Part 17

Mimoosoihin, jotka juuri yleiseen hautomisaikaan seisovat lehdettöminä, ovat toiset kutojat, puhvelilinnut, rakentaneet pesänsä, mahtavan suuret itse lintuihin verraten, jotka tuskin ovat meidän kottaraisemme kokoisia. Ne pesät ovat mainittujen, hyvin okaisten mimoosain tiheimmissä latvaoksikoissa ja niiden ulkopuoli on yksinomaan okaisista oksista, niin että ne näyttävät villakartoilta. Näissä usein toista metriä pitkissä ja puoli metriä korkeissa ja leveissä pesärakennuksissa on sisällä kyllin tilavia pesäkoloja, joihin näiden lintujen koonmukaiset, usein kierteiset ja muiden eläinten kuljettaviksi ihan kelpaamattomat torvireiät johtavat. Näissä puissa ja näiden pesäin ympärillä vallitsee vilkas ja meluinen toimeliaisuus.

Sisämetsässä näkee valpas tarkastelija kaikkialla pesiä, vaikka välistä onkin hyvin vaikea tuntea niitä. Pienet peipposet esim. rakentavat sellaisia pesiä, jotka ovat ihan samannäköiset kuin tuulen kokooma tukkunen kuivaa ruohoa, mutta sisällä on pehmeä ja lämmin, höyhenillä verhottu kammio; toiset linnut valitsevat muita rakennusaineita, jotka väriltään ovat eksyttävän yhtäläiset kuin pesän ympäristö, ja toiset eivät rakenna ollenkaan pesiä, vaan munivat maan karvaiset munansa ihan ilman alustaa paljaalle maalle. Kaikki puiden kolot ovat nyt täynnä ja tikat, partalinnut ja papukaijat yhä tekevät uusia tai laajentavat ja sisustavat vanhoja, sarvilinnut sitä vastoin pienentelevät liian suuria oviaukkoja. Varsinkin viimemainitut ovat erittäin huomattavat hautomistoimessaan ja sen tähden ansaitsevat tulla ensi sijassa mainituiksi.

Heti, kuin sarvilintu on uutteralla kosimisella saanut vaimon, etsivät he sopivaa koloa pesän paikaksi. Kuin sellainen löytyy, uros kömpelöllä nokallaan vaivalloisesti laajentaa sen niin suureksi, kuin tarvitaan. Sitte varustautuu naaras hautomaan, ja silloin molemmat puolisot, naaras sisältä, uros ulkoa, rakentavat kiinni aukkoa, niin että jää vain rakonen, josta naaraksen nokka paraiksi sopii ulos. Ulkomaailmasta kokonaan erotettuna hautoo naaras, ja uroksen tulee elättää sekä vangittua puolisoansa että sittemmin munasta päässeitä, nopeasti kasvavia ja siis hyvin paljon ruokaa tarvitsevia poikasia, kunnes ne tulevat täydellisesti lentämään kykeneviksi ja äiti avaa sisältä päin pesän suun, jolloin koko perhe lihavana ja täysissä höyhenissä lähtee ulos maailmaan, vapauttaen suurista elatushuolista isän ja puolison, joka onkin niin suuren perheen tarpeita hankkiessaan laihtunut melkein luurangoksi.

