Chapter 6

Ajattelen toisinaan, että olen sisäänpäin elävä, umpimielinen ihminen, ja kuitenkin tunnen voimakasta vetoa kuohuvaa, alati muotoansa muuttelevaa elämää kohtaan. Tunnen yhteenkuuluvaisuuteni sen kanssa.

Monesti arvelen, että surumielisyys on olemukseni perussäveliä, mutta kun elämän ilon värähdykset koskettavat sisintä, helkähtää sieltä sellainen vastakaiku, jota iloa tuntematon rinta ei voisi kokea.

Välistä kysyn itseltäni, olenko siihen määrin koettanut itsessäni kehittää elämän ja toisten, eri ajatussuuntien, mieli-alojen ja tunteitten ymmärtämistä, että koko sisimpäni onkin siihen huvennut? Ja senkö tähden en pääse selville siitä, mitä itse olen?

Vai olisiko tämä olentoni ristiriitaisuus juuri se, mikä minut muista eroittaa ja tekee itsenäiseksi yksilöksi?

Vähään se erikoisuus ja yksilöllisyys sitte supistuu, sillä sisäiset vastakohdat ja ainakin näennäiset ristiriidat kai ovat sitä kaikkein tavallisinta ihmislapsille.

Olen nyt sinulle, tuntematon ystäväni, kertonut sekä ulkonaisista oloistani että sisäisestä kehityksestäni, nykyisyydestäni ja entisyydestäni, ja sinä olet minua ymmärtänyt, sen tiedän, paremmin kuin itsekään itseäni ymmärrän.

Nyt en tahdo kirjoittaa enää. Olen niin väsynyt. Päätäni särkee ja vilunväreet karkaavat läpi ruumiin.

Olenkohan vilustunut? Olenko tulemaisillani sairaaksi ja senkö tähden olen niin heikko, etten enää jaksanut sisimmässäni säilyttää kaikkea sitä, mikä vuosikausien kuluessa on pysynyt sinne suljettuna?

Senkö tähden tuo kaikki nyt purkautuu sinulle? En tiedä. Se vain on minulle selvää, että nykyinen elämäni minua näännyttää, sentähden etten ymmärrä, mihin suuntaan nyt olisi lähdettävä astumaan.

Se, että tämä ajallinen elämä on tullut minua lähemmäksi, on minussa myöskin herättänyt vaatimuksia. _Täällä_ on meillä tehtävämme ja velvollisuutemme, täällä myöskin oikeuksia. Me, ijäisyyden ja ajan lapset, tarvitsemme muutakin kuin ijäisyysravintoa sielullemme ja leipää ruumiillemme. Ajallisuuteen kohdistuva henkinen osamme, sielumme, tarvitsee myöskin ravintoa. Mutta tällaista ravintoa en nykyoloissa saa.

En ymmärrä, voinko paeta toisiin oloihin, loukkaamatta tätini oikeuksia.

Missä on toisia polkevan itsekkäisyyden ja henkisen itsekurituksen raja? Missä? Tähän kysymykseen kärjistyy kaikki, mikä minua nykyään näännyttää.

Pienen, vanhanaikaiseen, yksinkertaiseen tyyliin rakennetun talon parvekkella istui kalpea, nuori nainen. Se oli Toini Auer. Väsyneesti nojasi hän päätään lepotuolin laitaan, katseen harhaillessa kaukana.

Hän oli istunut näin kauan, kun viimein havahtui, loi silmäyksen polvellaan lepäävään kirjesalkkuun ja tarttui sitte arvellen kynään.

Miksi hän ei kirjoittaisi, kun kerrankin oli aikaa, aikaa niin runsaasti, ettei tietänyt mihin sitä käyttää, ammottavan tyhjää aikaa, jolle turhaan täytettä etsi.

Voisihan kirjoitteleminen kelvata edes jonkinmoiseksi täytteeksi.

-- Se on ihmeellistä aikaa se --, alkoi hän, jolloin ihminen on parantumaisillaan vaikeasta taudista. Ainoastaan se, joka itse on sellaista kokenut, saattaa sitä ymmärtää.

