Part 14

Ihan samalla tavalla kuin mutakala elävät myöskin säekalat talven ylitse, ja molempien näiden tavalla kaivautuvat kaikki arolla elävät konnat, jopa muutamat matelevaisetkin, varsinkin vesikilpikonnat ja krokotiilit, mutaan talvimakuulle, pysymään siten hengissä kuolettavan ajan yli. Sitä vastoin kaikki maalla elävät matelevaiset liikkuvat juuri talven kuumimmassa hehkussa elävimmästi ja siten suuresti vilkastuttavat autiota aroa; sillä niitä asuu siellä ihmetyttävän paljo. Paitsi kyykäärmettä, jonka jo edellä mainitsin, on arolla vielä toinenkin myrkkykäärme: aspis- tai sylkikäärme, vaarallisimpia matelijoita, kuin olemassa on. Tämä käärme, vielä paljon kuuluisampi tai pahamaineisempi kuin sarvikäärme, on se, jolla Mooses teki ihmeitä faraon edessä, kuten käärmeiden lumoajat vielä nytkin tekevät, se, jota Egyptin muinaiset kuninkaat kantoivat kullasta tehtynä päässänsä vastustamattoman voimansa vertauskuvana, se, jota he käyttivät kostaessaan pahantekijöille tai vihollisille, se, josta muinaiset kirjailijat ovat meille jättäneet kauhistavia eikä suinkaan aina vääriä kertomuksia. Päin vastoin kuin muut myrkkykäärmeet liikkuu tämä päivällä; jos sitä ei ärsytetä, on se hyvin viattoman näköinen, ja muuten hyvin sukkela, kiukkuinen ja rohkea, niin että sillä on kaikki ne ominaisuudet, jotka tekevät myrkkykäärmeen vaaralliseksi. Sekä hiekan että kellastuneen ruohon näköisen värinsä tähden jää se enimmäkseen huomaamatta, se suikertelee usein kammottavan nopeasti ruohokossa ja tietäen aseensa pelottavuuden varustautuu heti rynnäkköön, kuin huomaa vaaran uhkaavan. Asettuen taisteluun nostaa se viidennen tai kuudennen osan ruumiistaan pystyyn, levittää kaulaluunsa kilveksi, jonka päällä pieni pää vilkkaine, melkein säkenöivine silmineen liikkuu, katsoa tuijottaa terävästi vastustajaansa ja sitte yht'äkkiä tekee melkein aina kuolettavan iskun ja purasee -- kammottavan kaunis näkö, ihmetyttävä ja kauhistava sekä ihmisille että eläimille. Yleensä kerrotaan sen voivan puremattakin vahingoittaa sylkemällä tai ruiskuttamalla myrkkyä vastustajaansa, ja todella sen suuret myrkkyrauhaset erittävätkin tuota kuolettavaa nestettä niin runsaasti, että sitä riippuu suuret pisarat hänen reikäisten myrkkyhammastensa päissä. Eipä siis ihme, että niin aron synnynnäinen asujan kuin länsimaalainenkin paljon enemmän pelkää tätä kuin hidasta sarvikäärmettä, joka heitä yöllä leirissä ahdistaa; voidaan kyllin käsittää, että länsimaalainen ihan arvelematta ampuu jokaista viattomintakin käärmettä, kuin näkyviin tulee, ja että viimein vähinkin rasahdus ruohokossa tai lehdissä vähän säikyttää tai ainakin tekee varovaksi. Sellaista rasahtelemista