Chapter 4

Ja valo virtailisi läpi ikkunamaalausten, hillittynä, rauhoittavana kuin ne sulavat säveleet, jotka hymisivät läpi huoneen. Kaaret kurottautuisivat kuin rukouksessa korkeutta kohti voimakkaina kohottamaan väsyneen mielenkin sinne. Kynttilät palaisivat. Väsyneet, työtätekevät ja taakkoja kantavat tulisivat toinen toisensa jälkeen, tulisivat sinne kuormineen, hautaamaan ne suureen hiljaisuuteen, ja lähtisivät sitte uusin voimin eteenpäin taivaltamaan.

Sinne tahtoi hänkin viedä taakkansa, sieltä uutta uskallusta ja uutta toivoa hakea.

Mutta keneltä? Hänen tyttönsä ei ollut siellä, sen hän tiesi.

Mutta olihan siellä hän, paljo kärsinyt ja siksi kaikkien kärsivien ystävä, pyhä äiti, jolla oli annettavana juuri sitä, mikä niin siunatusti auttoi ihmislapsia, mutta jota vaille hän, Eero, oli jäänyt: äidinrakkautta.

-- Äiti, äiti -- pääsi Keron huulilta. Mutta samassa oli kuin kaikki lämmin ja herkkä hänessä olisi jähmettynyt.

Se sana, joka sulatti toisten sydämiä, se kovetti hänen mieltään. Äidillä ja hänellä ei ollut mitään yhteistä. Hänen syntyessään oli äiti varmaan tuntenut olevansa ainoastaan luonnonlakien ja olojen orja, mutta äiti hän ei ollut. Ei hän muuten olisi voinut jättää lastaan niin orvoksi.

Sitä, mitä metsän pedotkin pennuilleen soivat, sitä ei äidillä ollut lapselleen antaa. Se oli luonnotonta; sitä luonnottomampaa kun äiti muuten oli herkkä ja helläsydäminen ja jaksoi rakastaa toisia lapsiaan.

Siihen täytyi olla joku erikoinen syy, mutta mikä?

Oliko siinä selitystä tarpeeksi, että Eero oli umpimielinen erakko niinkuin isänsä, vai oliko muita ja ehkä painavampia syitä?

Eero rupesi tutkimaan äidin elämää niin pitkältä kuin hän sitä muisti ja vielä etäämmältäkin, sen mukaan, mitä oli sattunut muilta kuulemaan.

Nuorena oli äiti ollut hyvin iloinen. Siitä tuntui jälkiä vieläkin. Ensi aikoina sen jälkeen kun vanhemmat muuttivat maalle, oli äiti innokkaasti ottanut osaa kaikenmoisiin pitäjän harrastuksiin. Hän oli monessa yrityksessä ollut »sieluna» ja »innostuttavana kipinänä», niin oli sanottu. Mutta ei ollut sitä tainnut kauan kestää.

Minkälaista oli siihen aikaan, kun hän, Eero syntyi, sitä hän ei tietänyt. Mutta sitte hän muisti ajan, jolloin äidin harrastus kääntyi hengellisiin asioihin. Siellä oli siihen aikaan nuori, innokas pastori hoitamassa viransijaisuutta. Hän kierteli pitäjätä selityksiä pitäen ja äiti kierteli mukana. Kero oli siihen aikaan ainoa kotona olevista lapsista, jolla oli ikää sen verran, että saattoi ymmärtää jotain selityksistä. Sentähden äiti aina kuljetti häntä muassaan.

Siihen aikaan oppi Eero pelkäämään kaikkia papin puheita, eikä se pelko koskaan ollut ottanut oikein haihtuakseen.

Pastori joutui sitte toiseen pitäjään ja kokousten pito harveni harvenemistaan. Äitikin lakkasi vähitellen niissä käymästä. Hänelle tuli pitkät väsymyksen vuodet, jolloin hän ei harrastanut mitään.

