Part 24

Tasan tämän ruumiillisen kehityksen kanssa ovat ne, joita me sanomme henkisiksi. On syytä erittäin huomauttaa, että käsi, joka vasta näillä saavuttaa täyden merkityksensä, asettaa nämä apinat paljon edelle muista eläimistä ja saattaa heidän kykeneväisyytensä näyttämään osittain suuremmalta, kuin se todella onkaan, vaikka he todella sen avulla osaavatkin tehdä paljon sellaista, joka ei koskaan onnistu koiralle eikä muille eläimille. Sitenpä heitä täytyy lukea viisaimpien nisäkästen joukkoon. Suuri mietintökyky täytyy tunnustaa niillä olevan. Heidän hyvä muistinsa säilyttää uskollisesti mitä moninaisimpia havaintoja ja heidän hyvästi punnitseva järkensä muodostelee ne kokemuksiksi, joita sitte sopivissa tiloissa oivallisesti käyttävät hyväkseen. Sen tähden nämä apinat eittämättömästi tekevät, mitä tekevät, täydellä tajulla, asianhaarojen mukaan, eivätkä ole ulkoa päin vaikuttavain voimien tahdottomia orjia, vaan itsenäiset, vapaat ja toimissaan vaihtelevat olennot, jotka viekkaasti ja kavalasti pitävät vaaria edustaan ja käyttävät hyväkseen kaikkia apukeinoja, joista vain luulevat ja näkevät olevan hyötyä. He osaavat erottaa syyn ja seurauksen, koettavat saavuttaa seurausta panemalla syyn vaikuttamaan tai estää sitä toimittamalla syyn pois tieltä. He tietävät, mikä niitä hyödyttää tai vahingoittaa, ja tietävät myöskin, tekevätkö oikein vaiko väärin, joko sitte katsovat asiaa yksityisen kannalta taikka heitä korkeamman ja mahtavamman olennon silmillä. Ei se ole sokea sattumus, vaan edullisuuden tieto, joka ohjaa ja järjestää heidän toimiansa, taivuttaa heidät kykenevämmän tahdon mukaan, saattaa heidät toimimaan yhdessä, opettaa heidät yhdessä vastaamaan yksityisen onnesta tai onnettomuudesta, ottamaan osaa toinen toisensa ilosta ja surusta, onnesta ja onnettomuudesta, turvallisuudesta ja vaarasta, hyvinvoinnista ja hädästä eli toisin sanoen oleman kaikkein yhteiseen toimintaan perustuvana apinakuntana, opettaa heitä käyttämään voimia ja keinoja, jotka heillä eivät ole lapsuudesta asti perinnöllisiä eikä ominaisia, ja toimittaa heille aseita, joita ei luonto ole antanut. Tosin kaikenlaiset intohimot usein voittavat heidän maltillisuutensa; mutta juuri ne kiihkot puolestaan taas todistavat heidän tunteittensa vilkkautta tai, joka on sama asia, heidän henkensä herkkyyttä. He ovat tunteelliset kuin lapset, kiihtyväiset kuin heikkoluontoiset ihmiset, ja sen tähden erittäin herkästi tuntevaiset kaikenlaista kohtelua, kuin heille voi tulla osaksi; tarkasti he huomaavat puoleen vetävää rakkautta ja karkoittavaa vihaa, kiihottavaa ylistystä ja loukkaavaa moitetta, tyydyttävää imarrusta ja pahentavaa pilkkaa, hyväilyä ja kuritusta. Kuitenkaan ne eivät anna itseään niin helposti kohdella, vielä vähemmin mihinkään opettaa kuin koira tai muu viisas kotieläin; sillä ne ovat itsepäiset suuressa määrässä ja melkein yhtä itsetietoiset kuin ihminen. Vaivatta he oppivat, mutta ainoastaan silloin, kuin tahtovat, eikä suinkaan silloin, kuin niitä tahdottaisiin oppimaan; sillä heidän itsetietoisuutensa vastustaa kaikkea alistumista, joka vain ei näytä heille itselleen edulliselta. Samalla ne kyllä tietävät, että niitä saatetaan mielin määrin rangaista, ja ehkä jo edeltäkin päin sitä ilmoittavat odotetun rangaistuksen mukaisella äänellä, mutta eivät kuitenkaan tee, mitä niiltä vaaditaan; sitä vastoin ne mielellään ja lausuen vilkkaasti suostumustansa tekevät sellaista, joka niitä huvittaa. Ken epäilee niiden itsetuntoa, hän tarkastakoon vain, miten ne toisia eläimiä kohtelevat. Ne pitävät niitä, jos niiden vahvuuden ja vaarallisuuden pelko ei pelota heitä, aina vain oikkujensa leikkikaluina, joko sitte tekevät niille pilaa ja kujehtivat niiden kanssa tai hellittelevät ja hyväilevät niitä.