kuitenkin kuuluu arolla lakkaamatta, kun näet muitakin käärmeitä, kuusi metriä pitkästä jättiläisestä, assalasta eli hieroglyyfikäärmeestä aina pieniin viattomiin tarhakäärmeihin asti, kaikkia on yhtä lukuisasti kuin aspiksia, ja sitä paitsi on kaikkialla myöskin lukematon joukko kaikenlaisia liskoja. Ken pelkää käärmeitä, hänet saattavat liskot lepyttää matelevaisiin, sillä viehättävämpiä ilmiöitä kuin nämä sukkelat ja väriltään komeat elävät ei arolla ole nähtävänä. Maata myöten livahtelevat ne, pensaiden ja puiden oksia myöten kiipeilevät ne ylös, termiittein pesistä ja ihmisasunnoista katselevat ne alas, jopa kaivelevat hiekan alitsekin teitänsä. Muutamat lajit vetävät, värien komeuteen ja välkyntään katsoen, vertoja kolibreille, toiset ilahuttavat liikettensä nopeudella ja sievyydellä ja vielä toiset vetävät ruumiinrakennuksensa kummallisuudella puoleensa huomiota. Vielä sittekin, kuin näitä erittäin elvyttävä aurinko menee mailleen ja suurin osa näistä vikkelistä olennoista asettuu levolle, antaa aro tarkastelijalle työtä: sillä yön tullessa gekot, jotka ovat päivän pitkään hiljaa ja rauhallisina riippuneet puiden rungoissa tai huoneiden orsissa, varustautuvat työhönsä, huutavat kovasti ja kaiukkaasti omaa nimeänsä ja harjoittavat metsästystänsä, ihan aristelematta ihmistä. Ikivanha väärä luulo panettelee -niitä erittäin myrkyllisiksi eläimiksi ja sama luulo kummittelee vielä tänäkin päivänä tietämättömäin ihmisten aivoissa. Ne ovat yöeläimiä ja sen tähden toisin varustetut kuin saman luokan päiväsaikaan toimivat lajit. Niiden erityinen tuntomerkki on, että heillä on sormien ja varpaiden ensi nivelissä leveät pikku tyynyt ja niiden alla tiheässä pieniä lehtiä; nämä tyynyt vaikuttavat imuliuskojen tavalla ja siten tekevät kiipeämisen tavattoman helpoksi. Noissa lehtityynyissä luultiin huomaavansa myrkkyrauhasia, vaikka se täytyy vähänkin ajatellen huomata mahdottomaksi. Gekot tosiaan ovat ihan viattomat ja miellyttävät eläimet ja saavuttavat hyvin pian jokaisen vanhoihin erhetyksiin eksymättömän tarkastelijan suosion. Ollen kotieläimiä sanan paraimmassa merkityksessä, ne kun innokkaasti ja hyvällä menestyksellä harjoittavat kaikkein kiusallisten syöpäläisten hävittämistä, elvyttävät ne yöllä sekä savi- että olkiasuntojen kaikkia paikkoja, kiipeävät melkein erehtymättömän varmasti noiden lehtityynyjensä avulla, liikkuvat missä asennossa hyvänsä, pää ylös tai alas päin, pysty- tai vaakasuoraan, leikitsevät ja pyydystävät ja ajelevat toisiaan huvittavasti ja ilahuttavat sitä paitsi myöskin kaiukkaalla äänellään, tuottavat siis sekä huvia että hyötyä. Kukapa järkevä ihminen siis ei viimein mieltyisi heihin?