Samanlaista puolison ja isän uskollisuutta osoittaa myöskin varjolintu, noin korpin kokoinen, haikaran kaltainen, hiljainen, öillä liikkuva metsän asukas, jonka jättiläispesät ovat kaikkein merkillisimpiä. Ne ovat tavallisesti vähän koholla maasta, rungon haarukoissa tai vahvimmissa alaoksissa, jotka ovat kyllin lujat; sillä nämä pesät ovat laajuudeltaan ja painoltaan isommat suurimpiakin petolintujen pesiä, usein poikki mitaten puolitoista, jopa kaksikin metriä ja melkein yhtä korkeat ja melkoisen paksuista oksista savella kokoon muuratut. Ken ei sattumalta huomaa varjolinnun menoa pesäänsä tai tuloa sieltä, hänelle ei johdu mieleenkään ajatella, että ne ovat ontelot, vaan hän luulee niitä suurten petolintujen pesiksi, varsinkin kuin kotkat ja huuhkajat usein tekevätkin pesänsä niiden katoille. Jos saadaan tarkempi tieto niiden oikeasta rakentajasta ja tutkitaan niitä tarkemmin, niin huomataan sisällä olevan kolme toisistaan ihan erinäistä, ainoastaan pienillä koloilla eli ikään kuin ovilla yhdistettyä huonetta, jotka yhä edelleen tarkastaessa huomataan etuhuoneeksi, seurustelu- eli ruokahuoneeksi ja hautomakammioksi. Viimemainittu, ta'immaisin huone, on vähän korkeammalla kuin molemmat etuhuoneet, niin että suuren vedentulon aikaan sisään tunkeutunut vesi juoksee pois; mutta koko pesä on niin hyvästi tehty, ett'eivätpä pitkällisetkään rankkasateet sitä juuri usein voi vahingoittaa. Hautomakammiossa on pehmoisella kaisla- ja muista kasviaineista tehdyllä tilalla kolme, jopa viisikin valkoista munaa, joita naaras hautoo; keskihuoneesen kokoo sill'aikaa uros kaikenlaisia ruoka-aineita, kaloja, sammakoita, liskoja ja muita herkkuja, niin runsaasti, että hautoja saa mielin määrin valita ja ottaa vain huviksensa; etuhuoneessa seisoo uros, milloin ei ole saaliin hankinnassa, puolisonsa vartiana ja seurana, kunnes kasvavat poikaset tarvitsevat molempain huolenpitoa.

Varjolinnut ja kotkat tai huuhkajat eivät ole ainoana esimerkkinä sekä muodoltaan että tavoiltaan erilaisten lintujen ystävällisestä naapuruudesta. Ihanan duleb-palmun leveillä, vaakasuoraan rungosta ulkonevilla viuhkalehdillä ovat hyvin nopean ja ryöstönhimoisen pikku muuttohaukan ja Ginean kyyhkysen pesät välistä niin likekkäin, että haukan tarvitsisi vain ojentaa kyntensä, saadakseen jonkun naapuripesän lapsista. Mutta sitä ei tapahdu, koska haukka on tottunut iskemään vain lentäviä lintuja, ja siten kasvavat kyyhkysen poikaset ihan vaaratta petolinnun poikasten vieressä isoiksi, ja naapurivanhemmat usein istuvat ihan rauhallisesti lähekkäin, kumpikin pari pesänsä vieressä.

Vielä toisessakin palmussa sain tarkastella lintuja, joiden hautomispuuhat minua hyvin ihmetyttivät. Yksinäisen palmupuun ympärillä lenteli vilkkaasti huudellen pieniä purjepääskyjä, meidän tervapääskymme likeisiä sukulaisia; siten kiintyi minun huomioni puuhun. Tarkemmin katsellessani näin niiden usein pujahtelevan palmun lehtien väliin ja huomasin sitte lehden varsien uurteissa valkoisia pilkkuja, jotka minä heti tunsin purjepääskyjen pesiksi. Minä nousin puuhun, käänsin erästä lehteä itseeni päin ja näin, että kukin pesä, enimmäkseen tehty puuvillasta, oli varren ja lehden väliseen kulmaan liimattu kiinni syljellä, kuten purjepääskysillä on tapana tehdä. Mutta pesän komero oli niin matala, että minua ihmetytti, mitenkä munat, joita niissä on kaksi, voivat niissä pysyä, kuin suuri lehti liikkuu tuulessa. Ja täytyihän lehden häilyä vähimmästäkin tuulen henkäyksestä, mitäpä sitte myrskyissä, jotka täällä usein riehuvat! Varovasti ojensin käteni lähelle kahta munaa ja yritin ottamaan niitä, vaan silloin hämmästyksekseni huomasin, että emä oli liimannut ne kiinni pesään! Ja kuin koettelin paria munasta päässyttä, pientä, vielä ihan kykenemätöntä poikasta, huomasin yhä suuremmaksi kummastuksekseni, että nekin olivat samalla tavalla kiinnitetyt pesään, turvatut putoamisen vaaralta.