Kun tauti käy kovin kourin käsiksi, silloin ei ensin jaksa muuta ajatella, kuin sen kovuutta. Mutta kun sitte salamana välähtää esiin tietoisuus: minä olen kuoleman kynnyksellä, silloin unohtuu kaikki ulkonainen ja sielu alkaa tehdä lopputiliään joko mielen myrskytessä tai suuren rauhan ja tyyneyden täyttämänä.

Sellaisia hetkiä ei sanoin selitetä. Ne ulottuvat ajallisuuden ulkopuolelle, sentähden eivät ajatusten ajalliset ilmaisukeinot sovi niille.

Mutta kun tauti sitte peräytyy ja kuolema viereltä väistyy, ei ihminen silloin niinkään vain lähde astumaan eteenpäin tavallisuuden arkitietä. Arkisuus on silloin kaukana. Elämä on kuin pyhää. Silmät ovat auenneet näkemään, mitä eivät ennen nähneet. Pelkkä elämisen lahja, se ihmeellinen onnen tunne, jonka palaavat voimat tullessaan tuovat, jokainen iloinen auringon säde, jokainen hyväilevä tuulen henkäys, kaikki on niin ihmeellisen suuriarvoista.

Tällainen ihana sunnuntainen lepoaika muistuu mieleeni, kun ajattelen, millaista oli, kun kouluaikanani äidin hoitamana paranin tulirokosta.

Nyt olen saanut kokea, että taudin jälkeinen aika voi olla toisenkinlaista.

Se kynnys, jonka yli on tautivuoteelta astuttava takaisin elämään, voi olla korkea, ja kun on hyvin väsynyt, ei ole niinkään helppoa astua sen yli.

Kun ihminen on käynyt kuoleman ovella, on hän kuin kukkanen, jota halla on koskettanut. Jälkivaikutukset tuntuvat kauan. Vasta vähitellen selviää hänelle: portilta onkin palattava, elämä on aljettava uudelleen.

Tuo ajatus voi olla tuskaa täynnä, jos elämä tuntuu tarkoituksettomalta ja tie liian raskaalta käydä. Ihminen on silloin kuin jyrkänteitä ylös kiipeävä, joka on joutunut, kallion kielekkeelle, mistä hän ei pääse eteen- eikä taaksepäin. Paluu on mahdottomuus, edessäpäin on kallion jyrkkä seinä. Käsi ei tapaa tukea. Katse ei näe muuta kuin sen tietä sulkevan seinän. Täytyy vain painautua kallion kupeelle siihen, missä on levähdyssijansa saanut ja -- odottaa apua.

Tällaista olen nykyään kokenut.

Kun paranin taudistani, olin kauan niin heikkona, että tuskin käsitin, miten oli laitani. Vasta vähitellen selveni minulle, että oli palattava elämään.

Katsoin taaksepäin. Se katse huimasi.

Mitä varten olin tähän asti elänyt? Olin lukenut ääneen tädilleni, auttanut talousaskareissa, valmistanut pieniä käsitöitä. Sellaiseen olivat vuodet murentuneet, ne vuodet, joiden kynnykselle äiti saattoi ja joiden rikkauteen hän opetti minua uskomaan.

Sellaista on kohtaloni ollut kuin pienen puron elämä. Se uneksii vastaisista vaiheistansa, tahtoo rientää eteenpäin, koota lisävesiä, voimistua, varttua, nostattaa kukkia rannoilleen, virkistää vainioita, ehkäpä kiidättää kulkijaa hänen määräänsä kohden, kunnes viimein juoksunsa päättäneenä, tehtävänsä täyttäneenä saa painua lepoon meren suureen syliin.

Mutta ennenkuin puro pääsee alkumatkaa pitemmälle, tulee ihmislapsi, johtaa sen vedet kaivamiinsa uomiin, asettaa sulkuja tielle, hajoittaa, heikontaa voimaa ja kuivattaa sen viimein kokonaan.

