Chapter 9

Toini ei vastannut. Kaksi vastakkaista vaatimusta taisteli hänen sisimmässään. Olisi tuntunut niin hyvältä avata koko sydämensä, uskoa sekä suuret että pienet huolet hänelle, joka ilolla olisi nostanut kuorman omille voimakkaille hartiolleen. Mutta ystävällekin oli vaikea uskoa sellaista, mikä koski myöskin muita, vieläpä läheisiä omaisia, sentähden sanoi Toini ainoastaan: -- Perintö velvoittaa, eikö totta? Perinnöksi annettu tehtävä voi sulkea tien, jonne sisäinen kutsum -- -- --

Eilert Olsenin kasvoille kohosi polttava puna, ja syvät sisäisen tuskan uurtamat uomat ilmestyivät otsalle.

-- Perintö on jotain peloittavaa, on kaikkein peloittavinta ihmiselämässä. Jo raha perinnöksi annettuna voi olla turmioksi, mutta mitä se sittekään merkitsee kaiken muun rinnalla.

-- Ja kuitenkin on perinnön jättäminen niin tavallista. Ajatelkaa esimerkiksi vanhempia -- eikä vanhempia yksistään. Antavathan melkein kaikki perintöä tavalla tai toisella. Kuoleva tekee määräyksiään, ottaa lupauksia -- -- --

-- Ja jos voisi, keskeytti Eilert Olsen, olisi tartuttava jokaisen kuolevan käteen ja huudettava niin kuin vain tuska opettaa huutamaan: älä pyydä, älä määrää, sinä et tiedä, mitä sinä sokeudessasi teet!

Eilert Olsen oli noussut ja astui kiivaasti edestakaisin nurmikkopenkereellä. Tuon tuostakin nosti hän käden otsalleen. Siihen kohosi hikipisara toisensa jälkeen kuin suuren sisäisen tuskan esiin pusertamana.

Toini ei uskaltanut puhua. Hän tunsi, että tässä piili jotain, jota hän ei ymmärtänyt. Sentähden hän tahtoi antaa hiljaisuuden lääkitä, mitä hän sanoin ehkä oli repinyt.

-- Meneehän siunauskin perintönä, sanoi hän viimein hiljaa.

Eilert Olsen pysähtyi ja jäi tuijottamaan häneen, ajatusten vielä kulkiessa kaukana. Näytti siltä kuin hän vasta vähitellen olisi käsittänyt Toinin sanat. Silloin tasoittuivat tuskan uurtamat uomat hänen otsallaan, ja kasvojen ilme kirkastui.

-- Te olette oikeassa. Minä en saisi moittia perinnön merkitystä, minä, joka itse olen saanut niin siunatun perinnön äidiltäni.

Toini pyysi saada kuulla jotain Eilert Olsenin äidistä. Hän tahtoi johtaa puheen pois alalta, joka näkyi herättävän tuskallisia tunteita ja jolla hän itse tunsi olevansa kykenemätön liikkumaan vapaasti.

-- Muistatteko mitä »Macbeth'issa» sanotaan Malcolm'in äidistä, kysäisi Eilert Olsen. -- Kerrotaan, että hän useammin oli polvillaan kuin pystyssä, ja että hän eläessään kuoli joka päivä. Sellainen oli minunkin äitini. Hänkin kuoli joka päivä kaikesta huonosta ja itsekkäästä. Olin ainoastaan kolmentoista vuoden vanha hänen kuollessaan, mutta sittekin on hän vaikuttanut elämääni enemmän kuin kukaan muu. Juuri tämä on usein pannut minut ajattelemaan, että meissä nykyajan kansassa tulevat sukupolvet jo elävät elämäänsä. Meissä he voittavat, meissä sortuvat. Sitä nämä »alkulähteetkin» minulle kohisevat.

Voimakas sisäinen liikutus kuvastui Eilert Olsenin kasvoilla, ja hän käänsi katseensa poispäin. Äänen väreestä ymmärsi Toini miten paljo hänen sisimmässään liikkui, mutta hän aavisti samalla, että tuo kaikki kuului siihen alaan, jonne hänellä, Toinilla, ei ollut oikeutta astua. Sentähden täytyi hänen vaijeta.