Kerron näiden lausuntojeni vahvistukseksi muutamia esimerkkejä, jotka itse voin taata tosiksi tai katson riittävästi taatuiksi.

Matkustaessani Bogos-maassa tapasin ensi ratsastusmatkalla vuoristossa suuren joukon samoja manttelipaviaaneja, joita sheikki Kemal el Din Demini kertomuksessaan mainitsee. Ne istuivat tuuheaa karvapukuansa auringon paisteessa kuivailemassa sievissä ryhmissä kallioseinän ylimmällä laidalla, asettuivat minun tervehdittyäni heitä pyssyn luodeilla, järjestykseen ja pakenivat. Jatkaen matkaani ahtaassa ja monimutkaisessa Mensan kalliolaaksossa tapasin ne hyvän ajan päästä uudestaan itse laaksossa, kuin ne juuri olivat menossa sen poikki etsimään toisilta kallioilta turvaa sellaisilta vastenmielisiltä häiritsemisiltä. Osa joukosta oli jo päässyt ylitse, suurempi osa oli juuri menemässä. Meidän koiramme, kauniit, solakat susikoirat, tottuneet hyvällä menestyksellä taistelemaan hyenoita ja muita petoja vastaan, syöksyivät paviaaneja kohti, jotka etäältä pikemmin näyttivätkin pedoilta kuin apinoilta, ja saivat ne pakenemaan kiireimmiten ylös kallioille kummallekin puolelle laaksoa. Mutta ainoastaan naarakset pakenivat; urokset sitä vastoin pysähtyivät heti koirille vastaan, asettuivat piiriin niiden ympärille, ärjyivät, löivät vihaisesti käsillään maata, avasivat vahvahampaiset suunsa ja katsoivat niin raivokkaasti ahdistajiinsa, että muuten hyvin rohkeat, taisteluissa karaistuneet susikoirat hämmästyen ponnahtivat takaisin ja melkein hädissään juoksivat meidän turviimme. Ennen, kuin meidän onnistui niitä jälleen kiihottaa hyökkäämään, oli apinain tila melkoisesti muuttunut, sillä, kuin koirat uudestaan syöksyivät niitä vastaan, oli melkein koko apinajoukko jo turvassa. Yksi jäljelle jäänyt, noin puolivuotinen apina kirkasi kovasti, kuin näki koirien juoksevan sinne päin, vaan pääsi kuitenkin ennen niitä kalliolle. Koiramme tekivät, kuten olivat opetetut, sulkivat siltä pakotien ja herättivät meissä jo toivoa voivamme saada sen kiinni. Vaan toisinpa kävi. Ylpeästi ja arvokkaasti, hätäilemättä vähääkään ja pitämättä meistä yhtään lukua astui vanha uros, toiselta turvalliselta kalliolta palaten, ahdinkoon joutuneen poikasen luo päin, pidätti koiria katseilla, viittauksilla ja kaikkein ymmärrettävillä äänillä kaukana itsestään, nousi hitaasti kalliolle, otti apinalapsen syliinsä ja läksi palaamaan ennen, kuin me ehdimme sinne, eivätkä nähtävästi hämmästyneet koirat uskaltaneet häntä estää. Johtoapinan tehdessä tätä rohkeaa, vaarallista pelastustyötä kuului kallioseinän päältä tiheiköstä, johon apinat olivat paenneet, ääniä, jollaisia en ollut koskaan ennen kuullut paviaaneilta. Nuoret ja vanhat, urokset ja naarakset mölisivät, kirkuivat, ärisivät, murisivat ja haukkuivat yht'aikaa niin, että olisi luullut niiden joutuneen taisteluun leopardien tai muiden vaarallisten petojen kanssa. Se oli kuten myöhemmin sain huomata, apinain sotahuuto; he nähtävästi tahtoivat sillä pelottaa meitä ja koiria ja ehkä myöskin rohkaista vanhaa, uskaliasta apinaa, joka heidän nähtensä antautui ilmeiseen vaaraan.