Tällaistako elämää minun on aljettava uudelleen elämään? Ja mitä varten?

Minä en uskalla katsoa eteenpäin enkä taaksepäin. Suljen vain silmäni ja koetan unohtaa, koetan kyselemättä ja ajattelematta painautua siihen kallion halkeamaan, jossa olen leposijani saanut.

Istun parvekkeella lepotuolissani. Ympärilläni orastaa mitä kaunein kevätelämä. Mättäillä mäntymetsän pimennosta paistavat valkovuokot suurina ja puhtaina. Päivänpuoleisilla rinteillä nousee jo nurmi. Kukkivat koivut huojuttelevat kiharoitaan tuulessa, täyttäen tuoksulla ilman.

Elämän ihanaa, aina uutta ja yhä uudistuvaa laulua kaikuu koko luonto. Kuulen sen, mutta vastakaikua ei se herätä sisimmässäni. Voin iloita auringon säteestä, joka lämmittäen hyväilee kättäni. Voin pitkiksi ajoiksi unohtua katselemaan puitten hiljaista huojuntaa ja antaa sen tuudittaa väsynyttä mieltäni horrostilan tapaiseen lepoon. Tällaisina hetkinä voin tuntea jonkinmoista iloa, joka kohdistuu ympärilläni orastavaan ja kehittyvään elämään. Iloitsen ulkopuolella itseäni olevasta elämästä, mutta elinvoiman lähteet sisimmässäni ovat ehtyneet.

Miksi sitte elämää on jatkettava? Mikä on Jumalan tarkoitus? Miksikä puro, joka ei saa eteenpäin rientää, ei voimiaan koetella, ei tehtäväänsä täyttää, ei edes saa painua meren suureen hiljaiseen hautaan?

Koetan olla kyselemättä, ajattelematta, mutta se ei ole helppoa, kun ei ole voimia työhön eikä tauti enää ahdista, niin että ajatukset siihen kohdistuisivat.

Kunpa ulkonaiset olot edes ojentaisivat minulle auttavan oksan, johon tarttuisin päästäkseni tästä kappaleen eteenpäin. Mutta siitä ei ole suurta toivoa, sillä kaikki meillä on toivottoman yksitoikkoista.

Täti herää aina aamulla seitsemän ajoissa, makaa sitte valveilla »järjestellen ajatuksiaan», kuten hänellä on tapana sanoa, siksi kunnes nousee kello kahdeksalta. Pukeuduttuaan hän asettuu vierashuoneemme keinutuoliin, lukee kappaleen hartauskirjasta, johon hän on tottunut, ja tiedustelee senjälkeen päivän postia.

Kello 9 tuo Kaisa kahvit ja poistuu kohta, ellei täti osoita haluavansa keskustelua. Siinä tapauksessa asettuu Kaisa kaapin ja oven väliselle tuolille. Se on hänen paikkansa. Ja Kaisa kunnioittaa vanhoja tapoja yhtä ankarasti kuin täti.

Tällaista on elämämme, säännöllistä kuin koneisto. Olen jo vuosikausia tutkinut sen tasaista käyntiä. Mistä nyt löytäisin sen ulkonaisten olojen auttavan oksan, johon tarttua?

Niin, eräässä suhteessa ovat olot sittekin muuttuneet nyt sairauteni jälkeen, -- mutta ei parempaan päin. Täti oli ennen hyvin tarkka siitä, ettei pieninkään velvollisuuteni päivän ohjelmassa siirtyisi sijaltaan tai jäisi täyttämättä. Nyt on aivan toisin. Hän pysyttää minut tarkasti erossa entisistä velvollisuuksistani. Hän on tautini aikana oppinut tulemaan toimeen ilman minua, nyt tahtoo hän taitoaan näyttää. Niinkö? Vai tahtooko hän ainoastaan säästää minua?