Hänen väsymyksensä oli ollut ylimmillään sinä talvena, jolloin Eero keuhkokuumeensa johdosta oli kotona. Keväällä syntyi sitte Elvi. Hän jäi joukon viimeiseksi.

Parin vuoden kuluttua alkoi äiti silminnähtävästi elpyä. Nuorten riennot ja uuden ajan aatteet tempaisivat hänet mukaansa sitä myöten ja siinä muodossa kuin Oskar ja Astrid niitä hänelle välittivät.

Eero huokasi raskaasti.

Tällainen oli äidin kehitys ollut, -- ainakin mikäli hän oli voinut sitä seurata. Se oli ollut kuin kartalta katseltavissa, niin selvää. Mutta isä, mitä hän tiesi isästä? Ei muuta kuin sitä yhtä ja samaa vain, sitä eristynyttä huoneessa istumista, sanomalehti ja totilasi toverina tai hitaat, laahaavat askeleet säestämässä yksinäisiä ajatuksia.

-- Isä, isä, nousi tuskanhuuto Eeron sisimmästä.

Hän ymmärsi tällä hetkellä noiden yksinäisten iltojen taistelut, ymmärsi ne illat, jolloin oli taisteltu ja nekin, jolloin ei taistelu enää johtunut mieleenkään, jolloin kaiken päämääränä vain oli unhotus.

Yht'äkkiä sukelsi esiin muisto tuosta päivästä, jolloin hän omaa tekoaan häveten hiipi isän ja äidin makuuhuoneen ovelle saadakseen heidän keskustelustaan jotain selvitystä siihen, miksi elämä kodissa oli niin raskasta ja ilotonta.

-- Pitäähän sitä lapsia sillälailla -- oli äiti arvellut. -- Pitäähän sitä. -- Luuletko? -- oli isä vastannut.

Sanan vihlova sävy kaikui vieläkin Eeron korvissa aivan kuin nyyhkytys isän ahdistetusta povesta, kuin tuskan esiinpusertama anteeksipyyntö.

Eero alkoi kiivaasti astua edestakaisin huoneessa.

Mitä jos hän kirjoittaisi isälle? Hänestä on aina tuntunut siltä, että isä sittekin rakastaa lapsiaan. Ja välistä on hänestä tuntunut siltä, että isä aivan erityisesti rakastaa häntä, isän luontoista, umpimielistä ja raukkamaisen heikkoa poikaa, jota ei äiti ymmärrä.

Jospa tekisi isälle hyvää nähdä, että poikakin puolestaan häntä ymmärtää, tietää, että erakkona elänyt isä sittenkin tuntee isän tunteita, ja että poika, kun tulee suuren tuskan hetki, pakenee hänen luokseen.

Eero sieppasi kynän käteensä, haki laatikosta paperia ja rupesi kirjoittamaan. Käsi vapisi ja kirjaimet tanssivat sinne tänne paperilla, mutta joka sanalta, joka paperille syntyi, oli kuin mielen kuorma olisi keventynyt.

Kolme arkkia oli Eero kirjoittanut täyteen, kun hän viimein laski kynän kädestään ja rupesi lukemaan, mitä oli kirjoittanut. Mutta luettuaan puoliväliin repäisi hän kirjeen kappaleiksi, viskasi uuniin ja alkoi uuden.

Hän kirjoitti lyhyesti ja keskitetysti, mutta kun kirje oli valmis, sai se osakseen saman kohtalon kuin edellinenkin.

Eero työnsi hermostuneesti tuolin syrjään ja katsoi kelloaan. Ehkä oli paras mennä ulos. Eihän tästä kuitenkaan ollut apua.

Mutta silloin heräsi kaameana muisto eilisillasta ja samoin sen edellisestä.

Jos hän nyt lähtee ulos, käy niinkuin silloinkin. Hänen täytyy hakea unhotusta, ja unhotus vaatii joka kerralta yhä voimakkaampaa huumausta. Ja entä sitte, sitte?

Hän oli jo portailla. Sieltä kääntyi hän juoksujalkaa sisään.

Pöydällä oli valmis kirjeenkuori osoitteineen ja postimerkkeineen.

