Chapter 8

Ruokasalissa oli jo useita koolla. Emännän vieressä istui vanha wieniläinen rouva, joka tuntui kiertäneen kaikki maailman parantolat ja kylpylaitokset ja joka oli ottanut tehtäväkseen rikastuttaa tänne saapuneita oman elämänsä kokemuksilla sekä niitä valaisevilla matkakertomuksilla. Wieniläisen toisella puolella istui kuivahko, kapeakasvoinen englantilainen, joka tuon tuostakin tutki sanomalehteä. Pienikasvuinen, tarmokkaalta näyttävä sveitsiläinen istui rouvineen pöydän toisella puolella. Sveitsiläinen tuntui olevan puhelias. Alpeilla kiipeäminen oli hänen suuri intohimonsa, ja siitä hän puhui. Vallisin alpit, Jura ja Berner Oberlantin mahtavat huiput olivat hänelle tuttuja kuin alppimetsästäjälle. Minne vain ihmisjalka pääsi nousemaan, sinne pyrki hän. Ja minne ei omin neuvoin päässyt, sinne hän nostatti itsensä köysien varassa.

Rouva Hutz istui aina äänettömänä miehensä kertoellessa, mutta kun kuvaukset koskivat uhkarohkeita yrityksiä tai vastaisten retkien suunnitelmia, saivat hänen suuret, ruskeat silmänsä pelokkaan ilmeen, ja käsi painui rukoilevasti miehen olalle.

Rouva Hutzin toisella puolella istui kookas, ruskeatukkainen, sinisilmäinen herra. Hän tuli myöhemmin kuin toiset pöytään, sentähden hän jäi esittelemättä. Aterian aikana hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen henkevät kasvonsa ja kaunis, korkea otsansa herättivät Toinin huomiota.

Aterian päättyessä Toini oli selvillä siitä, ettei hänen tarvinnut katua tänne joutumistaan. Seura tuntui tyydyttävän vaihtelevalta. Ja kuunneltuaan keskusteluja päivällispöydässä varmistui hän tässä uskossaan. Erilaiset mielipiteet, luonteet ja katsantokannat vilahtivat esiin itsessään jokapäiväisen keskustelun takaa niin vilkkaasti ja vaihtelevasti, että Toinista tuntui kuin hän olisi pöydässäkin saanut osakseen jotain elämän rikkaudesta, saanut siitä kappaleen, jonka sai viedä muassaan suuren luonnon hiljaisuuteen, missä kaikki vaikutukset syventyivät, selvenivät ja kirkastuivat.

Koko ensimmäinen päivä oli Toinille pelkkää tarkastelemista ja tutkimista, aterian ajat samaten kuin muu osa päivästä, jolloin tiet ja polut, laaksot ja rinteet kutsuivat tuttavuuden tekoon.

Aurinko oli laskemaisillaan, kun hän ripeästi astui metsäpolkua pitkin kotiin päin. Suorana, ryhdikkäänä seisoi juhlallinen kuusikko molemmin puolin tietä. Hiljainen hyminä vain kävi oksalta oksalle. Rinnettä pitkin kuljeksi komea karja laiskasti laidunta etsien. Karjan kellot kilahtelivat iloisesti ja soinnukkaasti.

Oliko täällä aina sunnuntai, tämän suuren, ihanan luonnon helmassa? Oliko astuntakin arkityötä, joka ei tänne sopinut? Siltä melkein tuntui.

Toini harvensi askeleitaan. Hän ei olisi hennonut ensinkään lähteä pois täältä, luonnon suuresta temppelistä, jossa säveleet soivat niin valtavina ja niin voimaa antavina.

Mutta samassa tempasivat raikkaat, elämän iloa uhkuvat säveleet hänet pois siitä hiljaisesta hartaudesta, johon hän oli vaipunut.

»Holi dei, holi duu» tulvehti häntä vastaan vakavan kuusikon helmasta. »Hili hei lei dei.» Joka sointu helähti kuin kellon kirkas ääni tai kuin lintujen iloliverrys, kun se putoili puitten oksilta.

