Part 26

Siunattuna hetkenä, iltapäivän rukouksen aikaan, astuu johtaja matkustajain ja juhtamiesten luo ilmoittamaan, että kaikki on valmiina lähtöön. Eri tahoille syöksyvät ruskeat miehet ottamaan kiinni kamelejansa, tuomaan niitä esiin, satuloimaan ja sälyttämään. Hyvin vastustellen tottelevat pahaa aavistavat eläimet, ikään kuin nähden selvinä edessään tulevat ankarat päivät. Nyt on niiden aika tullut. Mylvähdellen, parahdellen, muristen ja ähkien laskeutuvat ne ajajainsa omituisten kurkkuäänien ja keveiden ruoskan läimäysten pakotuksesta polvilleen; myristen taipuvat ne ottamaan kullekin määrätyn taakan ryhäiseen selkäänsä; myristen ne jälleen nousevat sälytettyinä. Moni niistä koettaa potkimalla ja puremalla torjua sälyttymistä, ja todella täytyy ajajilla olla loppumaton kärsivällisyys taivuttaessa niin vastahakoisia olentoja. Mutta kärsivällisyys ja taito voittavat kamelinkin. Kuin itsepäinen eläin taipuu laskeutumaan, astuu yksi juhtamies heti etujalkain polville ja ottaa nopeasti vahvahampaisen kuonon päältä kiinni, niin että voi nenää puristamalla sulkea kamelilta hengityksen; kaksi muuta nostelee samanpainoisia pakkoja kantosatulan kummallekin puolen, neljäs pistelee palikoita nuorain silmukoihin, ja siten on juhta sälytetty ennen, kuin se vielä oikein ehtii tointuakaan. Valmiit kuormakamelit lähtevät heti vaeltamaan.

Nyt tuodaan esiin myöskin hyvästi satuloidut juoksijat. Joka ratsastaja sitelee korkeaan, koverrettuun, kamelin ryhälle asetettuun satulaan välttämättömimmät matkatarpeensa ja aseensa ja ryhtyy nousemaan ratsunsa selkään. Kokemattomalle se nousu ei koskaan onnistu. Ratsastajan täytyy rohkeasti hypätä satulaan, ja kameli nousee heti, kuin hän siihen koskee. Kolmessa tempussa se nousee, ensin etujaloilla polvilleen, sitte ojentaen pitkät takajalkansa suoriksi ja viimein etujalkansa. Toisessa nytkäyksessä tapahtuu kamelilla ratsastukseen tottumattomalle onnettomuus, s.o. hän luiskahtaa pois satulasta ja joko suutelee maata tai putoaa ratsunsa kaulalle ja tarttuu siihen kiinni. Kameli on siksi pahatapainen, että ei käsitä sitä leikiksi eikä erehdykseksi. Suuttumuksen parahdus kuuluu sen rumilta huulilta, ja se juoksee, pudistellen kaulassa riippuvaa onnetonta ihmislasta, kunnes pääsee erilleen sekä taitamattomasta ratsastajasta että hänen tavaroistaan. Vasta pitkän ajan jälkeen tottuu länsimaalainenkin oikeaan aikaan kumartumaan eteen ja taa päin ja siten pysymään satulassa kamelin noustessa ylös.

Me hyppäämme aavikkolaisen taidolla satulaan, kiirehdimme ruoskan läjäytyksillä ratsuamme, pidämme hienolla nenänuoralla sitä kylliksi kurissa ja riennämme johtajan jäljestä. Ratsukamelimme, solakka, kevytruumiinen, pitkäjalkainen eläin alkaa heti tuota tasaista, keskeytymätöntä, pitkäaskelista ja sen tähden tavattoman joutuisaa juoksua, jota sille on opetettu aikaisimmasta nuoruudestaan asti; se on paljon korkeampikin kaikkia kuormakameleja ja kukin kulkee ihan edellisen jäljestä. Pitkälle eteen päin ojentavat kaikki kamelit pientä päätänsä, keveästi ne liikuttelevat pitkiä jalkojaan ja takana pölisee hiekkaa ja pikku kiviä ilmassa. Ratsastajain viitat liehuvat, aseet ja muut matkakapineet kilisevät vastakkain, kehoitushuudot kovenevat, matkakiihko vallitsee kaikkein mielessä. Kohta saavutetaan edeltä lähtenyt kuormakaravaani, kohta katoavat näkyvistä kaikki ihmisasuntojen viimeisetkin merkit; joka taholla on vain äärettömältä näyttävää aavikkoa.

