Chapter 2

Tohtorikin tuli omasta huoneestaan katsomaan, mitä nyt oli tapahtunut, eikä hän päässyt sinne palaamaan niin pian kuin tavallisesti. Häntä pidättivät Elinan iloiset puheet ja rupatukset.

Kun tohtorinna sitte rupesi tiedustelemaan mitä Elina nyt aikoi, selvisivät asiat pian. Elina jäi taloon entiseen virkaansa arvossa vain yleten toisten palvelijain valvojaksi ja kaitsijaksi.

Amerikasta palatessaan oli Elina entisen työkykynsä lisäksi tuonut hiukan amerikkalaista hienostumista, entistä monipuolisempia tietoja, etenkin omalta alaltaan, ja suuren joukon iloisia juttuja, joista hän mielellään antoi muillekin osaa.

Siitä, mitä hän itse siellä oli kokenut, ei hän puhunut mitään. Naimisissa hän oli siellä ollut, niin sanottiin, mutta millaista se naiminen oli ollut ja mitä hän muuten oli Amerikassa-olostaan pitänyt, siitä ei kukaan päässyt perille. Sormuksia hän ei ainakaan pitänyt. Mutta syytä siihen, ei hän selittänyt enemmän kuin muutakaan. Ja jos joku utelemaan rupesi, osasi hän kohta antaa puheelle toisen suunnan.

Samalla kun tieto Elinan paluusta levisi pitäjälle, saavutti tohtorintalon keittiö takaisin entisen vetovoimansa. Ensi aikoina, jolloin uteliaisuus vielä lisäksi oli houkuttelemassa, kävi tulva vallan rasittavaksi. Mutta uteliaisuuden lakattuakin teki Elinan vetovoima tehtävänsä. Emännät katselivat ihastuneina, miten ripeästi askareet häneltä sujuivat, samalla kun iloinen puhe vilkkaasti ja mieltävirkistävästi luisti hänen huuliltaan. Nuoret tytöt ihailivat Elinan sukkelasanaisuutta ja hänen pulskaa ulkomuotoaan. Nuoret miehet kävivät mielellään kaloja tai lintuja kauppaamassa, saadakseen hekin ihailunsa suitsutusta sytyttää keittiössä. Ja moni heistä ajatteli silloin oman talon etua ja oman sydämen toiveita. Mutta ajatuksia pitemmälle ei kukaan uskaltanut, sillä Elina osasi vetää puoleensa, mutta hän osasi myöskin selvittää jokaiselle, missä raja oli.

Tohtorinna oli ylpeä Elinasta joka suhteessa. Ja hyvillään hän myös oli siitä, että hänenkin talossaan oli jotain, josta saattoi ylpeillä. Mutta hän oli muutakin kuin ylpeä. Hän ei ymmärtänyt, miten olisi mahdollista tulla toimeen ilman Elinaa. Siitä hän monesti puhui -- etenkin Elinalle itselleen.

Mutta kun Elina oli ollut muutamia vuosia tohtorin perheessä, rupesi hän puhumaan Helsinkiin lähdöstä. Hän ei tahtonut jäädä homehtumaan tällaiseen korven kolkkaan. Osasi hän omaa kykyään arvostella sen verran, että tiesi tulevansa toimeen Helsingissä, ja hyvinkin. Oli siellä työtä hänenlaiselleen. Palkat olivat siellä suuremmat ja elämä muutenkin hauskempaa. Siitä syystä hän tahtoi sinne nyt, kun entiset haavat olivat arpeutuneet ja kun hän uudelleen oli päässyt elämän alkuun.

Tohtorinnalle tuli hätä. Hän koetti kaikkia mahdollisia keinoja saadakseen Elinan luopumaan aikeestaan. »Jäähän edes siksi, kunnes Eerosta tulee ylioppilas», sanoi hän viimein. Ja Elina jäi.

Tohtorinna oli hyvillään, kun edes oli saanut lähdön lykkäytymään. Hän koetti rauhoittaa itseään sillä, että ehkä se siitä lykkäytyy vieläkin edemmäksi. Mutta ei hän sitä itsekkään oikein tohtinut uskoa. Hän tiesi, että Elina kyllä pitää päänsä.