Toini pysähtyi ja katsoi hämmästyneellä ympärilleen. Sitte selveni hänelle että se oli jokellusta, paimenpoikien iloista jokellusta, josta hän usein oli kuullut kerrottavan, mutta jota nyt itse ensi kertaa joutui kuulemaan.

Ja tuolla ne itse jokeltajatkin keinuivat toinen toisella, toinen toisella puolen tietä, vuoroin vastaten toisen lauluun.

Toinin mieleen tulivat Suomen kesäillat, karjan kotiin paluu, lehmisavut ja valoisan valoisa Pohjolan yö. Mieli kävi niin lämpimäksi sitä muistellessa, mutta miten toisenlaista se oli kuin tämä voimakas, elämän iloa uhkuva iltatunnelma!

Täällä täytyi koota voimia, jotta jaksaisi siellä kantaa sitä kaihokasta, surunvoittoista.

Toinilla oli kädet täynnä kukkasia, kun hän kävelyltään palasi.

-- Tepä tulette kuin kutsusta! huudahti vanha wieniläinen hänen astuessaan huoneeseen. Wieniläinen istui koruompeluksineen seurusteluhuoneessa.

Hän pyydysteli seuranpitäjää itselleen kuin hämähäkki saalista verkkoonsa.

-- Suokaa anteeksi! Tulen kohta. -- Toini aikoi kiiruhtaa huoneeseensa. Hän tahtoi saada kukkasensa veteen. Mutta kiireessä hän erehtyi ovesta, ja ovi, jonka ripaan hän tarttui, avautuikin samassa sisältäpäin.

-- Om forladelse! -- Se sinisilmäinen, ruskeatukkainen herra vetäytyi äkkiä taaksepäin.

Hetken he katselivat toisiaan silmästä silmään, sitte pääsi kummaltakin nauru.

-- Niin sitä hämmästyksen hetkenä ilmaisee itsensä. Herra ojensi kätensä. -- Olsen -- tohtori.

Toinikin esitti itsensä.

-- Te olette Suomesta, minä huomasin sen heti.

-- Ja te Norjasta. Mutta sitä minä en arvannut. Te ette ole sanonut sanaakaan ei aamiais- eikä päivällispöydässä.

Tohtori Olsen hymyili. -- Minulla on se paha tapa. Olen mielelläni vaiti, saadakseni rauhassa kuunnella.

-- Onko se paha tapa?

-- Saattaa ainakin olla -- esimerkiksi itsekkäisyyttä.

-- No, neitiseni, nythän teillä on aikaa ihan ihmeesti. -- Wieniläisen huomautus oli happamen makuinen.

-- Anteeksi, anteeksi! Tulen kohta. -- Toini livahti huoneesta, kysyen itseltään, oliko hyvillään vaiko pahoillaan siitä että toinenkin pohjoismaalainen oli osunut tänne.

Pari päivää sen jälkeen, kun Toini ja tohtori Olsen olivat tehneet tuttavuutta, lähti Toini iltapuolella löytämälleen mielipaikalle metsään. Hän istui siellä kirjoineen, kun yhtäkkiä kuului askeleita läheisyydessä. Hän käänsi päätään ja näki tohtori Olsenin tulevan.

-- Kas teitä, olettepa te osannut valita paikan itsellenne! -- Tohtori istuutui läheisyyteen, nojautui kuusen runkoon ja jäi siihen sanaakaan sanomatta seutua silmäilemään.

Toinikaan ei alkanut keskustelua. Hän tiesi tohtori Olsenin harvasanaiseksi, eikä hän itsekään osannut puhua ainoastaan puhuakseen.

He olivat hyvän aikaa istuneet vaiti, kun tohtori Olsen äkkiä keskeytti äänettömyyden. -- Te ymmärrätte yksinäisyyden arvon.

Toini nyökäytti päätään.

-- Minä huomasin sen heti. Sentähden on minusta tuntunut siltä kuin olisimme sukulaisia.

-- Te olette hämmästyttävän rohkea. Ensi vaikutelma voi erehdyttää.