Joka puolelta tarkkaan rajoitettuna täyttää aavikko kuin suunnattoman suuri, omituinen valtakunta suurimman osan Pohjois-Afrikkaa Punaisesta merestä Atlantin mereen, Välimerestä eteläaroon asti, sulkien sisäänsä kokonaisia maita, hedelmällisiä paikkakuntia, vaihdellen tuhannellakin tavalla ja kuitenkin yleensä pysyen aina ja kaikkialla saman kaltaisena, ainakin samalta vivahtavana. Yhdeksän tai kymmenenkin kertaa on tämä ihmevaltakunta alaltaan niin suuri kuin koko Saksan maa, kolme tai neljä kertaa niin suuri kuin Välimeri. Ei kukaan kuolevainen ole sitä läpeensä tutkinut, ei kukaan kaikkialla vaeltanut; mutta joka ihminen, kuin sinne on astunut tai matkustanut joitakin osia siitä, on sydämmensä pohjaan asti hämmästynyt sen suurenmoisuudesta, sen lumoavaisuudesta ja sen kauhuista; jokaiselle siellä liikkuneelle länsimaalaiselle on haihtumattomasti juurtunut mieleen loistava auringon hehku ja paahtava kuumuus päivillä, taivainen rauha ja satumaiset unikuvat yöllä, hehkusta värisevän ilman leikittely, vuoriakin järkytteleväin myrskyjen hirmuisuus, ja monelle lienee käynyt kuten sen omille synnynnäisille pojille käy, että hän myöhemmin ikävöitsee sinne takaisin hengittämään siellä vielä edes yhden päivän tai yhden hetken, näkemään elävillä silmillä niitä kuvia, värisyttämään sielussansa sanomattomia sointuja, joita se panee runollisessa mielessä kaikumaan ja helisemään, lyhyesti sanoen: että hän tuntee ikävöivää vetoa takaisin arolle.

Se on totisesti "El Bahr bela maa" -- meri ilman vettä -- meren vastakohta. Se ei ole merelle alammainen kuten muu maa; siellä kuolee elvyttävän ja yllä pitävän veden voima. Vesi ympäröitsee ja rajoittelee kaikkea muuta maata, vaan ei aavikkoa. Yli koko maan kantelevat tuulet meren lähettiläitä, pilviä; mutta ne kuolevat aavikon hehkussa. Harvoin siellä nähdään kevyttä, tuskin huomattavaa höyryauerta, harvoin aikaisin aamulla yön kosteaa hengitystä jollakin kasvin lehdellä. Aamu- ja iltaruskokin ovat siellä ainoastaan vienoa väritystä, joka heti synnyttyään taas katoaa. Kaikkialla, missä vesi vain pääsee valtaan, muuttaa se aavikon hedelmälliseksi maaksi, olkoonpa maan laatu kuinka karu hyvänsä; mutta jyrkästi alkaa aavikko taas veden vallan rajalta. Missä jumalallisen Niilin viimeinen, ihmistaidolla ylemmäksi joen pintaa nostettu laine hajoaa hiekkaan, siitä jyrkästi alkaa aavikko; Niilin vuorille astuvan vaeltajan toinen jalka on rehevällä viljavainiolla, toinen vielä aavikon alalla. Sillä eipä hiekka yksinään estä kasveja menestymästä, vaan paljon enemmin sitä tekee ainiaan paahtava kuumuus. Missä hiekkaa kastellaan tai missä se muuten saa jotakin kosteutta, siihen, keskelle aurinkoakin, kohta ilmestyy muuten kasvittomasta maasta ystävällinen, vihreä ruohomatto, jopa pensaita ja puitakin.

