkustajan olo tulee tuskalliseksi jo ennen, kuin aurinko ehtii korkeimmilleen, ja tuska kiihtyy, mikäli vesi huononee. Mutta sitä täytyy kärsiä ja sitä kärsitään. Vaikkapa länsimaalainen ei koskaan totukaan tuollaiseen leiliveteen, kuin juuri kerrottiin, niin pian hän sentään tottuu alussa sietämättömältä näyttäneesen kuumuuteen ja sitä pikemmin myöskin ratsastuksen vaivoihin, mitä enemmän hän kasvaa yhteen ratsunsa kanssa. Joskus tulevaisuudessa ehkä saadaan toimitetuksi tällaisille matkoille puhdasta vettä, ja sitte matkustaja tuskin enää valittaa aavikon kuumuutta, ei ainakaan ratsastuksen vaivoja.

Mukavasti, miellyttävästi leväten, vaikkapa lähteväin kuormakamelien myrisevistä valitusäänistä vastoin tahtoaan unesta heränneenä, antaa maan oloihin tottunut matkustaja kuormakaravaanin lähteä edeltä, virvoittaa ruumistaan ja sieluaan kahvilla ja tupakalla, hyppää sitte dromedaarinsa selkään ja ratsastaa kumppaneineen niin nopeasti, kuin ratsut suinkin ehtivät. Ei sanaakaan puhuta, ainoastaan hiekan narinaa kamelein kimmoisten jalkatyynyjen alla sekä kamelien kovaa hengitystä ja kumeaa, kurisevaa myrinää kuuluu. Tuota pikaa saavutetaan kuormakaravaani ja päästään siitä melkoinen matka edellekin. Gaselli kävelee syömässä lähellä tien suuntaa ja antaa täällä hyvin tervetulleen saaliin toivoa. Viehättävästi hypiskellen tanssii aavikon ruumiillinen runoajatus pois takaa ajavain ratsastajain saatavilta, ja sen jäljestä juoksevat kiiruhtamisesta läähättävät kamelit pitkillä askelilla. Gaselli näyttää huolettomalta ja toivon mukaan päästää lähemmäksi; ratsastajat ovat kääntävinään siitä ohitse, pidättävät kamelejaan ja ratsastavat hitaammin; joku heistä luistaa alas satulasta, pysäyttää ratsunsa silmänräpäyksen ajaksi ja laukasee sen vatsan alatse tarkan pyssynsä. Heti paikalla on karavaanin johtaja hypännyt satulastaan maahan korjaamaan tapettua riistaa; riemuiten vetää hän sen ratsunsa luo, sitoo taitavasti satulaan, ja edelleen käy matka.

Puolenpäivän tullessa levähdetään. Jos lähellä on notkelma, niin tottapa siinä myöskin on joku viuhkamainen mimoosa, jonka ohut lehtikatto antaa vähän varjoa; jos hietalakeus on yhtä tasaisena ratsastajain ympärillä niin laajalti, kuin silmä kantaa, pistetään hietaan neljä keihästä ja niihin pingotetaan villapeite niukasti varjostavaksi katoksi. Mutta hehkuva on hiekka, jolle täytyy laskeutua, kuuma ja rasittava on ilma, jota hengitetään; väsymys ja uupumus valtaavat yksin aavikkolaisenkin, mitäpä sitte pohjoismaalaisen. Ikävöidään lepoa, saamatta sitä, ja virkistystä, tuntematta sitä. Ylen runsaasta valosta ja värisevästä ilmasta häienneinä sulkeutuvat silmät, paahtavan kuumuuden ja polttavimman janon ahdistamina heittelehtää jokainen vuoteellansa, saamatta unta. Raskaasti ja hitaasti matavat eteen päin ajan rahtuset.

Kuormakaravaani astua huojuu hitaasti ohitse ja katoaa näkyvistä höyryiseen ilmamereen, jonka aaltoilevilla kerroksilla kamelit näyttävät liihoittelevan. Yhä vielä viivytään samassa tukalassa tilassa, kärsitään samoja vaivoja. Aurinko on jo ammoin alennut keskitaivaalta, mutta yhä se vielä sinkoilee yhtä voimakkaasti hehkuvia säteitään alas. Viimein iltapäivällä lähdetään taas liikkeelle. Ja taaskin ratsastetaan niin nopeaan, että ilma löyhähtelee vastaan melkein vilpoiselta, kunnes taas saavutetaan kuormakaravaani. Laulaen astuvat ajajat kameliensa jäljestä. Yksi heistä oikeastaan laulaa, muut yhtyvät joka värsyn lopussa samaan kertosäkeesen.