Vielä kerran hän tarttui kynään. -- Isä, minä hukun. -- Minä en jaksa ponnistella enää. -- Auta isä.

Vapisevin käsin hän sulki kirjeen. Hetken kuluttua hän seisoi lähimmässä kadun kulmauksessa postilaatikon luona.

Hän vavahti, kun kuuli kumahduksen, kirjeen pudotessa laatikkoon. Sitte hän kääntyi hitaasti astumaan kotiinpäin.

Sillä aikaa kun Eero odotti vastausta isältä, ei häntä haluttanut hakea toverien seuraa. Hän pysytteli kotona ja luki. Lepohetkinä hän ajatteli isää.

Hän näki pojan tuovan postilaukun isän virkahuoneeseen. Isä ottaa sen vastaan niinkuin ainakin, sanomatta sanaakaan, aukaisee, ottaa sanomalehdet ja laskee pöydälle, sitte katsoo hän kirjeitä. Hän säpsähtää. Eeron käsialaa! Mitä se tietää? Eerolla ei ole tapana kirjoittaa. Oskar välittää tietoja, tavallisesti äidin kautta.

Sitte isä avaa kirjeen. Se on pian luettu ja isä ymmärtää kaikki.

Painuuko hän sitte ehkä kirjoitustuoliinsa ja ajattelee raskaita ajatuksia, joiden ydinkohtana kuitenkin on: miten voisin auttaa poikaa? Vai nouseeko hän, menee ikkunan luo ja jää siihen eteensä tuijottamaan, joka tunteen kivettyessä lyijynraskaana painamaan rintaa?

Jos niin käy, silloin ei isä jaksa ajatellakaan.

Kaikki ajatuksentapaiset ikäänkuin kiteytyvät tuohon yhteen ainoaan tunteeseen: miksi et säästänyt vanhaa miestä?

* * * * *

Odotus piti Eeroa jännityksessä, ja jännitys pakoitti hänet luvuilla lyhentämään aikaa. Työ sujui, mutta jännitys kulutti. Odottaa hän kyllä olisi voinut, mutta tuo kauhea epätietoisuus kävi päivä päivältä yhä sietämättömämmäksi. -- Onko isä ymmärtänyt vai suuttunut, olenko tehnyt hyvän vai pahan työn hänelle, -- ne kysymykset kalvoivat.

Kun kuukausi oli umpeen kulunut ei Eero enää odottanut. Hän etsi tovereita ja unhotusta.

Sellaiselta retkeltä kotiin palanneena hän nukkui pitkään ja raskaasti, kun Oskar häntä herätti kaksin käsin pudistaen olkapäistä. Äidiltä oli tullut kirje. Isä oli huonona.

Hän selvisi silmänräpäyksessä. Isä huonona! -- Siinä siis syy.

-- Mitä sinä aijot? -- Hän nousi istumaan.

-- Tietysti lähteä.

Aamupäivä kului matkavalmistuksissa, mutta tunnit tuntuivat sittekin loppumattoman pitkiltä. Vihdoin kuitenkin juna lähti.

Matkustavia oli paljo. Toinen toisiinsa sullottuina oli istuttava. Oskar ja Eero saivat kahden istuvan penkin oven ja seinän väliltä. Siinä viettivät koko yön.

Aamupuolella, kun muutamia matkustavia lähti junasta, tuli eräältä syrjäasemalta vaunuun pari nuorta miestä, jotka asettuivat penkille vastapäätä veljeksiä.

Molemmat olivat aikalailla päihdyksissä, toinen meluava, toinen surumielinen ja tunteellinen. Meluava tahtoi keskustella. Hän alkoi äänekkäästi, mutta ei saanut puhetoveria. Surullinen ei vastannut. Hän tahtoi laulaa:

Leskiäidillä kaks oli tytärtä, ol' tumma ja vaalia,

toisti hän toistamistaan surumielisen kaihokkaasti.

Tytär tumma hän koko kunnaalla tuli kuuluksi kaunisna,

jatkoi toinen, koettaen äänen vahvuudella viedä voiton toiselta.

