Chapter 5

On kuitenkin toinenkin seikka -- ei vain eristetty elämäni -- joka selittää sen, että olen säästynyt erehdyksiltä tässä suhteessa. Se on se, että niin nuorena opin uskomaan sinun olemassaoloosi, tuntematon ystäväni.

Miten kaunis se muisto on --, elämäni kaikkein kauneimpia! Olin juuri lopettanut koulun ja olin matkalla koulukaupungista kotiin. Tien varrella poikkesin tervehtimään erästä äitini ystävää ja siellä tapasin hänet, joka opetti minua uskomaan sielujen sukulaisuuteen, niiden yhteenkuuluvaisuuteen siinä merkityksessä, että jokaisella ihmisellä on oman olemuksensa täydennys -- samaa tai toista sukupuolta, se on yhdentekevää -- ja että nämä yhteen kuuluvat sielut varemmin tai myöhemmin myöskin löytävät toisensa. Epäsoinnut, erehdykset ja ristiriidat, mitkä syntyvät ihmisten suhteissa toisiinsa, johtuvat ainoastaan siitä, että tämä tosiasia ei heille ole selvinnyt, ja etteivät malta odottaa, siksi kun ovat löytäneet sen ystävän tai puolison, jota voivat ei ainoastaan rakastaa, vaan jossa tuntevat oman olemuksensa ehjäksitekijän ja täydentäjän.

Miten hartaana minä, viisitoista vuotias tyttönen, kuuntelin tätä puhetta!

Koko ilta oli minulle ihana unohtumaton juhlahetki, jonka sopusointua ei mikään häirinnyt.

Ulkona oli luonto hempeimmässä kevätkukoistuksessaan. Koti, jossa olin vieraana, oli hyvin kaunis. Varsinkin rehevät, nähtävästi erikoisen huolellisesti hoidetut kasvit herättivät huomiotani. Kukkasia, kevättuoksua ja päivänpaistetta oli kaikkialla.

Istuin jakkaralla hänen vieressään, hänen puhuessaan. Avonaisen ikkunan läpi näin ilta-auringon valossa kimaltelevan lahden poukaman ja kaistaleen valkovuokkojen reunustamaa metsänrinnettä. Katselin sitä ja kuuntelin, mitä hän puhui, tuo pieni, vaatimaton nainen, joka vaikka olikin rohkea ja uskollinen uranaukaisija, oli niin nöyrän nöyrä, sentähden että hänen ihanteensa olivat suuret ja korkeat.

Hän puhui ensin tästä sielujen yhteenkuuluvaisuudesta, -- minkä johdosta, sitä en muista. Sitte hän tuli kertoneeksi läheisistä ystävistään Wikneristä ja Rydberg'istä. Hän kuvasi heidän elämästään pikku tapahtumia, pikku piirteitä, jotka suuria todistivat, hän puhui syvistä, kirkkaista ja kantavista totuuksista.

Hän puhui, minä kuuntelin, kuuntelin, kunnes kaikki se, mitä hän kertoi, kävi minulle niin valtavan suureksi, että puhkesin kyyneliin.

Olinhan silloin kuin elämän kynnyksellä. Olin lapsuuteni läksyjen äärestä juoksemaisillani elämän suuriin, avaroihin oppisaleihin. Hän oli ottanut minua kädestä ja raottanut ovea sen verran, että aavistin, miten vaikeata ja vastuunalaista, mutta miten rikasta ja ihanaa elämä samalla oli. Tämä aavistus niin voimakkaana minut valtasi.

Nyt tiedät, milloin opin uskomaan sinun olemassaoloosi sinä tuntematon ystäväni. Tämä uskoni on vuosien varrella säilynyt ja vahvistunut.

Ja samalla se on myöskin säilyttänyt. Sillä olen tahtonut itseäni ja rakkauttani pysyttää ehjänä, jotta kun kerran tapaamme, iloiten saisin ojentaa sinulle oman osasi.