Jos otetaan huomioon kaikki vaivat, joita juhtamiehillä on kärsittävänä aavikkomatkoilla, niin tosiaan kummastuttaa, että he ollenkaan laulavat. Ennen päivän valkenemista sälyttää ajaja kamelinsa, syötyään yhdessä sen kanssa muutamia kourallisia pehmeiksi keitettyjä durra-jyviä, jotka ovat molempain ainoana ravintona; koko pitkän päivän astuu hän kamelinsa jäljestä, syömättä enää muruistakaan, enintään silloin tällöin ottaen kulauksen haisevaa leilivettä virkistyksekseen; aurinko paahtaa hänen päälakeansa, hehkuva hiekka polttaa hänen jalkojaan, kuuma ilma kuivaa yhtä mittaa hänen hikeä uhkuvaa ruumistansa; hänellä ei ole aikaa levähtää eikä lepuuttaa kamelejaan; hänen täytyy ehkä vielä uudestaan sälyttää muutamia juhtiansa tai tavoitella kiinni jotakuta, joka häneltä karkaa; ja kuitenkin laulaa hän nytkin laulujaan. Sen saa aikaan aavikon yö.

Auringon laskeutuessa näyttävät näiden kuivettuneiden aavikon lasten kaikki jäsenet virkenevän ihan uusiksi; sillä hekin ovat kaikin puolin aavikon, ylevän äitinsä, kaltaiset. Yhdessä aavikon kanssa hehkuvat he puolenpäivän aikaan, yhdessä sen kanssa kukoistavat yön aikaan. Jo auringon aletessa kehittelee heidän runolahjansa kultaisia unia ihan avonaisten silmien eteen. Tuo esilaulaja ylistelee vesirikkaita kaivoja, niiden ympärillä kasvavia palmuryhmiä ja niiden alle tehtyjä hämyisiä telttoja; hän tervehtii eräässä teltassa istuvaa ruskeaihoista tyttöä, joka hänelle toivottaa siunausta, kehuu hänen kauneuttansa, vertaa hänen silmiään gasellin silmiin, hänen suutansa ruusuun, jonka kukkaistuoksu sanoina rivittyy hänen korvissaan helminauhaksi, hylkää hänen tähtensä sulttaanin vanhimman tyttärenkin ja ikävöitsee hetkeä, jolloin kohtalo sallii hänen asua yhdessä teltassa hänen kanssansa. Mutta laulajan kumppanit kehoittavat häntä tuntemaan vielä suurempaa ikävää ja sen tähden lakkaamatta kääntävät hänen ajatuksiaan profeettaan, "joka tyydyttää ikävöimisemme ja toivomme".

Sellaista kaikuu pohjoismaisen vieraan korviin ja hänenkin sydämmestään alkavat kotonsa laulut kuohua. Ja kuin sitte laskeutuneen auringon viimeinen ruusuinen väre hehkuu, kuin yö levittää lumoharsonsa aavikolle, silloin hänestä tuntuu, kuin olisi vaikeinkin kärsimys ollut helppoa, kuin hän ei olisi tuntenut päivän hehkussa mitään janoa, ei ratsastuksessa mitään vaivaa. Iloisesti hyppää hän pois satulasta ja sill'aikaa, kuin ajajat purkavat kameliensa kuormia ja sitovat juhtiansa yöksi, tasoittelee hän ja kokoo hiekkaa tilaksi, levittää siihen maton ja peitteen ja riemulla antautuu ikävöidyn levon valtaan.

Ainoastaan muutaman askeleen päähän valasee pieni tuli tasankoa. Toimeliaasti hyörivät sen lähellä aavikon puolialastomat, tummaihoiset pojat. Liekki valasee heitä lumoavasti, niin että he yön puolipimeässä näyttävät varjoilta; tavarapakat ja arkut, satulat ja muut kapineet muuttuvat kummallisen muotoisiksi; tavarain ulkopuolella suuressa piirissä makaavat kamelit ovat kuin kummituksia, niiden silmät kun kolkosti hehkuvat tulen heijastuksesta. Hiljaista, yhä hiljaisempaa alkaa olla leirissä. Aavikon poika toisensa jälkeen poistuu kamelin luota, jonka kanssa on yhdessä syönyt niukan illallisensa, kääriytyy pitkään viittaansa, laskeutuu maahan ja ikään kuin muuttuu hiekaksi. Tuli leimahtaa vielä kerran, menettää valonsa ja sammuu. On todella jo yö leirissäkin.