Polttava puna kohosi tohtori Olsenin otsalle, ja hetkeksi vetäytyivät hänen tummat kulmakarvansa niin lähelle toisiaan, että syvä laskos muodostui niiden välille.

-- Te olette ymmärtäväisempi, -- tai sanoisinko, käytätte elämänviisauttanne paremmin kuin minä.

Toini säpsähti. Oliko hän loukannut? Ja mikä panikaan hänet vastaamaan noin? Oliko se sulaa ajattelemattomuutta? Vai olisiko hän ehkä tietämättään ajatellut tohtori Olsenista saamaansa ensi vaikutelmaa ja pelkäsikö hän luottaa liiaksi siihen?

-- Minä vain ajattelin, kiiruhti hän selittämään, että ensi vaikutelma -- niin varmoja viittauksia kuin se voikin antaa -- erehdyttää monesti juuri sen tähden, että siihen liiaksi luotamme.

Tohtori Olsen ei kohta vastannut. Vasta hetken kuluttua hän sanoi vitkalleen: -- On oikeastaan ihmeellistä, että me niin sitkeästi uskomme itseemme tai sanoisinko saamiimme vaikutelmiin. Ihminen erehtyy, -- antaa vaistonsa viedä harhaan -- ja kun on kulkenut kappaleen, uskoo uudelleen vaistoonsa, -- niinkuin minäkin nyt uskoin ja vielä uskon, että me ymmärrämme toisiamme.

Toini hymyili. -- Tarkoitukseni ei ensinkään ollut väittää vastaan. Ajattelin vain ensi vaikutelman luonnetta ylimalkaan.

-- Jos se erehdyttää, jatkoi Olsen, on usein erehdyksen syynä se, että me nykyajan ihmiset emme ymmärrä yksinäisyyden ja hiljaisuuden arvoa. Emme osaa syventyä.

He olivat taas ääneti ison aikaa, sitte alkoivat puhella muusta.

Aurinko oli jo laskemaisillaan, kun he viimein nousivat, lähteäkseen kotiinpäin. He kulkivat metsäpolkua pitkin alas alppijärvelle ja seurasivat sitte tietä, joka kiersi järven rantaa.

Matkalla kääntyi puhe Sveitsin, Norjan ja Suomen luontoon. Sama ero, mikä jo ensi iltana oli Toinin silmään pistänyt näkyi johtuneen Olseninkin mieleen.

-- Tämä luonto on suurenmoista kuin meidänkin, sanoi hän, mutta se on niin paljoa iloisempaa. Täällä on kuin luonto vain nostaisi, rikastuttaisi, meillä se saartaa ahdistaa. Varsinkin tekee se niin länsirannikollamme, mistä olen kotoisin. Siellä kohoavat kalliot pystysuoraan merestä mahtavina, melkein uhkaavina kuin sanoakseen merelle: koeta voimiasi, sinä vallaton ja vapaa, meitä et masenna.

-- Mutta puhuuhan sellainen luonto voiman kieltä, arveli Toini.

-- Niin puhuukin. Sentähden me siellä kasvamme karupintaisiksi, jyrkiksi toiminnan ihmisiksi, tai -- jos luonnon vaikutus ei purkaudu toiminnassa ulospäin -- ihmisiksi, joiden sisimpään se sitä voimakkaammin painaa raskaan leimansa. Kun minä katselen meren iloisia aaltoja ja ajattelen sitä syvää surumielisyyttä, jota kallion pimentoon painunut vuonon pohjukka kuvastaa, silloin on kuin näkisin kuvan ihmiselämästä, joka iloisen vapaana riemuitsi lyhyen aamuhetken, mutta joka sitte -- ehkä voimiaan koettaakseen tai lapsellisen uteliaana ja ymmärtämättömänä, -- ehkä myöskin esteitä pelkäämättömänä rakkauden vaatimana pyrki lähemmäksi rannan mahtavia kallioita. Tie tuli pitkäksi ja työ raskaaksi eikä paluu ollut mahdollista. Meri ei karanneelle lapselleen antanut takaisin sen iloista vapautta. Kallio ei kerran sylinsä avattuaan syleilystään päästänyt. -- -- Vuono oli kaunis katsella, ja tarpeellinen on se meille. Me siunaamme sen olemassa oloa. Meren karanneella lapsella on tehtävänsä, ja se täyttää sen, mutta sen elämä ei ole iloista eikä vapaata. Surumielistä kaihoa heijastaa sen syvä silmä. Se kertoo kovan, järkkymättömän kohtalon saartavasta syleilystä.