Alppikoski kohisi ja lauloi. Valkeat vaahdot viskautuivat kallioseinämiä vastaan, ja sille kohdalle, missä pyörre oli voimakkain, muodostui hieno auringonvalossa kimalteleva vaahtoharso.

Kuinka helmikirkkaina pisarat siinä kimaltelivat! Ja kuinka valkoista tuo vaahto oli! Siinä hohti taistelun pyörteessä saavutettua puhtautta.

-- Suuret surut puhdistavat, sanoi Toini kuin itsekseen, mutta mahtavatkohan pienet tehdä samoin? Ne ovat niin kumman näännyttäviä. Tuntuu usein siltä kuin ne eivät kuluttaisi ainoastaan kuonaa, vaan itse ainesta, minkä tulisi puhdistua, itse yksilöllisyyttä.

-- Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Sitä, että se, joka rohkeasti ja itsensä unohtaen kantaa suurta surun taakkaa tai se, joka hetkessä tekee suuren uhrauksen, esimerkiksi pelastaa toisen oman henkensä uhalla, hän saa tulikasteen, joka lyhyessä ajassa kirkastaa sen, mikä hänessä on hyvää, jaloa, mikä on Jumalasta. Sellainen ehjentää ja syventää persoonallisuutta. Mutta vuosi vuodelta kuluttavat, ahtaat, arkiset olot kuolettavat tavalla, joka ei ole jalostavaa, vaan ainoastaan tappavaa. Siinä tulee kykenemättömäksi elämään ja elämäntyöhön.

-- Sellaiseen kuolettamiseen ei kenelläkään ole oikeutta.

-- Mutta jos on saanut tehtävän perinnöksi. Perintö on sittekin pyhä velvoitus.

-- Mutta elämäntehtävä on sitä myöskin. Puhe muiden hyväksi elämisestä pitää mielestäni paikkansa ainoastaan siinä määrin, mikäli se soveltuu siihen, mikä minulle esiintyy todellisena elämäntehtävänäni. Puoliso ei saa elää puolisolleen, vanhemmat eivät saa elää lapselleen eikä lapsi vanhemmilleen siten, että hän käy kykenemättömäksi siihen työhön, johon hän sisimmässään tuntee kutsumusta. -- Me ihmiset otamme ja annamme keskinäisissä suhteissamme, mutta ei ainoallakaan ihmisellä ole niin tinkimätöntä oikeutta ottamiseen kuin elämäntehtävällä. On oikeastaan ihmeellistä, että puhutaan elämäntehtävän valitsemisesta. Tehtävä, sehän valitsee meidät. Sisäisenä pakkona tekee se valitsemisen mahdottomaksi. Se on siinä suhteessa samanluontoista kuin rakkaus. Ihminen, joka rakastaa, ei tiedustele: rakastanko, otanko. Kysymys sinänsä on köyhyyden todistus. Se, joka rakastaa, hän tietää sen.

-- Mutta kaikki eivät ole selvillä itsestään. Sisimmässä kuuluva ääni voi olla niin heikko, ettei tiedä, onko se »kutsumus», joka sydämen syvyydessä väräjää, todella tuollainen voimakas, oikeutettu ja omaksi ottava, jolle ei saa olla uskoton.

-- Se kuuluu aikanaan tarpeeksi voimakkaasti, jos vain olemme hiljaa. Mutta siinäpä rauhattoman aikamme heikkouden ja köyhyyden alkusyy juuri onkin. Eletään niin voimakkaasti ulospäin, että sisäiset lähteet ehtyvät. Kuumeinen kiire kannustaa ihmisiä. Aivot ahdetaan tietoja täyteen ilman että niistä lähtee enemmän elinvoimaa kuin sulamattomasta liikaravinnosta. Vaikutelma työntää toisen tieltään niin nopeasti, ettei sieluun jää jälkeäkään. Eikö sellainen tee köyhäksi, eikö kasvata henkistä heikkoutta? Voiko sellainen ihminen kuulla sisimpänsä ääntä ja -- olla sille kuuliainen?