Olen tavoitellut tätä ehjyyttä, ja se on ollut iloni. Rakkaus ei muuta voi. Se antaa parhaimpansa. Mutta tiedän, että jos köyhtyneenä tapaisin sinut, eikä minulla olisi muuta kuin sirpaleita, niin sinä rakastaisit niitä sirpaleitakin.

Nyt tiedät, minkätähden minä tänä iltana kirjoitan sinulle.

En voi kirjoittaa päiväkirjaa, en kirjettä jollekulle niistä, jotka kuuluvat ystäväpiiriini. Sellainen kirjoitteleminen ei minua auttaisi. Ja nyt minä tarvitsen apua. Sentähden kirjoitan minä sinulle. Sinä ymmärrät minua, ja juuri ymmärtämystä minä tarvitsen, sellaista syvää, ehjää ymmärtämystä, joka ei eksytä, ei vie harhaan, vaan selvittää, niin että näkee itsensä ja ympäristönsä, entisyytensä ja nykyisyytensä kirkkaassa, totuuteen perustuvassa valossa.

Tätä minä sinulta pyydän.

Mutta ajatukseni ovat niin väsyneet ja samalla niin levottomat. En jaksa niitä hallita, en keskittää sanottavaani. Minä puhelen sinulle ajatuksistani ja kokemuksistani ihan niinkuin ne mieleen johtuvat.

Ymmärräthän sinä kuitenkin, sano, ymmärräthän?

Eikö ymmärtämys olekin suurin lahja, minkä ihminen voi toiselle antaa? Siitä lähtee enemmän iloa ja elinvoimaa kuin kaikkien ylistämästä rakkaudesta.

Rakkautta, sitähän, Jumala paratkoon, on paljo maailmassa, on laimeata ja kiihkeätä, kestävätä ja muotoansa muuttelevaa. Ei rakkaudesta puutetta -- ei ainakaan, mikäli sitä pidetään yksinomaan tunneasiana. Mutta mitä tunteitten roihuavasta valkeasta, ellei ole ymmärtämystä, syvää, ehjää ja kasvavaa! Eikö rakkaus silloin muodostu hävittäväksi kulovalkeaksi, rasittavaksi taakaksi tai ainaista ristiriitaa pulppuavaksi lähteeksi. Ymmärtämys, eikö se samalla ole rakkauden alkulähde ja koko olentoa käsittävän ja koko olemuksen läpitunkevan rakkauden kaunein hedelmä.

Ymmärtämystä janoaa sieluni. Rakkautta olen mielestäni saanut tarpeeksi.

Mutta ymmärtämys on elämässä harvoin löydetty helmi.

Aloin elämäni siinä iloisessa uskossa, että ymmärtämystä oli olemassa yhtä runsaasti kuin rakkauttakin, mutta jota kauemmin olen elänyt, sen harvinaisemmaksi ja samalla sen suuriarvoisemmaksi olen huomannut tosi ymmärtämyksen. Uskotaan että ymmärretään, mutta minkälaista on se ymmärtämys, jota ihmiset toisilleen tarjoavat? Samoissa oloissa eläneet ja samaa kokeneet liittyvät yhteen ja uskovat ymmärtävänsä toisiaan, mutta kun kokemukset käyvät eri suuntaan, kun toiselle sattuu surua toisen iloitessa, missä on silloin se ymmärtämys, joka pakoittaa meitä riippumatta omista kokemuksistamme elämään, toisen elämää, suremaan, todella suremaan surevan kanssa ja iloitsevan kanssa iloitsemaan? Eikö päinvastoin sureva silloin soimaa iloitsevaa itsekkäisyydestä ja eikö iloitseva tarjoa surevalle hetken pintapuolista liikutusta tai säälin armopaloja?

Ja samoin on laita, jos siirrymme aatteiden ja näkökohtien alalle. Mistä löydämme sitä ymmärtämystä, joka opettaa meitä omasta kannasta huolimatta näkemään, että toisenkin kannassa on jotain oikeutettua.