Toinista tuntui kuin sanojen takaa olisi soinnahtanut ahdistetun sydämen suuri tuska. Hän loi pikaisen tutkivan katseen tohtori Olseniin, mutta tämän kasvot olivat tyynet ja kirkkaat.

-- Olen ollut täällä ainoastaan pari päivää, jatkoi Toini, mutta minäkin olen ajatellut tai ehkä paremmin tuntenut jotain samantapaista, verratessani Sveitsin ja Suomen luontoa toisiinsa. Meilläkin on luonto niin surunvoittoista, ainakin tämän iloisen, voimaa antavan ja voimaa uhkuvan alppiluonnon rinnalla. Se on surunvoittoista, on köyhää, mutta samalla -- henkevämpää. Siinä on jotain niin kuvaamatonta, jotain -- tahtoisin sanoa enemmän yliaistillista kuin täällä. Se on kuin hengen riemua sen vapaudesta, sen riippumattomuudesta ulkonaisiin oloihin nähden, vapauden riemua huolimatta köyhyydestä, kylmyydestä ja pitkistä pimeistä. Siitä ei puhu ainoastaan kesäöittemme kirkkaus, sitä todistaa myöskin keväämme ihmeellinen tenhovoima, sitä kirkkaitten syyspäivien syvä rauha. Sitä huokuvat huurteiset metsät, sitä kevättalvinen tunnelma. Täällä voi luontoa ihailla paljoa objektiivisemmin, meillä se käy subjektiiviseksi. Se on niin omakseen ottavaa kuin ystävä, jota ei jokainen ymmärrä ja joka ei kaikille avaudu.

-- Mutta sitä enemmän saa se, joka ymmärtää.

Toini nyökäytti päätään.

-- Ja meidän länsirannikkomme jylhä, raskasmielisyyttä kasvattava kauneus ymmärtää Suomen surumielistä, henkevää luontoa, on sopusoinnussa sen kanssa. Eikö totta?

-- Te puhutte aivan kuin itse olisitte raskasmielinen länsirannan lapsi. Mutta puheenne ja olemuksenne eivät soinnu yhteen.

-- Kuinka niin?

-- Ette tunnu raskasmieliseltä, ette toisten seurassa ainakaan. Te olette aina iloinen, vaikka te olette sitä niin -- niin -- hiljaisella tavalla.

-- Ystävä vaikuttaa ystävään. Minä olen hiljaisuuden ystävä ja ihailija.

-- Mutta kun te keskustelette -- näin kuin me nyt -- silloin ei tunnu sanoissanne edes hiljaista iloa. Niistä soinnahtaa silloin niin syvää -- hän oli sanoa surua, mutta jatkoikin -- surun ymmärtämystä. -- Mutta sitte kun -- -- -- Toini epäröi.

-- Jatkakaa.

-- Kun katselen teitä, ovat kasvonne tyynen kirkkaat.

-- Ettekö te ole nähnyt, että vuonon pohjukka ei kuvasta ainoastaan kalliorantojaan. Järkkymättömän kalliomuurin yläpuolella kaareutuu taivas, ja juuri sentähden, että se on kaiken yläpuolella, saa vuonon pohjukkakin sitä katsella.

-- Ja kuvastaa, jatkoi Toini.

Eilert Olsen ei kuullut huomautusta -- tai ei tahtonut kuulla. -- Elämänkatsomus, joka tyydyttävästi ja sovittavasti selittää kaikki, jatkoi hän -- sekä sen, mitä itse kokee että sen, minkä ympärillään näkee, sellainen elämänkatsomus tekee ehdottomasti optimistiksi.