Rajapyykiksi pantu päivä oli nyt tullut. Eero oli viikko takaperin saanut valkolakkinsa, ja nyt häntä odotettiin kotiin.

Tohtorintalossa oli sekä emännällä että Elinalla ollut kiirettä varhaisesta aamusta asti.

-- Tuntuu siltä kuin sinä jo aikoisit lähteä ja jättää meidät, sanoi tohtorinna kesken leipomisen Elinalle. -- Niin sinä olet siistinyt ja valmistellut.

-- Ei vielä lähdön varalle, vaan suuren juhlan kunniaksi. -- Elina hieroi taikinaa minkä jaksoi. -- Vielä on kesä jäähyväisiä varten. Ei rouva hätäile!

-- Hätäillään sitä vähemmästäkin. Minä en ymmärrä, kuka sitte auttaa, kun sinä -- --

-- Uusi Elina. Ja uudet aina entisiä paremmat sekä palvelijana että henttuna.

-- Aina sinä leikkiä lasket!

-- Itkullako pitäisi päivää kunnioittaa?

-- Älähän nyt! Kyllä sinä ymmärrät. Mutta juhlapäivä tämä todella on, -- neljän juhlat, ei vain yhden.

Tohtorinna irroitti esiliinan vyötäisiltään, pudisti jauhot käsistään ja korjasi hiukan viimeksi valmistamansa piparkakun muotoa. Sitte hän lähti keittiöstä itse huolehtiakseen muusta, Elinan paistaessa leivät.

Tohtorinna oli hilpeällä mielellä. Kaikki pienimmätkin seikat vaikuttivat aina häneen. Hän oli niin herkkä. Tänään edisti hänen iloisuuttaan lasten kotiintulo, kaunis kesäinen ilma ja kodin joka sopessa ilmenevät, ilahduttavat tulokset Elinan ja hänen ahkerasta hommailustaan.

Enemmän kuin mikään muu vaikutti siihen kuitenkin se, että pikku Elvi oli päässyt kolmannelle vuodelleen, ilman että oli odotettava seuraavaa.

Tohtorinna oli tänä kevännä tuntenut elpyvänsä rinnan luonnon kanssa. Nythän hänkin pääsi elämään, nyt jouti muistamaan, että oli ihminen eikä vain miehensä tahdon alle annettu vaimo.

Tuntui aivan siltä kuin suvinen sunnuntai hänelle olisi kirkastunut pitkien, pimeiden sadepäivien jälkeen. Ja nyt sitä jaksoi nähdä valopuolia siinäkin, mikä aikoinaan oli ollut raskasta. Etenkin tänään hän oli noita valopuolia ajatellut, kun ensi kertaa sai odottaa kotiin neljää täysikasvuista lasta. Hannakin, joka ei ollut käynyt kotona senjälkeen, kun hän sai oman postitoimiston kaukana idässä, oli nyt ottanut kuukauden loman, käydäkseen kotona. Astrid ei voinut konttoripaikastaan päästä muuta kuin viikoksi. Hän saisi varsinaisen lomansa vasta loppukesällä. Mutta kun hänellä oli hyvä palkka ja matka lähikaupungista oli verrattain lyhyt, oli hän päättänyt käväistä kotona nyt Hannan siellä ollessa. Hän oli sitäpaitsi yhdessä Oskarin kanssa suunnitellut huvimatkaa erääseen naapuripitäjään ja sille matkalle oli jo tänä iltana lähdettävä.

Tohtorinna hymähti itsekseen ottaessaan liinakaapista puhtaan pöytäliinan.

Kyllä Astrid aina tiesi, mitä tahtoi, ja osasi myöskin ajaa tahtonsa perille. Hänessä oli niin paljo voimaa -- ja itsetietoisuutta myöskin -- enemmän kuin kenessäkään muista lapsista. Oli aivan kuin hän olisi itselleen anastanut kaiken sen, mikä äidissä ennen oli lujuutta, uskallusta ja rohkeutta.

