Chapter 7

En toivo mitään niin hartaasti, kuin että pääsisin selville hänestä ja välimme, jos mahdollista, muuttuisi entiselleen.

(Pari viikkoa myöhemmin.)

En tiedä oikein mistä alkaa, niin paljo olisi kerrottavaa.

Sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, en hyvään aikaan jaksanut ajatella uusia naapureitamme. Tädin omituinen, milloin vähän lauhkeampi, milloin tyly ja luotaantyöntävä käytöstapa antoi minulle siksi paljo sekä ajatuksen että surun aihetta.

Mistä tämä kaikki johtuu? Olenko minä vai sairauteni syynä siihen? Vai onko tädissä jonkinmoinen valtava murros tapahtumaisillaan, ja sekö tähän syynä? Vai onko yhdyselämämme nykyinen tila vain tuon sananparren surullista todentamista: ne jotka tahdot eroamaan, ne pane yhteen asumaan?

Näin kysyin itseltäni.

Silloin täti valmisti minulle uuden yllätyksen. Hän lähti eräänä päivänä kaupunkiin ja yksin -- vastoin kaikkia vanhoja tapojaan.

Olin jo aivan huolissani. Aloin epäillä hänen terveytensä tilaa.

Viimein sain selityksen meidän istuessamme kahden tädin huoneessa.

-- Minä olen suunnitellut matkaa sinulle, -- sanoi täti äkkiä.

Minä en ymmärtänyt. -- Aijotko sinä täti, -- aloin tiedustella.

-- En minä, mutta sinä.

-- Sinä olet vihoissasi. Tahdotko minut pois kotoa?

-- Mitä joutavia. Olen vain ehtinyt ajatella yhtä ja toista sinun sairastaessasi. Kun entisyys puhuu, käy ihminen vaiteliaaksi. -- Ääni kävi matalammaksi ja värähti. -- Sinussa on paljo äitiäsi. Ei kukaan tiedä niin hyvin kuin minä, minkälainen hän oli. -- Sellainen siunattu ihminen. -- Mutta nyt sinä olet kuin näivettynyt. Puhuin lääkärin kanssa. Ehkä lähtisit Sveitsiin.

Minä en ollut ymmärtää enkä uskoa, mutta niin asia kuitenkin oli.

Nyt on kaikki jo selvillä ja valmista. Lähtö on ovella. Olen viimeistä päivää kotona.

Jo pelkkä tämän matkan tietoisuus on tehnyt minulle hyvää. Voimat alkavat palata. Se minua vain surettaa, että täti taaskin on ollut niin omituinen. Tämä tuntuu sitäkin raskaammalta, kun haluaisin osoittaa kiitollisuuttani tästä hänen suurensuuresta lahjastaan.

Toivoin, että tänä viimeisenä iltana olisin päässyt häntä lähemmäksi, mutta toivo petti.

Ei auta muu kuin odottaa selkeämpiä ja parempia päiviä. Ne tulevat ehkä sitte eron jälkeen, kun palaan.

Kaisan kanssa oli meillä pitkä jäähyväiskeskustelu. Sitte tein kierroksen puutarhassa. Tulin viipyneeksi kauan sillä tiellä, sillä siellä ollessani tuli rouva Hägg sinne.

Minä tunsin punastuvani nähdessäni hänet. Olin tyyten unohtanut, miten hartaasti hän joku aika takaperin oli pyytänyt minua heille. Matkavalmistuksissa oli aika mennyt hyvin pian, ja siihen olivat myöskin huvenneet voimat.

Hän tuli kuin tulikin minua taas pyytämään heille.

Selitin syyn, miksi en ollut käynyt.

-- Sitähän minä vähän kuulin. Ja niin käy, että kun on omat asiat mielessä, niin mitä sitä muista.

Häveten itseäni selitin, etten minä tahtoisi olla sellainen, vaikka nyt todella olin ollut.