Selvyyteen en pääse, sillä täti pysyttelee kylmänä ja luoksepääsemättömänä. Tuntuu melkein siltä kuin hän olisi loukkaantunut siitä, että sairauteni tähden otin itselleni luvattoman loma-ajan. Hänestä tauti oli niin turhanpäiväistä. Kerran sattui hän olemaan huoneessa, kun lääkäri sanoi minulle, että voimani olivat kovin loppuun kuluneet. Täti hymähti harmistuneesti. -- Kuluneet, kun ei niitä mikään kuluta, sanoi hän ja meni omaan huoneeseensa.

Ymmärrän häntä varsin hyvin. Se, joka on viettänyt sellaista avioelämää kuin täti, saattaa kyllä ihmetellä, että se, joka on semmoiselta surulta säästynyt, voi surra mitään muuta maailmassa.

Jos minä sanoisin hänelle: täti, anna minun oppia, edistyä ja joutua oikealle paikalleni elämässä, katsoisi hän minuun pitkään, ja katkerana nousisi hänen huulilleen kysymys: olinko minä sitte oikealla paikallani, ajatteliko kukaan minun kehitystäni, minun elämäni mahdollisuuksia?

Täti on ollut ja on yhä rikashenkinen ja tarmokas nainen. Mutta eno Hagert oli hänen elämänsä halla. Ja harva se, jolle hallan jälkeen jää muuta kuin kituva elämä jäljelle.

Minä ymmärrän senkin, että on harmillista, kun vanhassa, säntillisessä talossa tauti yhtäkkiä kääntää kaikki nurin, kun lääkärit, sairaanhoitajat ja sen semmoiset tulevat, jotka eivät tunne talon tapoja eivätkä osaa niitä kunnioittaa ja niiden mukaan asettua.

Yhteen aikaan oli täti kuitenkin niin hellä, että näytti siltä kuin hän noita harmejaan ei olisi muistanutkaan. Se oli siihen aikaan, kun olin huonoimmillani. Silloin hän oli minulle »äiti-täti», niinkuin nimitin häntä ennen. Mutta vaaran väistyttyä kaikki luisui takaisin viime vuosien uomaan. Täti uskalsi jälleen tuntea ja näyttää »hermostumistaan», ja minä vaikka ymmärsin, kärsin kuitenkin.

(Pari päivää myöhemmin.)

Se auttava oksa on löytynyt! Se löytyi jo samana päivänä, jolloin viimeksi kirjoitin.

Istuin iltapäivällä ruokasalissa odotellen kahvia, kun Kaisa touhuissaan tulee huoneeseen, rämistellen tarjotinta.

Näin kohta hänen kasvoistaan, että jotain erikoista oli tapahtunut. Eikä minun tarvinnut tiedustella. Se puhkesi esille kuin tulva. Tien toisella puolella olevaan huvilaan tuli uusia asukkaita sellaisia, jotka aikoivat asua siellä kesät talvet. Ei siis saanut enää olla rauhassa, ei omissa nurkissaankaan.

Ja ties, mitä väkeä ne sitte olivat! Kaluja ja kapistuksia heillä kyllä oli monta kuormallista, mutta mitä lie ollut vanhaa romua.

Minä lohduttelin häntä sillä, että omat maat ja metsät ympäröivät taloamme kolmelta puolen ja neljännellä sivulla on tie, eikä tiellepäin olevalla päätypuolella ole muuta kuin minun huoneeni ikkuna. Näköalat jäisivät siis entiselleen, eikä toivottavasti tulisi muutakaan harmia vaikka tuo talvisin tyhjänä ollut huvila saikin pysyväisiä asukkaita.

Kaisa ei kuitenkaan suuresti rauhoittunut selityksistäni. Hän päivitteli vielä pitkältä tätä asiaa. Minä kuuntelin, -- surren ja ihmetellen omaa väsynyttä välinpitämättömyyttäni.

Ei näyttänyt ilo eikä huoli minuun pystyvän. Ei kyennyt Kaisan kertomus edes herättämään mielenkiintoani, niin arvelin.