Kuin kaikkialla oleksivat linnut sekä kauneudellaan ja vilkkaudellaan että laulullaan tai ainakin huudoillaan yhä vetävät puoleensa valppaan tarkastelijan huomiota, hän, paitsi ehkä hyvin lukuisasti esiytyviä liskoja ja käärmeitä tai paikka paikoin erittäin suurissa joukoissa liikkuvia hyönteisiä, hyvin vähän huomaa aarniometsän muita asujamia, varsinkaan nisäkkäitä. Marakattijoukko tosin ei voi jäädä huomaamatta, koska niiden, kuten kaikkein muidenkin Afrikan apinain, omituinen vilkkaus ja liikkuvaisuus niitä tuon tuostakin tuovat huomaamattomimmankin silmän eteen taikka niiden lakkaamattoman kurnutuksen täytyy kuulua korviin. Mutta enimmistä muista nisäkkäistä saatetaan astua aivan muutaman metrinkin päästä ohitse, ihan aavistamatta siinä -olleen mitään eläintä. Kaikkein suurin osa aarniometsäin nisäkkäistä liikkuu vasta auringon laskeuduttua ja palaa ennen päivän tuloa taas makuupaikoilleen. Vaan eivätpä nekään, jotka aamu- ja iltahetkinä auringon paistaessakin liikkuvat ja toimivat, suinkaan anna itseään niin helposti tarkastella, kuin ehkä voitaisiin luulla, sillä metsän tiheys suojelee niitä oivallisesti. "Ettekö," kysyi eräs europpalainen, jonka kanssa kerran olin aarniometsässä ammuskelemassa, "nähnyt leopardia, joka ihan äsken juoksi minun luotani teitä kohti? Minä en voinut ampua, koska pyssyni ei ollut kunnossa, vaan kyllä teidän olisi pitänyt nähdä se." Minä en ollut nähnyt vilahdustakaan siitä suuresta eläimestä, niin tiheä oli alametsä. Ja jospa se jossakussa paikassa onkin harvempi, niin vaikuttaa aina toinen turvakeino, nisäkkään yhdennäköisyys hänen oleskelupaikkansa kanssa. Harmaa puoliapina, joka ylhäällä istuu kokoon kyyristyneenä tai makaa köynnöksien verhoamalla oksalla, näyttää niin täydellisesti puun pahkuralta, että eläinmuoto tulee vasta sitte selville, kuin viisastunut metsästäjä ottaa kiikarinsa ja tarkkaan tähystää tuota pahkuraa. Yölepakko, joka korkealla toisen puun latvassa riippuu ihan erillään lehdistä, näyttää samoin pahkuralta tai kellastuneelta lehdeltä. Yksin leopardinkin kirjava turkki voi niin pettävästi sekautua metsässä kuiviin lehtiin ja kukoistaviin euforbioihin, että minun itseni kerran täytyi, viritetty pyssy ojennettuna, astua viidentoista askeleen päähän pensaasta, johon ahdistamani pardeli oli paennut, ennen kuin voin erottaa petoa pensaasta. Ihan samoin petytään metsässä elävistä anttiloopeista ja yleensä kaikista nisäkkäistä; ja ne itse tietävät, että niin on. Paikka paikoin aarniometsässä oleksii hyvin runsaasti pieniä anttilooppeja, pensaspukkeja eli atroja. Se eläin on suloisin kaikista märehtijöistä, erittäin kaunisruumiinen, ei suurempi kuin muutaman päivän ikäinen peuran vasikka, ja väriltään harmaansinertävän hiirakko; se asuu parittain tiheimmässä pohjametsässä, valitsee makuu- tai ainaiseksi majapaikakseen maahan asti oksaisen, tiheälehtisen pensaan