Mutta sittekin: matelijoita, ikään kuin ihmisen kiroamia eläimiä ne ovat ja sellaisina pysyvät eivätkä pysty kilpailemaan paljon liikkuvaisemman lintumaailman kanssa. Sen tähden voidaan ehkä sanoa, että vasta linnut osoittavat ystävyyttä arolla oleksivalle ihmiselle ja hänet lepyttävät tähän asti tarkasteltuihin eläimiin.

Aron lintumaailma on rikas lajeista ja rikas myöskin lintujen luvulta. Oltakoonpa missä hyvänsä, aina ihan varmaan on lintuja näkyvissä tai kuuluvissa. Tiheimmästä ruohometsästä kaikuu yksinäisten trappien kova huuto, vesien rantatiheiköistä helmikanojen torvisävelet tai frankoliini-kanojen parunta; puista helisee kyyhkysien kuherrus ja laverrus, tikkain nakutus ja riemuäänet, partalintujen täysinäiset houkutusäänet, monenlaisten kutojalintujen ja muutamain rastaan kaltaisten laulajain yksinkertaiset sävelet; ulos pistävillä puun oksilla tai muilla tähystyspaikoiksi sopivilla. esineillä istuvat, saalista tähystellen, käärme- ja lauluhaukat, närhit, drongot eli kuristajalinnut ja mehiläissyöjät; ruohometsässä juoksentelee tai sen päällä liitelee sihteeri eli kurkikotka, jota maan synnynnäiset asujamet sanovat kohtalolinnuksi; ylemmissä ilmakerroksissa liitelevät pääskyset ja muut kärpästen ajajat ja vielä ylempänä kiertelevät kotkat. Ei yhtään alaa ole asujamitta, melkein jokainen pieninkin paikka on asuttuna; ja kuin Pohjolan talvi pääsee valtaansa, lähettää se vielä monta Europankin lintua, tornihaukat ja muita haukkoja, kuristajat ja närhit, viiriäiset ja haikarat ja paljon muita arolle, joka niille kaikille riittää vierasvaraiseksi majapaikaksi vuoden tukalaksi ja köyhäksi ajaksi.

Todella aroa kuvaavia ovat hyvin harvat siellä elävät linnut, ja sen luonne tuskin ainoastakaan näkyy niin selvään, että sitä tai tätä voitaisiin heti ensi katsauksella sanoa arolinnuksi, kuten kaikki aavikkolinnut heti tunnetaan. Kuitenkin valpas tarkastaja huomaa, että arolinnutkin johonkin määrään kuvastavat kotoansa. Eräästä suuresta, kurjen muotoisesta petolinnusta, äsken juuri mainitusta sihteeristä eli kurkikotkasta, eräästä runsaaseen ja pehmoiseen, isohöyheniseen pukuun verhoutuneesta, hitaasti ja laiskasti lentävästä haukasta, käärmehaukasta, eräästä olkikeltaisesta kehrääjästä, jonka höyheniä käytetään koristeina, eräästä helmi- ja frankoliini-kanasta, eräästä trapista ja kamelikurjesta täytyy meidän heti huomata, että ne kuuluvat arolle, että niiden oikea koti voi olla ainoastaan siellä. Aro ei kyllä suinkaan ole väririkkaampi kuin aavikko, mutta siellä on paljon enempi piilottavaa suojaa ja sen tähden se voi paljon vapaammin maalata ja kuvata kuin aavikko. Kuitenkin huomataan, että sekin paraastaan tuottaa vain kahta väriä: enemmän tai vähemmän vivahtelevaa olkikeltaista ja vaikeamääritteistä harmaansinistä, jotka molemmat tulevat näkyviin sekä petolintujen että kanojen höyhenissä, vaikka sentään on myöskin muita tummempia, kirkkaampia ja loistavampia värejä. Suurempaa värityksen ja kuvauksen vapautta näkyy, minun mielestäni merkillistä kyllä, sellaisissakin linnussa, joiden heimo tai suku paraastaan asuskelee arolla.

Jos koetetaan laveammin kuvata joitakuita arolintuja, että saisimme itse seudun tuntomerkkejä, niin tulee vaali vaikeaksi, koska melkein jokainen näyttäisi ansaitsevan tarkempaa selitystä. Tilan vähyys vaatii kuitenkin minua rajoittamaan kuvaustani, ja sen tähden riittäköön, jos valitsen yhden linnun yläilmoista, yhden maassa elävistä ja yhden yölinnuista, vetääkseni niiden avulla muutamia lisäpiirteitä aron yleiskuvaan.