-- Taas te joudutte lempialaanne. Kaikki teidän tienne vievät Roomaan.

Eilert Olsen hymyili. -- Niin taitaa olla. Minä luisun huimaavaa vauhtia yksipuoliseen hiljaisuuden ihailuun. Mutta enhän minä muille lakia säädä. Itselleni vain on hiljaisuus kuin ystävä, joka käy yhä suuriarvoisemmaksi, yhä rakkaammaksi, mitä enemmän saan olla sen seurassa. Minulla taisi jo lapsena olla taipumuksia tähän suuntaan. Äiti kertoi, että kerran pienenä jätin toverijoukon leikkimään ja hiivin yksinäisyyteen. Istuin piilossa piirustellen, kun äiti minut löysi, ja selitin, että tahdoin olla »yksin ja rauhassa». »Olla yksin ja rauhassa» on luullakseni tarpeellista kaikille, varsinkin rikkaan ja repivän murrosajan lapsille.

-- Mutta eiväthän kaikki tunne yksinäisyyden, syventymisen ja -- sanoisinko -- sulattamisen tarvetta. Ja miksi sitä tuntisikaan ellei usko elämän ulottuvan ajallisuuden tuolle puolen?

Eilert Olsen pudisti päätään. -- En luule, että pääsemme elämän vakavuutta pakoon, vaikkemme uskoisikaan ijäisyyteen siinä merkityksessä, mistä raamattu siitä puhuu. -- Kristitty eroittaa ajallisuuden ja ijäisyyden eri ajanjaksoiksi ja uskoo, että kun ajallisuuden ajanjakso on päättynyt, alkaa uusi, jonka pohjana ja perustuksena ovat uudet, meille tuntemattomat olot, ehjemmät, oikeudenmukaisemmat kuin ne, joissa nyt elämme. Ne jotka eivät usko raamatun ijäisyyskäsitteeseen, arvelevat, että nykyinen elämämme on jatkuva toinen toistaan seuraavien, lakkaamattomien kehitysjaksojen muodossa. Mutta jos näin uskomme, eikö siten ajallisuus muutu ijäisyydeksi, ja eikö siinäkin ajatuksessa ole vakavuutta, joka vaatii meitä pyrkimään kaiken sen omistamiseen, mikä voi auttaa meitä ja tulevia sukupolvia elämään sielun ja ruumiin puolesta raitista, tervettä ja onnellista elämää. Minusta on vakavuutta yllin kyllin tässäkin katsantokannassa. Mutta kristinusko kohottaa persoonallisuuden arvoa niin sanomattomasti, kun se yksilölle yksilönä myöntää ijäisyyselämän. Siitä syystä en ensinkään ymmärrä väitettä, että kristinusko on persoonallisuutta kuolettavaa. Minusta se vain kirkastaa sitä.

-- Niinkö? -- Väri vaihtui Toinin kasvoilla ja hän kääntyi Eilert Olseniin katseessaan suuri tuska. -- Mutta tuolla toisellakin väitteellä on perustuksensa, sen tiedän, sillä minä olen joutunut tekemisiin sen kanssa.

-- Te, kysäisi Eilert Olsen.

Toinin katse kääntyi taas häneen tuskasta terävänä ja sanat puhkesivat esiin kuin vuosikausien ahdistus niissä olisi purkautunut.

-- Ettekö te muista, miten rikashenkiset miehet mielet hehkua täynnä kätkeytyivät erämaan yksinäisyyteen »paetakseen maailmaa». Ettekö te tiedä, miten lukemattomat ovat silponeet ruumistaan tai -- sieluaan totellakseen käskyä »puhkaise silmäsi», »hakkaa kätesi poikki»?