Mutta illalla huomasin erehtyneeni. Seisoin ikkunassa, suorien hiuksiani, kun katseeni sattui naapuritalon pihalla oleviin kuormiin, joista Kaisa oli kertonut. Keski-ikäinen nainen, nuori tyttö ja pari poikaa oli vielä kuormia purkamassa. Nainen saattaa olla keski-ijän loppupuolella, mutta ei näyttänyt siltä kuin vuodet häntä painaisivat. Voimaa, ripeyttä oli joka liikkeessä, pää oli itsetietoisesti kenossa, ja selkä oli suora kuin sotilaan silloinkin, kun hän nosti raskaalta näyttäviä taakkoja.

Katselin ihaillen ja kateellisena. Siinäpä taitoa kysytään, kun voi kantaa raskaitakin taakkoja, niin ettei sitä kukaan huomaa.

Olen tässäkin suhteessa toisinaan tutkinut elämää ja ihmisiä -- kaduilla esimerkiksi. »Hienot» kannattavat tavallisesti taakkojaan toisilla ja kulkevat suorina. -- Tietysti. Useimmat muut ovat nääntyä taakkansa alle. Ani harva kantaen raskasta kuormaa kulkee suorana ja pää pystyssä.

-- Sillä lailla, -- kuulin samassa naapurin pihalta. Vaimo auttoi tyttöä nostamaan pöytää rattailta. Sitte hän itse tarttui raskaalta näyttävään laatikkoon. Sitä kantaessaan hän nyökkäsi päätään tytölle kuin sanoakseen: ponnista, ponnista, niin voimat varttuvat.

-- Ovatko he todella äiti ja tytär, -- kysyin itseltäni. He ovat kovin erilaisia sekä piirteiltään että ilmeeltään. Kaikki, mikä toisessa on itsetietoista, voimakasta ja hiomatonta, on toisessa tiedotonta, uinuvaa, herkkää ja hienostunutta. Joka piirre, joka vivahdus ja ilme on kotoisin kuin eri maailmasta, ja kuitenkin he kulkevat työssään kuin vanha ja nuori hevonen, jotka ovat oppineet astumaan pellolla rinnan.

Pikku pojille täytyi minun oikein nauraa. Kiidättäessään tavaroita rattailta taloon, hyppelivät he korkealle kuin kesälaitumelle lasketut vallattomat varsat. Toinen varsinkin hyppeli, toinen oli hiljaisempi.

Olin jo poistumaisillani ikkunasta, kun eräs pieni tapahtuma herätti huomiotani. Kuormat olivat jo puretut, ja pojat olivat lähteneet pois. Äiti seisoi vielä pihamaalla, tytär nousi talon portaita. Minä en saanut katsettani irroitetuksi äidistä. Kuinka hänen silmänsä seurasivat tytärtä, niin hellän ihailevina ja lämpiminä kuin olisi kaikki hänen olennossaan väistynyt tuon yhden ainoan tunteen tieltä. -- Sinä kukkaseni, sinä kaunoiseni, -- sanoi katse, ja samalla se kietoi tytön kuin suuren, äidillisen hellyyden suojaan.

En ole voinut unohtaa tätä pikku tapahtumaa. Siinä oli jotain niin sanomattoman kaunista.

Mitä kaikkea sisältyneekään tämänkin perheen elämän puitteisiin, kysyn itseltäni, ja tartun kiitollisena siihen auttavaan oksaan, jonka olot ovat minulle ojentaneet.

Olen nyt jo parin päivän kuluessa tehnyt havaintojani, ja Kaisa on välittänyt lisätietoja. Paitsi äitiä ja tuota hienohipiäistä, vaaleakutrista tyttöä kuuluu perheeseen isä ja kolme nuorempaa lasta: reipas, roteva vanhempi veli, -- äitinsä ilmeinen kuva, häntä kai ijässä lähinnä oleva tytön tyllykkä ja sitte nuorin lapsista, ruma, kivulloiselta näyttävä pieni poika, ainoa, joka on isäänsä. Isä on vaivainen, ja käyttää kainalosauvoja. Mutta työtä hän tekee. Sen olen jo huomannut.