Muutamain päivien perästä sain kokea, että ne itsetietoiset eläimet ryhtyvät taisteluun ihmistäkin vastaan. Palatessa Bogos-maasta tapasimme taas suuren, ehkäpä saman apinajoukon ja aloimme laaksosta käsin tehokkaasti ampua niitä seitsemällä kaksipiippuisella pyssyllä. Ammuntamme vaikutus oli sanomaton. Sama sotahuuto, kuin ennen olimme kuulleet, kajahti meille vastaan ja kuin sotapäällikön käskystä varustautuivat kaikki taisteluun. Kirkuvat naarakset lapsineen pakenivat kiireimmiten kallioharjanteen poikki pois pyssyjemme kidasta, vaan vanhat urokset astuivat, silmät vihasta säihkyvinä, lyöden käsillään maata, paremmin haukkuen kuin kiljuen, kallion kielekkeille, katselivat vähän aikaa muristen, huutaen ja kiljahdellen alas syvyyteen ja alkoivat sitte niin innokkaasti ja taitavasti vieritellä kiviä meidän päällemme, että meidän heti täytyi huomata olopaikkamme vaarallisuus ja kiireesti paeta. Jos emme olisi ehtineet kiivetä kapean laakson toiselle puolelle ja siten päästä turvaan apinain kiviltä, olisimme kärsineet pahankin tappion. Ne viisaat eläimet toimivat puolustautuessaan ihan kuin suunnitelman mukaan ja yhteisesti, pannen kaikki voimansa liikkeelle samaa tarkoitusta varten. Eräs meistä näki, mitenkä muuan apina kantoi kiveänsä puuhun, voidakseen sitä tehokkaammin viskata sen sieltä alas, ja minä itse näin, mitenkä kaksi apinaa yhdessä työnsi suuren kiven vierimään.

Sellaisiin puolustuskeinoihin ei mikään muu eläin ryhdy kuin ylemmät apinat, eikä myöskään mikään muu uroseläin antaudu ilmeiseen vaaraan, pelastaakseen avutonta poikasta. Sellaisia toimia ei voida olla ottamatta huomioon eikä väärin arvostella; sillä ne puhuvat paljon selvemmin ja paremmin puolestaan kuin mitkään niiden ihmisten viisastelevat selitykset, jotka eivät myönnä näillä eläimillä olevan ymmärrystä eikä itsenäistä toimintaa.

