Part 25

Simpansi ei ole ainoastaan viisaimpia kaikista eläimistä, vaan myöskin miettiväinen ja punnitsevainen olento. Mitä hyvänsä hän tekee, tapahtuu se tajuisesti ja punnitsemalla. Hän kyllä matkii, mutta ymmärtäväisesti ja arvostellen; hän antaa itseään opettaa ja oppii. Hän tuntee itsensä ja ne, joiden kanssa sillä on tekemistä, ja tietää asemansa. Seurustellessaan ihmisen kanssa antautuu hän korkeampain lahjojen alammaisuuteen, mutta eläimiä kohtaan osoittaa se yhtäläistä itsetuntoa kuin ihminenkin. Hänessä näkyy tässä kohden selvään se itsetaju, jota muilla apinoilla on vain nimeksi. Hän pitää itseään parempana ja korkeampana olentona muiden eläinten, jopa apinainkin rinnalla; ihmisiäkin kunnioittaa se kunkin arvon mukaan ja sen tähden kohtelee lapsia ihan toisin kuin täysikasvuisia, koskapa hän aikaihmisiä kunnioittaa, vaan lapsia kohtelee kuin jotenkin tasa-arvoisia kumppaneja. Hän osoittaa osanottavaisuutta sellaisillekin eläimille, joiden kanssa se ei voi tehdä ystävyys- eikä muita liittoja ja samoin ottaa vaaria esineistä, jotka eivät millään tavalla kuulu hänen luonnollisiin tarpeihinsa, sillä hän on sekä utelias että myöskin oikein tiedon haluinen; esine, joka vetää puoleensa hänen huomiotaan, tulee sitä arvokkaammaksi hänen silmissään, mitä paremmin hän oppii käyttämään sitä jollakin tavalla hyödykseen. Hän osaa tehdä johtopäätöksiä, johtua asiasta toiseen, sovittaa kokemuksiansa toisiin tapauksiin hyvin tarkoituksen mukaisesti, on viekas, jopa oikein kavalakin, hänellä on sukkelia temppuja, osaapa hän tehdä pilaakin, osoittaa eri mielenväreitä, on iloinen tässä ja ikävystyy tuossa seurassa, suostuu soveliaasen leikkiin ja on suostumatta sopimattomiin, on itsepäinen, mutta ei äreä, on hyväluontoinen, vaan kuitenkin itsenäinen. Tunteitaan ilmoittaa se ihan kuin ihminen. Iloisella mielellä ollessaan hymyilee se tyytyväisesti, surun hetkinä vetää kasvonsa ryppyihin, jotka itse puhuvat puolestaan, ja selittää vielä niitä erinäisillä valittavilla äänillä; loukattuna käyttäytyy hän kuin toivoton, vääntelee kasvojansa, kirkuu, heittäytyy seljälleen, potkii käsin ja jaloin ja repii tukkaansa. Hyväntahtoiseen puhutteluun vastaa hän tyytymystä osoittavilla äänillä, häijyyteen surua osoittavilla. Hän on uuttera ja toimessa aamusta myöhään iltaan, etsii lakkaamatta jotakin tehtävää ja mietiskellen keksii sellaista, jos muut loppuvat, joihin hän jo on tottunut, jos ei muuta, niin paukuttaa käsiään jalkoihinsa tai kolkuttaa kumajaviin lautoihin, saadakseen aikaan ääniä, jotka nähtävästi ilahuttavat häntä. Huoneessa hän tarkimmasti tutkiskelee kaikkia eteen sattuvia, huomioon kiintyviä esineitä, avaa laatikoita ja purkaa ne tyhjiksi, katsoo tulta, avaellen ja pannen kiinni uunin ovia, käyttää lusikkaa oikealla tavalla, asettuu peilin eteen ja iloitsee omien liikettensä ja vääntelehtävien kasvojensa kuvista, käyttää luutaa ja tomuriepua, kuten sitä opetetaan, pukeutuu vaatteihin ja kääriytyy peitteihin ja tekee paljon muuta saman laatuista.