Köyhä, äärettömän köyhä on aavikko, mutta kuollut se ei ole, ei ainakaan niille ihmisille, jotka osaavat etsiä ja löytää sieltä elämää. Ken ummessa silmin matkustaa pitkin aavikkoa, hän tosin ei näe siellä muuta kuin hietatasankoja ja kalliohuippuja, paljaita notkelmia ja alastomia vuoria, häneltä ehkä myöskin jäävät ihan huomaamatta syvemmissä laaksoissa niukalti kasvavat kaislamaiset ruohot ja pensasmaiset puut sekä ne vähät elävät olennot, joita aavikolla siellä täällä oleskelee; ken tahtoo nähdä, hän näkee äärettömän paljon enemmän. Noiden pelkurien ihmisten mielestä on aavikko vain tuskan ja kauhun valtakunta; he antavat itseään päivän hehkun niin masentaa, että ei edes suloinen yökään voi tuoda heille mitään lohdutusta eikä virkistystä; peloissaan he ratsastavat aavikolle ja kauhuissaan he aavikolta pois pääsevät; he huomaavat ainoastaan aavikkomatkan kauhistavaa puolta, he tuntevat ainoastaan sen vaivoja; aavikon ääretöntä ylevyyttä käsittämään on heidän sydämmensä liian pieni. Ihan toisin arvostelee sitä se, joka on oppinut sitä todella tuntemaan.

Köyhä aavikko on, mutta ei kuollut. Jo sen maakin moninaisesti vaihtelee, vaikka sen yleinen luonne onkin yhtäläinen. Laajat alat on aavikolla kalliomertä, jossa näkyy kummallisen muotoisia huippuja, äkkijyrkkiä seiniä ja syviä rotkoja, teräväkulmaisia harjanteita ja kummallisesti latoutuneita, korkeita röykkiöitä, joita ainiaan puhaltava tuuli välistä peittää hiekalla, välistä jälleen paljastaa, yhä niitä siloitellen, kaivertaen ja teroittaen. Mustat, auringon paisteessa hehkuvat hietakivi-, graniitti- ja syeniitti-joukot, harvemmin kalkki ja liuskakivi, siellä täällä myöskin tulivuoren purkaukset kohoavat monimuotoisiksi kukkulajonoiksi. Toiselta puolen puhallellen lakasee tuuli ne ihan paljaiksi, mutta ajaa lakkaamatta hienoa hiekkaa niiden seinäin päällitse, kietoo, myrskyksi kasvaen ne hiedan peittoon ja jättää hiekan vasta sitte rauhaan, kuin saa lennätetyksi sen yli korkeimpainkin kukkulain, ja siten asettelee vuoren siimespuolelle puhtainta hiekkaa metrin korkuisiksi kerroksiksi päällekkäin, jotka ovat ainiaan liikkeessä, lakkaamatta soluvat ylhäältä alas päin, saavat lakkaamatta tuulen puolelta lisää ja näyttävät leveiltä, tummista kallioseinistä selvään eroavilta nauhoilta, jotka näkyvät kauas ja soveliaassa valossa oikein välkkyvät. Sellaisia vuorijonoja käy kyllä sanoa aavikon koristuksiksi. Tuntematta hehkuvaa etelää ei voida aavistaakaan ihmeellistä väririkkautta, loistoa ja väikettä, siispä ääretöntä suloa, jota ylen runsas auringon valo voi loitsia autioimmistakin vuorista esiin. Aavikon vuoret eivät koskaan ole viehättävän, vihreän metsän peitossa; ainoastaan korkeimmilla kukkuloilla kituen kasvaa mataloita pensaita, jotka sinne ylös laskeutuvasta niukasta höyrystä saavat välttämättömimmän tarpeensa virkistystä; vuoristossa ei ole pyökkien kuiskailua, ei mäntyjen eikä kuusien huminaa, ei purojen miellyttävää myrinää, solinaa eikä kolinaa, ei mitään liikkuvaa vettä, joka muita vuoristoja sitelee hopeavöillä, koristelee vihreillä kasveilla ja kuohuvain koskien kohdalla peittää taivaan kaaren väreillä; ei aavikon vuorilla ole