Miten tarkkaan koira-apinat tuntevat ja osaavat erottaa syyn ja seurauksen, voi kuka hyvänsä huomata, joka heitä etuluulottomasti tarkastelee. Ne avaavat ovia ja ikkunoita, laatikoita, arkkuja ja solmuja ja poistavat muita esteitä, jos vain kerran näkevät, miten sitä tehdään, keksivätpä myöskin itse keinoja, päästäkseen jonkin tarkoituksen perille. Babuiini, jota minä hoitelin, omisti itselleen kissan pojan, pitääkseen sitä hyväiltävänänsä, ja, kuin peljästynyt kissanpoika häntä raapi, tutki tarkkaan käpäliä, puristi kynnet näkyviin, katseli niitä joka puolelta ja puri ne pois, päästäkseen vast'edes kärsimästä raapimisia. Samaa paviaania veljeni ja minä usein säikytimme siten, että panimme maahan sen eteen vähän ruutia ja sytytimme sen palavalla taulalla. Ruudin äkillinen leimahtaminen säikytti babuiinia niin, että se joka kerran kiljahti ja pitkillä hyppäyksillä peräytyi niin etäälle, kuin kahlenuoralta pääsi. Muutamien kertojen perästä se esti enemmät säikyttelemiset siten, että kädellään taputteli hehkuvaa taulaa, kunnes se sammui, ja söi ruudin. Toiselta puolen se itsekin toimitti itselleen säikähtämisen ja kauhistuksen aihetta. Kuten kaikki apinat ihan poikkeuksetta, pelkäsi hänkin matelevaisia, varsinkin käärmeitä suunnattomasti ja naurettavasti. Me sen tähden teimme hänelle usein pilaa, panimme elävän, kuolleen tai topatun käärmeen leveään läkkirasiaan ja annoimme sen kiinni pantuna hänelle. Hän viimein kyllä hyvästi tunsi sekä laatikon että sisällyksen, vaan ei voinut hillitä uteliaisuuttansa, avasi sen joka kerran ja sitte kiljahtaen pakeni.

Tyytymättä todellisten syiden tietämiseen etsi tämä apina sellaisissa tapauksissa, jotka sille tuottivat ikävyyksiä, luuleteltujakin syitä. Jonkin esineen tai ihmisen täytyi olla syypää hänen kärsimyksiinsä. Ja täydessä vihassa kääntyi se ketä hyvänsä kohtaan, jonka vain sattui näkemään. Jos häntä rangaistiin, niin ei hän suuttumustaan osoittanut hoitajallensa, vaan aina sille, joka muuten sattui oleman läsnä rangaistessa: hän se muka yksin oli syypää, että muuten niin hyvä herra kohteli häntä niin pahasti. Apina siis epäili ihan samalla tavalla, kuin tyhmät ihmiset tekevät sellaisissa tapauksissa.

Vaikka babuiini oli erittäin äreä jokaisesta hänelle tehdystä kujeesta tai petoksesta, ei hän kuitenkaan itse voinut koskaan olla härnäämättä eikä ärsyttämättä muita eläimiä. Meidän vanha äreä mäyräkoiramme makasi päivällisuntansa mukavasti auringon paisteessa. Babuiini näki sen, hiivi varovasti luo, katsoi, veitikkamaisesti räpyttäen pikku silmiään, koiraa kasvoihin, nähdäkseen, makasiko se todella, tarttui yht'äkkiä makaajan häntään ja tempaamalla sitä siirsi koira paran unelmien maailmasta takaisin tosi elämään. Kiukkuisesti koetti koira kostaa kärsittyä kiusaa ja juoksi rauhan häiritsijään päin. Mutta apina yhdellä hyppäyksellä ryntäävän koiran ylitse selvittäytyi uhkaavasta rangaistuksesta, tarttui kohta uudestaan koiran häntään, ja nähtävästi häntä hyvin huvitti kiukkuisen vastustajan voimattomuus; sitä hän teki, kunnes koira, häntä koipien välissä, niin raivoissaan, että ei kyennyt haukkumaankaan, läähättäen ja ähkyen juoksi pois pahan vihamiehensä luota. Jos paviaani olisi osannut nauraa, niin hänen ja häijyn ihmisen käytöksen välillä ei olisi ollut mitään erotusta. Hyvin ymmärrettävällä tavalla se nytkin sentään pilkkasi voitettua. Itse hän sitä vastoin hyvin pahastui kaikista kujeista, saattoipa vihastua jo aiheettomasta naurustakin, eikä suinkaan jättänyt sitä kostamatta ensi tilaisuudessa, vaikka se olisi tullut vasta viikkokausien päästä. Mutta hänhän olikin apina ja hän katsoi koiraa niin halvaksi olennoksi, että hänen kujehtimisensa sen kanssa oli muka yhtä anteeksi annettava, kuin minkä muun olennon hyvänsä kujehtiminen muka oli paha ja rangaistava, milloin se tapahtui häntä itseään kohtaan.