Surumielisen tunteellinen lauloi pitkältä sen »vaalian» ja sen »tumman» kohtalosta, mutta Eero ei voinut saada selkoa sisällyksestä. Toinen rähisi niin.

Viimein äityivät molemmat kerta toisensa jälkeen toistamaan:

-- Kellot soivat nuorten kantaissa sitä tyttöä hautahan.

Eero ei kuullut, kumpaako he sinne kantoivat, vaan hän ajatteli laulua sellaisena kuin se hänen kohtaansa sopi. -- »Yksi vaalia ja tumma»! -- Hän tunsi ne molemmat sisimmästään. Se »vaalia», ajatteli hän, on toivojeni tyttö, joka viittaa eteenpäin ja ylöspäin mutta hänet minä hautaan. Se »tumma» minut omakseen ottaa ja orjana pitää -- se syvyyksien musta hengetär.

Kävi kuin vilun väristys läpi ruumiin. Yökylmä tuntui täälläkin vaunun ummehtuneessa, hiottavassa ilmassa.

-- Kellot soivat nuorten kantaissa -- alkoi taas surumielinen.

Eero koetti olla kuuntelematta.

Hetkittäin luistivat ajatukset laulun johdosta häneen itseensä, mutta enin hän ajatteli isää.

Mikä oli oikeastaan syynä isän sairauteen, oliko ehkä Eeron kirje? Vai oliko isä jo sairaana sen saapuessa ja sai tautivuoteelleen sellaisen sanoman?

Jota lähemmäksi kotia he pääsivät, sitä suuremmaksi kävi Eeron tuska. Viimeiset penikulmat olivat kerrassaan sietämättömiä.

Kotona kulki sillävälin äiti ja odotti. Hän tunsi oman kuormansa painon.

Kun tohtori sairastui ei hänen vaimonsa ensin ollut siitä milläänkään. Hän piti sitä vain epäsäännöllisen elämän seurauksena. Mutta kun sairautta kesti viikko toisensa jälkeen, rupesi häntä arveluttamaan. Eräänä yönä välähti hänen mieleensä ensi kertaa ajatus, että tauti voi olla kuolemaksi. Siitä alkoi hänen levottomuutensa.

Hän ei uskonut sitä, mitä pelkäsi, mutta pelkäsi kuitenkin. Joka kerta, kun tuo ajatus: entä jos hän ei sittekään parane, salaa hiipi mieleen, koetti hän rauhoittaa itseään sillä, että se ei voinut olla mahdollista. Se olisi liian kovaa. Vastahan hän oli päässyt raskaimman päivätyönsä päähän. Pikkulapsia ei enää ollut. Vanhemmista oli seuraa ja iloa. Kuorma oli paraiksi ennättänyt keventyä. Eihän perhe nyt yhtäkkiä voisi jäädä turvattomaksi ja hän yksin pitämään huolta vielä kasvavien elättämisestä ja kouluttamisesta.

Tohtorinna muisti monesti valittaneensa sitä, että mies ei muusta välittänyt, kunhan hankki elatukseen tarvittavat rahat. Nyt hän tuli ajatelleeksi, miltä tuntuisi, jos jäisi sekin apu tulematta.

Hänelle tuli hätä, samassa kun tuo ajatus syntyi. Toinen on ehkä kuolemaisillaan, eikä oma vaimo muuta ajattele kuin mistä rahoja tulee, sitte kun ei mies enää niitä hanki.

Tohtorinna pyysi vuoroin mielessään tätä mieheltään anteeksi, vuoroin hän ajatteli, että tuo ajatus sittekin oli luonnollinen ja oikeutettu. Hänelle jäisi liian raskas kuorma kannettavaksi, jos mies nyt kuolisi.

Tohtori itse oli sairaana samantapainen kuin terveenä. Hän ei puhunut, eikä voinut puhua. Hän eli tautivuoteellaan jos mahdollista vielä enemmän eristettynä kuin ennen.