Miten tarkka hänen huomiokykynsä on, näkyy paraiten siitä, että hän melkein aina ihan oikein arvostelee ihmisiä. Hän tuntee ja erottaa ystävänsä muista ihmisistä, osaapa myöskin niin tarkkaan erottaa hyvät ihmiset pahoista, että erään simpansin vartia saattoi ihan huoletta sanoa tyhmeliiniksi tai konnaksi jokaista ihmistä, jonka seurasta simpansi ei huolinut. Eräs täydellinen, muuten hienotapainen teeskentelijä, joka minua ja muita petteli, oli simpansille alusta pitäin kauhistuksena, kuin hän olisi heti ensi hetkestä ja ensi katsauksella tuntenut sen punatukkaisen konnan. Mieluisimmin joka simpansi, jota paljon tarkastellaan', oleskelee perheen piirissä ja käyttäytyy siinä, kuin tuntisi olevansa vertaistensa parissa. Hän ottaa tarkkaan vaaria talon tavoista, huomaa heti, pidetäänkö häntä silmällä, ja tekee silloin tehtävänsä, vaan muuten, mitä itse tahtoo. Hyvin helposti ja oikealla innolla hän, päin vastoin kuin muut apinat, oppii, mitä hänelle opetetaan, esim. istumaan suorana pöydässä, pistämään lusikalla, veitsellä tai kahvelilla ruokaa suuhunsa, juomaan lasista tai tassilta, seoittamaan sokuria juomaansa, kilistämään naapurinsa kanssa, käyttämään ruokaliinaa y.m.; yhtä helposti tottuu hän vaatteihin, peitteihin ja vuoteesen: suuretta vaivatta oppii hän viimein ymmärtämään ihmisten kieltä paljon paremmin kuin hyvin opetettu koira, kun näet simpansi ottaa vaaria sanain merkityksestä eikä yksistään äänen painosta kuten koirat, ja toimittaa määrättyjä töitä ja käskyjä ihan oikein. Ollen erittäin herkkä kaikelle hyväilylle tai imartelulle, jopa kiitoksellekin ja samoin kaikelle huonolle kohtelulle, jopa moitteellekin, kykenee hän osoittamaan vilkasta kiitollisuutta ja näyttääkin sitä käden annolla ja suutelulla, vaikkapa sitä ei siihen opetettaisikaan. Erittäin vilkasta mieltymystä lapsiin osoittaa hän aina. Hän kun ei ole oikullinen eikä häijyluontoinen, kohtelee hän lapsia, jos ne eivät ärsytä häntä, aina hyvin ystävällisesti, ja pieniä, vielä avuttomia lapsukaisia oikein liikuttavan hellästi, jota vastoin hän voi usein olla raaka ja tyly muita simpanseja, apinoita ja eläimiä kohtaan. Minä erittäin huomautan tätä luonteen ominaisuutta jota olen nähnyt kaikissa hoitamissani simpanseissa, varsinkin sen tähden, että se näyttää todistavan simpansin tuntevan pienimmänkin lapsen ihmiseksi ja pitävän sitä sen tähden arvossa.

Liikuttavasti käyttäytyy sairas, kovasti kärsivä ihmisapina. Valittavasti rukoillen, oikein ihmisen tavalla katselee hän hoitajaansa silmiin, ottaa mitä hyvänsä apua tai avun tarkoitusta vastaan sydämmellisellä kiitollisuudella, tuntee lääkärin tuota pikaa hyväntekijäkseen, ojentaa hänelle kätensä tai kielensä, kuin sitä käsketään, tekee, lääkärin käytyä muutaman kerran, sitä itsestäänkin, ottaa mielellään lääkkeitä, jopa antaa tutkia haavojaankin, käyttäytyy lyhyesti sanoen melkein kuin sairas ja kärsivällinen ihminen. Mitä likemmäksi hänen loppunsa lähestyy, sitä lempeämmäksi hän tulee, sitä enemmän hänestä katoaa eläimen kaltaisuus, sitä selvemmin tulevat hänen olemuksensa jalommat piirteet näkyviin.