Runoilija se olisi Jumalan armosta, joka osaisi kuvata aavikon yötä. Kukapa kykenisi kertomaan sen kauneutta, vaikka olisikin sen itse kokenut, valvonut sen illasta aamuun, ahmimalla nauttinut sitä ja sen unia! Päivän kuumuuden jälkeen se lempeästi, palkitsevasti, sovittavasti antaa sanomatonta hyvinvoinnin ja ylevyyden tunnetta; se on rauhaa ja iloa tuottava aika, jota mies ikävöitsee kuten hänen rakkahansakin, aika, joka hänelle palkitsee pitkän odotuksen. "Leila", aavikon tähtikirkas yö, on arabialaisen mielestä syystä kyllä kaiken ylevän ja ihanan yhteys. Leilaksi hän sanoo tytärtänsä; "tähtikirkas yöni" sanoo hän hyväillessään rakkahintansa "leila, o leila" panee hän runoelmiinsa kaikuvaksi kertosäkeeksi joka värsyn loppuun. Mutta ihmeellinen se yö onkin, joka täällä aavikolla kaikkein päivän vaivojen ja vastusten jälkeen lumoaa mieltä. Aavistamattoman puhtaina ja kirkkaina loistavat tähdet tummalta taivaan kannelta; lähimpien tähtien valo tekee heikkoja varjojakin vaalealle hiekalle. Täysin siemauksin hengittää ihminen puhdasta, raikasta, vilvoittavaa, virkistävää ilmaa; ihastellen siirtyy hänen silmänsä tähtiauringosta toiseen. Yhä enemmän näyttää tähtien valo laskeutuvan lähemmäksi häntä; henki irtautuu tomuun kietovista kahleista ja keskustelee muiden maailmain kanssa. Ei mikään ääni eikä kolina, ei edes heinäsirkan sirinäkään sotke hänen ajatuksiansa. Aavikon suurenmoinen ylevyys selviää vasta nyt hänelle, sanomaton rauha tulee hänen sydämmeensä. Mutta ylevä itsetuntokin täyttää hänen rintansa; täällä keskellä ääretöntä aavikkoa ollessa niin yksin, ilman mitään ihmisseuraa ja ihmisapua, ainoastaan omin neuvoinsa, vahvistuvat luottamus, rohkeus ja, toivo. Äärettömän lumoavia unelmia liitelee valvovain silmien edessä, jatkuen elävästi ja puoleensa vetävästi vielä sittekin, kuin tähdet alkavat silmissä välkkyä ja vavista, ajatukset sekautua ja silmät painua kiinni.

Ruumiillisen ja henkisen virkistyksen jälkeen, sellaisen, kuin aavikon yö tuottaa, on helpompi kestää seuraavan päivän vaivoja, vaikka onkin hyvin vaikea tottua juomaan hetki hetkeltä yhä huononevaa vettä. Oikeata lepoa, häiriötöntä suloa tuottaa kuitenkin vasta olo aavikkokaivolla. Välttämättömimpäin elintarvetten yhä uhkaavan puutteen tähden on aavikkomatka aina rauhatonta kiiruhtamista, eteen päin rientämistä ilman mitään mukavuutta, jota muuten vaelluksilla tahdottaisiin. Päivä kuluu samoin kuin toinenkin; yö on, ainakin paraimpina vuodenaikoina, edellisen kaltainen. Kosteikolla, kaivolla tulee päivä juhlaksi, ilta viattomaksi, huolettomaksi riemujuhlaksi, yö todella virkistäväksi lepoajaksi.