He olivat puhellessaan nousseet järven rannasta huvilaan päin ja astuivat portista juuri gongongin soidessa.

-- Ymmärrän teitä, sanoi Toini hiljaa. -- Minä muistan äitini kasvojen kirkkauden.

-- Kiitoksia. -- Eilert Olsen puristi hänen kättään.

Se oli ensimmäinen käden ojennus, ja sen jälkeen tunsivat kumpikin löytäneensä ystävän.

Se oli ihmeellistä aikaa, se joka nyt alkoi. Päivät ja viikot tuntuivat hetkiltä. Ajan kulku oli kuin lakannut, samalla kun hetket olivat käyneet mittaamattoman rikkaiksi ja syväsisältöisiksi.

Suuren luonnon helmassa oli kaksi ihmislasta löytänyt toisensa, kaksi, jotka olivat avun tarpeessa ja jotka tunsivat toisiltaan saavansa juuri sen, mitä he kaipasivat.

Toini tunsi olevansa onnellinen kuin lapsi, joka pirtin pimeästä nurkasta joutuu suureen, ihanaan puutarhaan. Kaunis oli se luonto, joka häntä ympäröi, ja vielä kauniimpi se sisäinen maailma, jonka Eilert Olsen hänelle avasi. Se oli kirkkaitten ajatusten, syvän ja ehjän elämänkatsomuksen maailma, ja joka sanan, joka ajatuksen takaa värähti rikas tunne-elämä esiin herkkänä kuin soitin, jonka tuulen henkäys saa säveleitä väräjämään.

Kaikki se hilpeys, ilo ja elinvoima, joka Toinissa kauan oli ollut lamassa, puhkesi silloin esiin vastustamattoman voimakkaana. Ja ilo teki Eilert Olsenille hyvää. Vaikka hän itse oli saanut tuon ilon puhkeamaan, tuntui se, kun se Toinin silmistä häntä vastaan säteili, joltain uudelta, ulkoapäin tulevalta, joka häntä auttoi ja rikastutti. Hänen oma kuormansa tuntui kevenevän hänen nähdessään, miten hänen rinnallaan kulkevan astunta päivä päivältä kävi yhä joustavammaksi, yhä enemmän elinvoimaa ja iloa uhkuvaksi.

Jokainen päivä todensi sen, mitä he jo tutustuessaan olivat tunteneet. He olivat ystäviä. He ymmärsivät toisiaan, ymmärsivät niin hyvin, että tuskin tarvittiin viittausta enempää, ennenkuin toinen tiesi, mitä toisen mielessä liikkui.

Ainoastaan eräässä suhteessa he pysyivät vieraina toisilleen: siinä, mikä koski heidän ulkonaista elämäänsä.

Toini ei voinut puhua kotoisista oloistaan. Ne olivat ahtaita ja pieniä. Nyt oli elämä suurta ja rikasta. Hän tahtoi täällä alppien ylängöillä unohtaa laakson ahtaat olot.

Eilert Olsenkaan ei puhunut omista oloistaan. Toini tiesi vain sen, että hän oli opettaja, oli naimisissa, ja että hänellä oli lapsia. Kun ei tohtori Olsen itse puhunut mitään oloistaan, ei Toinikaan tahtonut niihin kajota. Heidän keskustelunsa suuntautuikin aina kuin itsestään toisille aloille. Kun he lähtivät yhteisille kävelyretkilleen, oli aina toisella tai toisella jotain luettavaa muassaan. He lukivat kappaleen ja unohtuivat sitte pitkiin puheluihin. Toiste he istuivat isot ajat äänettöminä, ajatuksiinsa painuneina kuunnellen suuren luonnon säveleitä tai elämän hiljaista haastelua sydämen salatuissa kammioissa.