lumi eikä jääpeitettäkään, jota aamu- ja iltarusko purpuroitsevat tai puolenpäivän aurinko saattaa salamoimaan; ei siellä ole mehukasta, tuoretta vihreyttä, ei mitään Pohjolan tunturien lumoavaa suloutta; vaan tuskin ne sittekään ovat värien komeudelta huonommat pohjoisia vuoria, eivät ainakaan suurenmoisuudelta. Aavikon vuoristossa tulee jokainen eri kerros ja jokaisen oma väri selvään näkyviin. Eikä taivaan valo kuitenkaan loitsi ihmeellisimpiä värin välkkymisiä esiin niistä usein hyvinkin kirkasvärisistä, paikoin toisistaan jyrkkään eroavista kerroksista, vaan paljon suuremmassa määrässä hiekan ainiaan tahkoamista, muodostelemista ja muhkeapiirteisistä vuorten keiloista, huipuista, kärjistä, raoista, halkeamista ja rotkoista. Niissä on lakkaamatonta valon ja varjon vaihtelua sekä yhä kestävää värien ja vivahdusten syntymistä ja haihtumista, niin että sielu katsellessaan huumautuu. Välähtelevät aavikonkin vuoret auringon ensimmäisissä ja viimeisissä säteissä purpuralta, verhoaa niitäkin etäisyyden sinituoksu, nekin elävät, vaikka yksinomaan valossa.

Toisin paikoin on aavikko laajalti tasainen tai vähän aaltomainen. Peninkulmittain on siinä hienojyväistä, kullankeltaista hiekkaa, johon sekä ihmisen että eläimen jalat painuvat muutaman sentimetrin syvälle. Siellä ei useinkaan näy ainoatakaan ruohon kortta, ei yhtään elävää olentoa. Sininen, kaikkialta yhtäläinen taivaan kansi on kuin kupukatto laskettuna tälle kultapinnalle ja suuressa määrässä tekee sellaiset paikat meren kaltaisiksi. Sillä näilläkin tasoittuvat tuota pikaa niihin painuneet "aavikon laivan" jäljet; ei näissäkään ole mitään huomattavaa tietä, ei mitään sellaisen merkkiäkään; näitäkin varten keksittiin kompassi. Vaihtelevammat, vaikka yhtä yksitoikkoiset ovat toiset paikat, joissa pehmeä, multamainen tai tomuinen hieta on maaperänä ja elättää myrkyllistä kolokvintti-kurpitsaa tai voimakkaaksi lääkkeeksi kelpaavaa "sennaa". Siellä on soikeita, mataloita kukkuloita vuorotellen matalain ja kapeain laaksojen kanssa, ja etäältä katsoen tuoreelta näyttävä, mainituista kasveista kutoutunut verho peittää molempia. Ihmiset ja eläimet kiertävät sellaisia paikkoja, koska niin kameli kuin sen ajajakin painuu usein jalan syvyydeltä maan pehmeään, löyhään pintakerrokseen. Toisissa paikoissa on karkeata soraa tai piikiveä ja joissakuissa hyvin raudan sekaisia, onsia herneitä, jotka ovat hiekkaa täynnä ja näyttävät ihan kuin ihmiskäsin tehdyiltä, vaan joiden syntyä ei vielä ole voitu varmasti selittää. Välistä tällaisilla aloilla, joihin aavikkotie on painunut pysyväisiksi, yhtäsuuntaisiksi kamelin poluiksi, näkyy myöskin tuhansittain kvartsikiteitä joko yksitellen tai rypäleissä, jolloin ne näyttävät taiturin tekemiltä hohtokivi-tertuilta. Niissä aurinko näyttelee ilmeistä lumovoimaansa, sillä sellaiset alat loistavat, säkenöivät ja salamoivat niin, että silmä häikenee ja kääntyy pois päin. Syvimmissä laaksopaikoissa on tomuista maata ja sitä silloin aina verhoaa saran kaltainen, mutta hyvin kova, kuiva, terävälaitainen, mustanvihreä esparto- eli halfa-ruoho, viuhkan kaltainen mimoosa, ehkäpä myöskin joku palmu elämän ystävällisenä merkkinä.