Tätä itsetuntoa tai oikeammin itsensä ylennystä näyttävät koira-apinat joka päivä kelle hyvänsä valppaalle tarkastajalle. Minun babuiinini, kuten yleensä kaikki apinat, rakasti hyvin suuresti hoito- tai hyväilylapsia, mutta varsinkin erästä marakattia, joka asuskeli hänen kanssaan samassa häkissä ja joka ulkonakin voitiin jättää hänen haltuunsa, koska marakatti aina pysyi hänen sivullaan, makasi hänen sylissään ja orjallisesti totteli häntä. Babuiini vaati sellaista kuuliaisuutta ja katsoi sitä ihan luonnolliseksi; mutta ehdotonta alammaisuutta se vaati atrioilla. Hyväluontoinen ja kuuliainen marakatti vastustamatta antoi kasvatusäitinsä -- babuiini oli näet naaras -- ottaa ensin kaikki paraat palat, vaan babuiini soi marakatille ainoastaan nimeksi ruokaa ja, jos hoitolapsen kuitenkin onnistui saada jotakin talteen poskipusseihin, avasi ne ja otti sieltä pois itselleen, mitä niissä oli.

Vaikka koira-apinain itsensä-ylennys onkin suuri, niin kyllä ne sentään varsin hyvin ja tarkkaan tietävät, milloin tekevät pahaa. Siitä kertoo Schomburgk erittäin opettavaisen todistuksen. Adelaiden kasvitarhan eläintieteellisessä osassa eli vanha lakkiapina yhdessä häkissä kahden nuoremman kumppanin kanssa, tietysti valliten niitä ja pitäen orjinaan. Jostakin syystä ärtyneenä hyökkäsi se eräänä päivänä yht'äkkiä vartiansa päälle ja haavoitti häntä pahasti puremalla kalvosimesta valtimon rikki. Schomburgk sen tähden tuomitsi apinan kuolemaan ja käski vartiaa panemaan tuomiota toimeen ruudilla ja luodilla. Apinat olivat ihan tottuneet pyssyihin, joita oli monesti käytetty puistossa vahingollisia eläimiä tappaessa, tiesivät niiden vaikutuksen, vaan eivät olleet niin millänsäkään, vaikka niitä tuotiin ihan apinain lähelle. Nytkin, tuon vanhan itsevaltiaan hirmutyön jälkeisenä päivänä, pysyivät molemmat nuoret apinat, vartian tullessa panemaan toimeen kuoleman tuomiota, rauhallisina ruoka-altaan ääressä, mutta tuomittu apina pakeni kiireimmiten makuuhäkkiinsä eikä mistään houkutuksista tullut pois sieltä. Pantiin mieliruokaa ja hän näki molempien entisten orjiensa, joille hän ei ollut koskaan ennen suonut herkkuja, ahmivan sitä, vaan ei uskaltanut tulla nyt edes osallekaan. Vasta sitte, kuin kuolemaa uhkaava vartia poistui, hiipi hän salaa ruuan luo, otti hätäisesti muutamia paloja ja pakeni tuskissaan turvalliseen palopaikkaansa Viimein onnistui houkutella hänet ulos toisen kerran ja sulkea ulkoa päin hänen pakopaikkansa ovi. Nähdessään nyt vartian tulevan pyssy kädessä häkin luo huomasi se olevansa hukassa. Raivoisesta syöksyi se makuuhäkin ovelle avaamaan sitä, jos suinkin mahdollista; kun se ei onnistunut, juoksenteli se ympäri häkkiä, etsien pakoreikää, ja viimein, nähtyään paon ihan mahdottomaksi, heittäytyi vavisten, toivottomasti maahan ja antautui kuoleman, joka sitä heti kohtasikin.