ja tallaa siitä kapeita polkujansa joka taholle tiheikköön. Minä olen monesti ampunut niitä, mutta alussa kävi minullekin kuten kaikille muille matkustajille ja metsästäjille, jotka ovat siihen tutustuneet; minä en voinut sitä nähdä, vaikka se olisi, pensaasta pois hätyytettynä, ihan ohitseni livahtanut nopeaan kuin nuoli. "Katso, herra, tuolla edessäsi, lähimmässä pensaassa seisoo pieni pukki; tuolla alhaalla aukossa, noiden tiheäin oksien välissä se seisoo, etkö sitä näe?" kuiskaili oppaani, joka oli maan synnynnäisiä asujamia. Minä ponnistin kaikkia aistimiani, tähystin tähystämälläkin osoitettua pensasta, vaan en nähnyt muuta kuin oksia ja lehtiä, sillä oksiksi muuttuivat silmissäni myöskin koreat sarvet, tiheälehtiseksi haaraksi anttilooppipukin pää ja ruumis. Tottuupa sentään metsästäjän silmä viimein aarniometsäänkin. Jonkun verran tutustuttuaan sievän anttiloopin tapoihin opitaan niitä löytämään yhtä hyvin kuin sen maan omat tarkkasilmäisimmät asujamet. Anttiloopin tarkka kuulo ilmoittaa sille ihmisen tulon paljon ennen, kuin ihminen voi aavistaakaan sen läsnäoloa. Raskasten ihmisaskelten äänestä peljästyen hypähtää se makuultaan askelen tai pari johonkin aukkoon, josta voi katsella, mitä tapahtuu. Kuin vaskesta valettu kuva, jäykkänä ja hievahtamatta, väräyttämättä edes korviaankaan, jotka jo aikaa sitte ovat kääntyneet alas, ja liikuttamatta silmiään, seisoo se siinä kuunnellen ja katsoen; jalka, joka oli noussut astumaan eteen päin, pysyy siinä asennossa; ei vähinkään hievahdus ilmase olentoa eläväksi. Silloin on aika metsästäjän siepata nopeasti pyssynsä, tähdätä ja ampua, sillä jos vitkastellaan silmänräpäyksenkään aika, viisas elukka ponnistakse yhdellä ainoalla pitkällä hyppäyksellä toiseen pensaasen ja peittäytyy siihen taikka laskeutuu hitaasti matalaksi ja hiipii niin huomaamatta pois, että tuskin yksikään lehti, yksikään korsi liikahtaa.

Tällä tavoin aarniometsä näyttelee vaihtelevia yksityiskuvia tarkastelijalle. Ken osaa nähdä ja etsiä, hän löytää mistä metsän osasta ja mihin aikaan hyvänsä enemmän huomioon otettavaa, kuin hän kykenee hyväkseen käyttämään. Mutta ei joka paikassa eikä joka aikaan voida huomata samaa. Täällä kun kevät supistuu muutamiksi viikoiksi, kesä ja syksy joiksikuiksi päiviksi ja pitkä talvi kuten arollakin alkaa vallita melkein heti sateen lakattua, niin täydellinen, rikas, kaikin puolin kuohuva kasvi- ja eläin-elämä myöskin supistuu hyvin lyhyeksi. Heti, kuin linnut saavat hautomistoimensa loppuun, alkavat he vaellella ja kuljeksia; nisäkkäät heti, kuin luulevat käyttäneensä jotakin metsän osaa hyväkseen niin paljon kuin mahdollista, siirtyvät toiseen. Sen tähden voidaan tavata ja tavataankin samassa paikassa eri aikoihin eri eläimiä tai ainakin nähdään ihan erilaisia kuvia eläinten elämästä. Niinpä esimerkiksi joki tulee sitä rikkaammaksi, mikäli metsä tyhjenee.