Simpansi, jota minä kauimmin hoitelin ja ymmärtäväisen, eläimiä rakastavan vartian avulla huolellisimmasti kasvatin, sairastui keuhkokuumeesen, jonka lisäksi vielä kaulan rauhaset ajettuivat ja rupesivat tekemään märkää. Huomattiin välttämättömäksi leikata auki ne rauhaset. Kaksi lääkäriä, jotka olivat hyvät tutut minulle ja simpansille, ryhtyivät avaamaan ajosta, varsinkin kuin apina itsekin näytti luulevan sitä paikkaa kärsimyksiensä syyksi ja siirsi tutkivan lääkärin kättä yhtenään sinne. Mutta miten saada tehdyksi leikkaus siihen vaaralliseen paikkaan, vahingoittamatta apinaa? Nukutuskeinot olivat tulehtuneiden keuhkojen tähden mahdottomat, ja yritys monin miehin pitämään kiinni simpansia raukesi, se kun siitä hyvin kiihtyi ja kaikin voimin ponnisteli vastaan. Mitä väkivalta ei vaikuttanut, saatiin toimeen puhuttelulla. Vartiansa hyvästä puheesta ja hyväilystä jälleen rauhoittuneena antoi apina vielä kerran tutkia märkäajosta ja silmiään räpäyttämättä tuoda lähelle ja käyttää veistä sekä valittamatta muutenkin kosketella ajosta, vaikka lääkärin puristukset arvattavasti kyllä olivat hyvin tuskalliset. Silloin apina myöskin heti pääsi tuskastuttavasta hengen ahdistuksesta. Ilmeisesti näkyi helpotusta hänen muodostaan ja kiitollisesti ojensi hän molemmille lääkäreille kätensä, iloissaan syleili vartiaansa, vaikka sitä ei neuvottu kumpaiseenkaan tekoon!

Paha kyllä yhden kärsimyksen auttaminen ei voinut pelastaa sen simpansin henkeä. Kaulahaava parani, mutta keuhkojen tulehdus yhä levisi ja lopetti hänen elämänsä. Hän kuoli täydessä tajussa, lempeänä ja levollisena, ei eläimen, vaan ihmisen tavalla.

Tällaisia ovat ihmisapinain käytöksen piirteet, joita ei voida käsittää väärin eikä ivata. Jos lisäksi otetaan huomioon, että niitä ei voitu tarkastella täysikasvuisista, vaan vielä lapsuuden ijässä olevista ihmisapinoista, niin tottapa epäilemättä täytyy asettaa nämä eläimet hyvin korkealle. Sillä jonkun kykenemättömän tarkastelijan esittämä ja satojen hänen mukaansa matkima väitös, että apina, mikäli vanhenee, menettää henkisiä lahjojansa, siispä ikään kuin taantuu ja tyhmenee, ei ole mitään muuta kuin kömpelötekoinen vale, jonka jokainen, tunnollisesti ja etuluulottomasti nuoruudesta vanhuuteen asti tutkittu apina tekee tyhjäksi. Vaikka emme täysikasvuisista ihmisapinoista tietäisikään mitään muuta kuin ne kaksi tosiasiaa, että ne tekevät yhdeksi ainoaksi yöksikin rakennuksia, joita pikemmin on sanottava majoiksi kuin pesiksi, ja että ne käyttävät onsia puita rumpuina ja niitä huviksensa paukuttelevat, niin nekin jo riittäisivät, saadaksemme samat johtopäätökset, kuin nuorista, hoideltavinamme olleista tämän ryhmän apinoista olemme saaneet, eli toisin sanoen, meidän tunteaksemme ja huomataksemme ne kaikkein lahjakkaimmiksi ja korkeimmalla oleviksi eläimiksi sekä kaikkein lähimmiksi sukulaisiksemme eläinkunnassa.