Täytyy myöntää, että eipä mikään muu nisäkäs, ei edes koirakaan jota me olemme vuosituhansia hoidelleet ja opettaneet, oikeastaan tekemällä tehden sen siksi, joka se on, käyttäydy samalla tavalla kuin tämä apina, siispä ei kehity niin ymmärtäväiseksi. Ja kuitenkin on olemassa juopa koira- ja ihmisapinain välillä, joista viimemainituista sanoin, että ne jo ovat korkeammalla oikeata apinuutta.

Ihmisapinoiksi me sanomme niitä, jotka muodoltaan ovat enimmin ihmisen kaltaiset. Suuret kulmahampaat, verraten pitkät kädet ja lyhyet jalat, käden muoto ja muutamilla lajeilla istumapakarat sekä kaikkein karvapuku niitä kuitenkin ulkonaisesti suuressa määrässä vielä erottavat ihmisestä. Ne asuvat kuumassa vyöhykkeessä Aasiassa ja Afrikassa, Aasiassa useampia lajia kuin Afrikassa, ja jakautuvat kolmeen sukuun, joista yhtä sukua tavataan vain Afrikassa. Kussakin näissä kolmessa suvussa on vain muutamia lajeja; kuitenkin näyttää, että nykyään emme vielä läheskään tunne kaikkia lajeja.

