Part 22

On kylliksi havaintoja, jotka tätä todistavat. Tarkkasilmäiset tutkijat, jotka olivat vuosikausia peräkkäin tarkastelleet muutamia lintuja ja viimein oppineet tuntemaan ne niin tarkkaan, että osasivat erottaa ne muista samanlajisista linnuista, ovat siitä meille takauksena, ja jokaisen meistäkin, joka vain tarkkaavasti katselee paraiten näkyviä lintuja, täytyy havaita samaa. Onhan Saksassa talon omistajalla kyllin tilaisuutta katsella katolla istuvaa haikaraparia, oppiakseen erottamaan ne linnut muista haikaroista niin tarkkaan, että hän ei voi heistä erehtyä, ja ken haikaroita tarkastelee, saa kokea, että juuri sama pari aina palaa siihen pesään niin kauan, kuin molemmat puolisot elävät. Ja joka tutkija tai metsästäjä, kuin tarkkaan katsoo vaeltavia lintuparvia taikka, jos sukupuolen erotus ei ole silmin huomattava, ampuu yhden parin, aina kyllä huomaa, että ne molemmat todella ovat uros ja naaras. Matkoillani Afrikassa olen monesti tavannut lintupareja, jotka täälläkin elivät hellässä, lintujen avioliittoja niin hyvältä puolen kuvaavassa yhteydessä, olivat yhtä eroamattomat kuin kotona pesässään, tekivät kaikkea yhdessä ja arvattavasti myöskin yhdessä kärsivät. Yhteen kuuluvat kääpiökotkaparit voitiin vielä silloinkin huomata puolisoiksi, kuin ne suuressa joukossa matkustivat tai pitivät yötä. Isot joutsenet, joita minä tarkastelin Mensale-järvessä Egyptissä, tulivat parvittain ja samoin parvittani läksivät. Kaikki muutkin oikeissa avioliitoissa elävät linnut, joita tiellä tapasin, vahvistivat tätä sääntöä. Että molemmat puolisot myöskin yhdessä kärsivät, näin, kuin tapasin eräässä Etelä-Nubian lammikossa haikaraparin, johon koko huomioni kiintyi siitä syystä, että se vielä sellaiseen aikaan oleskeli siellä, jolloin kaikki muut haikarat jo ammoin olivat siirtyneet syvälle Sisä-Afrikkaan. Saadakseni selkoa viivästymisen syystä tapasin minä ne linnut ja huomasin naarakselta siiven murtuneen, joten se ei päässyt edelleen matkustamaan; siinä siis ihan terve uros yksinomaan vain naaraksen avuksi ja seuraksi oli jäänyt sellaiseen seutuun, jossa ei ollut mitään tavallisen talviasunnon mukavuuksia. Kaikkein avioliitossa eläväin lintujen uskollisen ja hellän liiton rikkoo vasta kuolema.