Joen ollessa tulvillaan nähdään vähä niitä eläimiä, jotka elävät veden rannoilla ja vedessä. Kaikki saaret ovat syvällä veden alla, kaikki rannat samoin, ja sen tähden ovat niissä molemmissa asuvat linnut tulleet karkoitetuksi. Ja jos todella krokotiili joskus nostaa päätänsä tai jotkut pesokarhut selkäänsä vedestä, täytyy sen tapahtua hyvin lähellä venettä taikka se muuten jää huomaamatta. Siispä oikeastaan vain niilihevot, joita paikoittain on runsaastikin, ja veden päällä lentelevät linnut, ehkäpä myöskin jotkut sukeltajalinnut ovat ainoina näkyvinä todistuksina, että myöskin joessa ja sen rannoilla elää ylhäisempiä luurankoisia. Vaan kuin sateen lakattua joen pinta alenee ja kaikki saaret, hietasärkät ja rantaäyräät tulevat näkyviin, muuttuu joen kuvassa eläinkuntakin. Nyt peräytyvät niilihevot syvimpiin paikkoihin, yhtyvät siellä pienemmiksi tai suuremmiksi, välistä hyvinkin suuriksi joukoiksi ja vetävät hyvin puoleensa huomiota, koska hengittäminen pakottaa niitä nouseman vedenpintaan ja se tapahtuu pärskinällä, joka kuuluu kauas; välistä ne saattavat myöskin nousta päiviksi yksinäisille saarille tai hietasärkille makailemaan ja ojentelehtamaan auringon paisteessa, ja silloin ne hyvästi näkyvät jo kilometrinkin päähän. Nyt krokotiilit oikein himokkaasti tekevät, mitä joen tulvillaan ollessa jäi tekemättä, oleksivat puolenpäivän aikaan tuntikausia auringon paisteessa. Sitä varten ryömivät ne jo aamupäivällä ylös mataloille hiekkasaarille, pudottautuvat kuuluvasti muksahtaen hiekalle, avaavat terävähampaiset kitansa selki seljälleen ja makaavat kymmenen, kaksi-, kolmekymmentä samalla hietasärkällä mikä missäkin suunnassa, vierekkäin, monesti päällekkäinkin lähelle iltaa. Nyt on hietasärkillä sekä joen molemmilla ja suurimpien saarien rannoilla lintuparvia, joiden ääretön paljous vaikuttaa mahtavasti. Sillä tähän aikaan ovat enimmät kotoiset kahlaajat ja vesilinnut selvinneet hautomistoimistaan ja saapuneet poikinensa joelle herkuttelemaan runsaalla, vaivatta saatavalla ravinnolla; samaan aikaan yhtyy heidän joukkoonsa pohjoiset muuttolinnut, jotka viettävät täällä talvea. Näitä viimemainituita asuu nyt kaikissa aarniometsän osissa, vaan eivät ne siellä herätä läheskään niin suurta huomiota kuin joella, jonka rannoille ja saarille suurimmat ja siis helpoimmin näkyvät muuttolinnut asettuvat. Nyt saattaa tila joen varsilla käydä liian ahtaaksi ja ravinto niukaksi, vaikka sitä epäilemättä onkin hyvin runsaasti. Niinpä joka paikka on täynnä, jopa liiankin täynnä, jokaisessa ravintoa lupaavassa paikassa pyydystävät tuhannet kilvan, ja joka makuupaikastakin taistellaan. Kolme päivää purjehdin minä hyvässä tuulessa hyvällä veneellä Valkoista Niiliä vastavirtaan ja koko sillä pitkällä matkalla oli molempia joen rantoja kaunistamassa keskeytymätön kirjava ja elävä jono erilaisimpia kahlaajia ja vesilintuja. Keskellä Sinisen Niilin aarniometsiä voidaan nähdä ihan samaa. Pitkät hietasärkät ovat siellä ihan täynnänsä harmaita ja neitsytkurkia, vaikka ne paikat ovatkin näillä, täällä talvea viettävillä muuttolinnuilla ainoastaan lepo-, sulanluonti- ja makuupaikkoina, joista ne joka aamu lentävät