Samalla kun olen tarkastellut uusia naapureitamme, olen myöskin jatkanut tutkimuksiani tädin suhteen. Tahtoisin päästä selville siitä, onko hänen nykyiseen mielentilaansa jotain erikoista syytä, vai onko se ainoastaan ilmauksena siitä kylmästä, täytyneekö minun sanoa, itsekkäästä mielenlaadusta, joka viime vuosina vasten tahtoanikin on silmääni pistänyt.

Täti on muuten näinä päivinä ollut vähän epätasainen. Sairastaessani hän pani sukanneuleen alulle -- jommoista työtä en hänen käsissään muista nähneeni ties milloin. Nyt hän jatkaa neulomista, istuu paljo itsekseen, keinuu keinutuolissaan ja -- ajattelee -- kaiketi.

Kaisalta kuulin, että hän minun sairastaessani paljo puhui äidistä.

Hän ajattelee siis entisiä aikoja!

Sitä todistaa sekin, mitä hän eilen yhtäkkiä sanoi.

Hän istui sukkaansa neuloen ja minä lepäilin viereisellä sohvalla. Silloin hän pysäytti tuolinsa, korjasi silmälasejaan ja sanoi vähän kuin harmistuneena: -- Niin, niin nykyajan tytöt tietävät jo koulunpenkiltä päästessään, mitä vaatimuksia sopii asettaa sille miespuolelle, jota ottavat ajatellakseen aviomiehenään. Toista oli ennen. Silloin oli naimisiin meno kuin pitkän mäen pimeässä laskemista. Ei tietänyt, minne meni ja mikä odotti, mutta uskaltaa piti, kun halu oli hyvä ja ymmärtämättömyys antoi rohkeutta.

Hän potkaisi kiikkutuolin taas liikkeelle ja oli ison aikaa ääneti. Sitte hän sanoi. -- Sinun äidiltäsi se mäenlasku onnistui harvinaisen hyvin. En ole nähnyt toista sellaista miestä.

Kuinka ne sanat hivelivät sydäntäni! -- Mutta sinä tunsit häntä niin vähän, sanoin houkutellakseni tätiä kertomaan enemmän.

-- Tarpeeksi, tietääkseni, sanoi hän vain lyhyesti.

Täti oli isän eläessä ollut meillä vain erään kerran. Sen oli äiti kertonut. Mutta äiti ei kertonut sitä, mitä Kaisa kerran. Hän oli puhunut äidistä ja siitä, miten rakkaita sisaruksia äiti ja täti olivat pieninä. -- Mutta kylmentyipäs sekin väli kerran, jatkoi hän filosoofisen tyynesti kuin selvitellen sielutieteellistä ilmiötä. -- Ei taitanut meidän rouva jaksaa sulattaa sitä, että naimakaupat onnistuivat häneltä niin huonosti ja sisarelta niin hyvin, koska käytyään kerran heillä ei enää lähtenyt, ei vaikka kuinka käskettiin.

-- Mutta sitte hän kävi, sanoin minä, sillä en jaksanut jättää asiaa siihen.

-- Niin sitte, kun tuli tieto, että isänne oli hukkunut, silloin hän heti matkusti, ja sitte oli kaikki taas niin hyvää, ettei parempaa koskaan ennen.

Sen johdosta, mitä täti oli sanonut, olivat ajatukseni nyt luistaneet tähän, mutta en vieläkään heittänyt toivoani, että saisin tädiltä kuulla enemmän isästä tai äidistä. Koetin pyytää, mutta se ei onnistunut. Täti vain nousi ja meni toiseen huoneeseen.

Hän ei tiedä, miten kipeästi minä tänä raskaana toipumisaikana kaipaan kodin lämpöä, kaipaan saada edes sitä lämpöä, jota muisto voi antaa.