Entä apinakysymys? Luulenpa jo edellä siihen vastanneeni, vaan tahdon vieläkin erittäin lausua siitä ajatukseni.

Jokaisen täytyy myöntää, että ihminen ei ole minkään erinäisen luonnon-valtakunnan edustaja, vaan ainoastaan eläinkunnan jäsen, ja samalla jokaisen etuluulottoman täytyy tunnustaa apinat enimmän hänen kaltaisiksensa olennoiksi. Jos verrataan apinoita keskenään ja ihmisen kanssa, niin tullaan, tuntukoonpa se vastenmieliseltä tai ei, siihen kukistumattomaan vakuutukseen, että teräväkyntisten ja ihmisapinain erotus on paljon suurempi kuin ihmisapinain ja ihmisen. Eläintieteellisesti siis ei voida ihmisiä ja apinoita asettaa edes eri lahkoihinkaan eläinkunnan ensimmäisessä luokassa. Niin on kyllä tehty ja tehdään kaiketi vielä nytkin, sanoen ihmisiä kaksi-, apinoita nelikätisiksi, mutta silloin on kuitenkin kokonaan jätetty huomioon ottamatta hampaat, jotka ovat tärkeimpänä tuntomerkkinä nisäkästen asettelussa lahkoihin. Ihmisen ja apinan hampaat ovat niin yhtäläiset, että se jyrkästi vaatii molempain asettamista yhteen. Sitä paitsi kaksikätiset- ja nelikätiset-nimitykset eivät myöskään pidä paikkaansa; sillä ihmiset ja apinat kyllä suuresti eroavat toisistaan käsiensä ja jalkojensa puolesta, mutta eivät kylliksi; sen tähden ovat apinat yhtä hyvin kaksikätisiä kuin mekin. Jos ihmisten ja apinain paikka eläinkunnassa määrätään muuten ihan poikkeuksettomain lakien mukaan, niin täytyy molemmat yhdistää samaan lahkoon. Minä olen sitä nimittänyt "ylhäisiksi eläimiksi".

Vaikka kaikkein ylhäisten eläinten lahkoa osoittava tuntomerkki eittämättä onkin hyvin yhtäläinen, niin tarkimmasti verratessa apinoita ja ihmisiä toisiinsa, tulee kuitenkin ilmi erokohtia, jotka kerrassaan estävät näitä ryhmiä sulattamasta niin yhteen, kuin joskus on koetettu tehdä. Ruumiin suhdallisuus, käsivarsien verrannollinen lyhyys, käsien leveys ja monipuolinen notkeus, jalkojen pituus ja vahvuus, jalkoterien litteys, ihon paljaus ja kulmahampaiden pienuus ovat ihmisen ulkonaiset tuntomerkit, joita ei käy jättää ottamatta huomioon, vaan jotka päin vastoin ovat niin tärkeät, että niiden mukaan voidaan vetää ja pitää ihmisen ja apinain välillä ainakin eri heimojen ehkäpä eri alalahkojenkin rajat. Jos sitä paitsi kylliksi otetaan lukuun ihmisen luonnonlahjat, jos verrataan hänen liikkeitänsä, hänen monijäsenistä puhettansa ja hänen henkistä kykyänsä apinain samoihin lahjoihin niin ne yhä vielä vahvistavat noiden rajain pysyttämistä.