Ihmisapinatkin ovat ruumiin rakennuksensa tähden puiden asujamia, mutta yhtä vähän kuin solakat apinat, marakatit ja makokit puiden orjia, päin vastoin erinomaisen taitavia kiipeilijöitä. Ne kuitenkin liikkuvat sekä oksilla että maassa vallan toisin kuin muut apinat. Kiipeämistä puuhun, varsinkin sileää, oksatonta runkoa myöten, tekevät ne samassa asennossa kuin mastoon nouseva ihminen, mutta käsiensä pituuden ja jalkojensa lyhyiden tähden paljon nopeammin kuin taitavinkin ihmiskiipeejä. Oksille päästyään ne saattavat liikkeittensä moninaisuudella ja varmuudella häpeään minkä turnaajan hyvänsä. Pitkälle ulottuvilla käsillään tarttuvat ne johonkin oksaan, jaloillaan kouristavat toista saman suuntaista, alempaa oksaa yläpuolelta noin puoleksi vain ja juoksevat sitä myöten, pitäen ylempää oksaa käsipuuna, niin nopeasti, että maassa astuva ihminen saa ponnistaa koko voimansa pysyäkseen niiden tasalla, jota vastoin apinat eivät näytä ponnistelevan yhtään. Päästyään oksan latvaan tarttuvat ne johonkin lähipuun oksiin, joihin käsillään ulottuvat ja jatkavat kulkuansa yhtä nopeaan, kuitenkin vähääkään hätäilemättä. Ylös päin noustessa riittää niille mikä hyvänsä niiden painoa kestävä oksa, johon voivat tarttua, ja ne livahtavat ihan helposti sille ylös, saivatpa sitte siitä kiinni ainoastaan yhdellä tai yht'aikaa molemmilla käsillä. Laskeutuessaan ne riippuvat molemmista käsistään ja koettavat löytää jaloilleen uutta tukea. Välistä ne käsistään riippuen kiikkuvat huvikseen minuuttikausia; monesti ne juoksevat käsin jaloin yhtä oksaa myöten ja vaihteeksi sen alapuolellakin riippuen. Lyhyesti sanoen: ne liikkuvat ja ovat oksissa missä asennossa hyvänsä. Erittäin verrattomia kiipeäjämestareja ovat pitkäkätiset apinat eli gipponit, joilla ihmisapinoilla on niin suhteettoman pitkät käsivarret, että niiden syli on kaksi kertaa niin pitkä kuin heidän ruumiinsa ihan suorana. Verrattoman nopeasti ja varmasti kiipeävät ne puun latvaoksissa tai bamburuokoa myöten, heiluttavat sitä tai jotakin sopivaa oksaa ja sitte heittäytyvät kahdeksan tai kahdentoistakin metrin aukkojen poikki niin helposti, että näyttävät lentäviltä nuolilta tai viistoon alas päin iskeviltä linnuilta. Vielä ihan hypätessään voivat ne myöskin muuttaa ensin aiottua suuntaansa ja yht'äkkiä pysäyttää hyppynsä tarttumalla mihin hyvänsä oksaan, johon käsi ulottuu, ja siinä riippuen ne kiikkuvat hetkisen, nousevat viimein sille vähän levähtämään ja sitte jatkavat taas entistä leikkiään. Usein ne sillä tavalla hyppäävät kolme, neljä, viisi kertaa peräkkäin ilmassa ja saavat katsojan melkein kokonaan unhottamaan, että mitään painolakia onkaan heihin vaikuttamassa. Vaikka näillä apinoilla kiipeäminen sujuu helposti, on niiden astunta kömpelö. Muut ihmisapinat voivat ilman sanottavaa vaivaa astua jonkin matkan yhtä päätä pystyssä eli siis yksistään jaloillansa, vaan kiireessä juoksussa kuitenkin aina heittäytyvät kontalleen, jolloin kouristettujen käsien rystyset ja jalkojen ulkolaidat käyvät maahan, ja viskelevät vaivalloisesti ja kömpelösti ruumistaan suoriksi ponnistettujen käsivarsien välitse eteen päin. Pitkäkätiset apinat sitä vastoin liikkuvat ainoastaan suurimmassa hädässä sillä tavalla, ja silloin paremmin hyppien kuin juosten, vaan sitä vastoin kulkevat lyhyitä matkoja ihan pystyssä, käsivarret enemmän tai vähemmän hajallaan tasapainoa pitämässä, ukkovarpaat niin etäällä muista varpaista kuin mahdollista, astua siputellen lyhyillä askelilla hyvin tiheään ja naurettavasti. Näiden liikkeitä täytyy siis sanoa yksipuolisiksi, sillä se, minkä verran ne kiipeämisessä ovat muita ihmisapinoita taitavammat, ei korvaa niiden neuvottomuutta maassa liikkuessa.