Yksinäisyydessään hän vain silloin tällöin otti esiin rypistetyn paperiarkin, johon oli kirjoitettu muutamia sanoja. Niitä hän luki hitaasti kuin tavailemalla, kääri sitte paperin kokoon ja pisti takaisin piilopaikkaansa. Se oli Eeron kirje.

-- Oletko sinä kirjoittanut Helsinkiin, kysyi hän kerran odottamatta, tohtorinnan tuodessa hänelle ruokaa.

-- Eilen minä kirjoitin, kun sinä olit vähän heikompi.

Tohtori nyökäytti päätään. Hän rupesi sen jälkeen laskemaan päiviä, sitten tunteja.

Sinä päivänä, jolloin hänen mielestään poikien olisi pitänyt keritä kotiin, otti hän kellonsa ja laski valtimon lyönnit. Pannessaan kellon takaisin pöydälle, pudisti hän päätään. Jalat tuntuivat niin kankeilta, ja outo kylmyys hiipi yhä ylemmä.

Hän aikoi nousta, mennäkseen nurkkakaapilleen. Yksi ainoa tilkka olisi ehkä taas saanut koko koneiston käyntiin. Mutta ne askeleet voisivat jäädä hänen viimeisikseen. Ponnistus voisi jouduttaa. Ja sellaista muistoa ei hän tahtonut viimeiseksi, -- Eeron tähden.

Hän haki vaivoin esille paperinsa. Siinä oli osa puhdasta ja käyttämätöntä. Hän repäsi sen irti ja kirjoitti siihen yhden ainoan sanan. Sitte hän käänsi paperin kokoon ja kirjoitti päälle: Eero.

Kun tohtorinna puolenpäivän aikana raotti ovea, makasi sairas hiljaa ja liikkumatta. Hän painoi siitä syystä oven kiinni eikä sitä avannut ennenkuin saattaakseen vastasaapuneet, Oskarin ja Eeron, sisään.

Kun he lähenivät vuodetta, näkivät he, että kuolema oli ennättänyt ennen heitä. Kuolleen kiinni puristetussa kädessä oli kaksi paperia.

-- Ne ovat minun, sanoi Eero, otti ne kangistuneesta kädestä ja poistui.

Paperi kädessään hän kulki edestakaisin ullakkohuoneessa. Hän ei voinut lukea, ei ajatella, hän kulki vain.

Parin tunnin kuluttua tuli äiti sinne. Kaikki oli valmista. Isä oli laudalla omassa huoneessaan. Äiti oli kantanut sinne kauneimmat kasvinsa ja pari kukkivaa ruusua.

Äiti lankesi Eeron kaulaan ja itki. Eero ei itkenyt. Hän vain puristi kirjettä kädessään.

-- Etkö sinä tahdo mennä katsomaan, kysyi äiti.

-- Onko siellä muita?

-- Ei ole. Me muut jo kävimme. Odotimme sinua, mutta ei kuulunut.

Eero lähti. Siellä isän luona avasi hän kirjeensä. Hän luki sanan, tuon yhden ainoan: anteeksi.

* * * * *

Kun ei Eeroa kuulunut toisten joukkoon, kävi äiti levottomaksi ja meni hakemaan. Hän löysi hänet polvilleen painuneena kuolleen viereen, otsa vasten isän kylmettynyttä kättä.

JOKAPÄIVÄISYYDEN POLUILTA

KIRJE TUNTEMATTOMALLE YSTÄVÄLLENI.

On sakean sumuinen talvipäivä. Ahdistavan alhaalle tuntuu taivaan katto painuneen. Sen tasaisen harmaa laki näyttää läpitunkemattoman paksulta ja kuitenkin siitä lakkaamatta tihkuu pienen pieniä pisaroita, jotka huolimatta pienuudestaan kykenevät kastamaan kulkijan läpimäräksi.

Samanlaista kuin on kaduilla ja teillä, samanlaista on metsässä. Sekin itkee. Jokaisesta männynneulasesta, jokaisen paljaana värjöttävän varvun varrelta tipahtaa pisara toisensa jälkeen, tipahtaa tiheään, hiljaa ja huomaamatta.