Muuttumisopin sokeat puolustajat, sellaisen, kuin Darwin on perustanut ja muut edelleen kehittäneet, hyppäävät kyllä niiden rajain yli ihan arvelematta; mutta he eivät mitenkään kelpaa esikuviksi eikä määrääjiksi todella olevien olojen järkevässä arvostelussa. Vaikka se oppi onkin todennäköinen, ei se kuitenkaan ole muuta kuin nerokas oletus; vastustamattomia todistuksia sen kukistumattomuuden hyväksi ei ole vielä saatu. Alalajien eli rotujen muuttuvaisuus on kyllä todistettu, voidaanpa sitä saada aikaankin, mutta _lajin_ muuttumista toiseksi ei ole koskaan voitu näyttää. Ja niin kauan, kuin sitä ei ole tapahtunut, on meillä oikeus katsoa ihmisiä ja apinoita erilaisiksi olennoiksi ja eittää ihmisten polveutumista apinoista. Yrittelyt keksimään niille yhteistä kantaisää ja tekemään ihmisen sukupolvi-luetteloa eivät muuta tätä päätöstä vähimmälläkään tavalla; sillä oikea luonnontiede ei tyydy selityksiin, vaan vaatii todistuksia ennen, kuin tyytyy; se ei tahdo uskoa, vaan tietää.

Niinpä huoletta antakaamme apinoille se asema, jonka etuluuloton tutkimus niille antaa eläväin olentojen luvussa. Enimmin meidän näköisiksemme eläimiksi eli lähimmiksi sukulaisiksemme eläintieteellisessä merkityksessä saatamme apinat kyllä tunnustaa, mutta sen suurempia oikeuksia emme niille voi myöntää. Paljo sellaista, kuin on ihmiselle omituista, on niillekin suotu, vaan syvä juopa niitä sentään erottaa oikeasta ihmisyydestä. Paljo ihmisestä niissä kyllä on sekä ruumiin että ymmärryksen puolesta, mutta ei läheskään koko ihminen.

Karavaanit ja aavikkomatkat.

Aavikon laidalla tiheän palmuryhmän alla on pieni teltta. Sen ylt'ympäri on kirjavassa rivissä, vallin tapaan aseteltuina arkkuja ja pakkoja. Vähän ulompana seisoo, on kyykkysillään tai istuu juhlapukuisia, s.o. runsaasti ihovoiteella rasvattuja nubialaisia poikia.

Teltan sisässä ovat matkustajat, jotka ovat tänne saapuneet niiliveneellä ja aikovat oiaista ison polvekkeen, jonka tästä alkaen karinen ja hyvin virtainen Niili tekee, eli siis kulkea aavikkoa myöten, jota Niili mutkallansa osaksi rajoittaa.

On puolenpäivän aika. Aurinko on melkein pystysuoraan teltan kohdalla pilvettömällä, tummansinisellä taivaalla ja taatelipalmujen hajalliset latvaviuhkat tuskin yhtään siimestävät sen paahtavilta säteiltä. Rasittava hehku vallitsee tasangolla joen ja aavikon välillä, ilma värisee kuumentuneen maan lähellä niin, että kaikki esineet ikään kuin väräjävät rikki tai ovat hunnun peitossa.

Joukko ratsastajia tulee etäältä aavikolta näkyviin; ne kääntyvät suoraan telttaa kohti, poikkeamatta kylään, joka on vähän etäämpänä rannasta. Matkueen saavuttua palmujen luo laskeutuu laihoilta, vaan jalorotuisilta hevosilta maahan mustanruskeita miehiä, joilla on niukkana pukuna pitkät ja väljät, pikemmin harmaat kuin valkoiset viitat. Eräs heistä menee lähelle telttaa ja astuu arvokkaasti kuin kuningas sisään. Hän on kamelin ajajain päällikkö (sheikki el Djemali), jolle me matkustajat olimme lähettäneet sanan, saadaksemme hänen kauttansa oppaita, kameleja ja niiden ajajia.

"Terve teille!" sanoo hän astuessaan sisään ja tervehtien koskettaa kädellään suutansa, otsaansa ja sydäntänsä.