-- Niin, niin. Ihmisiä me olemme kaikki. Mutta usein sitä sitte saa katua jälestäpäin, sillä »minkäs teet, sen edestäsi löydät», ja mitä et tee, sen löydät myöskin. Eteen ne kaikki kiertyy.

-- Ettepä te anna kovin hyviä eväitä, sanoin hymyillen.

Rouva rupesi selittämään, että eihän hän nyt tarkoittanut erityisesti minua ja tätä matkaa, oli vain itse sellaista kokenut.

-- Minä olin tuollainen iloluontoinen heps'keikka. Siihenkin aikaan, kun miehelle menin -- toiselle järjestyksessä -- niin, ei nykyiselle miehelleni, -- en ajatellut muuta kuin omia asioitani. Katsokaa, minä olin käynyt Amerikassa ja olin siellä oppinut tuntemaan elämää oikein pitkin ja poikin. Sen jälkeen juurtui minuun sellainen ylenkatse koko miessukua kohtaan, etten heistä tahtonut tietää en niin mitään. -- Mutta sitte kun olin päässyt vähän ohi viidestäkolmatta, rupesin ajattelemaan, että ihmisen ei sittekään ole hyvä olla yksin. -- Korjatkoon toinen, mitä toinen rikkoi, ajattelin. Nyt minä otan miehen ja otan hyvän.

Minä en voinut olla hymyilemättä, vaikka pelkäsin loukkaavani häntä. Mutta vielä mitä.

-- Naurakaa vain, naurakaa vain, hyvä neiti, vakuutteli hän. -- Suora puhe on niin harvinaista, sentähden se naurattaa. Mutta minä en osaa mitään mielessäni hautoa. Sanoa poksautan, kun sana kielelle pyrkii.

-- En minä kuitenkaan kaikille, selitti hän sitte kohteliaasti. -- Jo sen naamasta näkee, kenelle saattaa sanoa, kenelle ei.

-- Te asuitte Helsingissä, ennenkuin menitte naimisiin, kysäisin, itsekseni arvellen, mitä kaikkea vielä saisin kuulla tältä avomieliseltä, uudelta naapuriltani.

-- Niin Helsingissä, Helsingissä. Ja jos senkin sanon suoraan, niin on minulla siksi tarkka silmä miesväkeen nähden, että pian minä olen selvillä siitä, mitä on minkin mielessä. Hyvin kouluutettu ja puhdasrotuinen metsäkoira ei erehdy. Sentähden uskalsin ottaa. Mutta siinä hommassa unohdin sen poikapoloisen, joka minua silloin olisi tarvinnut.

-- Ketä te tarkoitatte?

-- Nykyistä miestäni. Tunsin hänet jo silloin. Ja ehkäpä poika raukka olisi voinut tulla onnellisemmaksi, jos en silloin olisi niin hartaasti ajanut vain omia asioitani.

En sittekään ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja sanoin sen hänelle suoraan.

-- Ei tiettävästi, kun ette tunne meitä ettekä olojamme. -- Rouva Hägg nyökäytti varmentavasti päätään. -- Mutta sitte kun tulette takaisin kotiin ja meillekin, sitte kerron.

Hän rupesi taas puhumaan pitkältä siitä heille tulosta. Hän tahtoi seuraa miehelleen. Aika kävi hänelle pitkäksi, kun hän ei paljo voinut liikkuakaan. Hänen tähtensä juuri olivatkin muuttaneet tänne. Hän oli sitä niin toivonut. Täällä piti oleman terveellistä. Hän oli monta kertaa ihmetellyt, miksi minä olin niin heikko.

Minä vuorostani ihmettelin sitä, mitä hän tiesi terveydestäni tai sairaudestani.

Oli nähnyt ikkunassa, selitti rouva. -- Hän ei puhu paljo, mutta teitä hän on kysynyt monta kertaa. Senkin tähden niin soisin, että tulisitte.