Ymmärtämys on laajanäköisyyttä. Ymmärtämyksen kirkastama katse kantaa kauaksi menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Mutta tosi ymmärtämys on harvinaisuus.

Ovatkohan meidän aikamme ihmiset liiaksi heikkoja ja ennen kaikkea -- liiaksi pieniä, omatakseen tuollaista laajanäköisyyttä, koska niin tyynesti sanovat toisilleen: tule sinä tänne minun kokemusteni kohdalle, minun kannalleni, silloin saat ymmärtämystä runsaasti, ennen ei liikene, ei murustakaan.

He uskovat todella ymmärtävänsä, eivätkä näe, että tarjoavat kiveä leivän asemesta.

Erehdynkö uskoessani, että tosi ymmärtämys aina vie meidät oman itsemme ja omien kokemustemme yläpuolelle?

Minun täytyy kysyä, sillä olen kuin pimeässä umpisokkelossa. En jaksa ajatuksiani selvittää, en ymmärtää, mikä niissä on totta ja oikeutettua, mikä sairaalloista. Siitä vain olen selvillä, että janoan ymmärtämystä enkä löydä sitä ympäristöstäni. Sentähden täytyy minun turvautua sinuun, tuntematon ystäväni.

Usko olemassaoloosi on minulle sydämen lepo, on voimanlähde. Sillä ymmärtämys on elinvoimaa yhtä varmasti kuin toisiinsa sopivat ja toisiaan täydentävät soinnut synnyttävät eheämmän ja voimakkaamman vaikutelman kuin yksi ainoa sävel.

Minulle on aivan yhdentekevää, oletko sinä, tuntematon ystäväni, mies vaiko nainen. En tiedä, kummeksitko tätä, mutta se on sanottava, sillä se on totuus.

On naisia, jotka kaipaavat kotia, toisia, jotka kaipaavat miestä. He menevät naimisiin ja saavuttavat päämääränsä. On toisia, jotka kaipaavat rakkautta ja ymmärtämystä. He jäävät tavallisesti osattomiksi, sillä henkistä hyvää ei ole yhtä runsaasti kuin aineellista.

Sitä paitsi on helpompi erehtyä valinnassaan henkisellä kuin aineellisella alalla. Ja väärennettyä tavaraa tarjotaan paljo.

Ne, jotka ovat erehtyneet, kärsivät kai enemmän kuin ne, jotka eivät ole omistaneet mitään. Sentähden minulle ei ole pääasia pian löytää mitä etsin, vaan löytää se väärentämättömänä.

Siitäkin syystä on minuun nähden yhdentekevää, oletko sinä ystäväni mies vai nainen. Pääasia on, että olet oman olemukseni oikea täydennys.

Naisen on yleensä helpompi ymmärtää naista. Mies voi ani harvoin tehdä niin -- ainakin sen polven miehet, joka nykyään maanpiiriä polkee. Useimmat heistä polkevat samalla -- tavalla tai toisella -- naistoverinsa sielun sisintä.

Sentähden kuvittelen useimmiten mielessäni, että kun kerran tapaamme toisemme, huomaan sinut, ystäväni, naiseksi. Ja minä iloitsen siitä.

Onko se luonnotonta? Sanoneeko tähän toisin ajatteleva ja toisin tunteva, että me emme ole ainoastaan ihmisiä vaan myöskin sukupuoliolentoja. Ja sukupuoli-olentona nainen etsii täydennyksensä mieheltä.

Saattaa niin olla. Mutta emmehän me ole ainoastaan sukupuoli-olentoja. Olemmehan myöskin ihmisiä. Eikö ole suuriarvoisempaa olla ihminen kuin sukupuoli-olento? Eikö ihmisten onnea edistettäisi, jos tässäkin suhteessa hengen herruus voittojaan saavuttaisi?

Minä vain kysyn.