"Sinulle, o sheikki, terve, Jumalan armo ja hänen siunauksensa!" vastaamme.

"Suuresti minä ikävöitsin nähdä teitä, o vieraat, ja kuulla teidän toiveitanne", vakuuttaa hän, käytyään istumaan patjalle meidän viereemme, vieläpä oikealle puolelle, eli kunniasijalle.

"Jumala ylhäinen palkitkoon sinun ikäväsi, o sheikki, ja sinua siunatkoon!" vastaamme hänen puheesensa ja käskemme palvelijoitamme toimittamaan hänelle juuri sytytettyä piippua ja kahvia ja tarjoamaan hänelle ensinnä.

Silmät puoli ummessa virvoittaa hän kuolevaista ruumistaan kahvilla, kuolematonta sieluaan piipulla; paksuihin pilviin kääriytyy hänen paljon tarkoittava päänsä. Melkein ihan äänetön hiljaisuus vallitsee teltassa, jota paras Djebelin tupakka täyttää suloisella tuoksullaan ja haittaamattomalla savulla, kunnes me viimein luulemme voivamme ryhtyä aiotun välipuheen hieromiseen, tulematta syypääksi epäkohteliaisuuteen.

"Kuinka sinun vointisi on, o sheikki?"

"Kaiken hyvän antaja olkoon ylistetty! -- hyvä sinun palvelukseksesi. Ja kuinka sinun voimisesi on?"

"Maailman herralle olkoon ylistys ja kunnia; minä voin varsin hyvin. Suuri oli ikävämme nähdä sinua, o sheikki."

"Laupias Jumala ikävänne palkitkoon ja teitä siunatkoon! Onko teidän vointinne hyvä?"

"Allah ja hänen profeettansa, Jumalan armo hänelle, olkoot ylistetyt!"

"Amen, olkoon niin, kuin sinä sanoit."

Uudet piiput virvoittavat kuolematonta sielua; uusia, melkein lakkaamattomia kohteliaisuuksia vaihdellaan; sitte viimein sallii molemmin puolin sitova tapa ryhtyä puhelemaan asioimisista.

"O sheikki, minä tahdon Kaikkiarmiaan avulla matkustaa tämän aavikon poikki."

"Antakoon Allah sinulle suojeluksensa."

"Onko sinulla juoksijoita ja kuormakameleja?"

"On minulla! Voitko hyvin, veljeni?"

"Ylhäinen olkoon kiitetty, kyllä minä voin hyvin. Kuinka monta kamelia sinä voit toimittaa minulle?"

Vastauksen sijasta tulvii vain lukemattomia savupilviä sheikin suusta ja vasta sitte, kuin sitä uudestaan kysymme, panee tuo mies muutamaksi silmänräpäykseksi piipun syrjään ja lausuu arvokkaasti: "Herra, Beni Saidin kamelein luvun tietää ainoastaan Allah; kukaan Adamin poika ei niitä ole vielä koskaan lukenut!"

"No hyvä, lähetäpä sitte minulle viisikolmatta eläintä, niiden luvussa kuusi juoksijaa. Sitä paitsi tarvitsen minä kymmenen suurta leiliä." Sheikki tupruttelee uudestaan savua, puhumatta mitään.

"Lähetätkö sinä ne minulle, ne juhdat?" kysyimme vaativammin. "Minä lähetän, palvellakseni sinua; mutta niiden omistajat pitävät suurta hintaa."

"Mitä sitte?"

"Ainakin vaaditaan tavallinen palkka ja voura nelinkertaisesti."

"Mutta sheikki, muuttakoon Allah ylhäinen mielesi, ovathan ne vaatimuksia, joita ei kukaan sinulle täytä. Ylistä profeettaa!"