Äiti odotti tällä kertaa Astridia erityisellä jännityksellä. Tytöllä taisi olla kihlauksen tapaista tekeillä, ja äiti oli siitä sekä hyvillään että huolissaan. Olihan se niin vakava asia jo se, että aikoi sitoutua. Ei siinä osannut tarpeeksi tarkkaan punnita. Mutta eihän sitä toiselta puolen osannut surra, että tytöllä oli ottajia.

Tohtorinna kattoi hyräillen kahvipöytää. Olipa niillä nyt hauskaa sisaruksilla. Oikein hiveli mieltä, kun ajatteli!

Kun vain jaksaisi saada kaikki nuoremmatkin lapset aikaihmisiksi, niin sittehän sitä saisi hyvitystä työstään ja saisi levätä tyytyväisenä tietäen, että on sitä johonkin kyennyt, kun on sellaisen lauman kasvattanut ihmisiksi.

Pihalta kuului samassa rattaitten ratinaa, ja tohtorinna kiiruhti vastaan.

Tohtori seisoi ikkunassaan. Hän näki ensi vilahduksen nuorten iloisista kasvoista. Etuistuimella hän näki molemmat tyttärensä, heidän takanaan Oskarin ja Eeron valkolakit päässä.

Tohtori nosti käden otsalleen. Se oli kylmän kostea. »Toverin» ilohaukunta ja tohtorinnan raikas »tervetuloa, tervetuloa» tunki kuin etäisyydestä hänen korviinsa. Hän seisoi yhä jäykkänä ja liikkumattomana paikallaan.

Ne valkolakit, ne valkolakit, ensimmäisen suuren voiton ja tuhansien iloisten toiveitten merkit, miten se koski, kun ne tuossa paistoivat hänen silmiinsä.

Eerollakin oli nyt sellainen, sillä pojalla, joka oli isälleen rakkain ja jonka jok'ainoassa piirteessä isä tunsi itsensä. Oliko hänenkin kuljettava samaa tietä? Oliko tuota ensimmäistä suurta voittoa seuraava asteittainen aleneminen, toivoton, tuskallinen taistelu, josta ei ollut muuta tulosta kuin masentavaa itsensä halveksimista ja katkeraa, milloin toisiin, milloin omaan itseen kohdistuvaa syyttelemistä.

Tohtori pyyhkäisi taas kylmää hikeä otsaltaan. Sitte hän oikaisihe ja astui jäykkänä kuin ainakin etehiseen nuoria vastaan.

Eero tervehti paraikaa äitiään, kun tohtori avasi oven. Kun hän huomasi isän, kävi kuin värähdys hänen kasvoillaan. Isä näki sen ja ymmärsi. Hän tunsi omasta itsestään tuon sanomattoman sisäisen nälän, jota ei uskaltanut näyttää, ei valloilleen laskea, siksi että sitä itsekin häpesi. Mutta hän oli jo ehtinyt sille asteelle, jolloin ei enää ollut näyttämisen mahdollisuuksiakaan. -- Terve, sanoi hän vain kättä ojentaen. -- Onneksi herra ylioppilaalle!

Eero ei uskaltanut katsoa isäänsä. Hänen huulensa ja polvensa vapisivat. Hänen oli vallannut omituinen liikutus.

Silloin hipaisi isä hänen kädessään olevaa lakkia. -- Kanna kunnialla, sanoi hän. Ääni oli samea.

-- Tässä me nyt olemme koko joukko, esitti Astrid toistenkin puolesta.

-- Eikö kelpaa katsella, huolimatta matkan pölystä, pisti Oskar jatkoksi.

Tohtorinna toimitti tavaroita sisään kannettaviksi ja joudutteli sitte joukkoaan siistiytymään. Tyttäret vei hän omalle puolelleen, Oskar ja Eero kapusivat ullakolle, tavalliseen kesä-asuntoonsa.

Astridin kertoillessa äidille kaupungin kuulumisia, pukeutui Hanna, oli hetken kuluttua valmis ja lähti tapaamaan talon toisia asukkaita, joita ei ollut nähnyt moneen vuoteen.

Heti kun äiti ja Astrid jäivät kahden, kävi äiti käsiksi kysymykseen, jota mielessään hautoi.