Kosteikon syntymiseksi on laaksomainen seudun syvennys välttämätön, koska ilman kuohuvaa lähdettä tai ainakin keinotekoista kaivoa ei mikään kasvikunta ole mahdollinen, ja vettä aavikolla on ainoastaan korkeissa vuoristoissa tai syvimmissä laaksopaikoissa. Kuten hietameri on niin monessa muussakin kohden aaltoilevan valtameren vastakohtana, niin sen saaretkin ovat vesiaavikon saaren vastakohtia ne kun näet eivät kohoa ympäristölakeutta ylemmälle, vaan ovat siihen syvälle painuneet. Ainoastaan siellä on vettä joko lähellä maan pinnan alla taikka lähteesen ylös kuohuvana. Veden runsaus ja laatu määräävät kosteikon luonteen. Hyvin harvoissa laaksoissa kuohuu puhdasta, vilpoista vettä. Enimmät lähteet ovat suolaiset, raudan tai tulikiven sekaiset, monesti myöskin lämpöiset ja sen tähden ehkä suurimmaksi osaksi terveyslähteitä, vaan eivät suinkaan aina juomavedeksi kelpaavia eikä kasvullisuutta edistäviä. Mehevää ruohovihreyttä tuskin ainoakaan saa aikaan. Mutta ainoastaan erittäin edullisissa paikoissa tulee vesi edes näkyviinkään; enimmäkseen se tiukkuu kallion raoista tai louhikoista pisaroittain kokoon syvälle alas, josta sitä ainakin ajoittain täytyy nostamalla nostaa ylös. Ja sielläkin, jossa se itsestään kuohuu ylös, hajoaa se vähän matkan päässä taas hiekkaan, jos ihminen ei sitä kokoele eikä sen juoksua suunnitse. Kuitenkin se aina saa aikaan virkistävää, sellaisessa aavikossa kaksinkertaisesti tervetullutta elämää.

Kuohuvan lähteen ympärille on asettunut vihreä kasvijoukko jo paljon ennen, kuin ihminen tuli ottamaan sitä haltuunsa. Kukapa tietää, miten se kasvikunta sai alkunsa. Ehkäpä hietamyrsky kuljetti tänne siemeniä, jotka lähteen partaalla itivät, vihoittivat, kasvoivat, kukoistivat, kantoivat siemeniä ja siten yli koko laakson levisivät. Ihmiset niitä varmaankaan eivät istuttaneet, sillä mimoosoita, joita kosteikon kasvikunnan suurin osa on, nähdään myöskin kaivottomissa laaksoissa yksitellen, kymmenittäin, kaksikymmenittäin ja pikku metsikköinä. Nekin jo riittävät saamaan aikaan elämää aavikolla, ne viheriöivät, kukoistavat ja tuoksuvat, ja miten raitis, kultainen palsaminen niiden tuoksu on! Niiden ystävällisessä varjossa lepää gaselli, niiden latvoissa kaiuttavat aavikon vähälukuiset laululinnut säveliänsä. Niiden mehevät lehdet näyttävät kalkkiröykkiöiden, mustain graniittikeilojen ja häikäsevän hiekan keskellä silmästä suloiselta kuin kevätvihreys; niiden kukat ja varjo virkistävät sielua. Suurempiin vesirikkaihin kosteikkoihin on ihminen kylvänyt mimoosain lisäksi palmuja ja siten tehnyt aavikon saaren vielä lumoavammaksi. Palmu on täällä kaikki kaikissa, puiden kuningas, ihmisiä niihin pieniin paikkoihin kahlehtiva ja heitä elättävä hedelmäin antaja, saduissa ja runoelmissa ylistelty ravintokasvi, elämän puu. Mikä olisi kosteikko ilman palmua?

Sama kuin teltta ilman kattoa, huone ilman asujamia, kaivo ilman vettä, runoelma ilman sanoja, laulu ilman säveltä, kuvataulu ilman värejä! Sen hedelmät elättävät paimentolaista tai paikoillaan pysyvää aavikkolaista, muuttuvat hänen kädessään vehnäksi tai ohraksi, ovat mieluiset myöskin hänen herransa veronkantaja-lähettiläälle; sen runko latva ja kapeat lehdet kelpaavat asunnoiksi, talouskaluiksi, matoiksi, koreiksi, säkeiksi sekä hienommiksi ja paksummiksi nuoriksi. Aavikon hietikolla vasta osataan pitää sitä täydessä arvossaan, käsittää sen koko merkitys; aavikon hietikolla tulee se arabialaisen runouden ymmärrettäväksi vertauskuvaksi, joka kuten sekin usein puhkeaa laihasta maasta, kasvaa voimakkaana, yhtä tasaisena ylös korkeuteen ja vasta siellä antaa makeita hedelmiänsä.