"Jumala, kaikkia elättävä, olkoon ylistetty ja hänen lähetettynsä siunattu! Sinä erehdyt, ystäväni: kauppias, jonka leiri on tuolla ylhäällä, tarjosi minulle kaksinkertaisesti, kuin nyt vaadin; ainoastaan ystävyyteni sinua kohtaan saattoi minut vaatimaan näin vähää."

Turhalta näyttää kaikki tinkiminen, turhalta koko puhelu. Uudet piiput tuodaan ja poltetaan, uusia kohteliaisuuksia vaihdellaan, Allahin ja hänen profeettansa nimeä käytetään molemmin puolin väärin, saadaan toinen toisensa terveys ja hyvinvointi tarkimmasti taatuksi, kunnes viimein nuo aavikon ruhtinasten opitut tavat saavat jäädä syrjään ja länsimainen matkustaja menettää kärsivällisyytensä.

"Niinpä tiedä, sheikki, että minulla on kediivin suojeluskirje ja toinen sheikki Solmanin antama: tässä ne ovat molemmat, mitä sinä nyt vielä pyydät?"

"Mutta herra, jos sinulla on hänen korkean ylhäisyytensä suojeluskirje, miksi et vaadi orjasi päätä? Se on sinun palveluksessasi hänen käskystään. Sinun toiveesi otan minä silmilleni, pääni päälle. Sinä käsket, orjasi tottelee. Tiedäthän hallituksen määräämät hinnat. Allahin siunaus sinulle: huomeisaamuna minä lähetän miehiä, eläimiä ja leilejä."

Muukalainen, joka luulee tähän neuvotteluun jo kaikkein aavikkomatkan varustusten päättyneen, on ihan tietämätön tämän kansan tavoista. Vouratut eläimet ajajineen eivät tule huomeisaamuna, kuten lupa oli, vaan vasta iltapäivällä vähitellen, eikä lähdöstä tule puhettakaan huomeisaamuna, vaan aikaisintaan iltarukouksen aikaan seuraavana päivänä. "Bukra ins allah -- huomenna, jos Jumala suo", on tunnussana, joka riittää mitä mahtikäskyä vastaan hyvänsä. Todella onkin vielä paljo tekemistä, paljo laittelemista, paljo järjestämistä, paljo kuntoon panemista ennen, kuin voidaan lähteä matkalle.

Teltan ympärillä alkaa vilkas, kirjava elämä. Tavarapakkojen välillä liikuskelee joukko kuivamuotoisia aavikon poikia. Vähän, hyvin vähän aikaan saava toimeliaisuus, mutta sanomaton huuteleminen ja melu ovat heidän puuhailemisensa tuntomerkkeinä. Valliksi asetellut tavarapakat hajoitellaan, yksitellen niitä nostellaan, punnitaan, sekä painolta että koolta tutkitaan, verrataan keskenään, valikoidaan ja taas hyljätään, kootaan eri kasoihin ja taas hajoitellaan. Jokainen kamelimies koettaa saada kumppanejansa petetyksi, jokainen valituksi kamelilleen keveintä taakkaa; jokaista sen tähden kaikki muut vastustavat; ja kaikki meluavat ja pauhaavat, huutavat ja haukkuvat, vannovat ja noituvat, rukoilevat ja kiroilevat. Matkaa odotellessaan tavallisesti kamelitkin vielä suuresti enentävät melua; ja jos ne joskus todella mölisemisen, ähkymisen, murisemisen ja valittamisen sijasta ovat vaiti, niin se merkitsee vain: meidän aikamme ei vielä ole tullut, mutta kyllä se tulee! Samapa se, tuleeko kuormakameleja matkaan vai eikö, länsimaalaisen matkustajan korvaa kuitenkin kiduttavat ja oikein repivät kaikki eri äänet, jotka yht'aikaa siihen tunkeutuvat. Tuntikausia yhtä mittaa kestää sitä hälyä, melskettä ja pauhua; ja kuin tavaroista viimein on kyllikseen tai väsyksiin asti riidelty ja taisteltu, silloin on vasta päästy ja selvitty alkunäytöksestä.