-- Sinä taidat olla menemäisilläsi kihloihin? Se sanottiin nopeasti ja suoraan kuin kaiken kiertelemisen ehkäisemiseksi.

-- Entä jos olisin?

-- Ajattele ja punnitse. Sinä et tiedä, minkälaista avioelämä on. Se on naiselle orjuutta -- useimmissa tapauksissa ainakin.

-- Sille, joka orjaksi rupeaa. Mutta minä en ole lapsi enää, enkä liioin nenästä vedettävä entisajan nainen.

Loppu huomautus pisti vähän pahasti, mutta tohtorinna naurahti sittekin komealle tyttärelleen, joka hyräillen iloista laulunpätkää suki mustia hiuksiaan.

-- Usko pois äiti, kyllä minä osaan puoliani pitää. Ja katsoa eteeni myöskin. Ei sitä niinkään joka miehen rakkaudenruikutusten tähden jätä hyväpalkkaista paikkaansa ja iloista, vapaata elämää.

-- Niin sitä puhuu nykyajan nainen! Tohtorinna huokasi. -- Ennen sitä jo tytöntynkänä haaveili rakkauden runollisuudesta.

-- Ja pitkältäkö tuota runollisuutta riitti? Paraimmassa tapauksessa kappaleen matkaa häitten tuolle puolen. Sitte alkoivat nälkävuodet, välistä rakkauden, välistä leivän puutteessa; välistä siksi, että puuttui kumpiakin. Nälkä ei ole runollista, äiti, ei missään muodossa. Sentähden olen päättänyt tehdä hyvät kaupat, jos teen.

-- Oletpa sinä oppinut arvostelemaan asioita kannattavaisuuden kannalta, kerkesi tohtorinna huomauttaa, kun samassa talon »pikkulapset», Ville etunenässä, törmäsivät sisään sisarta tervehtimään.

Ullakolla olivat »pojat» sillä aikaa huuhtoneet pois matkapölyt ja purkaneet tavaroitaan. Oskar oli jo lähtenyt hakemaan seuraa itselleen, Eero seisoi yksin ikkunan ääressä.

Miten kaunista kaikki oli, ja miten juhlapukuinen tämä kunnianarvoisa, vanha puutarha! Hänen lapsuudestaan asti se oli ollut hänen vaitelias, uskottu ystävänsä. Nämä puut, ne olivat oksiaan ojennelleet, olivat latvoihinsa kutsuneet niin usein silloin kun mieli oli yksinäisyyttä ikävöinyt.

Eeron katse kulki puusta puuhun. Juhlallisen kuusi-vanhuksen rinnalla upeilivat tuomet valkoisissaan. Koivut olivat kääriytyneet hempeän vihreään vaippaan, joka ohuena kuin harso verhosi solakkaa valkovartta. Maasta nousi nurmi, kohosi kukkaset. Lemmen laulut kajahtivat lehdikosta ja neuvoa pidettiin pesän perustamisesta.

Toivorikas elämä orasti, puhkesi ja kukki kaikkialla, minne hän katsoi. Tuhansin sävelin soi elämänlaulu luonnon kevätherkiltä kieliltä, soi ylistäen elämän ja nuoruuden taikaa. Mutta vastakaiku hänen omassa povessaan, millainen oli se?

Kaihoa, kaihoa vain. Tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut levittää käsivartensa syleilyksi, syleillä koko tuota kaunista maailmaa, joka häntä ympäröi, syleillä, saadakseen edes kerran tuntea että tuo kaikki oli häntä lähellä, kuului hänelle. Mutta yhtä mahdoton kuin tuo syleily oli, yhtä mahdotonta oli hänenlaiselleen voimakkaasti ja läheisesti tuntea yhteenkuuluvaisuutta elämän kanssa.

Kaikki se, mikä kuului elämään, se häntä pakeni. Se siirtyi kuin pettävä kaiku niin saavuttamattoman etäälle. Se kutsui, houkutteli ja -- pakeni. Ja mitä etäämmälle kaiho kiiruhti, sen etäämmälle väistyi kaikki kaihottu.