Ken oleskelee kauemmin arolla, häneltä ei mitenkään voi jäädä huomaamatta suuri petolintu, jonka lentokuva, pitkäin ja teräväin siipien ja tavattoman lyhyen purston kauniskaarteisten ulkopiirteiden tähden, eroaa kaikista muista petolinnuista, jonka lento voittaa kaiken muun lennon. Korkealla ilmassa lentää liitelee, uiskentelee, tepastelee, kujehtii, tanssii ja tekee kuperkeikkoja tämä kotkan kokoinen lintu, milloin levittäen siipensä ja minuuttimäärin ihan liikahtamatta pysyen samassa asennossa, milloin kiivaasti lyöden siivillään, milloin nostaen ne ruumistaan ylemmäksi, milloin niitä, kierrellen ja väännellen, milloin painaen ne kiinni ruumiisensa, niin että hänen täytyy pudota suoraan maata kohti, ja milloin niitä niin voimakkaasti ojennellen, että hän muutamassa minuutissa kohoaa arvaamattoman korkealle. Jos se lähestyy maata, niin tulevat kirkkaasti näkyviin samettimustan pään, kaulan, rinnan ja vatsan, alapuolelta hopeavalkoisten siipien ja vaalean-kastanjaruskean purston selvästi toisistaan eroavat värit; jos se tekee kuperkeikan, näkyvät selvään purston kaltainen seljän väri ja leveä vaalea siipinauhus; jos se laskeutuu vielä lähemmäksi, saatetaan myöskin huomata korallipunainen nokka sekä samanväriset ohjakset ja kynnet. Jos kysytään aron eläimiä tarkastavalta paimentolaiselta tätä kaikin puolin huomioon kiintyvää, erittäin kummallista petolintua, niin hän vastaukseksi kertoo merkillisen, voimakaspiirteesen tarun. "Hänelle", kertoo hän, "antoi kaikkivaltias armossaan runsaita lahjoja, ennen kaikkea suuren viisauden. Sillä hän on lääkäri taivaan lintujen joukossa, tunteva taudit, jotka vaivaavat luojan luotuja, ja tunteva kasvit ja juuret, joilla ne paranevat. Etäisistä maista näet sinä hänen tuovan juuria; mutta turhaan koetat saada selville, mihin häntä on kutsuttu parantamaan niillä sairaita. Hänen lääkettensä vaikutus on ihan varma; niiden syöminen antaa elämän, niiden hylkääminen jättää alttiiksi kuolemalle; ne ovat kuin hedjab, jonka on Jumalan-miehen käsi kirjoittanut, kuin Muhammedin käsky, hänen, jota me nöyrästi ylistämme. Sitä, joka on viheliäinen Herran edessä, Adamin poikaa, ei ole kielletty niitä käyttämästä. Ota vaari, mihin lääkärikotka tekee pesänsä, äläkä vahingoita hänen muniaan; odota, kunnes hänen lastensa höyhenet eivät enää päästä verta juoksemaan; mene silloin kotkan kotoon ja vahingoita jonkun hänen lapsensa ruumista. Heti silloin huomaat isän lähtevän lentämään itää kohti, sinne päin, jonne sinä rukoillessasi käännyt. Älä väsy, vaan odota kärsivällisesti, kunnes hän palaa. Hän tuo juuren käsissään; säikytä häntä, että hän pudottaa sen sinulle; ota se aristelematta, sillä se tulee Herralta, jonka kädessä elämä on, eikä siinä ole mitään noituutta; mene sitte ja paranna sairaasi, ja he kaikki paranevat, jos armias Jumala niin on määrännyt."

Lintu, jonka käytös on saanut aikaan sellaisia runokukkia, on ilvehtijä eli "taivaan apina", kuten abessinialaiset häntä nimittävät, eräs käärmekotka; juuret, joita kantavaksi taru häntä kuvaa, ovat käärmeitä, jotka se on iskenyt ruuakseen. Perin harvoin nähdään hänen levähtävän; tavallisesti lentelee se edellä kuvatulla tavalla, kunnes jonkun käärmeen näkö saa hänet syöksymään suin päin alas ja ryhtymään taisteluun. Ollen, kuten kaikki käärmeitä syövät petolinnut, kynsiensä tiheällä sarvisuomus-panssarilla ja hyvin tuuhealla höyhenpuvullaan kylliksi suojeltu käärmeiden myrkkyhampailta, hän ei pelkää vaarallisimpiakaan myrkkykäärmeitä; siten hän on oikea aron hyväntekijä. Mutta ei tämä hänen toimensa ole levittänyt hänen mainettaan kotiseutunsa kansojen piireihin, vaan sen on tehnyt yksinomaan hänen ihmeellinen lentonsa.