Eikö avioliitossa samoin kuin ystävyyssuhteissa samaan sukupuoleen kuuluvien välillä suuriarvoisin onnen tekijä ja antimista suurin ole koko olentoa käsittävä ja koko olennon täyttävä ymmärtämys. Yhdentekeväähän silloin on, oletko mies vai nainen.

Mutta silloin, kun ystävyys voi johtaa avioliittoon, on siihen yhdistettynä tuo ihmeellinen, pyhä elämänluomisen lahja.

Kuinka suurta mahtaa olla herättää elämää, joka imee elinvoimaa itselleen täydellisen keskinäisen ymmärtämyksen ja rakkauden maaperästä! Ei vanhemmilla pitäisi ollakaan oikeutta lähettää muunlaisia lapsia maailmaan.

Mutta eiköhän ihmiskunta silloin pian kuolisi sukupuuttoon?

Liekö siis kaikkien yhteiseksi onneksi se, että ihmiset siksi suuressa määrin ovat sukupuoli-olentoja ja siksi vähän ihmisiä, että kansoittavat maan lapsilla, joiden syntysanat lausuttiin silloin, kun sukupuoli-olento voitti ihmisen?

Minä vain kysyn, kysyn, sentähden että en ymmärrä.

Olen kasvanut eristettynä muista, aina vain katsellen elämää syrjästä. Sentähden en ymmärrä.

Mutta se, joka seisoo rannalla, jota ei pyörre mukanansa tempaa eikä kuohuissaan kuljeta, hänellä on aikaa ajatella. Sentähden minä kysyn.

Sinä ystäväni, sinä ymmärrät, muut eivät.

Se on hyvä. Niin sen olla pitää. Ei sitä alastomana joukkoon lähde.

(Seuraavana iltana.)

Taaskin on sumuinen, köyhyyttään itkevä talvi-ilta.

En jaksa lukea enkä kirjoittaa, sentähden pakenen sinun luoksesi ystäväni.

Eilen puhelin vain ajatuksistani ja tunteistani. Tänään tahdon antaa sinulle osaa elämäni ulkonaisista puitteista.

Niistä on kuitenkin yhtä vähän kerrottavaa kuin on paljo siitä, mitä sisäisesti olen kokenut.

Lapsuuteni ajasta en nyt voi puhua, en siitä suuresta, siunatusta perinnöstä, jonka isä ja äiti antoivat minulle sen kautta, mitä itse olivat ja sen kautta, mitä olivat sekä toinen toisilleen että lapselleen. En myöskään voi kertoa kaikesta, mitä äiti minulle antoi. Se on liian hyvää paperille pantavaksi. Siitä tahdon kertoa vasta sitte, kun olemme tavanneet toisemme.

Kun äiti jätti minut, olin nuoruuteni kynnyksellä. Elämä alkoi, mutta sydänjuureni eivät painuneet minua ympäröivän ajallisuuden maaperään, vaan siihen näkymättömään ja kuitenkin niin todelliseen maailmaan, jonne tiesin äitirakkaani siirtyneen. Se maailma oli minulle todellisin. Siinä elin, siinä hengitin.

Se, mitä me todellisuudeksi sanomme, oli minulle vierasta. Ainoastaan ulkonaisesti tunsin sen olemassaolon, mutta se tunteminen, vaikka olikin ulkonaista, oli mieleen painuvaa, sillä sen piikit pistivät jalkaani melkein joka askeleelta.

Isäni kuoltua oli äiti muuttanut asumaan maalle erään tätini läheisyyteen. Itse puolestaan hän olisi mieluummin asettunut kaupunkiin voidakseen siellä ansaita paremmin ja myöskin saadakseen pitää minut koulu-aikanakin luonaan, mutta täti vastusti sitä. Täti oli hyvin onnettomissa naimisissa, sentähden äiti tahtoi noudattaa hänen mieltään. Varakas kun oli, saattoi täti myöskin järjestää niin, että se kävi äidille mahdolliseksi.

Äidin kuoltua tädin koti tuli minun kodikseni. »Ole tytär hänelle», oli äidin viimeisiä pyyntöjä.