arolle etsimään ravintoa ja jonne ne jo aamupäivällä palaavat juomaan ja kylpemään, siistimään höyheniänsä ja viettämään yötä alinomaisessa krokotiilien hampaihin joutumisen vaarassa. Joukkoon tulee aina puolenpäivän aikaan muutamia kruunukurkia, saattaen entiset hyvin kiihkoihinsa, koska ovat, vaikka ei parempia, kuitenkin paljon innokkaampia tanssijoita kuin toiset kurjet ja tultuaan aina harjoittelevat taitoansa ja siten kiihottavat toisia kilpailemaan. Samoille särkille tulee usein myöskin haikara-ibiksiä, haikaran kaltaisia, valkoisia, vähän ruusunkarvaiselta vivahtavia, siiviltään hehkuvan-ruusupunaisia lintuja, ja ne asettuvat saaren äärimmille laiteille tai niiden viereisiin veteliin paikkoihin; sopivassa valossa nämä oikein hehkuvat, ainakin ihmeellisen kauniisti eroavat vaaleanharmaista kurjista ja siten koko paikkaa ihmetyttävästi kaunistavat. Joen mannerrannalla ylpeästi astuskelevat komeat jättiläis- ja satulahaikarat, rumat, kummallinen muotoiset marabut kävelevät arvokkaasti edes takaisin, välkkyvät avonokka haikarat seisovat suurissa joukoissa, goljat- ja hopeahaikarat kaalelevat tavoittelemassa jotakin kalaa; siinä seisoo ja makaa, ui ja sukeltaa, kävelee syömässä, lavertelee ja lörpöttää tuhansia kannus-, niili- ja muita hanhia, leski- ja lapasorsia, käärmeenkaula-lintuja, ibiksiä, isoja kuoveja, rantasipejä, sirriäisiä, vesipääskyjä, vikloja ja paljo muita, joista kaikista tuo kirjava lintujono syntyy kaunistamaan jokea ehkä vielä enemmän kuin haikara-ibikset. Veden päällä, paitsi jo mainittuja, joista aina on joitakuita tulemassa tai menemässä, lentelevät edes takaisin myöskin tiirat ja lokit, törmäpääskyt ja mehiläissyöjät, ja ylemmissä ilmakerroksissa kiertelevät komeat merikotkat.

Muutamien lajien tästä kaikin puolin hyvin rikkaasta joen siipiväestä täytyy odottaa veden vähenemistä alimmilleen ennen, kuin voivat ryhtyä pesimispuuhiin, koska heiltä veden korkealla ollessa kokonaan puuttuu sellaisia pesäpaikkoja, kuin he tahtovat. Niihin kuuluu eräs kaunis ja kirkasvärinen, viisas ja vilkas astumalintu, jo vanhaan aikaan tunnettu krokotiilin vartia eli Herodoton mukaan trokilus, jonka hän ja hänen mukaansa Plinius kertovat elävän uskollisessa ystävyydessä krokotiilin kanssa. Heidän kertomuksensa ei ole mikään satu, kuten ehkä luultaisiin, sillä minä olen huomannut sen ihan todeksi. Krokotiilin vartia, joka on usein kuvattuna muinaisen Egyptin muistomerkkeihin ja merkitsee hieroglyyfi-aakkosissa U-kirjainta, elää myöskin Egyptissä ja Nubiassa, mutta nykyään toimittaa vasta Sudanissa krokotiilille sitä palvelusvirkaa, josta se on tullut kuuluisaksi muinaisten kansojen kesken. Ei hän kuitenkaan palvele yksistään krokotiileja, vaan kaikkia eläimiä, jotka tahtovat käyttää hyväkseen sen valppautta. Ollen tarkkaavainen ja utelias, kiihtyväinen ja halukas parkumaan sekä kaikuvaääninen sopii se varsin hyvin kaikkein varomattomampien olentojen varoittajaksi. Hänen valppaudeltaan ei jää huomaamatta lähestyvä peto eikä epäilyttävältä näyttävä ihminen; kiintyypä hänen huomioonsa myöskin jokainen purje- tai soutuvene, eikä se koskaan jätä huomiotansa ilmoittamatta kovalla huudolla. Siten