Tämä on sääntö, mutta on siinäkin poikkeuksia. Yksin yksiavioisuudessakin eläväin lintujen kesken tapahtuu uskottomuutta, vaikka tarvoin. Vaikka avionaarakset tavallisimmin vakavasti pysyvät uskollisina puolisoilleen, eivät tähystele muita uroksia, vielä vähemmin ottavat ketään ystäväkseen, vaikka joku koettaisi tunkeutuakin, niin erittäin huomattavat jonkun vieraan ominaisuudet voivat kuitenkin vaikuttaa pahaa. Samanlajinen mestarilaulaja, jonka laulu on paljon parempi puolison laulua, tai kotka, joka on kaikin puolin tai ainakin monessa kohdin etevämpi naaraksen valitsemaa kotkaurosta, voi tuntuvasti häiritä satakielen tai kotkan avioliittoa, jopa ehkä saattaa naaraksen luopumaankin puolisostansa. Sitä todistavat yksinäiset urokset, jotka hautomisajan edellä ja sen kestäessä kuljeksivat laajalti, aristelematta tunkeutuvat avioparin alueelle ja rohkeasti pyrkivät naaraksen suosioon: sitä todistavat kiihkoiset taistelut, joita heti alkaa oikean puolison ja tulokkaan välillä ja jotka vielä nytkin tavallisesti tapahtuvat ilman naaraksen osanottoa; sinne päin viittaa ainakin jossain määrin yht'äkkiä leskeksi joutuneen naaraksen käytös, joka osaa lohduttaa mieltänsä heti uudella avioliitolla, vieläpä, jos niin sattuu, ottaa omakseen entisen puolisonsa surmaajankin. Ebenseen ritarikartanon katolla Erfurtin luona majaili monta vuotta haikarapari, joka kyllä eli paraimmassa sovussa, mutta ei jäänyt ilman kiusauksia, koska sitä lakkaamatta häiritsivät yksinäiset, pesää ja naarasta omikseen tavoittelevat tulokkaat. Eräänä keväänä ilmestyi siihen seutuun uros, joka oli paljon tunkeilevampi ja itsepäisempi kuin kaikki entiset kosijat ja pakotti aviohaikaraa lakkaamatta taistelemaan tai ainakin vartioimaan. Kuin se eräänä päivänä, ehkä taistelusta väsyksissään, pää siiven alla, näköjään maaten istuu pesänsä päällä, syöksyy tuo ahdistaja yht'äkkiä ylhäältä ilmasta hänen päällensä, lävistää hänet nokallaan ja sysää ruumiin alas katolta. Ja mitä leski? Se ei karkoita kavalaa puolisonsa salamurhaajaa pois luotansa, vaan päin vastoin arvelematta ottaa hänet sijaan ja hautoo edelleen, kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Tämä ja muut äsken kerrotut asiat eivät tuota kunniaa lintuvaimoille, mutta, kuten jo huomautin, päinvastaiset todistukset näyttävät, että nuo tapaukset ovat vain poikkeuksia säännöstä ja siis sääntöä vahvistavat. Ja jospa todella huomattaneenkin naaraksissa näennäistä tai todellista syytä, on aina muistettava, että urokset, joilla on paljon suurempi syy kuin vähempilukuisilla naaraksilla säilyttää aviouskollisuutensa, voivat myöskin unhottaa sen. Ken tuntee kyyhkyset, jotka on ihan väärin asetettu kaikkein mahdollisten hyveiden vertauskuviksi, hän myöskin tietää, miten vähän he ansaitsevat sitä mainetta, joka vanhasta ajasta on heistä tullut meille perinnöksi. Heidän hellyytensä on lumoava, mutta ei oikeaa lajia; heidän uskollisuuttaan vaimojansa ja lapsiansa kohtaan ylistellään, mutta koetusta se ei kestä. Ottamatta lukuunkaan kyyhkyurosten välinpitämättömyyttä isän velvollisuuksista, he varsin usein rikkovat avioliiton horjumatonta lakia ja puolisoittensa hautoessa usein hyväilevät toisia kyyhkynaaraksia. Sorsalinnut tekevät vielä pahemmin eivätkä punakanat yhtään paremmin. Heti, kuin sorsat ehtivät hautomaan, yhtyvät eri parien urokset parviksi, kuluttavat aikaansa, miten paraiten osaavat, antavat vaimojensa sill'aikaa nähdä vaivaa, jopa yksin pitää huolta poikasistakin ja tulevat vasta sitte jälleen naarassorsain, ehkäpä ihan vierasten, luo, kuin poikaset ovat kasvaneet suuriksi, itse toimeen tuleviksi eivätkä enää tarvitse isänsä apua. Punakanat, ja turkinpyyt luultavasti samalla tavalla, kuljeksivat leikin aikaan tappelemassa minkä hyvänsä kukkojen kanssa, kuin eteen sattuu, ja sen tähden espanjalaiset niitä kesyillä kukoilla houkuttelevat ja tappavat; mutta myöhemmin, sitte, kuin jo kanat ovat hautomassa eikä kukoilla enää ole halua taisteluun, rientävät ne kanojen huudosta luo, jopa kiireisemminkin kuin ennen.