Tuntui niin omituisen pahalta, aivan kuin joku olisi kädestä ottanut ja tahtonut minua pidättää. Minä tunsin tänä hetkenä ehkä voimakkaammin kuin koskaan, mitä tämä matkan toivo ja sen toteuttaminen minulle oikeastaan merkitsee. Se on samaa kuin vangille vapaaksi pääseminen, kuin hengittämisen mahdollisuus tukehtumaisillaan olevalle.

Kuulin tuskin, mitä kaikkia voimasanoja rouva Hägg käytti vielä pitkältä puhuessaan sinne tulostani. Kiitin kuitenkin.

-- Ei kiittämistä, ei kiittämistä. -- Itseäni ja omaa parastanihan minä vain. -- Kas, kun ajattelee paljo, käy elämä niin raskaaksi, mutta kun toinen tulee ja puhuu omastaan tai muusta ja ajaa ajatukset hajalle, silloin on kuin hän veisi kappaleen kuormasta mennessään. Sen minä soisin tapahtuvan miehelleni. Hän poloinen tarvitsisi enemmän iloa.

Ainainen tyytyväisyyden paiste oli kadonnut rouva Häggin kasvoilta ja sen sijalle oli siirtynyt äidillisen hellä, sydäntä liikuttava hohde, samanlainen kuin se, jota ihailin muuttoiltana hänen katsellessaan vanhinta tytärtään.

-- Se ei ole säälittävä, jolla on sellainen vaimo kuin te, sanoin liikutettuna. Ja sydämestä ne sanat lähtivät, sillä hän on todellakin ihmeteltävä ja ihailtava, tämä omituinen, iloinen ja naurava ihminen.

-- Paremman olisi ansainnut. -- Rouva Hägg pyyhkäisi kädellään kiireisesti silmiään ja heitti sitte hyvästi.

Mutta vielä portilta hän kääntyi takaisin, tuli luokseni ja alkoi puhua kuiskaamalla.

-- Neiti, luuletteko, että joku ihmeellinen voima vetää ihmistä takaisin sille paikalle, missä hän on kärsinyt paljo? Eikö hänen luulisi pikemmin vierovan sitä?

Sanoin, että ihmiset ovat niin erilaisia. Toiset vierovat, toiset etsivät. On sellaisiakin, jotka nauttivat kärsimyksistään.

-- Ei, mutta kun sitä kärsii, -- kärsii, --. Ei silloin nauti. Ja etsii kuitenkin.

Hän alensi äänensä melkein kuulumattomaksi. -- Juuri täällä mieheni menetti säärensä. Se tapahtui siihen aikaan, kun rautatietä rakennettiin. Hän aikoi tänne -- ehkä työnhakuun. En tiedä. Mutta matkalla hän joutui junan alle. Ja nyt hän kuitenkin pyrki juuri tänne. Hänen tähtensä me muutimme. Mutta nyt hän on käynyt niin kovin synkäksi ja alakuloiseksi.

Vakuutin, että täällä oli terveellistä ja hyvä olla ja toivotin sydämestäni, että herra Häggkin pian saisi kokea sitä. Sitte erosimme.

Ja nyt minä yksinäisyydessä ihmetellen muistelen tätä viimeistä, lähtöni edellistä iltaa ja kaikkea mitä sen kuluessa olen kuullut, ajatellut ja kokenut.

(Varhain seuraavana aamuna.)

Muut nukkuvat vielä. Minä en saa unta, sentähden nousen kirjoittamaan.

Mitä? Olenko minä päiväkirjojen vihaaja sittekin kirjoittanut päiväkirjan?

Kenties. Mutta minulle se ei ole ollut päiväkirja. Minä olen koko ajan puhunut ja kertoillut vain sinulle, tuntematon ystäväni. Siten on kirjoittaminen käynyt minulle mahdolliseksi, helpoksi ja ollut minulle avuksi.