Tästä kaikkialla liikkuvasta elämästä antaa myöskin eläinkunta tietoa. Ken luulee aavikkoa kuolleeksi autioseuduksi, hän on yhtä väärässä kuin sekin, joka sitä luulee leijonan kodoksi. Se on liian köyhä elättämään leijonaa, mutta kyllin rikas antamaan elatusta tuhansille muille eläimille. Ja kaikki siellä elävät eläinlajit näyttävät erittäin ansaitsevan ottaa huomioon, sillä kaikki ne ovat kaikin puolin aavikon uskollisia lapsia.

Vielä enemmän kuin puku, joka aina tarkimmasti soveltuu yleiseen maan väriin eli siis tavallisesti on hiekan karvainen, on aavikon eläimissä huomattava kevyt ja sievä ruumiin rakennus, tavattoman suuret ja erittäin tarkkanäköiset silmät ja tarkkakuuloiset korvat sekä yhtä vaatimaton kuin itsetietoinen olemus. Liikkuvaisuus ja muutteleminen ovat kaikkein aavikolla syntyneiden olentojen kohtalo, sillä se on niin köyhä ravinnosta, että sitä ei ole riittävästi eikä aina samassa paikassa vaivatta saatavana; mutta aavikko antoi lapsillensa verrattoman nopeuden, väsymättömän kestävyyden ja uupumattoman sitkeyden; teroitti aistimet niin, että se vähäkin, kuin aavikolla on tarjona, voi tulla huomatuksi; antoi sekä suojelevan että pelastavan, yhtä hyvin hyökkäykseen kuin pakoonkin soveltuvan puvun ja siten teki lapsensa kykeneviksi elämään, tosin ehkä niukasti, vaan ei suinkaan ilottomasti.

Kaikkein aavikon eläinten omituisen, niiden olopaikkaan väriltä ihan yhteen sulautuvan puvun tähden matkustaja, joka ei ole tottunut havaintojen tekijä, ei näe, ainakaan aavikkomatkan alussa, ympärillään, liikkuvaa eläinmaailmaa. Aavikko näyttää paljon köyhemmältä, kuin se onkaan, senkin tähden, että enimmät siellä elävistä eläimistä vasta, iltahämärissä lähtevät lepo- ja piilopaikoistaan liikkeelle; muutamat aavikkoeläimet sentään ihan tunkeutuvat huomaamattomainkin silmäin eteen. Jos monet, kaikkialla lentelevät leivolajit jäävät huomaamatta, vaikka juuri ne erittäin huomattavalla tavalla näyttävät höyhenpukunsa ja maan värin yhtäläisyyttä sekä verrattoman suuria liikeneuvojaan, niin on kuitenkin mahdoton olla, näkemättä aavikon kanoja, ja jos mitään huomaamatta ratsastetaan hyppyrottien maakolojen ohitse, niin lähellä tietä syövä gaselli sentään kääntää huomiota eläinkuntaan.