Tuntui kuin niissä sanoissa olisin saanut elämän tehtävän, saanut pyhän, velvoittavan perinnön. Ja tämä perintö oli kauan ainoa, mikä antoi elämälleni sisältöä.

Muuta ei olekaan sanottavaa ensi nuoruudestani. Onnettoman kotielämän okaiset olot ympäröivät minua ulkonaisesti. Ajatukseni ja rakkauteni kohdistuivat ijäisyysmaailmaan.

Näin kuluivat vuodet huomaamatta ja toistensa kaltaisina.

Silloin tapahtui käänne -- ulkonaisesti äkkiä, -- sisäisesti vähitellen.

Tätini mies kuoli. Se oli ensimmäinen suuri muutos.

Miten ihmeellinen onkaan ihmissydän! Alinomaa ihminen erehtyy sekä itsensä että toisten suhteen, -- sellaisissakin asioissa, joista luulee, ettei erehtyminen ole mahdollistakaan.

Luulee esimerkiksi vanhentuneensa sekä ulkonaisesti että mieleltään -- mutta annahan, kun ulkonaiset olot muuttuvat suotuisammiksi, silloin kimmahtaa mieli painon alta. Se elinvoima, joka oli niin lamassa, että sen olemassaolosta ei enää ollut tietoa, se pulpahtaa esiin niin tuoreena, niin voimakkaana kuin olisi se kätkössään vain kasvanut.

Näin kävi tädin. Hän oli jo kappaleen yli kuudenkymmenen, kun eno kuoli, mutta se voima, se pirteys, se toimintahalu, joka hänessä enon kuoltua vähitellen yhä enemmän esiintyi, oli kuin parhaassa ijässä olevan naisen.

Enon omistama talo myytiin, täti osti tämän paikan, ja me muutimme tänne.

Tuntui siltä kuin pelkkä olemassaolo nyt olisi tuntunut tädistä nautinnolta. Hänen päättävä toimeliaisuutensa ei enon tahdon lamauttamana sittekään ollut hävinnyt. Nuorteana nousi se pakollisesta levostaan.

Täti puuhaili, järjesteli ja nautti. Hän elpyi, minä etenin hänestä.

Hän ei enää kaivannut minua, ei ainakaan niin kipeästi. Tunsin liukuvani syrjään ja sain aikaa ajatella itseäni.

Siihen, että täti ja minä etenimme toisistamme, oli olemassa toinenkin syy.

En jaksanut iloita ja innostua, en -- unohtaa niinkuin hän. Ensi kertaa tulin ajatelleeksi, että hän oli _kylmä_.

Eikö kuolema ole suuri sovittaja, joka sulattaa roudat rinnasta? Eikö sen kosketuksesta unohdu, mitä ihmislapsi on toista vastaan rikkonut?

Vai onko niin, että paljo voi tulla anteeksi annetuksi, mutta jos ihminen on ollut toisen elämän hallana, silloin ei rinnan jäät sulakaan, sillä halla vei itse elämän, vei anteeksi antamisen ja rakastamisen kyvyn?

Täti ja minä olimme ennen ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, -- siihen aikaan, jolloin hän kantoi surunsa suurta taakkaa ja minä en muuta ajatellut kuin miten saisin sitä edes hiukan kevennetyksi.

Hän oli minulle äidin sijainen ja äitini pyhä perintö. Sentähden täytti suuri suru sydämeni, kun tunsin liukuvani yhä kauemmaksi hänestä.

Nyt, kun hän ei enää minua suuresti tarvinnut, kun se minkä hänen hyväkseen tein, supistui ulkonaisiin pikku tehtäviin: ääneenlukemiseen, seurusteluun, kirjanpitoon ja taloustoimiin, nyt aloin tuntea, että minulla ei ollut tyydyttävää, elämääni täyttävää tehtävää, että olin uhrautunut, kieltäynyt, syrjäyttäessäni kaikki omaan elämääni ja tulevaisuuteeni kohdistuvat ajatukset.