Huoneeni on tänä aamuna oudon autio ja tyhjä. Kaikki, mikä on antanut sille eloisuutta, on poissa. Kukkaseni olen vienyt Kaisan huoneeseen, jotta hän paremmin muistaisi niitä kastella. Tauluni, kirjani, kaikki sellaiset, mitkä luovat henkeä ja elämää ympärilleen, ovat lukkojen takana. Mutta sen sijaan on huoneessani suuri matkakori, ja se on tällä kertaa kaikkea muuta parempi. Vanhat ystäväni olen ilolla sulkenut lukkojen taakse vain tuon yhden ja ainoan tähden. Sillä kun sitä katselen, unohdan aivan, että näen vain yksinkertaisen matkakorin, jonka ensi kertaa ulkomaille aikova on itselleen hankkinut.

Se unohtuu ja sen sijaan on kuin katsoisin kohti toivojeni maata, kohti tulevaisuutta ja -- elämää.

Kuitenkin sekoittuu ilooni tällä hetkellä vähän pahantuntemustakin.

Nukuin levottomasti ja heräsin näin varhain. Matka oli mielessä, ja sitte näin myöskin omituista unta.

Olin alpeilla, kiipeämässä ylös jyrkkää kallionrinnettä. Jouduin paikalle, josta en päässyt eteenpäin enkä taaksepäin. Aloin jo hätääntyä, kun samassa huomasin, että yläältäpäin ojentautui voimakas käsi minulle avuksi. Tartuin siihen ja lämmin, turvallinen tunne täytti sydämeni.

Mutta ennenkuin pääsin nousemaan, näin toisenkin käden. Se kurottautui alhaalta päin sinne, missä seisoin. Se oli heikko, kuivettunut ja vapiseva. Avuttomuudessaan näytti se rukoilevan: älä mene, älä jätä.

Suuri tuska valtasi minut ja heräsin hikihelmet otsallani.

Tämä muisto vaivaa ja häiritsee minua, en ymmärrä itsekään miksi.

Ymmärrätkö sinä, ystäväni? -- -- --

Nyt kuulen jo tädin liikuskelevan huoneessaan. Sentähden lopetan.

ALPPIEN MAASSA

Eteenpäin, ylöspäin suikerteli tie, toisella puolellaan jyrkästi alasviettävä kallionrinne, toisella penkereittäin kohoava, juhlallinen kuusimetsä. Siellä täällä vilahti puitten latvojen lomasta esiin vihertävä järven pinta, ja etäisyydessä metsärajan yläpuolella häämöittivät aavemaisina alppien mahtavat huiput.

Toini nojautui mukavammin vaunun selustaan ja sulki silmänsä. Hetken kuluttua hän avasi ne uudelleen ja sulki ne sitte taas. Aina kun hän istui näin silmät ummessa, uskoi hän näkemänsä maiseman kauniiksi kangastukseksi, joka pian oli pakeneva, ja joka kerralta, kun hän silmänsä avasi hämmästyi hän, nähdessään ettei tuo lumoava luonto ollutkaan paennut, vaan oli tuossa hänen edessään niin satumaisen kauniina ja kuitenkin todellisena.

Hevonen nousi hitaasti ylöspäin kiemurtelevaa tietä, ajaja istui äänettömänä paikallaan ehkä vaipuneena ihailuun hänkin tai kenties niin tottuneena tähän kauneuteen, ettei sitä huomannut, enemmän kuin koskenpartaalla asuva ainaista kohinaa.

Kevyet kesäpilvet vaeltelivat illan taivaalla.

Välistä peittivät ne kuun kokonaan, välistä vetäisivät äkkiä verhonsa syrjään. Silloin valahti välkkyvä valovirta sinivihreille laineille, kastehelmet kimaltelivat tiepuolessa kirkkaina, hopeanhohtavina, ja kuutamo kutoi kultalankojaan metsän salaperäisiin pimentoihin.