Kuitenkin, kuten sanottu, ovat ne vain poikkeuksia säännöstä eikä niitä voida likimainkaan verrata monivaimoisuudessa eläviin lintuihin. Turhaan on koetettu selittää karjalintujen, käkien, fasaanien, metsojen, kalkkunain, viiriäisten, riikinkukkojen ja suokulaisten monivaimoisuutta, löytämättä mitään riittävää syytä. Kuin oletetaan ja lausutaan, että käet ja sen lähimmät sukulaiset eivät haudo, koska niiden aina täytyy olla valmiina ja esteettöminä hillitsemään hävittäväisten hyönteistoukkain tuhoja, mihin niitä vain ilmestyy, ja sen tähden eivät elä oikeissa avioliitoissa eivätkä voi pitää huolta omista poikasistaan, silloin kyllä puhellaan, lörpötelläkseen jotakin, mutta ei selitetä mitään, koskapa karjalinnutkin ilman sellaista syytä jättävät sikiönsä vierasten hoidettavaksi; ja kuin lausutaan sellainen oletus, että luonto on monivaimoisuuden kautta tahtonut toimittaa runsaammin perillisiä muutamille kanalintu-lajeille, joita monin tavoin suuresti ahdistellaan ja vähennellään, niin silloin on mahdoton käsittää, minkä tähden luonto ei olisi sitä saanut aikaan samalla tavalla kuin muissa kanoissa, jotka elävät yksivaimoisuudessa eivätkä hedelmällisyydeltä kuitenkaan ole noita toisia huonommat.

Käyttäessäni moniavioisuus-sanaa tiedän kyllä, että tavallisesti puhellaan lintujen monivaimoisuudesta. Sellaista minä en tiedä omasta kokemuksestani, eikä minun tietääkseni sitä ole myöskään koskaan todistettu millään eittämättömän oikeilla havainnoilla. Sillä himo on molemminpuolinen, naaraksilla ei yhtään vähemmin rajaton kuin uroksilla. Naaraskäki yhtyy tänään tähän, huomenna tuohon urokseen, vieläpä saman tunninkin kuluessa osoittaa useammille suosiotansa, ja valitsematta antautuu kana mille kukolle hyvänsä. Aviosta ei heillä ole puhettakaan. Urokset eivät pidä lukua naaraksista muuta kuin hetkisen, ja ihan samoin tekevät naarakset; kumpikin sukupuoli kulkee omia teitään, jopa pysyvät ihan erillään paitsi leikin aikana, eikä toinen huoli yhtään toisen kohtalosta. Rajaton himo ja siitä suurimpaan määrään kiihtynyt kateus uroksissa, vallanhimoinen vaatiminen ja nöyrä suostuminen, hurja kosinta ja mielellään taipuminen, sitte täydellinen välinpitämättömyys toisistaan ovat näillä linnuilla eri sukupuolien keskinäistä seurustelua kuvaavina tuntomerkkeinä. Siitä myöskin selviää, että näiden lintujen piireissä paljon useammin kuin minkään muiden lintujen kesken tehdään seka-avioita ja saadaan aikaan sekasikiöitä, jotka viettävät kurjaa elämää ja joko kuihtuvat lapsettomina taikka, jos saavat rakennetuksi aviota jommankumman kantalajinsa kanssa, tuottavat oikeita perillisiä ja siten jälleen palautuvat oikeaan lajiinsa. Sekaliittoihin yhtyvät tosin muutkin, s.o. yksivaimoisuudessa elävät linnut, mutta ihan varmaan vain silloin, kuin niitä lajisensa puolison täydellinen puute siihen pakottaa, jota vastoin noilla toisilla näyttää vain houkutteleva tilaisuus olevan ihan yhtä usein syynä kuin sellainen puutekin.

Vaan hätä se lienee ja ehdoton välttämättömyys turvata munasta jo päässeitä tai vielä munassa olevia sikiöitä, joka pakottaa yksiavioisuudessa eläväin lintujen naarakset nopeammin haihduttamaan lesken surunsa uudella avioliitolla kuin urokset unhottamaan kadotetut puolisonsa. Tokkopa sentään naarasten suru todella lienee yhtään vähempi kuin urosten, vaikka hyvin siltä näyttääkin. Samalla tavalla kuin emähaikara Ebenseessä tekevät muutkin naaraslinnut. Puutarhassamme hautovan harakkaparin päätimme tappaa, koska samassa puutarhassa asuvat laululintuset, joita hyvin suosimme ja hoitelimme, pelkäsivät niitä. Kello seitsemän aamulla ammuttiin uros, vaan tuskin ehti kahta tuntia kulua, kuin jo leskellä oli toinen puoliso; hetkisen kuluttua ammuttiin sekin, ja kello yksitoista oli leski jo kolmannen kerran avioliitossa. Olisi sitä varmaan tapahtunut vielä useamminkin, jos hätäytynyt naarasharakka ei olisi paennut viimeksi saamansa uroksen kanssa. Isäni ampui kerran keväällä turkinpyy-uroksen. Naaras lensi ensin pois, vaan tuli kohta takaisin, ja heti sen jälkeen toinen uros tuli kosimaan ja pääsi ilman mitään puolisoksi. Tschusi-Schmidthofen pyydysti puutarhastaan leppälinnun pesästä kahdeksassa päivässä pois koko kaksikymmentä urosta ja antoi vasta sitte niin monesti surreen ja yhtä monesti lohdutuksensa löytäneen lesken nauttia avio-onnea.