-- Eikö minulla sitte olekaan mitään omaa, erityistä elämäntehtävää ja eikö minulla ole oikeutta ajatella sitä -- näin kysyin itseltäni.

Silloin tuli Kristiina täti taloon.

Hän oli tädin vanhempi sisarpuoli. Hän oli aina ollut jäykkäluontoinen, kylmä ja vaativa, oli täti kertonut. Siihen aikaan, kun hän, täti ja äitini olivat pieniä, oli täti Kristiina pysynyt vieraampana heille molemmille osaksi sentähden, että oli sisarpuoli, osaksi siitä syystä, ettei luonteensa puolesta sopinut yhteen toisten kanssa.

Äiti taas oli sellainen lämminsydäminen, rakastettava pieni olento, joka itse rakasti kaikkia. Jos hän näki jonkun itkevän, kavahti hän kohta kaulaan, pyyhkiäkseen pois kyyneleet. Jos hän näki jonkun avun tarpeessa, oli hän aina valmis tekemään, minkä vain taisi auttaakseen. Kaikki rakastivat häntä, -- ne, jotka tunsivat hänet, siksi että tiesivät, minkälainen hän oli ja ne, jotka eivät tunteneet, siksi että hän suloisena lapsena voitti kaikkien sydämet.

Ennen täti kertoi minulle usein äidistä. Hän oli myöskin kertonut monta liikuttavaa pikku tapausta äidin suhteesta täti Kristiinaan. Se suhde oli erityisen arka senkin johdosta, että täti Kristiinan oman äidin sukulaiset aina toitottivat hänelle korvaan, että sisarpuolet olivat tuuppautuneet tänne maailmaan aivan ominlupinsa ja vastoin koko heidän sukunsa tahtoa.

Nyt, kun täti Kristiina vanhoilla päivillään tuli kotimme jäseneksi, olivat kaikki tuollaiset muistot tädiltäni unohtuneet. Hän oli sisar eikä sisarpuoli. Ja lisäksi hän oli vanhus, joka, kuten täti itsekin, lyhyeltä iltahetkeltä pyysi päivän pettymyksien korvausta.

Sekin yhdisti.

Kristiina tädin tultua tapahtui meidän perheessämme sama seikka, mikä muinoin Baabelin tornia rakennettaessa. Syntyi kielten sekoitus. Toinen ei ymmärtänyt toisen puhetta. Mutta kielten sekoittajana ei ollut mikään taivaan enkeli, vaan ankara ja arvokas Kristiina täti.

Täti ja minä emme ainoastaan pysyneet etäällä toisistamme. Me vieraannuimme nyt kokonaan. Tädin puolelta olivat yhdyssiteenä ainoastaan ne vaatimukset, joita hän oli oikeutettu asettamaan tyttären sijaiselle, jota hän elätti. Minua sitoivat velvollisuudet.

Mutta tunsin toisenkin yhdyssiteen. Se side oli äiti. Ja juuri siksi, että se oli niin rakas side, oli se samalla kärsimysteni katkerimpana okaana.

Ystäväni, ymmärrätkö millainen asemani oli?

Varallisuutta minulla ei ollut. Itsenäisen ja tuottavan toimen hankkimisesta olin luopunut tätini hyväksi ja nyt olin -- armoilla eläjä.

Paras oppimisen aika on ohi, sanoin itselleni. Elämä, ehkä pitkäkin, on edessäni, työn halu syvällä sydämessä, mutta mahdollisuuksia ja valmistusta elämäntehtävään -- minkä verran?

Näin kyselin itseltäni, ja kysellessäni kului aika.

Silloin tapahtui taas käänne. Täti Kristiina kuoli.

Hän, joka oli kielet sekoittanut kodissamme ja joka oli minulta riistänyt sen, mikä oli minulle läheisintä maailmassa: tätini rakkauden, hän makasi nyt kylmänä ja kankeana laudoilla.