Anttilooppiakin saattanee sanoa alkuaan aiotuksi aavikolla asumaan. Vaikka se kyllä onkin suhdallisesti rakennettu, näyttävät sentään pää ja aistimet melkein liian suurilta ja raajat liian heikoilta, melkeinpä haurailta. Mutta sen pään komerossa on aivot, jotka sen eläimen tekevät tavattoman viisaaksi märehtijäin joukossa, ja siten myöskin henkisesti lahjakkaaksi, ja raajat ovat kuin teräksestä rakennetut, tavattoman voimakkaat ja pontevat, niin että ne tekevät suurimman nopeuden ja väsymättömimmän sitkeyden mahdolliseksi. Ken, on nähnyt gaselleja ainoastaan vankeudessa ahtaassa tilassa, hän ei voi arvatakaan, miten se aavikolla esiytyy. Mikä vilkkaus, sukkeluus ja notkeus, koreus ja sulous siinä kotonansa vallitseekaan! Todella se ansaitsee sen kunnian, että itämaalaiset ja varsinkin aavikoiden asujamet ovat sen valinneet naisellisen kauneuden vertauskuvaksi. Luottaen hiekan karvaiseen pukuunsa sekä verrattomaan nopeuteensa katselee se kirkkailla silmillään, nähtävästi ihan huoletta kameleja ja ratsastajia, taikka syö syömistänsä, pitämättä vähääkään lukua tulevasta karavaanista. Mimoosa-pensaasta, joka on täpö täynnä kukkia, ottaa hän nupun tai mehukkaan, nuoren vesan, leikkaavan halfa-ruohon seasta löytää se nuoren korren. Yhä enemmän lähestyy matkustajajono. Gaselli nostaa päätänsä, kuuntelee, vainuaa, katselee ympärilleen, astuu muutaman askeleen eteen päin ja tekee kuten äsken, näpistelee ruokaa sieltä täältä. Yht'äkkiä lyövät notkeat, jäntevät sorkat maahan, ja pois se lentää niin sukkelaan, niin notkeasti, niin sulavasti, kuin tuo verraton juoksu olisi sille vain leikkiä. Pitkin hietatasankoa lentää se ajatuksen nopeudella; yli suurien kivien tai tamariski- eli manna-pensaiden tekee se hyppäyksiä, jotka ihan näyttävät lennolta. Maasta ihan irtautuneelta se näyttää, niin hämmästyttävän kaunis on sen juoksu; aavikon runoelma näyttää hänessä olevan ruumiillisessa muodossa, niin lumoavasti vaikuttaa sen verraton kauneus ja nopeus. Muutaman minuutin juoksu siirtää sen pois minkä hyvänsä vaaran piiristä, jota viholliset saattavat hänelle uhata; sillä turhaan koettaa paraskaan juoksijakameli tavoittaa häntä, eipä edes nopeinkaan susikoira saa häntä kiinni. Kohta hiljenee hänen vauhtinsa ja muutaman silmänräpäyksen vielä kuluttua seisoo se taas katsellen kuten äsken. Leikillisesti päästää hän lähelle murhaa himoavan ratsastajan, joka ryhtyy häntä todella ajamaan takaa, ja varovasti livahtaa se toisen, kolmannen kerran hänen kuolettavan aseensa kantomatkalta pois, kunnes se viimein säikähtyneenä ihan vaivatta juoksee kerrassaan pois kaikesta vaarasta. Yhä etemmäksi se pakenee, hennommilta näyttävät ruumis ja raajat, yhä enemmän hälvenevät sen piirteet, se katoaa hietatasankoon, sulaa viimein kokonansa siihen niin, että näyttää, kuin se olisi haihtunut höyryn tavalla. Kotonsa on hänet peittänyt ja pelastanut, lumoavasti temmannut pois silmäin edestä, korvain kuuluvista. Mutta mikäli se katoaa silmistä, sikäli se tulee eläväksi sydämmessä. Sillä länsimaalaisenkin täytyy nyt käsittää, minkä tähden gaselli on kasvattanut niin kauniita kukkia itämaalaisen rikkaassa runoiluhengessä; minkä tähden itämaalainen on asettanut eläinolennon niin äärettömän korkealle; minkä tähden hän vertaa silmää, joka saa hänen sydämmensä hehkumaan, gasellin silmään; minkä tähden hän sanoo gasellin kaulaksi sitä kaulaa, jota hänen kätensä hyväilee rakkauden