Itkee taivas, itkee maa, mutta niin hillityn hiljaa kuin itkuaan salaava ihminen, niin lohduttoman tasaisesti kuin se, joka ei enää jaksa rajusti nyyhkyttää.

Liekö ollut raskaan ilman vaikutusta, vai houkutteliko luonnon tunnelma ainoastaan esille sen, mikä piilee jokaisen sydämen pohjalla, mutta kun tänään tarkastelin ihmisten kasvojen ilmettä, näin niissä yhtä vähän vaihtelua kuin ulkona luonnossa. Väsymys oli leimannut kaikkien kasvot, elinvoimaa jäytävä, lohduton väsymys. Katselin heitä, kulkiessani kaupungin katuja, katselin junassa ja vielä kun astuin asemalta kotiin. Kaikkien kasvoilla oli sama ilme -- lapsia lukuunottamatta. Ilosta eivät kenenkään silmät säteilleet. Ne eivät edes ilmaisseet suuttumusta tai jotain muuta voimakasta tunnetta. Kaikki olivat liiaksi väsyneitä, ajatellakseen enempää kuin miten päästä kuormineen päivän päähän.

En ole voinut olla ajattelematta tätä. Olen koettanut tutkia toisten tunne-elämää, toisten mielialojen perussäveliä, päästäkseni siten selville itsestäni.

Onko väsymys todella pohjasäveleenä useimpien ihmisten elämässä?

Toiset kulkevat kauan pää pystyssä, ponnistelevat vastaan, riehuvat, kapinoivat, mutta väsyvät lopulta. Toiset alkavat toisesta päästä. He alistuvat, taipuvat, tahtovat tyytyä, olipa heidän osansa elämässä minkälainen tahansa. Mutta hekin väsyvät. Toisia väsyttää työ, toisia työttömyys. Toiset väsyvät siksi, että he mielin määrin ovat saaneet keinutella purttaan milloin aukealla ulapalla, milloin risti-aallokoissa. Toisten pursi on ollut kytkettynä kotilahdelman poukamaan. Väljemmille vesille on mieli palannut. Kaiho on köyttä temponut vuosi vuodelta turhaan. Tuo kaiho se kylvi ensimmäiset väsymyksen siemenet, ja kun siemenestä kasvoi suuri puu, kävi kaiho viimein sen juurelle nukkumaan.

Onko elämä tällaista?

Minä vain kysyn. Mutta kysyessäni tartun kynään.

Miksi? Aijonko kirjoittaa päiväkirjaa?

Minä kauhistun. Olen aina vihannut päiväkirjoja. Nuorempana tosin minäkin joskus halusin panna ajatuksiani ja tunteitani paperille, mutta päiväkirja-ajatus teki aina kirjoittamisen mahdottomaksi.

Mitä päiväkirjat oikeastaan kertovat? Ulkonaisten tapahtumien luistoon liittyvät ajatukset ja tunteet lihaksi ja vereksi. Mutta keskeneräistä ei kannata katsella. Niinkauan kuin tuo kaikki on muodostumassa sisimmässämme, emme voi sitä tarkastaa. Se on meitä liian lähellä. Ja jos tarkastamme, ovat tulokset tavallisesti erehdyttäviä. Vasta silloin, kun tarkastamme sitä, mikä menneisyyteen siirtyneenä on joutunut ulkopuolelle itseämme, selviävät oikeat suhteet ja tarkastettavan tosi olemus meille.

Miksi siis paperille uskoisin hetken haihtuvia tunteita, miksi pysyväistä muotoa antaisin muotoaan alati muutteleville tunnelmille?

Jos sen tekisin, tapaisin päiväkirjastani omat erehtyvät ja erehdyttävät tunteeni ja ajatukseni. Mutta erehdystensä seuraa ei ihminen etsi. Sitä karttaa yhtä huolellisesti kuin ihmisiä, joihin kerran on luottanut ja joiden suhteen sitte on huomannut pettyneensä.