-- Ja miksi? Sentähden että tuon käskyn sisältöä on rääkätty niinkuin kaikkia raamatun totuuksia. Ei ole ymmärretty, että se, mikä kristinuskossa on kuolettavaa, tarkoittaa ainoastaan sitä, mikä ansaitsee kuolemaa. Kaikki se, mikä meissä on hyvää, yksilöllistä, ja elämää ansaitsevaa, se saa -- ei tuomiota osakseen, vaan kirkastuksensa. Ja sellaista elämää varten olemme kaikki suuren Mestarin taideteoksina luodut. Se on luja ja valoisa uskoni.

Eilert Olsenin kasvot, joille tuska äsken oli leimansa painanut, loistivat nyt sisäisen valon kirkastamina ja säteilevinä seurasivat hänen silmänsä aurinkoa, joka hehkuvana painui yhä lähemmäksi taivaanrantaa.

Toini näki vilahduksen hänen kasvoistaan, mutta ei uskaltanut jäädä niitä katsomaan. Hän koetti katsella noita kuohuissa kimaltelevia, puhtaita pisaroita. Mutta sisimmässään hän puhui vieressään istuvalle: sinä hyvä, sinä rakas, miten sinua kiitän!

Ihmeellinen vapautuksen tunne oli vallannut hänet. Tuntui siltä kuin taakka, joka vuosikausia oli painanut, yhtäkkiä olisi hartioilta nostettu, ja joustava elinvoima sykähti läpi koko hänen olentonsa.

Samassa muistui hänen mieleensä uni, johon hän lähtöpäivänsä aamuna oli herännyt.

Miten ihmeellisesti se nyt oli toteutunut! Tässä hän istui alppikosken partaalla. Alempana oli laakson pohja, yläpuolella kallion jyrkät seinämät. Ja tässä hänen vieressään istui hän, joka itse asiassa oli ehtinyt pitemmälle, korkeammalle ja sieltä korkeammalta oli ojentanut ystävän voimakkaan käden hänelle avuksi.

Mutta entä se apua pyytävä käsi, joka rukoilevasti kurottautui syvyyksistä, kenen se oli?

Tuntui kuin katkennut kieli olisi särähtänyt soimaan, häiriten luonnon ja vireessä olevan mielen sopusointuista rauhaa.

Toini nousi äkkiä. -- Emmekö jo lähde?

-- Lähdetään vain. Johan olemmekin hetken saaneet »olla yksin ja rauhassa».

Eilert Olsen nousi hymyillen ja he lähtivät astumaan metsäpolkua pitkin valtatielle päin.

Vieno iltatunnelma kävi täällä metsän hiljaisuudessa niin läheiseksi kuin olisi se syliinsä sulkenut ja sen valtaamina he kulkivat kauan. Sitte alkoi Eilert Olsen puhella hiljaa kuin itsekseen.

-- Auringonnousua, kevättä ja nuoruutta ihailevat useimmat. Ilta on minun ystäväni, pimeä talvi-ilta, jolloin ihmisäänet vaikenevat ja avaruuden tähtimaailmat puhuvat kirkasta kieltään yhtä hyvin kuin valoisa kesäinen ilta, jolloin yönkin pimeys väistyy valon tieltä. -- Illoin kaareutuu taivaan kansi niin korkealle. Ajallisuus, aineellisuus häipyy kuin olemattomiin. Henki saa aavistuksen vapaudesta ja onnesta, jota varten se on luotu.

Eilert Olsen pysähtyi samassa. He olivat metsästä tulleet aukealle paikalle, jossa alppimaisema valtavassa kauneudessa avautui heidän eteensä.

Laidunmaat ja metsien rinteet paloivat hehkuvan punan peittäminä. liekehtien levisi puna paikasta toiseen, käyden samalla yhä kirkkaammaksi, yhä polttavammaksi. Kallioseinämätkin punoittivat, paloivat. Ja ylinnä hehkuivat lumihuiput kuin mahtavat taivasta kohden leimahtelevat liekit.

Ilta oli pukenut luonnon loistavaan juhlapukuun. -- -- --

Vasta kun hehku alkoi hälvetä, kun hohde häipyi ja varjot tummenivat, kääntyivät Toini ja Eilert Olsen hitaasti kotiinpäin.