Lääkärikotkan ilmeinen vastakohta on maahan kahlehdittu kamelikurki. On sekin tullut arabialaisten satujen sankariksi, mutta ne eivät kuitenkaan ole häntä ylistelleet, vaan pikemmin halventaneet, niissä kun kerrotaan, että se oli pelkästä ylpeydestä yrittänyt lentämään aurinkoon, siellä kurjasti palanut ja sitte syöksynyt nykyisessä muodossaan maahan. Meille sitä vastoin hänen elämänsä tarjoaa sitä parempaa tarkastuksen ainetta, kuin siitä, kuten tästä jättiläislinnusta itsestäänkin, tiettävästi yhä vielä on vääriä luuloja.

Vaikka kamelikurkea tavataan myöskin Afrikan ja Länsi-Aasian aavikoiden kasvirikkaimmissa notkelmapaikoissa, niin oikeastaan se kuitenkin oleksii lukuisasti vain ravintorikkaalla arolla. Siellä nähdään kamelikurjen helposti tunnettavia jälkiä melkein joka päivä, mutta itseään kuitenkin hyvin harvoin. Hän on kyllin korkea katselemaan suojelevan ruohometsän ylitse sekä kauas näkevä ja arka, jonka tähden se enimmäkseen näkymättä pakenee lähestyvää ihmistä jo etäältä. Jos onnistuu tarkastella häntä matkan päästä, niin huomataan, että hän, paitsi hautomisaikana, mielellään tahtoo viettää ainakin hyvin mukavaa elämää. Aikaisin aamulla ja illan tullessa käyskelevät yhteen osuneet kamelikurjet syömässä; puolenpäivän aikaan makaavat kaikki leväten ja ruokaansa sulattaen maassa, ehkä myöskin käyvät juomassa tai kylpemässä, jopa meressäkin, milloin soveltuu; myöhemmin he huvikseen pitävät kummallisia tansseja, juoksennellen kuin mielettömät piirissä ja siipitöyhtöjään löyhytellen, ikään kuin koettaisivat lentää; auringon laskeutuessa käyvät he levolle, vaan laiminlyömättä edes silloinkaan turvallisuutensa katsontaa. Jos vaarallinen vihollinen uhkaa, ryöpsähtävät ne hurjasti pakenemaan ja kohta jää vihollinen kauas jäljelle; jos heikonlainen peto hiipii luo, tappavat he sen tavattoman vahvoilla jaloillaan. Siten kuluu kamelikurkien elämä melkein häiriöttä, jos vain ruokaa riittää. Sitä ne tarvitsevat melkoisen paljon. Ihmetyttävä on heidän ruokahalunsa ja yhtä ihmeellinen heidän vatsansa kyky ottamaan vastaan suurin joukoin mitä erilaisimpia kappaleita ja joko sulattamaan ne tai ainakin säilyttämään niitä ja kuitenkin pysymään itse turmeltumatta. Kaikki, kuin kasvissa on, juurimuhkuroista hedelmään saakka, sulaa siinä sananparreksi tulleessa vatsassa, ja samoin kaikki pikku eläimet, sekä luuttomat että luurankoiset. Vaan ei siinä vielä ole läheskään kaikki. Kamelikurki nielee mitä hyvänsä, kuin kurkusta sopii alas: naulan painoisia kiviä ja vankeudessa tiilinpalasia, tappuroita, rääsyjä, veitsiä, avaimia ja avainkimppuja, rautanauloja, lasinpalasia ja siruja, lyijyluoteja, kulkusia ja paljo muuta; voi se tulla itsemurhaajaksikin, jos oli saatavissa sammuttamatonta kalkkia hänen nieleksiäkseen. Erään vankeudessa kuolleen kamelikurjen vatsasta löydettiin mitä erilaisimpia esineitä, jotka yhteensä painoivat viidettä kiloa. Tämä syöppö lintu nieleksii kanapihassa nuoria hanhia ja kanoja kokonaan, kuin ne olisivat ruokasimpukoita, kiskoo muureista saviseosta vatsansa täytteeksi eikä säästä niin mitään, kuin suuhun sopii ja irti vain lähtee. Tarpeellisen ruokamäärän mukainen, joka muuten ei suinkaan ole liian suuri, hänen suuruuteensa ja liikkuvaisuuteensa katsoen, on myöskin hänen janonsa, ja sen tähden täytyy hänen asuinpaikoissaan olla sekä ravitsevia kasveja että vesiä tai ainakin lähteitä. Jos ruoka tai vesi tai molemmat loppuvat, täytyy kamelikurjen muuttaa muuanne, ja silloin se usein kulkee hyvinkin pitkät matkat.