Sellaista näennäistä kevytmielisyyttä emme ollenkaan näe uroksissa, jotka kadottavat puolisonsa. Kovasti parkuen, liikuttavasti valittaen, suruaan sekä äänellä että liikkeillä ilmaisten lentelevät ne rakkaan puolison ruumiin ympärillä, koskevat siihen ehkä nokallaankin, ikään kuin tahtoisivat taivuttaa sitä nousemaan ylös ja lähtemään lentoon, rupeavat uudestaan valittamaan, niin että ihminenkin voi ne äänet ymmärtää, lentelevät alueensa sisällä paikasta toiseen, istahtavat huudellen, houkutellen ja valittaen milloin mihinkin entiseen lempipaikkaan, eivät huoli ravinnosta, hyökkäävät äkeissään toisten samanlajisten urosten kimppuun, ikään kuin kadehtien niiden onnea ja tahtoen tehdä ne yhtä onnettomiksi, kuin itse ovat, eivät saa rauhaa eikä lepoa, ryhtyvät jotakin tekemään ja lakkaavat heti ja tekevät kaikki nurin päin, ikään kuin tietämättä, mitä tekevät. Siten ovat ne päiväkausia, jopa viikkojakin, ja usein viipyvät onnettomuuspaikalla niin kauan kuin suinkin mahdollista, lähtemättä edes lyhyillekään matkoille tiedustelemaan toista vaimoa. Muutamat lajit, ei yksistään papukaijat, joita niin sattuvasti sanotaan "eroamattomiksi", vaan myöskin peipposet ja muut, yksin huuhkajatkin, kadottavat sellaisessa kovassa kohtalossa kaiken elämän ilon, surevat itsekseen ja hautovat suruansa niin kauan, että kuolevat. Niin syvän surun pääsyyksi, vaikkapa ei ainoaksikaan, lienee katsottava sitä, että aina on vaikea, välistä mahdotonkin urosten löytää ja saada toista naarasta. Naarakselle monesti ei jää aikaakaan surra, sillä ennemmin tai myöhemmin, monesti melkein samana silmänräpäyksenä ilmestyy sen luo uusia kosijoita osoittamaan sille niin paljon suosiota ja hellyyttä, että sen täytyy tulla vaikka vasten tahtoansakin lohdutetuksi. Ja kuin sitte perillisten hoitohuolet sitä paitsi ahdistavat muutenkin niin äidillistä sydäntä, jäävät hänellä kaiketi muut ajatukset niin sivuasioiksi, että pitkällinen suru ei pääse voimaan. Jos hänen on joskus vaikea saada uutta puolisoa, niin se ilmoittaa suruansa yhtä vilkkaasti kuin urokset. Mutta välistä se tekee vielä enemmänkin, on pakottakin rupeamatta toiseen avioliittoon. Leskivarpunen, jota isäni tarkkaan katseli, ei ottanut, vaikka sillä oli munia haudottavana ja sitte poikasia kasvatettavana, ketään kosijaa miehekseen, vaan pysyi leskenä ja sanomattomalla vaivalla yksin ruokki syöppöä lapsilaumaansa. Toisen todellakin liikuttavan tosiasian, millaista surua leskeksi jäänyt naaraslintu osoittaa, kertoo ja takaa Eugen von Homeyer. Tämän luotettavan tutkijan asunnon katolla oli haikaraparilla pesä, vaan heidän avio-onnensa yht'äkkiä päättyy siten, että eräs pyssymies veitikka ilkeyksissään huvikseen ampui uroksen. Sureva leski, ottamatta toista puolisoa, tekee äidin velvollisuudet ja lähtee syksyllä lapsineen muiden haikarain seurassa Afrikkaan. Seuraavana keväänä se palaa takaisin entiseen pesäänsä leskenä, kuten oli lähtenytkin. Ahkerasti sitä kositaan, mutta se torjuu kaikki kosijat äkäisesti nokallansa. Innokkaasti laittelee se asuntoaan, mutta pitääkseen vain yllä omistusoikeuttansa. Syksyllä se taas lähtee muiden haikarain kanssa muuttomatkalle, palaa seuraavana keväänä ja tekee ihan samoin kuin viime kesänä. Ja niin oleksii se yksitoista vuotta. Kahdentenatoista vuotena koettaa toinen haikarapari väkivaltaisesti anastaa siltä pesää; se taistelee uljaasti omaisuudestaan, mutta ei voi vieläkään taipua toisella avioliitolla sitä turvaamaan. Pesä riistetään siltä, ja kuitenkin pysyy se yksinäisenä; anastajat pitävät pesää eikä leskeä näy; se viettää, kuten perästä päin tulee ilmi, koko kesän yksinään noin viidentoista kilometrin päässä. Vaan heti anastajain mentyä pois saapuu se pesään, viipyy siinä vielä muutamia päiviä ja lähtee vasta sitte muuttomatkalleen. "Erakon" nimellä on tämä haikara tuttu koko seudussa; sen kohtalo ja käytös hankkivat sille kaikkein hyväntahtoisten ihmisten ystävyyden ja suosion.