-- Täällä tulevat pohjoismaalaisemme, huudahti kimeällä äänellä vanha wieniläinen Toinin ja Eilert Olsenin lähestyessä. Hän seisoi pihalla, puhellen matkapukuun puetun nuoren, solakan naisen kanssa. Vieras seisoi selin tuleviin, mutta wieniläisen huudahdus sai hänet äkkiä kääntymään, ja samassa leimahti helakka puna hänen kasvoilleen.

-- Te täällä. -- Se sanottiin melkein änkyttämällä.

Toinin katse karkasi vieraasta Eilert Olseniin, joka kumartaen tervehti. Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet, kuten aina, mutta omituinen värähdys niissä ei jäänyt Toinilta huomaamatta.

-- Neiti Toll Tanskasta, neiti Auer Suomesta, esitti Eilert Olsen.

Emäntä ilmestyi samalla portaille. Hänellä oli valittamisen syytä. Gongongi oli jo kahdesti soinut ilman että kukaan kutsua noudatti.

Kohta illallisen päätyttyä pujahti Toini omaan huoneeseensa. Hän oli omituisessa mielentilassa. Tunteet ja ajatukset ajelehtivat hänen sisimmässään kuin laineet levottomalla merellä.

Tämä rikas, ihana ilta, mitä kaikkea olikaan se hänelle tullessaan tuonut! Ne ahdistavat ajatukset ja painostava pelko, joka häntä oli kahlehtinut aina, kun kotoiset olot ja tulevaisuus johtuivat mieleen, olivat nyt ystävän käden karkoittamina väistyneet. Uusi toivo, uusi uskallus oli siirtynyt niitten sijalle.

Mutta tämän vapautumistunteen rinnalle oli kohonnut toinen, vastakkainen, mieltä ahdistava tunne, jolle Toinin oli vaikea löytää nimeä. Osanotto, myötätunto, miten kylmän kalseita nuo käsitteet olivat sen rinnalla, mitä hän tunsi!

Se raju mielenliikutus, joka valtasi Eilert Olsenin, heidän puhuessaan perinnöstä, se syvä, hillitty tuska, joka silloin värähti hänen jokaisesta sanastaan, mikä oli sen alkusyynä? Mikä se kuorma oli, jota hän kantoi ja jota ei Toini saanut keventää, mikä se veristävä haava, jolle ei ystävällä ollut oikeutta laskea lääkitsevää kättä?

Oliko se synkkä lapsuuden muisto vai onnettomien kotiolojen raskas taakka? Vai liittyikö se ehkä jollain tavoin tänne nyt ilmestyneeseen vieraaseen? Voisiko heillä olla jotain yhteistä, jota ei Toinilla ollut oikeutta jakaa?

Näitten kysymysten rinnalle tunkivat toiset, kauan tukahdutetut, mutta aina uudelleen eloon heränneet kysymykset: mikä minut on valtoihinsa saanut, mikä on nyt syntyneen suhteen rehellinen, todenmukainen nimi?

-- Sinä hiljaisen illan ystävä, puheli Toini itsekseen, minä rakastan sinua, mutta rakkauteni ei pyydä mitään, se vain kiittää. Ja rakkaus, joka ei mitään pyydä, ei myöskään voi rikkoa.

Se soraääni, joka neiti Tollin tultua hetkeksi oli särähtänyt, väistyi kaiken sen tieltä, mitä Toini oli saanut.

Mutta seuraavana aamuna muistui se jälleen mieleen. Toinia ei haluttanut tavalliselle aamukävelylleen. Ei olisi ollut hauskaa, jos hän olisi saanut neiti Toliin toverikseen, eikä hän myöskään tahtonut ajatella sitä mahdollisuutta, että tapaisi Eilert Olsenin ja neiti Tollin yhdessä.

Ja miksi ei? Mitä tämä tiesi? Oliko hän ehkä mustasukkainen?

Mustasukkaisuus! Miten halpamaista! Halpamaista itsessään, ja vielä halpamaisempaa, kun se koski sellaista kuin Eilert Olsenia.