Kevään tullessa herää kamelikurkien sydämmessä leikin vaisto ja silloin niiden tavallisessa elämässä tapahtuu huomattavia muutoksia. Laumat hajautuvat pienemmiksi joukoiksi ja täys'kasvuiset urokset ryhtyvät pitkälliseen taisteluun naaraksista. Hyvin kiihkoissaan, joka ulkonaisestikin näkyy kaulan ja reisien vertymisestä hyvin punaisiksi, asettuu kaksi kilpakosijaa vastakkain; he löyhyttävät hajallisia, valkoisia siipiään, niin että niiden koko komeus tulee näkyviin, liikuttelevat yht'aikaa kaulojaan niin monimutkaisesti, että sitä on vaikea kuvata, ne kun kääntyvät ja vääntyvät ja taipuvat milloin mitenkin, sivulle ja eteen päin; ne ääntelevät milloin syvästi ja käheästi kuin kumea rummutus, milloin kuin leijonan kiljunta, katsoa tuijottavat toinen toiseensa, laskeutuvat polvilleen maahan ja liikuttelevat siinä kaulojaan ja siipiään vielä sukkelammin ja kauemmin kuin ennen, hyppäävät jälleen ylös, juoksevat vastakkain, koettavat viimeinkin pikaisessa ohijuoksussa vahingoittaa voimakkaalla potkauksella toinen toistansa, ja, jos rynnäkkö onnistuu, repii voittaja terävällä kynnellään syviä ja pitkiä haavoja toisen ruumiisen ja reisiin. Samoin tekee voittaja anastetulle naaraksellekin, rääkkää sitä kopealla käytöksellä ja iskuilla pahimmasti. Yhdenkö vai useampiako naaraksia uros ottaa haltuunsa, ei ole vielä varmaan saatu selville; sitä vastoin luullaan varmaksi, että usein on samassa pesässä useampia naaraksia, ja on huomattu, että naaras ei hoitele munia, vaan paraastaan uros niitä hautoo ja samoin johtaa ja kasvattaa poikasia, jotka noin kahdeksan viikon kuluttua pääsevät munasta. Molemmissa töissä tosin naaras auttelee, mutta uros aina suorittaa suurimman osan työstä ja on poikia kasvattaessakin huolellisempi ja varovampi kuin naaras. Kamelikurjen pojat, jotka munasta päästessään ovat tavallisten kotikanojen kokoiset, tulevat maailmaan merkillisessä höyhenpuvussa, joka pikemmin on nisäkkään turkin kuin linnunpoikasien untuvapuvun kaltainen. Koska niillä on elämänsä ensi päivästä alkaen sukunsa suuri ruokahalu, kasvavat ne nopeasti, muuttavat kahden tai kolmen kuukauden kuluttua pukunsa, ensin naaraksen puvun kaltaiseksi, vaan tarvitsevat kuitenkin vähintään kolme vuotta ennen, kuin tulevat täys'kasvuisiksi ja ryhtyvät sukunsa kartuttamiseen.

Tässä ovat lyhykäisimmästi tämän aron jättiläislinnun elämänhistorian pääpiirteet; kaikki, mitä muuta hänestä kerrotaan, on pelkkää tarua.