Hänen suunsa ympärillä oli terävä ilme, ja hänen ohuet huulensa olivat tarmokkaasti yhteen puristuneet, mutta hänen jäykistyneissä piirteissään näin, mitä en ennen ollut nähnyt -- kärsimyksen jälkiä.

Se, mitä hän minulle oli tehnyt, unohtui samassa. Kaikki oli kuin pois pyyhitty.

Oliko ihme, jos hän kuluttavan päivätyön ja katkerien kokemusten jälkeen itsekkäästi piti huolta iltahetkensä häiritsemättömyydestä?

Oliko hänen syynsä, että hänellä ei ollut ymmärtämyksen lahjaa minua varten?

Täti suri sisartaan. Minä tiedän sen. Mutta samalla surin minä sitä, että hän taaskin tuntui niin kylmältä surussaan. Oli aivan kuin hän ei olisi tahtonut antaa minkään häiritä rauhallisia vanhuudenpäiviään. Siltä ainakin tuntui.

Mutta ehkä se, mikä minusta tuntui kylmyydeltä, olikin vain elämän varrella saavutettua taitoa tyynesti alistua ja taipua, kohtasipa mikä tahansa? Ehkä se oli taitoa, joka saavutetaan, kun päivä painuu iltaan päin, mutta jota nuorempana on vaikea käsittää.

Iloitsen ajatellessani, että saattaa olla niin, sillä tahtoisin mielelläni nähdä niin vähän varjopuolia ja niin paljo hyvää kuin mahdollista hänessä, jonka kaulaan äiti pikku tyttönä kiersi kätensä ja jonka korvaan pieni rusosuu supatti: rakas, rakas sisko.

Toivoin, että Kristiina tädin kuoltua jälleen olisin tullut lähemmä tätiäni, mutta se toivo petti. Suhde pysyi sellaisena, miksi se kerran oli muuttunut. Tulin vain tädille entistä tarpeellisemmaksi, kun hänellä ei enää ollut muuta seuraa.

Vähän toista vuotta on täten kulunut.

Ulkonaisesti on kaikki entisellään.

Entä sisäisesti?

Yhä tuskallisemmaksi käy taisteluni, yhä terävämmiksi kärjistyvät ne kysymykset, jotka sisimpääni sattuvat.

Toisinaan moitin itseäni siitä, että kärsin näin. Olenko siis palvellut palkkaa toivoen, kysyn itseltäni, koska en enää tunne iloa siitä tehtävästä, minkä äiti minulle uskoi. Kun ihminen rakastaa, ei kieltäymys kieltäymykseltä tunnu. Se on iloa. Mutta sitä eivät velvollisuuteni enää ole minulle. Enkö siis rakastakaan? Niin kehnoa, niin heikkohenkistäkö rakkauteni oli, että se sammui siksi, etten enää saa ymmärtämystä ja vastarakkautta osakseni?

Näin moitin ja halveksin itseäni välistä. Toiste taas uskon, että tunteeni on oikeutettu ja että sillä on erikoinen tehtävänsä.

Olenko ehkä tehnyt väärin, kun en tähän asti ole tämän enempää ajatellut itseäni vai sanoisinko tulevaisuuttani? Saako ihminen elää toisen hyväksi siinä määrin, että käy kykenemättömäksi sen erikoisen tehtävän täyttämiseen, johon tuntee kutsumusta? Eikö ole olemassa oikeutettua itsekkäisyyttä, sellaista, jota voi sanoa henkiseksi itsensä säilytys-vietiksi?

Näin kyselen, en kuluttaakseni itseäni turhalla surulla entisyyteen nähden, vaan päästäkseni selvyyteen siitä, ovatko nämä kysymykset heränneet ja kasvaneet yhä voimakkaammiksi sentähden että velvollisuuteni vastaisuudessa on oleva toinen kuin tähän asti.