Matka edistyi hitaasti. Aikaa oli tarpeeksi sekä nauttimiseen että ajattelemiseen. Ja ajattelemista oli myöskin. Olihan nyt matkan ensimäinen taival päättynyt, ja Toini oli kuin tien polvekkeessa, josta oli lähdettävä kulkemaan toiseen suuntaan.

Mutta oliko mahdollista koota ja järjestää ajatuksiaan tällaisen luonnon ympäröimänä. Kaikki oli niin satumaista, ja hurmaavaa. Toini oli ollut ja oli kuin unessa-eläjä siitä aamusta alkaen, jolloin hän Bodenjärven rannalla heräsi auringon lämpimään huomensuuteloon ja lintujen iloliverrykseen.

Ja kuitenkin oli hän jo ollut hyvän aikaa täällä. Hän oli jo saanut kokeakin yhtä ja toista, enemmän kuin olisi suonutkaan.

Toini huokasi. Hän olisi mielellään jäänyt vielä pitemmäksikin aikaa siihen kotiin, josta hän vasta oli lähtenyt, mutta olojen muodostuttua sellaisiksi kuin ne nyt olivat, oli se mahdotonta.

Äiti! Hänen kuvansa kohosi yhtäkkiä ilmielävänä Toinin eteen. Näin äitikin olisi nauttinut, näin hurmaantunut, näin antanut luonnon viihdyttää itseään ihanaan lepoon. Äidiltä hän oli varmaan perinyt rakkautensa luontoon, äidiltä myöskin matkustamishalunsa.

Vaikkei äiti koskaan itse ollut joutunut oman maan rajojen ulkopuolelle, tiesi hän tässä suhteessa enemmän kuin moni matkustellut, sillä hän oli lukenut paljo ja oli niin elävästi omistanut itselleen kaiken sen, mitä luki. Hänellä oli omat lempimaansa ja hän herätti Toinissakin erityistä harrastusta näihin maihin. Vuorimaita Sveitsiä ja Skotlantia hän rakasti erityisesti, samoin Espanjaa, Italiaa ja Kreikkaa. Sitäpaitsi hän koetti erinomaisen innokkaasti hankkia itselleen tietoja Uudesta Seelannista. »Sinne me yhdessä matkustamme, kunhan kasvat suureksi», sanoi äiti välistä ollessaan vallattomalla tuulella.

Uusi Seelanti! Eihän kukaan siihen aikaan siitä puhunut. Miten äiti oli muista edellä kaikessa! Niin, siinä toisessakin asiassa, jota Toini näinä päivinä erityisesti oli ajatellut.

Kuinka hän muisti sen kerran, jolloin äiti hänelle oli selittänyt, että naisen suurimpia siveellisiä hairahduksia oli hänen halunsa hallita ja miellyttää miestä, hallita, miellyttää ja nauttia vallastaan silloinkin, kun ei voi vastarakkauden lahjaa antaa. Äiti oli oikein kiivastunut selittäessään, miten halpamaista oli, kun tytöt, vieläpä äiditkin iloitsivat kosijain paljoudesta. Eivät ne vanhat suomalaiset suotta sanoneet: morsian monen kosittu on kuin olut väljähtynyt. Kosija, joka sai rukkaset, oli oikeastaan häpeäksi tytölle, sillä useimmissa tapauksissa tyttö saattoi jo ennen kosintaa nähdä, mitä toisen mielessä liikkui, ja jos hän tunsi arvonsa ihmisenä ja naisena, selvitti hän ajoissa toiselle omien tunteittensa laadun.

Tuo keskustelu painui silloin Toinin mieleen oikeastaan vain sentähden, että hän oli ylpeä aina kun äiti puheli hänen kanssaan ihan kuin yhden ikäiselle toverille. Mutta myöhemmin hän oli elämää katsellessaan usein kysynyt itseltään, eikö äiti tässäkin suhteessa ollut rehellisempi, selvänäköisempi ja korkeammalle tähtäävä kuin muut.