Lahden tuolla puolen kukahti käki, kukahti harvaan ja kaihoisasti.

-- Käenpoika minä olen, omien vanhempieni vastus, pesän musta liikalapsi.

Eero painoi päänsä ikkunan pieleen. -- Senkö tähden elämän ilo minua väistää, siksikö on kaiho sydämeni ainoa sävel, sen ainoa, silloinkin kun elämä ympärilläni kukkii ja toiset riemuiten puhuvat toivojen onnellisesta ajasta?

Hän huokasi. Jos elämä vanhempanakin oli yhtä vaikeata kuin näinä nuoruuden ensi vuosina, kuinka sitte jaksaisikaan päähän päästä?

Kuului askelia portaissa. Ovi aukeni. Elina seisoi kynnyksellä iloa ja voimaa uhkuvana niin kuin ennenkin.

-- Täällähän se päivän sankari on! Onnea pojalle Porvoon mitalla! -- Hän pudisti kättä.

-- No, entä todistukset, jatkoi hän sitte. -- Koreat taisi tulla?

-- Tulihan nuo.

-- Sitähän minä jo sanoin, vaikkei sopinut silloin uskoa. Mutta sen minä tiedän, että uskoa ihminen tarvitsee näissä maallisissa asioissa yhtä hyvin kuin autuuden asiassa. Minne sitä joutuisikaan, ellei ottaisi uskoakseen muuta kuin sitä, minkä omin silmin näkee. Niinhän sitä olisi kuin likinäköinen, joka tirkistää taivaalle ja väittää, ettei siellä tähtiä olekaan, sentähden ettei hänen silmänsä niitä näe. Uskoko ei saisi ulottua pitemmälle kuin silmä kantaa? Ehei! Sen sanon vielä kerran, että uskoa ihminen tarvitsee joka asiassa ja joka aikana, nuorena varsinkin.

-- Sellainenko se on se Elinan onnittelupuhe?

Elina nauraa heläytti iloisesti. -- Vieläkö parempaa tarvis?

-- Vielä senverran parempaa, että Elina ottaisi uskoakseen senkin puolesta, joka ei itse sitä voi.

-- Pyh, ei sitä ihminen tule toisen uskolla aikaan, ei näissä maallisissa enemmän kuin autuuden asioissakaan. Mutta mikä sitte estää nuorta miestä, joka kunnialla on suorittanut ylioppilastutkintonsa, uskomasta, että hänestä vielä tulee maisteri, tohtori tai vaikka mikä hyvä ja hyödyllinen ihminen?

Eero painoi käden povelleen. -- Joku täällä sisällä.

-- Jos minä sanon sitä raukkamaisuudeksi?

-- Saattaa olla. -- Eero nyökkäsi päätään.

-- Raukkamaisuus on pantava hengiltä.

-- Ei ole raukkamaisella rohkeutta sellaiseen. Täytyy vain toisten nähden koettaa olla sitä, mitä muutkin, ettei kukaan näkisi, millainen sitä oikeastaan on.

-- Se on oikein! Siitäpähän sitte oppii! -- Elina löi häntä nauraen olalle. Mutta Eero pudisti vain päätään. Hän tiesi kokemuksesta, ettei se keino auttanut. Entistä tukahuttavammalta tuntui sitte yksinäisyydessä, entistä enemmän ahdisti mieltä, kun toisten seurassa oli iloisuutta teeskennellyt.

Mutta vaikka tuon tiesi, mitä apua siitä oli? Eihän hän kuitenkaan rohjennut olla toisenlainen. Hänessä oli kerrassaan raukkamaista mukautumistarvetta. Herättää huomiota, saada vastustusta, ehkä joutua ivan alaiseksi, se oli sitä vihon viimeistä. Sitä välttääkseen hän oli valmis vaikka mihin.

Ja kun sitte vielä ahdisti tuo ainainen alakuloisuus, jolle ei uskaltanut eikä voinut muotoa antaa, oliko ihmettä jos sellainen taakka tuntui raskaalta?