Hänkö tekisi vääryyttä, hänkö toiselle antaisi toisen omaa.

Ei, ei, en minä omaa osaani pelkää, sanoi Toini itselleen. Minä tunnen hänet.

Mutta hän pelkäsi sitä heräämisen hetkeä, joka hänelle sanoi: nyt on kahden kuljettava tienne loppuun kuljettu, nyt odottaa teitä elämä vaatimuksineen.

Se hetki toisi tullessaan myöskin toisten oikeuksia Eilert Olseniin, sen hän tiesi, oikeuksia, jotka olivat suurempia kuin hänen omansa. Ja hän tunsi pelkäävänsä jo kaikkia tuon hetken enteitä. Sentähden hän nyt oli joutunut tasapainostaan.

Hän rupesi kirjoittamaan tädilleen, kirjoitti pitkän kirjeen, joka valmistui vasta aamiaisiksi.

-- Missä olette ollut, kysyi Eilert Olsenin katse, hänen astuessaan ruokasaliin. Häntä oli kaivattu, hän näki sen ja olisi tahtonut ojentaa molemmat kätensä odottavalle. »Tulenhan, tulenhan», sanoi hänen katseensa. Mutta sitte kääntyi hänen huomionsa toisaalle.

Jotain erikoista oli tapahtunut. Emäntä oli aivan itkettynyt, ja vanha wieniläinen huojuttelihe levottomana edestakaisin -- Mon Dieu, Mon Dieu, niin julmaa, niin sydämetöntä!

Herra Hutz oikaisihe. -- Julmaa ja sydämetöntä, miten te käytätte sellaisia sanoja? Raukkamaisuutta se on, ei muuta. Helppoa kuolla, hetken työ. Elämä kysyy rohkeutta ja voimaa.

-- Mitä on tapahtunut, kysäisi Toini.

Neiti Toll avasi samassa oven. Hän oli myöhästynyt.

-- Mitäkö tapahtunut, jatkoi kuivahko englantilainen pöydän päästä, neiti Tollin asettuessa paikoilleen. -- Nuori herra, arvattavasti matkailija, on yöllä ampunut itsensä alempana laaksossa. Se oli arvattavasti järkevä teko ja täysin oikeutettu.

-- Olette siis Humen kannalla? -- Herra Hutzin älykkäät, harmaat silmät iskeytyivät englantilaiseen ja hänen sanansa putoilivat lyhyeen kuin vasaran iskut.

-- Tietysti. Siinä on järkeä.

-- On, jos ajattelemme, ettei ole olemassa muuta kuin ainetta.

-- Kuka kykenee todistamaan muun kuin aineen olemassaoloa? -- Englantilainen rypisti kulmakarvojaan.

-- Kuka kykenee todistamaan, ettei henki ole ainetta todellisempi, oleellisempi?

-- Ainakin alenee elämän tarkoitus tuntuvasti, puuttui Eilert Olsen puheeseen, -- sekä yksilöön että ihmiskuntaan nähden, ellei meillä ole aineellisuuden yläpuolelle kohoavaa tarkoitusta.

-- Oma minä opettaa meille, mikä tarkoitus on kullakin päivällä.

-- Kunnes -- jatkoi herra Hutz -- tulee se päivä, jonka tarkoitus on hajoittaa tuo satunnainen aineyhtymä -- jonka tekojen seuraukset kuitenkin ulottuvat vastaisen polven elämään.

Englantilainen kumarsi hiukan päätään. Perinnöllisyyden laki oli todella ainoa, joka viittasi siihen, että ihmisellä oli jonkinmoista olemassaoloa senkin jälkeen, kun tuo persoonallisuutta muodostava aineyhtymä oli hajoitettu. Mutta sekin voitiin selittää materialistiselta kannalta. -- Englantilainen tarttui sanomalehteensä.