Eivätkö sellaiset toimet ja sellainen elämä muka ole mitään muuta kuin koneen liikettä, jota ulkonaiset voimat käyttävät? Kaikkiko nämä kerrotut lämpöisen ja elävän tunteen ilmaukset muka tapahtuvat tajuttomasti? Uskokoon sitä, ken voi, ja puolustakoon sitä mielipidettä, ken tahtoo. Me uskomme ja puolustamme päinvastaista ajatusta ja kadehdittavalta näyttää meistä lintujen rakkauden ja avioliiton tajuntainen onni.

Apinat.

Sheikki Kemal el Din Demiri, oppinut arabialainen, joka kuoli Damaskossa meidän ajanlaskumme vuonna 1405, kertoo kirjoittamassansa "Heiat el Heivan" eli "Eläinten elämä" nimisessä teoksessa profeetan lausunnon mukaan seuraavan ihmeellisen historian:

"Kauan ennen, kuin laupiaan Jumalan profeetta ja lähettiläs sytytti uskon tulen, paljon ennen sitäkin aikaa, jolloin Issa eli Jesus Natsarealainen eli ja opetti, asui Ailan kaupungissa Punaisen meren rannalla lukuisa väestö, joka tunnusti juutalaisten uskontoa. Mutta he olivat syntisiä ja pahantekijöitä Herran silmäin edessä, sillä he yhä rikkoivat Kaikkivaltiaan pyhää päivää, sabattia. Turhaan varoittivat hurskaat ja viisaat miehet jumalattoman kaupungin syntisiä asujamia; he rikkoivat kuten ennenkin Korkeimman käskyjä. Viimein varoittajat läksivät vääryyden paikasta, pudistivat sen tomun jaloistaan ja päättivät jossain muualla palvella Elohimia. Vaan koti-ikävä ja omaisten kaipaus saattoivat heidät kolmen päivän kuluttua palaamaan Ailaan. Siellä oli ihmeitä nähtävänä. Kaupungin portit olivat suljetut, vaan muurit kuitenkin vartioimatta, niin että he saattoivat esteettä nousta niiden ylitse. Kadut ja torit siinä onnettomassa kaupungissa olivat myöskin tyhjinä. Missä ennen oli ollut vilkasta liikettä, ostajia ja myyjiä, pappeja ja virkamiehiä, käsityöläisiä ja kalastajia sekaisin, siellä nyt suuret paviaanit istua kyykyttivät, juoksentelivat ja kiipeilivät, ja ullakoista ja ikkunoista, parvekkeilta ja katoilta, jossa mustasilmäiset naiset olivat ennen oleksineet, katselivat nyt naaraspaviaanit alas kaduille. Ja kaikki ne suuret ja sievät apinat olivat suruiset ja hämmästyksissään, katselivat alla päin nyt kotiansa katsomaan palanneita vaeltajia, tunkeutuivat rukoilevasti lähelle heitä ja valittavasti ähkyivät. Ihmetellen ja mietiskellen katselivat hurskaat vaeltajat kammottavaa ihmettä, kunnes eräälle heistä johtui mieleen se lohduton ajatus, että paviaanit varmaankin olivat heidän entisiä, nyt eläimiksi muutettuja sukulaisiansa. Saadakseen varmuutta riensi se viisas mies, joka niin oli ajatellut, suoraa päätä kotitaloonsa. Sen ovella istui samoin paviaani; vaan se tuskissaan ja häpeissään käänsi katseensa maahan, kuin entinen ankara varoittaja ilmestyi. 'Sano minulle, laupiaan Allahin nimessä, o paviaani,' kysyi viisas mies apinalta, 'oletko sinä minun vävyni Ibrahim?' Ja suruisesti vastasi paviaani: 'Eva, eva!' -- olen, kyllä minä se olen. Silloin hurskas mies ei enää epäillyt, hän murhemielellä näki, että Jumalan ankara rangaistus oli tässä tapahtunut, että sabatin rikkojat olivat muutetut apinoiksi."