Toini unohti tähän aikaan hänelle luontaisen ja viime vuosina huippuunsa kehittyneen halun käydä tilille omista kokemuksistaan ja tunteistaan, niitä paloitella, tutkia ja tarkastaa. Ainoastaan joskus yksinäisyyden hetkinä heräsivät oudot kysymykset: mitä tunnen minä, mitä hän, ja minkälaista on se elämä, jota nyt elän?

Mutta Toini hääti nämä kysymykset luotaan niinkuin nukkuva, joka vastustaa häntä häiritseviä vaikutuksia.

Käsin ei voinut tarttua siihen kirkkauteen, jota auringon valossa kylpevät lumihuiput heijastivat, käsin ei käynyt saavuttaminen alppien hehkua. Yhtä mahdotonta oli määritellä, mitä tunsi ihmishenki, joka korpitiellä tapasi heimolaisensa ja näki keitaansilmän puhkeavan siihen, missä he toisensa tapasivat.

Toveruus, ystävyys, rakkaus -- nimityksiä, muotoja ne olivat. Elämä ei mahtunut muotoihin, yhtä vähän sielun syvimmät tunteet sanoihin.

Mutta kerran jätti eräs pieni tapahtuma muiston, joka kauan vaivasi Toinia. Hän oli tapansa mukaan ollut kävelemässä Eilert Olsenin kanssa. Kotimatkalla hän tuli ajatelleeksi, miten paljo hän tälläkin kerralla oli saanut, eikä hän silloin voinut olla muistamatta niitä, jotka kaukana kotona Norjassa varmaan kaipasivat tällaista puolisoa ja isää. Ja hän sanoi sen.

-- He ovat vaimoni kodissa. Heillä on hyvä ja hauska olla. Eivät he ikävöi. -- Se sanottiin tyynesti ja iloisesti, melkein lämpimästi, mutta joka sana tuntui Toinista kuin pystytetyltä merkkipylväältä: tässä kulkee raja, tämän yli et saa astua.

Miksi?

Se kysymys toi tuskaa tullessaan. Mutta tuo tuskallinen tunne häädettiin pois.

Mitä siitä, jos olikin oloja, jotka olivat eristettyjä, jos oli sellaista, jota ei ystävä saanut ystävälleen antaa. Sitä, mitä sai antaa, sitä oli rikkauteen asti.

-- Minä en ole omaa osaani ottaessani unohtanut toisen oikeuksia, sanoi Toini itselleen. Minä olen iloinnut niinkuin voisin iloita hänen vaimonsa kasvojen edessä. Miksi en sitte saisi omaa osuuttani omistaa? Miksi sulkisin sydämeni siltä onnelta, joka pulppuaa ehjän ymmärtämyksen syvästä lähteestä? Miksi en ottaisi vastaan ennen aavistamatonta, voimaa antavaa iloa?

Kysymykset vaikenivat. Elämän rikkaus puhui.

Mutta eräänä aamuna, kun Toini seisoi huvilan edustalla, odotellen tohtori Olsenia, asettui uudelleen hänen eteensä kysymys: millaista on oikeastaan yhdessä olomme?

»Hiljaista», vastasi hän mielessään.

Hänen täytyi hymyillä. Oliko hän siis aivan kadottanut itsensä, eläytynyt niin toisen sielunelämään ja mielialoihin, että ne olivat muuttuneet hänen omikseen, hänen sisimpänsä heijastukseksi? »Hiljaisuus» -- Olsenin lempiajatus, sekö nyt oli hänenkin omakseen tullut? Ja nyt juuri, jolloin hän tunsi elämän voimakkaampana kuin koskaan sykkivän koko olennossaan?

Tohtori Olsen tuli puolijuoksua portaita alas. -- Hyvää huomenta! Hän ojensi molemmat kätensä Toinille.

Kuinka ne säteilivät, nuo syvät, siunatut silmät!

-- Hyvää huomenta! Minulla on jo kysymys teitä varten.

-- Ja minkämoinen?

-- Erikoisalallenne johtava. Onko pintapuolista, kun tuntee elävänsä niin rikkaasti, että kaikki sykkii, tykkii ja pulppuaa ja kuitenkin luulee elävänsä hiljaista elämää?