Miten suuriarvoista oli saada muistella sellaista äitiä! Mutta se muisto se herätti samalla yhä vieläkin suurta kaipuuta ja sydäntä kalvavaa tietoisuutta siitä, ettei kukaan enää noin rakastanut, noin ymmärtänyt ja noin rakkaudellaan omaksi ottanut.

-- Me olemme kohta perillä. -- Ajomies kääntyi Toiniin päin. -- Tästä käännymme kirkon ohi, sitte näkyy jo rakennus.

Kun hevonen pysähtyi portaitten eteen, oli Toini vielä ihailemassa pientä goottilaiseen tyyliin rakennettua kirkkoa, jonka valkoisen hohtaville seinille puut loivat pitkiä varjojaan.

Kohta kun Toinin matkatavarat oli kannettu hänen huoneeseensa, rupesi hän laittautumaan levolle.

Seurusteluhuoneesta kuului soittoa. Joku soitti viulua, toinen säesti. He soittivat hyvin kumpikin.

Händelin »Largo» kaikui hartaana, voimakkaana. Sitä seurasi vilkas, leikkisä kappale -- kaiketi unkarilainen -- täynnä sekä tulta että kaihomielistä tunnetta.

Toinista tuntui kuin viulunsoittaja ei olisi voinut riistäytyä irti »Largon» vakavasta hartaudesta. Hän tuntui olevan etäällä noista iloisen vallattomista sävelistä. Säestys joutui yhtenään etualalle.

Vasta kun vieno, viihdyttävä »Berceuse» alkoi, oli viulun soittaja taas mukana. Säveleet syntyivät syvinä ja lämpöisinä, kuin kertoen äidin hymyilystä, äidin hyväilystä, äidin suuresta sydämenrakkaudesta. Siihen Toini nukkui.

Kun hän seuraavana aamuna heräsi, hypähti hän kohta ikkunaan, työnsi molemmat puoliskot auki ja vetäisi tuolin ikkunan ääreen. Sitte hän nojautui pää käsien varaan painuneena ikkunalautaan. Hän ei ajatellut, ei tuntenut, hän vain eli niin rikasta, niin täyteläistä elämää kuin joka solu hänen olennossaan olisi olemassaolon ihmeellistä salaisuutta ylistänyt.

Viihdyttävää lauluaan humisivat korkeat kuuset. Alppipurot, jotka pitkinä, valkeina rihmoina riippuivat rinteitä pitkin, säestivät äskeisen sateen paisuttamina tavallista voimakkaammin metsän huminaa ja taivaan rannalla kylpivät hohtavat lumihuiput aamuauringon valossa.

Pieni kaistale vain suuresta, avarasta maailmasta, mutta miten valtava se kauneus, joka siihen mahtui.

Ja tuo pieni alppijärvi, joka kuusimetsän keskeltä pilkisti esiin, miten väririkas ja vaihteleva se oli! Se oli kuin sielun syvyyttä kuvastava katse, niin tutkimaton, syvä ja samalla niin kirkas.

Toinin pää painui hartaana. Miten pieneksi tunsi itsensä tämän suuren luonnon ympäröimänä, mutta miten vapauttavaa tuo tunto samalla oli. Se ei masentanut, se nosti. Se vapautti kaikesta arkisesta ja pienestä, joka oli tukahduttavaa kuin pöly valtateitten varsilla. Se nosti katsomaan elämää oman minän ahtaitten rajojen yläpuolelta, se ijäisyysajatuksia herättäen nosti ajallisuuden ijäisyyden ilmapiiriin.

-- Sinä suuri, siunattu luonto, miten paljo sinä annat! -- Toini painoi poskensa ikkunapieleen, katseen kuin imiessä itseensä maiseman kauneutta.