Mimoosat ja palmut ovat kaikkein kosteikkojen varsinaiset puut; mitä ei siis puutu sieltäkään, jossa on niin paljo lähteitä tai kaivoja, että voitaisiin laitella puutarhoja tai viljavainioita. Siellä ne ikään kuin etuvartioina päälle tunkeutuvaa aavikon hiekkaa vastaan seisovat aavikkosaaren äärilaiteilla, jota vastoin sen keskusta on jäänyt vaativaisemmille, enemmän vettä tarvitseville kasveille. Lähteiden tai kaivojen äärillä on usein viehättäviä puutarhoja, joissa kasvaa melkein kaikkia Pohjois-Afrikan hedelmälajeja. Siellä kiemurtelee viiniköynnös, hehkuu pomeranssi tummanvihreässä lehdikössä, avaa granaatti ruususuutansa, levittelee banaani viuhkalehtiänsä, kiemurtelee meluuna pitkin kasvipenkkejä, ja viikuna-kaktus ja öljypuu, ehkäpä myöskin viikuna-, aprikka- ja mantelipuut tekevät hedelmällisyyskuvan täydelliseksi. Etemmäksi ulottuvat viljavainiot, joilla kasvatetaan ainakin kafferihirsiä, mutta joskus myöskin vehnää, jopa riisiäkin.

Niin rikkaihin kosteikkoihin on ihminen pysyväisesti asettunut, jota vastoin köyhemmissä laaksoissa hän ainoastaan aika-ajoin säännöllisesti tai sattumalta majailee vieraana. Kosteikon kylä tai kaupunki on yleensä saman kaltainen kuin lähimmässä varsinaisessa viljelymaassa, sillä täälläkin on moskea, kauppapuoteja ja kahviloita; mutta ihmiset ovat toisen hengen lapsia kuin Niilin maiden tai rannikkojen maanviljelijät ja kaupunkilaiset. Vaikka ne ovat enimmäkseen eri heimoja, vallitsee heillä kuitenkin yhtäläiset tavat. Aavikko on kaltaisiksensa muodostellut heidät. Heidän laiha vartalonsa, terävät kasvojensa piirteet, tuuheain kulmakarvojen alta säkenöivät silmät saattavat kohta tuntemaan heidät aavikon pojiksi; tavoistaan heidät vielä paremmin huomataan niiksi. He ovat vaatimattomat, puuhaavaiset, toimeliaat ja tyytyväiset, vierasvaraiset, avomieliset, rehelliset ja uskolliset, mutta myöskin itsetietoiset, vähästä kiihtyväiset ja äkkipikaiset, ryöstöön ja muihin väkivaltaisuuksiin taipuvaiset, yleensä paimentolaisten kaltaiset, vaikka tosin eivät hyvässä eikä pahassa heidän vertaisensa. Heidän asuinpaikkaansa tuleva karavaani on heille mieluinen ilmestys, mutta matkustaja on heidän mielestään velvollinen suorittamaan heille tullia ja veroa.

Ihan toisenlaiset kuin nämä kosteikot ovat muut levähdyspaikkoina käytetyt notkelmat, joissa ainoastaan siellä täällä on ainiaan ikävöity kaivo. Arabialaispaimentolaiset, jotka niistä ammentelevat, ovat tyytyväiset, jos se antaa heille ja heidän laumoilleen muutaman kuukauden tai ehkä vain viikkokaudenkin jotakuinkin riittävästi juomavettä; siellä levähtävä karavaani saa olla iloinen, jos kaivossa on tarpeeksi vettä muutamaksi päiväksikään. Tavallisesti on kaivo syvässä rotkossa, jonka seinät pikemmin vain hikoavat vettä kuin vesisuonia juoksuttavat. Muutamia palmuja seisoo vähäin mimoosain ja pajupensasten seassa kaivon ympärillä; joitakuita ruohon korsia nousee kuivasta maasta.