Sheikki Kemal el Din tosin ei uskalla epäillä tätä ihmettä, vaan ollen ajatteleva mies hän ei voi olla lausumatta, että lieneehän toki paviaaneja ollut ennen kuin juutalaisia.

Me puolestamme, vaikka historia onkin hyvästi sepitty ja kerrottu, yhdymme sheikin huomautukseen sitäkin mieluisammin, kuin ne apinat, joita hurskaat Ailan varoittajat lienevät nähneet, ovat meidän vanhoja hyviä tuttujamme. Sillä Arabiassa asuu yksinomaan hamadryas-eli manttelipaviaaneja. Ja heitä me tapaamme jo hyvin vanhoissa Egyptin muistomerkeissä oivallisesti kuvattuina, ja niiden karvapuku se juuri oli muinaisista egyptiläisistä niin omituinen, että he valitsivat sen esikuvakseen ja antoivat sfinkseillensä, ja vielä se tänäkin päivänä on Itä-Sudanin mustilla kaunottarilla tukan koristelemisen mallina. Manttelipaviaanilla näet on hyvin tärkeä osa muinaisegyptiläisten jumaluusopissa, kuten, paitsi muualta, näemme hieroglyyfein selittäjän Horapollonin teoksesta. Kuten hän kertoo, on tätä apinaa pidetty temppeleissä ja kuoltua palsamoitu. Häntä katsottiin kirjoituksen keksijäksi ja sen tähden sekä kaikkein tieteiden alkajalle Totille eli Merkuriukselle pyhitetyksi olennoksi että egyptiläisten pappien likeiseksi sukulaiseksi. Joka kerran, kuin apina juhlallisessa saatossa vietiin temppeliin, tutkittiin sitä ensin siten, että ylipappi toi kirjoitustaulun ja mustetta, pani kynän käteen ja käski häntä kirjoittamaan, että nähtäisiin, ansaitsiko hän päästä temppeliin vai eikö. Hänen sanottiin olevan salaperäisessä yhteydessä kuun kanssa, eli että kuu tavattomasti vaikutti häneen. Hänen myöskin katsottiin osaavan jakaa aikaa niin soveliaalla tavalla, että Trismegistos eli Tot jumala hänen esimerkkinsä mukaan on tehnyt vesikellon, joka kuten apinakin jakoi päivän ja yön, molemmat, kahteentoista yhtä suureen osaan. Sitenpä olemme mekin toisten kautta saaneet apinoilta sekä kirjoitustaidon että myöskin ajan jakamistapamme.