Myöhemmällä täti tuli takaisin huoneeseen, asettui keinutuoliinsa ja alkoi aivan itsestään kertoa isästä ja äidistä. Hän kertoi siitäkin, millaista oli, kun hän isän hukuttua tuli äidin luo. Suurin osa oli vanhaa, usein kuultua ja usein kerrottua, mutta muutamia uusia piirteitä sain myöskin.

Se teki kaikki sanomattoman hyvää, ei ainoastaan minulle, vaan kuten luulen myöskin tädille. Hänen äänensä värähti monta kertaa vasten hänen tahtoaan.

-- Se oli suuri suru, mutta minulle se antoi paljo. -- Täti antoi sukkaneuleen painua helmaansa. -- Onni eroittaa usein ihmisiä, tekee toisia itsekkäiksi, toisia katkeriksi ja kateellisiksi. Mutta suru on siunattu side. Se yhdistää ja se sulattaa.

Täti otti lasit nenältään ja pyyhki niitä. Hän oli sen iltaa kuin toinen ihminen, niin lämmin ja pehmeä.

Tänään hän tahtoo korjata eiliset erehdyksensä. Hän on tylympi kuin ehkä koskaan ennen.

Mikä hänen lienee. En ymmärrä.

Kunpa tulisi niistä uusista naapureista virkistystä mielelle, ei ainoastaan minulle, vaan tädillekin.

(Seuraavana iltana.)

Eilen rouva Hägg tuli meille. Kaisa oli puutarhassa. Täti nukkui kamarissaan. Istuin yksin parvekkeella. Silloin kuulin askeleita viereisestä huoneesta. Aijoin juuri nousta katsomaan, kuka siellä liikuskeli, kun tulija ilmestyi ovelle.

-- Suokaa anteeksi. -- Oli vähän asiata, ja kun en tavannut ketään -- --

-- Tervetuloa! Tehkää hyvin! -- Tarjosin istuinpaikkaa ja sanoin jo usein nähneeni hänet ikkunasta.

-- Niin, taidatte olla se sairas neiti.

-- Niin, olen sairastanut, en minä muuten --

-- Vai niin, vai niin. Luulin, että oli jotain pitkällisempää, ehkä ainaista.

-- Ei, ei toki, vaikka parantuminen on käynyt hitaasti.

-- Se riippuu paljo siitä, jättäytyykö sairaaksi vai paneeko vastaan.

Tällaista oli meidän ensimmäinen sananvaihtomme.

En voinut olla hymyilemättä. Sitte myönsin, että taitaahan niin olla. Kai se vain on huonoutta, ettei henki kykene herruuttaan osoittamaan, vaan saa ruumisrukkaa totella.

Huomautus teki häneen nähtävästi kummallisen vaikutuksen. Hän keikautti päätään ja silmissä välähti omituisesti.

-- Se on taas toinen asia. Ei sovi sanoa toista huonommaksi kuin toistakaan, sentähden että henki joutuu herrasta käskyläiseksi. Toisilla on jo veressä sellainen laki, että niin täytyy käydä.

-- Ei, ei. Ei sitä niin saa ajatella, vastustin minä.

-- Ei sitä ajatella tarvitsekaan, se on niin, sen näkee. Ja parasta olla ajattelematta.

Sanoin jotain ajattelemisen puolustukseksi. Tarvittiinhan sitäkin elämässä.

-- Niinkuin asia sitte ajattelemisella paranisi! Ei, neiti hyvä, tee työtä ja ole niinkuin pidetään, mutta älä ajattele, älä aprikoi. Sitä minä aina miehelleni saarnaan.

-- Mutta hyvä rouva Hägg -- -- --

Hän keskeytti minut. -- Ei kiistellä, ei kiistellä. Ehkä ei neiti ota oppiakseen enemmän kuin miehenikään. Kyllä hän osaa työtä tehdä ja tekee käskemättäkin, mutta ne ajatukset, ne ajatukset ne hänet vielä hautaan vievät.

Tiedustelin hänen miehensä terveyttä, mutta vastaus oli väistävä. Aloin siitä syystä toiselta suunnalta.