»Paa Solen jeg ser» -- kuuluivat etäisyydestä viulun säveleet hartaina kuin aamurukous.

Toini oli istunut ikkunassa tietämättä miten kauan, kun viimein havahtui. Hän katsoi kelloaan. Vasta puoli kahdeksan, ja seinällä riippuva taulu ilmoitti hänelle, että aamiaista tarjottiin vasta puoli kymmeneltä.

Hän pukeutui vitkalleen, kirjoitti pari kirjekorttia kotimaahan ja katsoi uudelleen kelloa.

Hänellä oli aikaa ihan ihmeesti.

Hetken kuluttua hän istui kynä kädessään avonaisen ikkunan ääressä:

(Alppien maassa 5.7.)

Taas minun täytyy kirjoittaa sinulle, tuntematon ystäväni. Mutta minä pelkään kynään tarttuessani, sillä se mitä täällä olen nähnyt, on niin ylevän kaunista, ettei sitä sanoin selitetä. Se on nähtävä. Täällä täytyy elää, silloin vasta tietää, mitä tämä luonto voi antaa.

Olen täällä saanut terveyteni, tahtoisin sanoa elämäni takaisin. Niinkuin kuivuuden näännyttämä maa sadetta särpii, niin on koko olemukseni täällä itseensä imenyt uutta elinvoimaa. Luonnon tuhannet säveleet ovat minut viihdyttäneet voimia uudistavaan lepoon. Lumoava kauneus, joka minua täällä ympäröi, on äänetön kehtolaulu, ei typerä, aivoja tylsistyttävä, vaan laulu, joka väsynyttä lasta houkuttelee kehitystä, elämää edistävään lepoon, samalla kun se antaa niin paljo heräämisen hetkiä varten.

Tuskin voin sanoa, miten kauan olen ollut täällä alppien maassa. Elämä on täällä kuin satua.

Monessa paikassa olen jo ehtinyt käydä.

Olen etsinyt rauhaa, hiljaisuutta ja yksinkertaisia oloja siinä määrin kuin se on mahdollista täällä, matkailijain maassa. Valtateitten varsilta olen polkenut omille poluilleni. Jonkun aikaa oleskelin pienessä kodissa kauniin alppijärven rannalla. Rakennus, kaksikerroksinen, valkeaksi maalattu talo, jota parveke kiersi kahden puolen, oli järvestä jyrkästi kohoavalla kalliolla. Siinä se puutarhan ja metsien ympäröimänä kimalteli kuin kastehelmi heinikossa, milloin kuun, milloin auringon valossa.

Minun siellä ollessani oli ihanat ilmat ja kuutamoöitä. Tekisi mieleni sanoa, että sieluni siellä hekumoitsi, niin hurmaavan kaunista oli kaikki.

Kodissa, jossa asuin, ei sillä kertaa ollut muita vieraita kuin eräs sveitsiläinen herra ja minä. Me soutelimme, kävelimme ja keskustelimme yhdessä. Illoin, kun kuu kumotti suuren pähkinäpuun lomasta, kun alppikosken kohina soi kuin sordinon hiljentämänä ja viiniköynnöksien verhooma talo näytti nukkuvan, istuimme yhdessä parvekkeella, milloin äänettöminä, milloin puhellen, mutta mieli aina samanlaisessa vireessä kuin meitä ympäröivä luonto.

Olin niin lapsellinen. Olenhan kasvanut kotiaitausten suojassa. Päähäni ei pälkähtänytkään ajatus, että voisin toverilleni olla muuta kuin keskustelukumppani, jonka läsnäolo oli mieluinen silloin, kun sanoin täytyi etsiä vapautusta liian voimakkaille vaikutuksille. Mutta olikin toisin. Sentähden matkustin pois.