Mutta se, joka ei luota ihmisiin, ei myöskään pety.

En ole tahtonut luottaa tunteisiini ja tunnelmiini, en niille muotoa antaa, -- jotten kerran pettyisi. Sentähden en ole tahtonut kirjoittaa päiväkirjaa.

Mutta muistakin syistä se on jäänyt kirjoittamatta. Ulkonaiset olosuhteet ovat auttaneet minua olemaan uskollinen itselleni. Minulla ei nimittäin koskaan ole ollut aikaa.

Ei aikaa? Mitä sanonkaan? Minullahan sitä vasta onkin ollut. Huomaan sen alituisesti, verratessani omaa, hiljaista, eristettyä elämääni nykyajan levottomaan hyörinään ja pyörinään. En anna tunteja. Minulla ei ole mitään virkaa hoidettavana. En ole opistoissa käynyt, en tutkintoja suorittanut. Nykyajan lapsena olen oppimaton ja viraton niinkuin entisajan naiset, kuluttaen päiväni kuten hekin hiljaisessa, -- minun mielestäni usein sangen hyödyttömässä ahertelussa kodin piirissä.

Aikaa on minulla yllin kyllin, mutta ei muruistakaan »omaa aikaa», tuota jota palvelijakin tahtoo ja joka on elinehto luullakseni melkein joka ihmiselle --, ainakin, jos elämisellä tarkoitetaan muuta kuin syömistä, juomista ja hengissä pysymistä.

Sanoin »ei muruistakaan», mutta siinähän taas liioittelen. Onhan minulla vuosien kuluessa ollut hiljaiset, ihanat iltahetkeni, jolloin nälkäisenä olen koettanut koota tiedon muruja itselleni. Noiden hetkien suhteen olen aina ollut saita. Niitä olen päivän kuluessa odottanut, niitä ajatellut jo aamulla noustessani. Niistä en ole hennonut käyttää hetkeäkään muuhun. Siitäkin syystä olen päiväkirjan suhteen pysynyt uskollisena itselleni.

Miksi sitte nyt, tänä hiljaisena iltahetkenä, jolloin kaikki muut jo nukkuvat ja luonto ulkona itkee hillittyä, lohdutonta itkuaan, miksi istun kynä kädessä ja uskon paperille ajatuksiani? Miksi uhraa saituri aarrettaan aikaa?

Pakosta. Ei ulkonaisesta, vaan sisäisestä.

Se väsymys, jota kaikkien kasvot tänään heijastivat ja jota luontokin huokui, se on minutkin valtoihinsa saanut.

En jaksa lukea enkä vastaanottaa.

Liekö ulkonainen väsymys viimeisenä liikapisarana saanut sisimpäni tulvimaan yli äyräittensä, vai mikä ollee syy, mutta sen tiedän, että sulkuja en nyt voi asettaa tulvehtiville tunteilleni.

Ruumiillinen väsymys saattaa joskus herättää tunteen, joka ikäänkuin vaatii kaiken hajaantumista, valloilleen laskemista, ja vasta kun tuo hajaantumistunne niin sanoakseni on päässyt oikeuksiinsa, palaa voima ja tasapaino. Tätä tunnen nyt henkisesti. Kaikki se, mikä vuosien kuluessa on tullut hillityksi, tukahutetuksi, sullotuksi syvimpiin sydänkomeroihin, se pyrkii nyt esille ja valloilleen, tavalla, jota en uskalla vastustaa.

Ja miksi en?

Siksi, etten tahtoisi tehdä henkistä itsemurhaa. Olen ulkonaisesti jo vuosien kuluessa kaikessa taipunut, mukautunut, asettunut toisten kannalle, mutta sisäisesti olen itsepintaisesti pysynyt sinä, mitä olen. Joskin ulkonainen mukautuminen täten on tullut minulle toiseksi luonnokseni niinkuin sanotaan, en sisäisesti ole voinut valaa itseäni toisten valmistamiin muotteihin. Sisimmässäni olen ollut vapaa. Sitä vapautta en ole voinut itseltäni riistää. Olen päinvastoin katsonut velvollisuudekseni vaalia sitä. Mutta viime aikoina olen itsekseni arvellut, että siinä ei ole kyllin. Salattu elämä kuolee pian. Jos elämällä on oikeus jatkua, on sille myöskin suotava oikeus puhjeta esiin.