hetkinä; minkä tähden aavikkojen asukas tuo puolisolleen, joka iloitsee häntä ilahuttavasta toivosta, telttaan kesyn gasellin, että vaimo ilokseen katselisi sen kauniita silmiä ja samanlainen kauneus periytyisi toivotulle avioliiton pantille; minkä tähden yksin hurskaskin laulaja voi kaunista anttilooppia katsoa jalouteen ikävöimisensä silmin nähtäväksi kuvaksi. Sillä häneenkin, maailmasta luopuneesen erakkoon, on käynyt jokin henkäys siitä hehkusta, joka tämän eläimen innokkaihin ylistyslauluihin puhdisteli sanat ja siloitteli säkeet ja loppusoinnut.

Vähemmin sulavasti esiytyvät muut aavikon eläimet, mutta ei siltä suinkaan vähemmin omituisesti. Niukasti kasvavan halfa-ruohon seassa juoksentelee suuri joukko kyyhkysen kokoisia lintuja sipsutellen edes takaisin. Kaivellen maata jaloillaan ja pengostellen nokallaan etsivät ne ruokaansa. Huolettomasti päästävät ne ratsastajan lähemmäksi sataakin askelta. Hyvällä kiikarilla voidaan nähdä kaikki niiden liikkeet, jopa höyhenpuvun kirkkaimmat väritkin. Pää kumarruksissa, kaula lyhyenä, ruumis melkein vaakasuorassa juoksentelevat ne nokkimassa siemeniä joita vähälukuiset aavikkoruohot kasvavat, puhkeavia röyhyjä ja hyönteisiä. Muutamat tuon tuostakin tähystelevät, kaulat suoriksi ojennettuina, toiset sitä vastoin huoletta leikittelevät hiekassa, puhdistelevat höyheniään tai laskeutuvat puoleksi vatsalleen, puoleksi sivulleen nauttimaan auringon paistetta. Se kaikki näkyy selvään, voidaanpa lukeakin niitä ja saada selko, että lintuja on enempi kuin viisikymmentä, tuskin sataa vähempi. Ketäpä aavikon pyyntimiestä tuo ei houkuttelisi koettamaan onneansa. Varmana saaliistaan työntää kokematon pyssymies kiikarinsa kokoon, sieppaa tuliaseen käteensä ja hitaasti ratsastaa vielä lähemmäksi kirjavaa lintujoukkoa. Mutta yht'äkkiä ovat linnut kadonneet hänen silmistänsä. Ei yksikään niistä juossut eikä lentänyt pois, eikä kuitenkaan näy ainoatakaan. On ihan, kuin maa olisi ne niellyt. Todella ne, luottaen pukunsa ja maan yhdennäköisyyteen, ovatkin antautuneet maan turviin, painautuneet litteiksi maata vasten. Ja silloin ne ovat yht'äkkiä ikään kuin muuttuneet kiviksi ja pieniksi hiekkakasoiksi. Tottumaton pyyntimies ratsastaa niiden luo, näkemättä niitä ja säikähtää, kun ne äkkiä nousevat, kovasti huutaen ja meluten lentävät ylös ja kohisten syöksyvät pois. Jos hänen kuitenkin onnistuu ampua joku lintu, niin häntä kummastuttaa sen puvun tavattomat värit ja omituiset piirteet melkein yhtä paljon kuin lintujen käytöskin. Selkäpuolen milloin harmaammalta, milloin kirkkaimman keltaiselta vivahtava hietaväri on kauniisti koristeltu leveillä nauhoilla, kapeammilla piirteillä, koreilla raidoilla, täplillä, pisteillä, pilkuilla, piiruilla ja kiemuroilla niin, että luulisi sellaisen kanan näkyvän kauaksikin; mutta kaikki tuo värien seoitus on vaan ihan tarkka kuva itse hiekan väristä; jokainen tummempi ja valoisampi paikka, joka pikkukivi, joka hietajyvä näyttää olevan piirrettynä siihen höyhenpukuun. Ihmekö siis, että maa ne ihan ottaa itseensä, näköjään pyyhkii pois linnun muodonkin ja turvaa häntä ainakin yhtä hyvin kuin voimakas, verrattoman nopeasti kantava siipi. Sen tähden arabialainen runous on näiden kanainkin oloa ja olemusta kuvannut kukkarikkailla ajatuksilla ja sanoilla; sillä niiden kauneus lumoaa silmää ja niiden ihmeellinen nopeus herättää ikävää maahan kahlehditun ihmisen sydämmessä.