-- Syvälläkin vedellä on pintansa ja pinta heijastaa ulkomaailman vaihtelevia vaikutuksia.

-- Mutta syvällä voi olla hiljaista silti? Niinkö?

-- Niin tietysti.

-- Ja siellä syvällä on hiljaisuus suurta?

-- Hiljaisuus on aina suurta. Se voi olla kuoleman kylmää, kouristavaa hiljaisuutta, se voi myöskin olla ihanaa, elämää kätkevää hiljaisuutta, mutta suurta se on aina. Mahtava on meri myrskytessään, mutta tyynenä, hiljaisena on se vieläkin valtavampi. Hiljaisessa kätkössään siemen kuolee, orastaa ja nousee uuteen elämään. Hiljaisuudesta ovat kaikki suurtyöt, kaikki syvät ajatukset alkunsa saaneet. Hiljaisuudessa löytää ihminen paraiten itsensä, löytää Jumalansa!

Toini hymyili hieman. Hän oli jo tottunut tähän hiljaisuuden ylistykseen. Mutta se ei sittekään tympäissyt, sillä siinä oli aina vakaumuksen voimaa, ja joka sanassa väreili syvällisen, sisäänpäin kääntyneen luonteen perussäveleet.

-- Mutta kuinka moni etsii Jumalaa hiljaisuudesta, jatkoi Toini. -- Eikö häntä etsitä ihmisjoukosta, ihmispuheista ja sellaisesta mikä joltakin näyttää ja joltakin kuuluu?

-- Niin, yhä vieläkin uudistuu tuo yksinkertainen kertomus profeetta Eliaasta. Muistatteko? Hän odotti kohtaavansa Jumalan maanjäristyksessä ja tulen liekissä, mutta sai turhaan odottaa. Vasta kun kuului hiljainen tuulen humina peitti hän kasvonsa, sillä silloin hän tunsi Jumalan läheisyyden.

He kulkivat kappaleen matkaa vaieten.

-- Kuljitteko yksin, ennenkuin me tutustuimme, kysäsi Toini äkkiä.

-- Kuljin.

-- Ettekö te nyt kaipaa hiljaisuutta, yksinäisyyttä, ettekö ole tehnyt sitä kertaakaan?

-- Te ette hiljaisuutta häiritse. Minä olen kuin yksin, -- rikkaampana vain.

Yksin ja kuitenkin kaksin, välähti Toinin mielessä ajatus. Mitä se tiesi? Eikö sitä kaikkein suurinta, sitä että tunsi: minä olen löytänyt oman olemukseni täydennyksen, oman olentoni ehjäksi tekijän?

Mutta jos se sitä tiesi?

-- Ennenkuin tulitte tänne, olin täällä löytänyt toisia ystäviä.

Toini katsoi kysyvästi Olseniin.

-- Minulla oli mielipaikkani -- yksi varsinkin, jonne usein kuljin.

-- Ettekä ole kertonut mitään siitä?

-- Tehän olette kertonut omista mielipaikoistanne.

-- Niin, sellainen minä olen -- pinnalla eläjä, laverteleva lapsi. Te sitä vastoin säilytätte hiljaisuudessa ja uskollisesti sen, mitä hiljaisuudessa olette vastaanottaneet.

-- Niin, te naisena olette herkempi vaikutelmille, -- ja herkempi myöskin antamaan.

-- Kevyt vesi liikkuu nopeammin.

-- Ja ne iloisen nopeat aallot -- miten raskas pohjavesi niitä tarvitsee. -- Muuten panen vastalauseeni siihen, että olisitte pinnallaeläjä.

-- Mutta se teidän lempipaikkanne, tiedusteli Toini, Olsenin avatessa hänelle porttia.

-- Sinne lähdemme jonain oikein kauniina iltana.

Iltapäivän aurinko paistaa helotti meheville ruohikkorinteille, ja metsästä kajahtivat milloin jokeltajien iloiset äänet, milloin karjan kilahtelevat kellot, kun Toini ja Eilert Olsen lähtivät kävelylleen.