Tämä muisto on pieni sorasävel, mutta eräässä suhteessa olen siitä kiitollinen. Tiedät, että aloin kirjoittaa sinulle pääasiallisesti päästäkseni selvyyteen itsestäni. Olin silloin toivottoman väsynyt ja alakuloinen. Se ei ollut mitään satunnaista, ei sairauden aiheuttamaa. Alakuloinen väsymys oli muuttunut pysyväiseksi mielentilakseni. Miksi? Siitä tahdoin päästä selville.

Olen nyt mielestäni tässä suhteessa saanut ainakin jonkun verran kielteistä selvitystä.

-- Sinä olet noin alakuloinen sentähden, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin, sanoi minulle joku aika takaperin eräs naimisissa oleva tuttavani. -- Oletko sinä vähemmän yksin, aijoin kysyä, mutta en hennonnut, sillä tiesin sen kohdan kipeäksi. Annoin hänen vain moittia minua siitä, etten ollut hankkinut itselleni kokemusta siitä, miltä tuntuu rakastettuna oleminen tai rakastaminen. En ollut edes hankkinut itselleni läheistä naisystävää, »sydän ystävää», niinkuin niin monet muut.

Minä olin vaiti, kuuntelin ja nauroin, mutta myöhemmin ajattelin asiaa paljo. Sanoohan Saarnaajakin: »Parempi on kaksi kuin yksi, sillä heillä on hyvä palkka työstänsä. Sillä jos he lankeavat, auttaa toinen ylös ystävänsä, mutta voi yksinäistä, joka lankeaa, kun ei ole toista häntä nostamassa.»

Sitä yksinäisyyttänikö siis sairastan, kysyin itseltäni, kysyin moneen kertaan, sillä sen, joka tahtoo selvyyteen päästä, täytyy olla perinpohjainen ja rehellinen.

Tiedän nyt, miltä tuntuu toisen rakkauden voittaminen. Mutta onko se minua rikastuttanut, onko suonut tyydytystä? Ei vähääkään.

Jouduin tänne tullessani kulkeneeksi huimaavien jyrkänteitten vieritse. Katsoessani alas syvyyksiin, muistin naisten usein mainittua turvantarvetta, ja kysyin itseltäni, olisiko tuntunut hyvältä, jos voimakas käsivarsi suojaten olisi ympärilleni kiertynyt. Sain vastauksen voimakkaasta riemun tunteesta, minkä herätti se, että olin vapaa, vapaa, kuljinpa kuilujen ja jyrkänteitten partaalla tai tavallisuuden tasaisella tiellä.

Yksinäisyyttäni en siis sairasta. En muuten tunnekaan olevani yksin, kun tiedän, että sinä olet olemassa, sinä, joka olet ystäväni sanan kaikkein ihanimmassa merkityksessä. Minusta tuntuu yhdentekevältä milloin, missä ja miten pian tapaamme. Pääasiahan on, että olet olemassa.

Mutta elämäntehtäväänsä ei ihminen voi odottaa miten kauan tahansa. Sillä odotuksella on rajansa. Sen tunnen yhä selvemmin. Äiti, joka katselee lapsiaan, ajatellen: he jatkavat työtäni, tiedemies, joka työnsä tulokset jättää jälkimaailmalle, pellon perkaaja, joka kivilouhikon on viljavainioksi muuttanut, he ovat onnellisia, sillä he voivat sanoa: se elinvoima, mikä minulle suotiin, se työ, jonka suorittaakseni sain, ei rauennut tyhjiin. Se edisti elämää, ja elämä edistyy, jatkuu, kun kuluneet tekijät vaihtuvat uusiin. Mutta ajatus: elämä on kulunut hukkaan, hukkaan se ainoa elämä, jonka sain, se on elinvoimia jäytävä suru, ja sen esimakua olen saanut maistaa.

Ruokasalista kuului gongongin ääni. Toini kääri paperit kokoon, järjesti hiukan pukuaan ja kiirehti sitte aamiaiselle.