-- Minusta -- rohkeni rouva Hutz uudestaan punastuen huomauttaa -- käy kaikki niin arvottomaksi, jollei elämällä ole mitään korkeampaa tarkoitusta. Eihän silloin hyvä tai paha merkitse mitään, ei kehitys, ei edistys. En ymmärrä, miksi ei saisi uskoa Jumalaan. Eiväthän Jumala-uskon vastustajatkaan voi esittää mitään sitovia todistuksia. Yhtä selittämätöntä on kaiken alku, uskoipa sen aiheeksi luovan hengen tai tajuttoman avaruudessa pyörivän alkuatoomin.

-- Ottaessamme huomioon kaiken ihmeellisen järjestelmällisyyden, on järkevämpää uskoa luovaan henkeen. -- Herra Hutz kiiruhti vaimolleen avuksi.

-- Se on ainakin ainoa tyydyttävä, onnelliseksi tekevä usko -- jatkoi Eilert Olsen. Ei kukaan voine kieltää kristilliseltä maailmankatsomukselta sen suurta, sovittavaa, selittävää ja onnelliseksi tekevää voimaa.

-- Miksi me sen sitte hylkäisimme, kysäisi rouva Hutz.

-- Ainakin -- jatkoi hänen miehensä -- on meidän ehdottomasti pysyttävä siinä, että elämällä on oma, aineellisuudesta riippumaton tarkoituksensa, ja että se myöskin valmistaa meille tekojemme seurauksista kiirastulen, jota ei kukaan pakoon pääse.

Vanha wieniläinen oli herrojen puhellessa vahvistanut ruumistaan ruualla. Kun hän kuuli puhuttavan kiirastulesta, nosti hän hätäisesti pitsisen nenäliinan silmilleen ja alkoi huojutella ruumistaan edes takaisin. -- Niin, niin, Jumala armahtakoon hänen sieluaan.

Tuoli kolahti äkkiä lattiaan. Neiti Toll oli noussut.

-- Suokaa anteeksi! -- Ovi sulkeutui. Hän oli poistunut huoneesta.

Puhelu katkesi. Jokainen päätti vaiteliaana ateriansa. Kun emäntä viimein työnsi tuolinsa syrjään ja nousi, tuntui se helpoitukselta.

-- Menkää hänen luokseen, pyysi Eilert Olsen. -- Hän tarvitsee teitä.

Toini juoksi portaita ylös ja nakutti neiti Tollin ovelle. Vastausta ei kuulunut. Silloin raotti hän ovea.

Neiti Toll oli painunut oven viereen leposohvaan, ja voimakkaat nyyhkytykset vapisuttivat hänen koko ruumistaan.

Toini lähestyi hiljaa, sanaakaan sanomatta. Hän tunsi sitä kunnioitusta, jota suuri suru herättää.

Vasta kun nyyhkytykset vähän hiljentyivät, laski hän kätensä itkevän olalle. Neiti Toll nosti päätään. -- Te tulitte?

-- Jos voisin, tahtoisin niin mielelläni --

-- Te voitte, -- neiti Toll tarttui kiihkeästi hänen käteensä. -- Menkää, -- kysykää. Ehkä joku tietää hänen nimensä -- hänen, joka ampui. -- Minä en voinut.

Hän kulki lattialla edestakaisin käsiään väännellen.

Kun Toini palasi, seisoi neiti Toll jo ovessa odottamassa häntä. Oli kuin hänen katseensa olisi tahtonut imeä vastauksen Toinin huulilta. Toini pudisti päätään.

-- He eivät tietäneet. Ulkomaalaiseksi vain oli sanottu.

-- Se on hän, se on hän. -- Neiti Toll heittäytyi vuoteelleen ja tyrehdyttävä itku puistatti häntä.

Toini antoi hänen itkeä. Viimein sanoi hän hiljaa: -- Minä voisin kävellä sinne. Matka ei ole kovin pitkä.

Neiti Toll kavahti pystyyn. -- Lähtisittekö -- minun kanssani?

-- Yksin tai teidän matkassanne, miten vain tahdotte.

-- Miten hyvä te olette, ihan niinkuin hän, -- tohtori Olsen. Hänkin kerran. -- Mutta puhutaan sitte. Nyt mennään heti, heti.