Sanomattoman köyhiä ihmisiä ovat paimentolaiset, jotka täällä pitävät telttojansa niin kauan, kuin heidän pienet vuohilaumansa löytävät ravintoa; heidän "taistelunsa olemassa olosta" ei ole mitään muuta kuin lakkaamatonta vaivaa, puutetta ja hätää. Pitkä, tummavärinen, vuohenkarvainen kangaskappale, keskikohdalta heitetty vaakasuoralle puulle, päät kiinnitetty maahan, takapuolella seinänä kappale samaa kangasta, etupuolella palmun lehdistä kudottu matto, siinä heidän telttansa, vaimon häälahja, jota hän on kahdeksannesta kuudenteentoista ikävuoteensa asti koonnut, kehrännyt ja kutonut. Muutamia mattoja makuusijoina, graniittilevy ja siihen kuuluva survin vaihtamalla saadun viljan hienontamista varten, sileä savilevy kakkarain paistamista varten, kaksi keskeltä paksua ruukkua, muutamia nahkasäkkejä ja leilejä, kirves ja muutamia keihäitä, siinä koko talouskalusto. Kahdenkymmenen kokoinen vuohilauma on jo perheen rikkaus. Mutta nämä ihmiset ovat yhtä uljaat kuin köyhät, yhtä rakastettavat kuin kaunisruumiiset, yhtä hyväluontoiset kuin kauniit, yhtä anteliaat kuin vaatimattomat, yhtä vierasvaraiset kuin rehelliset, yhtä puhdastapaiset kuin uskovaiset. Ikivanhoja kuvia sukeltelee länsimaalaisen sielun silmäin eteen hänen ensi kerran kohdatessaan näitä; raamatulliset olennot astuvat elävinä hänen eteensä ja puhelevat hänen kanssaan lapsuudesta asti tutulla puhetavalla. Tuhansia vuosia on kulkenut näiden aavikon paimentolaisten ohitse kuin yksi päivä; vielä tänään ajattelevat, puhuvat ja toimivat he ihan samalla tavalla, kuin raamatulliset patriarkat ajattelivat, puhuivat ja toimivat. Sama tervehdys, kuin Abraham muinoin lausui, kaikuu heidän huuliltaan vieraalle vastaan; samat sanat, kuin Rebekka puhui Abrahamin palvelijalle, lausuttiin minullekin, kuin polttavimman janon tuskissa hyppäsin Bahiudan kaivolla alas kamelin seljästä ja pyysin vettä nuorelta, kauniilta, ruskeaihoiselta naiselta. Siinä hän seisoi edessäni, vuosituhansia sitte elänyt Rebekka ilmi elävänä ja lakastumattoman nuorena, toinen kuin se, josta raamattu puhuu, ja kuitenkin sama.

Karavaanin tullessa kokoutuu sellaisen väliaikaisen asuinpaikan koko väestö. Vanhin astuu esiin sen keskeltä ja lausuu rauhan tervehdyksen; kaikki muut toivottavat vieraalle tervetuloa. Sitte tarjotaan parasta, kuin vieraat haluavat, raikasta vettä näet, tarjotaan kaikkea, kuin heillä on, ja tarjotaan sitä arvokkaalla ystävällisyydellä, tunkematta lahjaansa ja näyttämättä vastahakoiselta sitä antamaan. Ahnaasti juovat matkustajat pitkin siemauksin virkistävää vettä; rajusti tunkeutuvat kamelitkin juottopaikalle, vaikka kokemuksesta kyllä voisivat tietää, että heidät tavallisesti ensin riisutaan, sidotaan ja lähetetään laitumelle ennen, kuin sallitaan heidän neljä- jopa kuusikinpäiväisen paastoamisen jälkeen taas kerran sammuttaa janoansa. Ei kaivollakaan tarpeettomasti tuhlata pisaraakaan, annetaan sen tähden kameleille ensin, mitä ehkä on jäljellä leileissä, ja juotetaan heidät vasta sitte, kuin kaikki leilit ensin ovat jälleen täytetyt, ja sittekin enemmän katsoen kaivon vesivaroihin kuin kamelien tarpeesen. Ainoastaan hyvin vesirikkailla kaivoilla tyydytetään kokonaan niiden äärettömältä näyttävä veden halu ja katsellaan naureskellen, miten ne särpivät, malttamatta edes katsahtaakaan ylös, ja miten ne sitte kummallisesti, kahlettensa tähden rumasti hypiskellen rientävät yhtä ikävöidylle laitumelle saamaan ruokaakin vatsaansa, joka nyt hölkähtelee kuin puolillaan oleva tynnyri.