Olen oppinut tekemään sitä, mitä nuorempana en ymmärtänyt. En enää elä etäällä ympärilläni olevasta ajallisesta elämästä. Olen oppinut sitä ymmärtämään ja rakastamaan, olenpa vielä tullut siihen vakaumukseen, että tällainen ymmärtämys ja rakkaus ei ole pahasta, vaan päinvastoin. Kiitän Jumalaa siitä.

Se, että olen muuttunut, ei tiedä, että elämänvakaumukseni on toinen kuin ennen. Päinvastoin. Se, mikä minulle silloin esiintyi suurena, kantavana totuutena on vuosien kuluessa mielestäni vain käynyt yhä suuremmaksi ja kirkkaammaksi. En pidä raamatun totuuksia kantavana elämän perustuksena sentähden, että äitini tässä uskossa kuoli, en myöskään siksi, että nuorempana uskoin niihin, vaan sentähden etten ole löytänyt toista maailmankatsomusta, joka niin tyydyttävästi ja ylevästi selittäisi olemassaolon ja sen tarkoituksen.

Liekö vaateliaisuutta vai mitä, mutta en minä oltuani ihminen, tahtoisi muuttua elottomaksi, kaikkeuteen häviäväksi osaksi. Ja unhotuksen Nirvana on minusta köyhä korvaus elämän kärsimyksiä kokeneelle.

Mutta usko jokaisen ihmisen povessa olevaan ijäisyysolentoon ja sen lopulliseen kirkastumiseen, se sovittaa ja selvittää, nostaa ja kirkastaa.

Jos tyydyttävämpää, ehjempää elämän totuutta olisin löytänyt muualta, olisi minun tietysti ollut sinne käännyttävä, mutta nyt iloitsen siitä, että nuoruuteni usko yhä on omanani. Elämässä on niin paljo särkynyttä, pirstoutunutta. Sentähden ihminen iloitsee kaikesta, mikä on ehjää ja saa ehjänä säilyä.

Mutta joskin elämänkatsomukseni perustuksiltaan on sama kuin ennen, on se monessa suhteessa muuttunutkin. Sanoinhan jo, että elämä on tullut minua entistä lähemmäksi. Nuoruuteni usko eroitti minut ihmisistä. Nyt vie uskoni minua yhä lähemmäksi heitä kaikkia, lähemmäksi elämää, tuota levotonta, kuohuvaa, eksyvää, ja etsivää.

Seuraus sisäisestä kehityksestäni on kuitenkin ollut se, että nyt en ulkonaisessa elämässä sovi mihinkään erityiseen joukkoon.

Puhe siitä, että ihminen löytää suurimman ajallisenkin onnensa yhä uudistuvassa elämänyhteydessä alkulähteensä Jumalan kanssa, on useimman mielestä onttoa puhetta. Sen alkulähteen olemassaolo on heiltä häipynyt näkymättömiin, ja sen onnea luovaan voimaan he eivät usko.

Useimmat uskovaiset taas pelkäävät sellaista uskoa, joka ei sisäisesti eroita meitä tästä ajallisesta ulkonaisesta elämästä. He tahtovat paeta »maailmaa» ja maailman ihmisiä. Minä en enää näe maailmaa muualla kuin niissä henkivoimissa, jotka vastustavat Jumalan tahdon toteuttamista.

Tästä syystä olen sekä toisen että toisen joukon ulkopuolella. Ihmettelen sitä itse, mutta niin se sittenkin on.

Olen tässä kuten monessa muussakin suhteessa itselleni arvoitus.

Ulkonaisesti on, kuten jo sanoin, mukautuminen käynyt minulle tarpeeksi, välttämättömyydeksi. Mutta koska en sisäisesti ole suostunut pakkopaitaan, eikö tuossa ulkonaisessa alistumisessa silloin ole jotain ristiriitaista, jotain joka ei ole totuuden kanssa yhtäpitävää.

Mutta sekä toinen että toinen on sittekin luonteeni mukaista.

Muissakin suhteissa tunnen samanlaista omituista sisäistä ristiriitaisuutta.