Kuin umpinainen järvi, josta ei ainutkaan joki alkuansa saa, sellainen oli hänen sisimpänsä. Elämää tunki sinne niin tukahduttavan paljo, mutta mikään ei päässyt purkautumaan. Jok'ainoa ajatus, jokainen sielun värähdys ja tunne ne ikäänkuin kivettyivät, samassa kun voimakkaimpinaan heräsivät. Ja siitä syntyi tuo lyijynraskas, painostava tunne, joka häntä aina ahdisti.

-- Nyt en jouda enää turhia lavertelemaan. Elina pyyhkäisi suoraksi lumivalkean esiliinansa. -- Tulette semmoista kiirettä pitäen. Ensin pitää juosta ja hommata teitä odotellessa, ja sitte lähdette samassa.

-- Niin se matkakin minua niin tympäisee. Ei tee ensinkään mieli lähteä, mutta jos sen sanoisin toisille niin nauraisivat minut pilalle.

-- Niinkuin kannattaisikin. Nuori ja nätti ylioppilas eikä tahtoisi toisten kanssa huvimatkalle! Johan nyt jotain!

-- Se vieraissa olo, sehän se niin kiusaa.

-- Mutta huvittaa samalla, eikö niin?

Eeron täytyi hymyillä. -- Huvittaisi, jos saisi näkymättömänä olla katselemassa. Mutta kun toiset katselevat, tarkastavat ja arvostelevat.

-- Ja jos sitte vielä sattuisi tyttöparveen, ilvehti Elina. -- Mutta minä sanon: Juuri tyttöjen seuraa pitää tuollaisen pojan hakea. Hyvät tytöt ne tykkäävät viisaista ja hiljaisista pojista. Heidän seurassaan pitää vaan rohkeasti puhua mitä ajattelee eikä olla olevinaan toisenlainen.

Eero lensi punaiseksi. Elina kosketteli niin kipeää kohtaa. Se oli sekin yksi Eeron suurimpia suruja, että hän suorastaan pelkäsi nuoria, iloisia tyttöjä vaikka he samalla hänessä herättivät sellaista kaihokasta ikävöimistä, kuin kaikki, mikä oli kaunista ja runollista.

-- Hyvästi nyt, nyökkäsi Elina samassa ovelta ja seuraavassa silmänräpäyksessä Eero kuuli hänen hameenhelmojensa hulmahtelevan portaissa.

Nyt ei enää sopinut jäädä tänne yksin ajatuksineen! Eero nykäisi hiukan hermostuneesti puhdasta kaulustaan, vilkaisi ohimennen Oskarin peiliin ja pyyhkäisi otsalle valuneen tukan pois silmiltä. Sitte meni hän etsimään omaistensa seuraa.

Vasta illalla palasivat Eeron ajatukset Elinan viime sanoihin ja siihen erikoiseen merkitykseen, mikä tällä päivällä oli häneen nähden.

Hän oli silloin jo yhdessä Oskarin ja Astridin kanssa pelkäämällään huvimatkalla.

Matkan alkuaiheena olivat eräässä lähiseudun pitäjässä vietettävät nuoriso-juhlat. Muutamat Oskarin helsinkiläisistä naistuttavista olivat innokkaasti kutsuneet häntä tulemaan sinne ja kun Astridinkin teki mieli, oli matka tullut päätetyksi. Varhain seuraavana aamuna oli oltava parin penikulman päässä olevalla laivalaiturilla, sentähden oli ollut lähdettävä jo iltaa ennen.

Kun nuoret saapuivat laivalaiturin läheisyydessä olevaan majataloon, oli se jo täynnä. Astrid sai kuitenkin yhteisen huoneen muutamien vieraiden naisten kanssa; nuoret herrat passitettiin luhtiin.

Täällä ilmavassa suvisuojassa, jonne joka tuulen henkäys lehautti vastapuhjenneen koivumetsän tuoretta tuoksua, sai Oskar kohta unen päästä kiinni, mutta Eero makasi kauan silmät selkosen selällään eteensä tuijottaen.