Kaikilla muilla aavikon eläimillä on yhtä selvään näiden kahden kuvatun ominaisuudet. Aavikolla elää eräs ilveslaji, karakaali. Se on solakampi ja pitempijalkainen, pitempikarvainen ja suurempisilmäinen kuin mikään muu eikä myöskään juovikas eikä täplikäs, vaan, paitsi mustia korvan latvoja, silmäkiehkuroita ja huulipilkkuja, hiekan värinen, asuinpaikkansa mukaan vaaleampi tai tummempi, punertavampi tai kirkkaampi. Aavikolla asuu fenek-kettu, jolla, koko koiraheimon kääpiöllä, on likaisen keltainen puku ja oikeat jättiläiskorvat. Siellä elää pieni jyrsijä, niin sanottu hyppyrotta, kääpiö-kengurun kaltainen jänis, jolla on tavattoman pitkät takajalat, ihan surkastuneet etujalat sekä ruumiista pitempi, kaksirivisesti karvainen häntä; viattomampi ja hyväluontoisempi, mutta myöskin nopeampi ja sukkelampi eläin kuin mikään muu jyrsijä. Sama muoto on linnuilla, matelijoilla, yksinpä hyönteisilläkin; se näkyy aina, olkootpa ruumiin rakennus ja väri muuten miten vaihtelevat hyvänsä. Jos hietakeltaisen seassa tai sivulla on muuta väriä, jos karva-, höyhen- tai suomuspuvussa on myöskin mustaa tai valkoista, tuhkaharmaata tai ruskeaa, punaista, sinistä j.n.e., niin sellaista, usein vain eläintä koristavaa sivuväriä on aina ainoastaan sellaisissa ruumiin paikoissa, joita sivulta tai ylhäältä tähystelevä silmä ei voi huomata. Jos keskellä aavikkoa on korkea vuoristo, niin siellä elävissä eläimissä tulee näkyviin myöskin vuoriston vaihtelevaisuus. Arabian korkeain vuoristojen harmailla kallioilla kiipeilee aavikon vuorikauris, majailee pieni tamaani-eläin, pesii korppikotka ja huipuilla, rotkoissa, kallioseinissä ja laaksoissa asuu melkoinen joukko muita monen lajisia lintuja, jota vastoin alavan aavikon tummilla kallioilla ainoastaan sysimusta suru-kivitasku laulaa sävelrikasta kaikuvaa lauluansa. Sitenpä tulee aavikon yhtäläisyys näkyviin sen joka osassa, sen joka eläimessä, ja se juuri vielä enentää vaikutusta, jonka se ensi päivästä tekee jokaiseen ajattelevaan, tunteelliseen ja voimakkaasen ihmiseen, kiihoittaen sitä sitte edelleen päivä päivältä.