Sentähden minä en tänä iltana uskalla vastustaa sitä, mikä minussa pyrkii valloilleen.

Mutta en voi tyytyä siihen, että työnnän salvat ja sulut syrjään. Minun täytyy myöskin päästä ymmärtämään tuota valloilleen pyrkivää, sen luonnetta, sen päämäärää ja syytä, koska kerran jatkuvan elämän toivossa sen valloilleen lasken. Siksi kirjoitan -- vapautuakseni ja päästäkseni selville itsestäni.

Mutta miksi en kirjeessä usko itseäni jollekin hyvälle, tunnetulle ystävälle? Ystävät, nehän ovat olleet eristetyn elämäni rikkaus. Heidän kauttaan olen saavuttanut ihmis- ja elämäntuntemusta, heidän kauttaan olen minäkin elänyt sitä levotonta, rikkaudessaan niin repivää elämää, joka ympärilläni kuohuu, mutta jonka kanssa tuskin nimeksikään itse olen kosketuksiin joutunut? Minä olen heidän välityksellään saanut silmäillä niin monen sydämen syvyyteen. Miksi en minä nyt vuorostani avaa sisintäni heille niin kokonaan, että heidän avullaan voisin päästä selville itsestäni.

Mainitsen itsekseni ystävieni nimet, toisen toisensa jälkeen. Joka nimeltä herää kiitollisuus mielessä, elpyvät muistot sisältörikkaista ja rikastuttavista yhdessäolon hetkistä. Mutta joka nimi selvittää minulle samalla, ettei ainoakaan heistä ole se, jonka puoleen nyt voisin kääntyä. En kenellekään heistä ole antanut itseäni kokonaan. Osia he ovat saaneet, sirpaleita olemuksestani, mikä enemmän, mikä vähemmän, riippuen oloista, joiden vallitessa olemme tavanneet toisemme ja siitä suuremmasta tai vähemmästä ymmärtämyksen määrästä, jonka olemassaolon vaistomaisesti olen tuntenut. Itseäni kokonaan en vielä ole antanut ainoallekaan, sillä en ole tavannut sitä ihmistä, en miestä enkä naista, jolta kokonaista ja ehjää ymmärtämystä olisin voinut odottaa.

Ehkä on eristetty, kotiolojen ahtaudessa kulunut elämäni siihen osaltaan vaikuttanut. Siinä tapauksessa saan kiittää sitä siitäkin, että olen säästynyt joutumasta suhteisiin, joihin hetken olisin luottanut sitte sitä katkerammin pettyäkseni.

Voi sitä tuskaa, jota sellainen kokemus mahtaa muassaan tuoda. Välistä, kun sitä rupean ajattelemaan, kärsin sekä sielun että ruumiin puolesta -- pelkästä ajatuksesta. Luulen, että jos kokemaan joutuisin, en voisi koskaan siitä toipua. Mutta eihän sitä tiedä. On niin paljo niitä, jotka sellaista ovat kokeneet joko lievästi tai kaikkein katkerimmassa muodossa. Ja he elävät kuitenkin, kun täytyy elää.

Ovatko tällaiset kokemukset tarpeen ihmisille sentähden, että ne ovat niin kuluttavia, ja siitä syystä omiaan puhdistamaan? Ja sentähdenkö niin moni niitä osakseen saa? Vai onko se ihmisten oma syy, kun he eivät omista sen parempia ihanteita tai eivät jaksa pysyä niissä? He eivät malta odottaa, eivätkä osaa tai tahdo olla rehellisiä. He tinkivät, sovittelevat ja -- saavat niittää erehdystensä sadon.