He kulkivat ensin kappaleen valtatietä, sitte kääntyivät syrjäiselle metsäpolulle. Se painui painumistaan kuusikon helmaan, ja mitä syvemmälle se sinne suikersi, sen viihdyttävämpänä soi metsän humina, sen suuremmaksi kävi hiljaisuus.

Ainoastaan silloin tällöin polkua katkaiseva alppikoski häiritsi sitä. Levottomana kohisten uomassaan oli koski täällä, hiljaisuuden eristetyssä pyhäkössä, kuin rientoisan elämän ainoa edustaja. Tulkaa mukaan, tulkaa mukaan, kutsui se kiiruhtaessaan eteenpäin. Mutta nuo kaksi kulkijaa eivät kutsua kuunnelleet. He kiiruhtivat vain eteenpäin kohden tuon kohisevan alkulähteitä.

Vasta kun he olivat saapuneet pienelle tasangolle, jonka jyrkkien vuoren seinämien lomasta alppijoki voimakkaana kuohui esiin, pysähtyi Eilert Olsen.

-- Täällä on minun paikkani. Täällä on hiljaisuuden maa. -- Ettekö käy istumaan?

Hän levitti päällystakkinsa maahan Toinille istumapaikaksi ja asettui itse viereen. Sitte hän kiersi kädet ristiin polven ympäri ja jäi siihen vaipuen ajatuksiinsa.

Hetken kuluttua hän sanoi kuin itsekseen puhuen: -- Istun niin mielelläni täällä ajatellen, että istun mahtavan maailmanvirran alkulähteillä. Ja tämän lapsekkaan alppijoen viihdyttävä kohina säestää ja rikastuttaa ajatuksiani. Alku ja loppu, mistä ja minne, miten paljo siihen sisältyykään?

-- Ja te ajattelette, että sama joki, joka täällä iloisena lapsena hyppelee yli esteitten, se matkansa lopussa väsyneenä vanhuksena vierittää mutaiset aaltonsa mereen. Eikö niin?

Eilert Olsen ei vastannut kysymykseen, hän vain jatkoi: Onko se ihme? Sillä on pitkä tie ja suuri työ takanaan.

Toinin ajatukset luistivat samassa siihen uomaan, joka häneltä viime aikoina oli jäänyt unhotukseen. Hän oli juuri tänään ensi kertaa tullut ajatelleeksi, ettei tällaista ihmeellistä elämää enää kauan voinut jatkua, että oli palattava entisiin oloihin. Ja nyt ne olot okaisina ja ahtaina astuivat hänen eteensä.

-- Kun on elämäntyö takanapäin, silloin on oikeus olla väsynyt, mutta jos väsyy jo ennen, väsyy toimettomuudesta?

-- Ei mikään olekaan niin väsyttävää kuin toimettomuus.

-- Mutta jos tuo väsymys voittaa?

-- On se voitettava käymällä rohkeasti käsiksi elämän tehtävään.

-- Jos tie on ummessa?

-- Ajan pitkään se ei ole. Ihmiselämän lait ovat yhtä järkähtämättömät kuin luonnon. Ei mikään ole satunnaista, ei tarkoituksetonta. Elämäntehtävän täyttämiseen vievä tie avautuu kyllä, sillä elämäntehtävä on pyhintä, mitä ihmiselle on annettu.

-- Mutta voihan kieltäytyminen tässäkin suhteessa käydä velvollisuudeksi. Voihan sekin olla »kuolemista itsestään».

-- Kaikki kuoleminen ei ole hedelmällistä. Jyvä voi mädätä myöskin kalliolla. Mutta hedelmätön kuolema ei kuulu jumalalliseen maailmanjärjestykseen. Joka itsensä uhraa toisten hyväksi sellaisella tavalla, että tulee uskottomaksi varsinaiselle elämäntyölleen, hän kuolee -- luulen -- hedelmättömästä. Hän tekee itsemurhan toisten hyväksi. Onko siinä järkeä, onko jumalallista oikeutta?