Rauhanteon jälkeen alkaa hienompien ja paksumpien nuorain punominen mukaan tuoduista taatelipuun niinistä; sitte sidellään taidokkaasti arkut ja pakat, tehdään silmukoita, voidakseen tavarapakkoja kaksittain sukkelasti sitoa juhdan satulaan ja samoin helposti päästää irti, paikkaellaan kiireimmiten vielä verkkopusseja, jotka on tuotu pikku tavaroita varten, ja ryhdytään viimein tarkastamaan ja tutkimaan suurempia ja pienempiä leilejä, korjailemaan vielä ja paikkailemaan niitä ja viimein voitelemaan ulkopuolelta niitä haisevalla, kolokvintti-kurpitsan siemenistä tehdyllä tervalla. Viimein vielä kerran tarkastellaan auringon paisteessa kuivattua lihavarastoa, sullotaan muutamiin niinisäkkeihin kafferihirsiä eli durraa, toisiin puunhiiliä, muutamiin ehkä myöskin koottua kamelin sontaa, huuhdotaan leilit päältä päin, täytetään ne raikkaalla jokivedellä ja päätetään pitkälleen työ joka taholta toistellulla, sydämmen pohjasta nousevalla huudahduksella: "El hhamdu lillahi" -- Jumalan kiitos!

Kaikkia näitä valmistuksia tulee kabiirin eli karavaaninjohtajan ohjata. Karavaanin arvon mukaan on hänellä ylhäisempi tai alempi asema; vaan aina täytyy hänen olla, kuten hänen virkanimestäänkin näkyy, tien ja olevien olojen tuntija. Koeteltu kokemus, rehellisyys, viisaus, rohkeus ja urhollisuus ovat hänen vaikean, useinpa vaarallisenkin virkansa ehtoja. Hän tuntee aavikon kuten laivurit, meren, tuntee tähdet, on joka kosteikossa, joka kaivolla matkan varrella kuin kotonaan sekä jokaisen paimentolaisruhtinaan teltassa tervetullut vieras, tietää kaikenlaisia keinoja ratsastuksen vaivoja ja vaaroja vastaan, osaa lääkitä käärmeiden puremia ja skorppionein pistoja tai ainakin lievittää siten haavoittuneen tuskia, käyttää sekä sota- että metsästysaseita yhtä taitavasti, pitää profeetan sanaa sekä huulillansa että sydämmessään, lausuu lähtiessä "fatiha"-sanansa, toimittaa sekä rukoushetkien julistajan että esirukoilijan virkaa määräaikoina, lyhyesti sanoen: on päänä siinä monijäsenisessä ruumiissa, joka aavikkoa vaeltaa. Sen autioilla lakeuksilla, jossa ei mikään näytä vihjaavan toisen karavaanin ennen kulkemaa tietä, jossa tuuli tasoittelee viimeisen kamelin kinterillä kaikkein jäljet, on hänellä muille ihmisille näkymättömiä merkkejä, joiden mukaan hän aina tietää oikean tien. Kuin aron kuivat, onnettomuutta ennustavat päivänsavut kätkevät verhoonsa ijankaikkiset tähdet, valasee hänen tietänsä hänen neronsa tähti; hän tutkii hietaa, katsoo sen aaltojen kokoa, ottaa huomioon niiden suunnan, näkee ruohon korresta, missä ollaan. Joka karavaani, joka matkustaja jättäytyy ehdottomasti hänen haltuunsa. Ikivanhat, osittain hyvin omituiset, kirjoittamattomat ja kuitenkin kaikille tutut lait tekevät hänet vastuunalaiseksi matkan onnistumisesta sekä jokaisen yksityisen matkustajan hengestä, jos elämän jakajan voittamattomat sallimukset eivät kohtaa jotakuta.