-- Nuorin poikanne on hyvin isäänsä, aivan kuin isosta pienennetty, niinkuin sanotaan.

-- Vai niin, vai niin. -- Hän hymyili niin omituisesti, että jouduin aivan ymmälle. Mikä lie sitte vetänyt katsettani hänen käteensä, joten huomasin vasemman käden nimettömässä neljä paksua kultasormusta. Ymmärsin, että hän oli toisen kerran naimisissa ja lausuin arveluni, että nuorin oli tämän isän ainoa lapsi.

Taaskin tuli sellainen vastaus, että en tietänyt, mitä ajatella.

-- Ei -- ei. -- Hänen oma isänsä oli jo haudassa, kun menin tälle miehelle, ja tähän näköön hän tuli kuitenkin. Mutta ne ovat niitä asioita, joita eivät ymmärrä muut kuin se, joka itse on kantanut lasta rintansa alla.

En tietänyt enää, mistä puhua. Kohta kun yritin, näkyi umpi tulevan eteen.

Rouva Hägg ei näyttänyt aavistavan ajatuksiani. Hän rupesi vain innokkaasti kutsumaan heille.

-- Eihän minusta seuraksi, minä olen tavallinen työ-ihminen, mutta mieheni kaipaa parempaa ja hienompaa seuraa kuin saa meikäläisissä oloissa.

Kysyin, pitikö mies seurustelusta. Hän näytti niin umpimieliseltä.

Voi, kuinka rouva Hägg silloin nauraa heläytti. -- Vai on se tänne asti näkynyt, ihan tien toiselle puolelle -- ha-ha-haa? Vai onko neiti niitä valittuja, joilla on oikein näkevät silmät? Eihän sitä sitte tiedä, uskaltaako käskeäkään!

Samassa tuli Kaisa puutarhasta, rouva muisti asiansa, ja puhe katkesi.

Tämä tapahtui eilen. Olen senjälkeen yhtenään ajatellut uusia naapureitamme. He ovat todella herättäneet mielenkiintoani.

Tänään aamupäivällä tarkastelin heitä, kun mies istui pihamaalla jotain käsityötä näperrellen -- astiain korjausta tai jotain sellaista.

Melkein koko ajan oli siellä joku hänen luonaan. Vanhempi poika ja tytöntyllerö kävivät siellä pikipäin, kai jollain asialla. Se kaunis tyttö oli siellä hyvän aikaa ja auttoi herttaisella, melkein äidillisellä tavalla, mutta kaikkein kauemmin viipyi siellä tuo ruma, pieni poika, isäpuolensa kuva.

Rouva Hägg itse kävi pari kertaa miehensä luona pihalla. Hän tuli kuin tuuliainen ja meni samaa kyytiä, mutta hänen reipas ryhtinsä ja hyväntahtoisuutta paistavat kasvonsa ennättivät luullakseni sittekin tehdä tehtävänsä. Tuntuikin siltä kuin hän olisi kesken kiireensä pistäytynyt sinne vain saadakseen iloisella olennollaan sanoa miehelleen: katsos, näin on elämä otettava.

Kun hän poistui, seurasi miehen katse häntä. -- Sinä hyvä, sanoi se. Mutta siinä oli samalla jotain synkkää, ahdistettua ja umpimielistä.

Kohta kun vain jaksan ja saan tilaisuuden, menen heitä tervehtimään. Siinä määrin huvitettu olen heistä. Luulen, että voisin rakastaa heitä kaikkia, tuota synkkää, umpimielistä miestä ja hänen rohkeata vaimoaan, tuota kaunista hienohipiäistä tyttöä, joka tuntuu niin kummasti joukkoon kuulumattomalta, ja rumaa, pientä Viljoa, isänsä uskollista seuralaista.

En kuitenkaan tiedä, milloin voin mennä sinne. Voimat tuntuvat palaavan kovin vitkalleen, ja kun jaksan tehdä jotain, koetan ajatella entisiä velvollisuuksiani ja tätiä.