Jo muutaman minuutin kuluttua olivat he astumassa oikopolkua alas laaksoon päin.

Toini pyysi saada tietoa siitä, miten sitte siellä perillä voisi auttaa. Hänhän ei oikeastaan tietänyt mitään.

-- Niin, se on totta. Minä en muuta voi ajatella kuin tuota yhtä ainoata: onko se hän vai eikö ole? Siihen kiertyy kaikki.

-- Te pelkäätte, että joku tuttavistanne -- --

-- Tuttava! -- Äänen sävy ja kasvojen ilme oli melkein halveksiva -- Neiti Auer, oletteko te koskaan rakastanut -- ei laimeasti ja arkisesti niin kuin toiset rakastavat, vaan niin, että rakkaus on ollut teidän elämänne?

Toini epäröi hetken. -- En varmaankaan ole koskaan rakastanut _sillä_ tavoin kuin _te_.

-- Silloin te olette köyhä.

-- Teidän mielestänne.

-- Olette. Sillä rakkaus, yksin rakkaus on elämää.

-- Sovittaako ja selittääkö se teistä asiaa, jos sanon, että olen elänyt oloissa, joissa minulla oikeastaan ei ole ollut tilaisuuttakaan tehdä kokemuksia tällä alalla. Toiset kysymykset ovat asettuneet tielleni. Rakkaus, niin tavallinen kuin se onkin, on jäänyt syrjään. Sitä paitsi on ihanteeni tässä suhteessa aina ollut korkealla. Ehkä sekin on vaikuttanut jotain.

-- Minä ymmärrän. Ja minä uskon, että tekin voitte ymmärtää minua. Katsokaa, minulle on rakkauteni samaa kuin elämäni. Sulhaseni ja minä olemme olleet ystäviä jo lapsuudesta asti. Me olemme olleet toisillemme kaikki kaikessa. Mutta me emme ole voineet -- emme ole tahtoneet mennä naimisiin vielä. Katsokaa, -- hänen isänsä ja hänen iso-isänsä olivat kumpikin alkoholisteja. Hän kärsii siitä itse niin hirveästi, mutta hän ei voi pysyä päätöksessään. Hän on niin hyvä. Hän taistelee niin rehellisesti ja rohkeasti. Mutta kun joka päivä tarjotaan ja käytetään, ja kun on sellainen perinnäinen heikkous -- -- Neiti Tollin ääni sortui hetkeksi. -- Juuri sentähden, että hän itse kärsii, ei hän tahtoisi, että viattomat -- -- Hän tahtoisi ensin tuntea päässeensä edes voiton puolelle -- -- mutta elämä on niin julmaa. Hyvät ja syyttömät saavat sortua, syylliset -- --

-- Ketä sanotte syyllisiksi?

-- En tiedä itsekään. Ehkä kaikkia, ehkä en ketään. Tiedän vain sen, että _hän_ on syytön.

-- He ovat syyllisiä, he, jotka käyttävät ja tarjoovat.

-- Hekö? Ei, ei. Joinhan minä itsekin vielä toissa päivänä, -- noin vain niinkuin ruokapöydässä ainakin. Se vain on niin onnetonta, kun ei ihminen voi pysyä kohtuudessa, ei vaikka miten tahtoisi.

Toini kulki hetken äänettömänä. Hänen oli vaikea ymmärtää, että oli mahdollista kulkea noin sokeana tietään eteenpäin, kun kuitenkin hätä niin läheltä ahdisti. -- Ettekö te koskaan ole tullut ajatelleeksi, kysyi hän viimein, että luonnollisin ja yksinkertaisin apukeino olisi kokonaan olla käyttämättä sellaista, mikä on turmioksi toisille.

-- Ei, en minä. Tiedän kyllä, että niitä on sellaisia, mutta minä olen kasvanut toisenlaisissa piireissä.

-- Ja kuitenkin sanoitte itse, että kun on perinnäinen taipumus ja kun nautitaan ja tarjotaan, on kerrassaan mahdotonta -- --