On huomioon otettava, että vanhat egyptiläiset kyllä tunnustavat luultavasti olevansa sukua apinain kanssa, mutta eivät katso mahdolliseksi, että olisivat polveutuneet apinoista. Sellaista ihmisen ja apinan sukulaisuuden käsitystä tapaamme vasta indialaisilla. Heidän keskensä vallitsee ikivanhoista ajoista ja vielä nykyäänkin usko, että ainakin muutamat kuningassuvut ovat polveutuneet Indiassa pyhänä pidetystä, jopa jumalaksikin korotetusta solakasta apinasta hulmaanista ja että kuolleiden kuningasten sielut palaavat takaisin sen apinalajin ruumiisen. Eräs hallitseva kuningassuku kerskaa siitä syntyperästään käyttämällä erittäin silmään pistävällä tavalla arvonimiinsä otettuna kunnianimeä "Häntä-Raana". Samanlaatuisia mielipiteitä kuin indialaisilla on nykyaikoina meilläkin alkanut levitä, ja apinakysymys, joksi minä sitä lyhyesti, vaan ehkä kuitenkin kaikkein ymmärrettävästi sanon, on saanut paljon melua aikaan. Tieteelliset, suurelle yleisölle mitättömät selittelyt ovat herättäneet kiivasta suuttumusta ja jakaneet vakavat tutkijat kahteen eri puolueeseen, jotka ovat asiaa innokkaasti toisaalta puolustaneet, toisaalta vastustaneet. Taisteluun ovat yhtyneet tieteellisestä tutkimuksesta ihan kaukanakin olevat ainekset, tietämättä ja edes aavistamattakaan, mistä asiasta ja mitä varten oikeastaan taistellaan, ja siten on riita levinnyt kerroksiin, joissa se voi saada ainoastaan turmiota aikaan; siten on syntynyt selkkauksia, jotka eivät helposti selvinnekään. Apinoista puhuminen on kaiken tämän tähden tullut hyvin arveluttavaksi, koska silloin aina on vaara tarjona joko halventaa apinoita tai loukata ihmisiä. Kuitenkin apinat, jotka ilmeisesti ovat meidän lähimpiä sukulaisiamme eläinkunnassa, ansaitsevat niin suuressa määrässä meidän osanottoamme, että minkään emme anna estää itseämme tutkimasta niiden elämää, vertaamasta niiden tapoja ihmisten tapoihin ja siten edistämästä sekä niiden että ihmisenkin tuntemista.

Vaikea on lyhyesti tehdä niin monen muotoisista eläimistä yleistä, elämänkuvausta, johon tahdon rajoittaa tehtäväni. Apinoita on noin neljäsataa, ainakin paljon enempi kuin kolmesataa lajia ja niitä asuu, paitsi ainoastaan Austraaliassa, kaikissa maanosissa, varsinkin kääntöpiirien välisissä maissa. Amerikassa ulottuu niiden asunto-ala 28:sta eteläisestä leveysasteesta Antillein mereen, Afrikassa 35:stä eteläisestä leveysasteesta Gibraltarin salmeen, Aasiassa Sunda-saarista Japanin saariin. Europassa niitä on ainoastaan Gibraltarin kallioilla, jossa, tietämätöntä, mistä ajasta asti, eleskelee nykyään linnan varustusväen suojelemina kolmattakymmentä magottia eli hännätöntä makakkia. Apinain oleskelupaikkoina ovat metsät ja kalliovuoristot, joissa ne nousevat puolen kolmatta tuhannen metrin korkeuteen vuoren juuresta lukien. Sekä metsissä että vuorilla oleskelevat ne, paitsi muutamat lajit, vuodesta vuoteen ja pitävät sen verran lukua vuodenajoista, että metsissä tekevät hedelmäin kypsyntäaikaan lyhempiä tai pitempiä vaelluksia ja vuoristoissa nousevat lämpöisen vuodenajan tullessa ylös päin, vaan kylmemmäksi vuodenajaksi laskeutuvat alemmaksi; sillä vaikka niitä tavataan vielä lumisissakin seuduissa, rakastavat ne kuitenkin yhtä paljon lämpöä kuin runsasta ja monimuotoista ravintoakin. Jotakin pureskeltavaa ja nakerreltavaa täytyy siellä aina olla, johon ne asettuvat; muuten ne piankin sieltä muuttavat pois. Ihmisasuntojen läheiset metsät ovat niistä oikeita paratiiseja; eivät he pidä lukua kielletystä hedelmästä. Maisi- ja sokuriruoko-vainiot, hedelmä-, banaani-, pisanki- ja meluuna-metsät ovat heistä ihan omia perinnöllisiä laidunmaita. Sellaiset paikat, joissa asukasten harras taika-usko heitä suojelee, ovat heistä myöskin oikein mieluisia asuinpaikkoja.