Erittäin huomattava on ihmisapinain äänilahja. Me näet huomaamme, että tämän ryhmän sukkelimmilla ja notkeimmilla apinoilla on kovin, sitä vastoin monipuolisemmin kehittyneillä, vaikka hitaampiliikkeisillä apinoilla vaihtelevin ääni. En sano liikaa, kuin kerron, että, ottamatta tietysti lukuun ihmistä, en ole koskaan kuullut mitään nisäkkään ääntä, joka olisi täysinäisemmältä ja sointuvammalta kaikunut korviini, kuin pitkäkätisten apinain, joita minulla oli vankina. Ensin minä ihmettelin, sitte ihastelin niitä syvimmästä rinnasta suurimmalla voimalla tulevia ääniä, jotka eivät minulle suinkaan olleet vastenmieliset, ne kun olivat ihan puhtaat ja ikään kuin sileät. Eräällä lajilla alkaa kaikuva huuto, jota minä ennemmin sanoisin lauluksi kuin parunnaksi, perusäänestä E:stä ja nousee pitkin koko skaalaa järjestyksessä puoli askelittain koko oktaavin ylös päin ja jälleen alas sekä päättyy heleään ääneen, johon apina näyttää panevan koko voimansa. Perusääni pysyy yhä kuuluvana ja on etuäänenä jokaiselle seuraavalle äänelle, jotka noustessa pitkin skaalaa yhä hitaammin, laskeutuessa nopeammin ja viimein tavattoman nopeasti seuraavat toisiansa, mutta aina yhtä säännöllisesti. Joillakuilla lajeilla sanotaan olevan vähän sekavammat sävelet, mutta kaikkein huutavan niin kovasti, että se kuuluu taivasalla selvästi kokonaisen Englannin peninkulman päähän. Samaa liikekyvyn ja äänilahjan vuorosuhdetta huomaamme monilla ihmisapinoilla. Hitaasti liikkuvalla, meistä surumieliseltä näyttävällä orangutangilla on vain yksi vahva ja syvä kurkkuääni; iloinen ja vilkas simpansi sitä vastoin osaa ääniinsä, joita hänellä ei ole monta, panna niin monenlaista väritystä ja siten saada niillä aikaan niin helposti ymmärrettäviä äännähdyksiä, että tekisi mieli sanoa hänen osaavan puhua. Sanoilla hän tosin ei puhu, mutta kyllä äänillä, jopa tavuillakin, joiden pysyväistä merkitystä ei voi epäillä kukaan tarkastaja, joka on vähänkään kauemmin sitä katsellut, ja kuunnellut. Eivätkä muutkaan hänen sukuisensa ihmisapinat kuulu tässä olevan häntä huonommat.

Jos tahdotaan itse kokea, miten korkealle apinan henkiset lahjat, voivat kehittyä, täytyy valita simpansi tai joku hänen lähin sukulaisensa, tarkastettavaksi ja sen kanssa kauan seurustella ystävän tavalla, kuten minä olen tehnyt; silloin ihmeekseen ja kummastuksekseen, ehkäpä vähän kauhukseenkin huomataan, miten pieneksi juopa voi supistua, joka on ihmisen ja eläimen välillä. Ovat muutkin ihmisapinat henkisesti hyvälahjaisia olentoja, nekin ovat tässä kohden kaikkia muita apinoita paljon etevämmät; mutta niiden lahjat eivät tule pitkäkätisillä apinoilla eikä orangutangilla niin kaikkein ymmärrettävästi ilmi kuin simpanseilla eli pongoilla. Näitä, gorillaa, tshegoa ja simpansia, ei voida enää kohdella kuin eläimiä vaan pikemmin kuin ihmisiä, jos tahdotaan huomata ja arvostella niiden henkisiä lahjoja. Niiden ymmärrys ei ole paljonkaan heikompi raa'an, oppimattoman, sivistymättömän ihmisen ymmärrystä. Ne ovat eläimiä ja eläiminä pysyvät, mutta ne toimivat niin ihmisen tavalla, että eläin niitä katsellessa melkein unhottuu.

Minä olen vuosikausia hoidellut simpanseja, tarkastellut heitä hyvin huomaavasti ja niin etuluulottomasti kuin mahdollista, kohdellut niitä ystävällisesti, ottanut perheeseni jäseniksi, korottanut lapsieni pöytäkumppaneiksi, antanut niiden syödä samassa pöydässä minun kanssani, opettanut ja neuvonut niitä, oikein kasvattanut niitä, hoidellut niitä sairaina ja ollut niiden vuoteen vieressä kuoleman hetkenä; sen tähden luulen oppineeni niitä tuntemaan yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä muu tutkija ja osaavani tehdä niistä oikean arvostelun. Siitä syystä valitsen simpansin, näyttääkseni sen esimerkillä, miten pitkälle eläimen, henkiset lahjat ulottuvat.