Yölintu, josta vielä aioin puhua jonkun sanan, on eräs kehrääjä, jonka suvusta meilläkin on yksi, vaan arolla monta lajia, jotkut merkillisen koreitakin. Kuin ensimmäinen tähti ilmestyy ilta-taivaalle, alkavat nämä kaikkein leikillisimmät tai viehättävimmät yölinnut uutteran toimintansa. Päivällä nähtiin vain sattumalta joku ja siitä oli mahdoton aavistaa, miten suuresti juuri tämä lintu voi vilkastuttaa aroa; vaan kuin yö lähestyy, on niitä ainakin joku missä hyvänsä. Leirituli houkuttelee kehrääjiä kuten skorppioneja ja myrkkykäärmeitä; sen tähden tämä kevytlentoinen lintu aina ilmestyy arolla yötä viettäjäin lähelle ja liitelee kaikin tavoin tulen ja leirin ympärillä, laskeutuu välistä lähelle maahankin Ja laulaa ehkä jonkun säkeen surisevaa, kissan kehräämisen kaltaista yölauluansa, häviää pimeään, ilmestyy muutaman minuutin kuluttua jälleen ja tekee sitä tekoansa aamuun asti. Varsinkin yksi laji, lippukehrääjä eli "nelisiipi", viehättää aron asujamia. Hänen koristiminansa ovat käsi- ja kyynärsulkien välistä kasvaneet, melkein puolen metrin pituiset, lähelle latvaa höytyvittömät, vaan latvasta leveähöytyviset sulat, yksi kummassakin siivessä, paljon pitemmät kaikkia muita siipisulkia. Kuin tämä kehrääjä leikitellen lentelee, luullaan ihan näkevänsä kummitus. Näyttää ihan, kuin yhtä lintua aina kaksi pienempää seuraisi, kuin hän olisi jakautumassa kahdeksi tai kolmeksi linnuksi taikka kuin hän tosiaan liikuttelisi neljää siipeä. Yhtä suloinen hän kuitenkin on kuin muukin sukukuntansa, ja sen tähden se piankin huomataan yhtä miellyttäväksi ilmiöksi kuin kaikki muut lajit, jotka kaikki osaavat ilahuttavimmalla tavalla lyhentää monta muuten hyvinkin ikävää yötä arolla.

Nisäkästen luokka on myöskin laji- ja muotorikas arolla. Sen kasvit elättävät sekä lukemattomia anttilooppilaumoja, joita vasta oikeastaan voidaan sanoa aron luonnetta kuvaaviksi eläimiksi, että myöskin villipuhveleja ja villisikoja, sebrahevosia ja villiaaseja, elefantteja ja sarvikuonoja, serafeja eli giraffeja ja suuren paljouden jyrsijöitä, joiden, elämästä emme tiedä muuta kuin nimeksi pääpiirteitä. Niin lukuisan kasveja syövän eläinjoukon rinnalla vaikuttavat monet arolla elävät pedot luultavasti vain hyvää arolle; sillä ilman sellaista vastapainoa märehtijät ja jyrsijät ehkä lisäytyisivät niin suuresti, että sen alueen rikaskaan kasvikunta ei riittäisi niiden kaikkein elatukseksi. Pohjois-Afrikan aron yhtäläisyys yli koko alueen ja tosin vähäinen, vaan kuitenkin verraten riittävä seisovain ja juoksevain vesien runsaus estävät anttilooppeja kokoutumasta niin äärettömiksi laumoiksi, kuin on huomattu Etelä-Afrikan Karru-arolla; sen tähden tavataankin tätä solakkaa, kaunissilmäistä märehtijää kaikkialla yksitellen, pikku joukoissa ja suuremmissa laumoissa, talvella melkein samoilla paikoilla kuin kesälläkin. Villihevosia ja villiaaseja sitä vastoin on ainoastaan kuivissa, korkeissa paikoissa; serafit asuvat yksinomaan harvoissa, sarvikuono melkein ainoastaan tiheimmissä metsissä; elefantti karttaa suuria lakeuksia kokonaan ja äkäinen puhveli näkyy pysyvän yksinomaan kosteissa laaksopaikoissa. Heidän likitienoillaan oleksii leijona yhtä varmaan kuin samaan heimoon kuuluvan kesyn kotikarjankin tienoilla, jota vastoin viekas leopardi ja sukkela, juoksussa väsymätön gepardi mieluisemmin seuraavat pienempää anttilooppia, shakaali- ja arosudet ajelevat jäniksiä sekä ketut, hiipivät kissat ja haisunäädät pienempiä jyrsijöitä ja maassa eläviä lintuja.