hän saattaa jokaisen oudonlaisen tapauksen kaikkein niiden eläinten tiedoksi, jotka oleksivat samoilla paikoilla kuin hän, ja heidät itsensäkin ottamaan selkoa, onko todella vaara, ja usein kaikki hänen varoituksestaan vaaria ottaneet pakenevat. Se hänen vartiatoimensa on. Ystävyyssuhde hänen ja krokotiilin välillä tuskin vain on molemminpuolinen, sillä olisipa toki liikaa uskoa krokotiililla olevan ystävyyttä. Ei krokotiili häntä kohtele niin viattomalla tavalla siitä syystä, että se matelevainen peto tuntisi hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, vaan koska se tuntee hänet ihan tarkoin ja arvostelee häntä oikein. Ollen pienuudesta asti tutustunut tuohon hirviöön, asunut samoilla hietasärkillä, joilla sekin tavallisesti levähtelee, ja yhä liikkunut sen ympärillä kohtelee hän sitä, kuin hän olisikin herra ja se palvelija. Arvelematta astuu hän lepäävän hirviön selkään, pelkäämättä lähestyy sen avonaista kitaa tutkimaan, eikö ehkä joku iilimato ole imeytynyt sinne kiinni tai joku ruokapalanen jäänyt hammasten väliin, ja vitkastelematta ottaa molemmat pois. Krokotiili pysyy levollisena, koska varmaankin kokemuksesta tietää, että on mahdoton saada kiinni tuota yhä valpasta, ripeää ja sukkelaa pikku veitikkaa. Näin minä itsekin krokotiilin vartian kerran syövän Afrikan kiljukotkan kanssa yhtaikaa samaa kalaa, jonka kotka oli iskenyt ja kantanut hietasärkälle. Sill'aikaa kuin kotka, molemmat jalat kouristettuina kiinni saaliisen seisten sen päällä, nokallaan hakkasi irti muutamia paloja, pysyi kärkkyvieras kohtuullisen kaukana suuren herran pöydästä; mutta heti, kuin kotka nosti päänsä nielemään, syöksähti kärkkyvieras silmänräpäyksessä luo, sieppasi kotkan irroittaman palasen ja juoksi yhtä kiireesti, kuin oli tullutkin, takaisin entiselle paikalleen syömään saalistansa. Yhtä suuresti kuin tämä itsetajuinen uskaliaisuus kummastuttaa myöskin krokotiilin vartian viisaus kätkeä munansa kutsumattomilta vierailta. Kauan olin minä turhaan etsinyt tämän linnun pesää. Milloin sen hautoma-aika alkoi, sain kyllä selville paloittelemalla muutamia ampumiani krokotiilin vartioita; kuin otin lukuun hänen elintapansa, tiesin ihan varmaan, että se voi pesiä ainoastaan hietasärkillä. Vaan turhaanpa sain sittekin tarkimmasti etsiskellä sen mieluisimpia oleskelupaikkoja, pesää en löytänyt. Viimein huomasin parin, joista toinen istui maassa ja toinen puuhaili jotakin hänen tienoillansa, sieppasin kiikarini ja astuin, istuvaa lintua yhä tähystellen, suoraa päätä sitä kohti. Kuin pääsin lähelle, nousi se, työnteli kiireimmiten hiekkaa erääsen paikkaan ja juoksi toisen kanssa pois, tosin tapansa mukaan huutaen, mutta osoittamatta mitään tavallisen kiihtymyksen merkkejä. Minä en siitä pettynyt, tähystelin yhä sitä paikkaa ja tulin luo. Vaan enpä sittekään voinut huomata pesää; viimein näin hiekan olevan eräästä paikasta hiukan uurteisena ja, kuin siitä kaivoin, tuli käsiini kaksi munaa, jotka ihan eksyttävästi olivat hiekan karvaiset ja piirteiltäänkin sen näköiset. Jos emällä olisi ollut enempi aikaa, kuin minä sille annoin, niin arvattavasti en olisi enää löytänyt sitäkään vähäistä epätasaisuutta.