Ensimmäinen ratkaiseva voitto, joka nyt oli saavutettu, sitä seuraava uran valitseminen ja monet sen yhteydessä olevat kysymykset tulivat nyt mieleen. Ja Eero ajatteli niitä raskaan alakuloisena niinkuin hänen tapansa oli. Mutta sitte luistivat hänen ajatuksensa Elinan antamaan neuvoon ja siihen ne pysähtyivät.

Oli aivan ihmeellistä, miten usein Elina sanoa sutkautti juuri sellaista, mikä tavalla tai toisella oli yhteydessä Eeron ajatusten kanssa, ja joka oli hänelle erityisesti tarpeen juuri siinä mielentilassa, missä hän milloinkin sattui olemaan. Elina ihan kuin piti varalta joka vastamäen alla saadakseen lykätä kuormaa kappaleen matkaa ylöspäin siten auttaakseen niissä monissa vastamäissä, jotka milloin ulkonaisten olojen, milloin Eeron omien mielialojen nostattamina nousivat hänen eteensä.

Jos ei Elina ennättänyt enempää, sanoa tokaisi hän jotain iloisenmakuista, jolla antoi kuormalle aika lykkäyksen ylöspäin.

Näin oli tänäänkin käynyt. Tämä matka oli Eeroa peloittanut aivan erityisesti siksi, että hän tiesi sen kuluessa joutuvansa tekemisiin nuorten tyttöjen kanssa.

Hän oli jo Helsingissä nähnyt noita Oskarin tuttavia, nauravia, tirskuvia tyttöjä, joilla oli pää kallellaan milloin millekin puolelle ja hunajata huulilla sen varalle, joka heidän suosioonsa pääsi, mutta pilkka kielenkärjessä tyhmälle ja kömpelölle.

»Tyttö», seura-elämän iloinen, suosiota pyydystelevä ja suosiotaan tai epäsuosiotaan jakeleva tyttö oli näihin aikoihin peloittavana seisonut Eeron tiellä. Ja pitipäs Elinan juuri silloin tulla puhumaan tytöistä.

-- Hyvät tytöt tykkäävät hiljaisista ja viisaista pojista, -- miten ne sanat lykkäsivät ylöspäin ja rohkaisivat.

Eero päätti unohtaa arkuutensa ja painaa Elinan sanat mieleen. Ehkäpä sitte kaikki kävisi hyvin.

Sen päätöksensä vahvikkeeksi hän nukkui.

Puhkeamassa olevien pihlajien ja tuoksuvien tuomien keskeltä kuului nuorten iloista naurua. Leikki oli parhaassa käynnissään. »Numeroisilla oloa», »tulen lainaamista» ja panttileikkejä leikittiin siksi kun jokainen oli saanut kylläkseen. Silloin ehdoteltiin lepoa ja ehdotus hyväksyttiin Eeron suureksi iloksi.

Eero oli ollut ahtaalla siitä asti, kun jouduttiin matkan määräpaikkaan, siihen perheeseen, jonka nuoret olivat Oskarin tuttavia. Siellä oli väkeä niin että vilisi, vanhempia ja nuorempia, kunnianarvoista joukkoa, jolle piti heidän vanhuutensa vuoksi olla kohtelias, ja vähemmän arvokasta, jota piti kunnioittaa heidän nuoruutensa tähden.

Oskar oli hyvillään kuin kala vedessä. Häneltä kävi kaikki kuin leikinlasku, ja jos hän sattui tekemään tyhmyyden, sovitti hän senkin sukkelalla sanansutkauksella.

Eerolle sitävastoin oli kaikki työlästä, mutta hän koetti suoriutua niin miehuullisesti kuin mahdollista. Ja häntä auttoivat sekä Elinan jäähyväissanat että hänen oma pelkonsa herättää huomiota.

Kun leikki lehtimajassa päätettiin lopettaa, aikoi Eero pujahtaa pois seurasta, mutta juuri kun hän nousi lähteäkseen, ilmestyi talon isäntä hymyilevänä lehtimajan ovelle.

-- Uusia vieraita -- ilmoitti hän iloisesti, vetäytyen syrjään antaakseen vieraalle tilaa.

-- Tervetuloa, tervetuloa -- sepä hauskaa -- kovin ystävällistä -- kaikui kuorossa.

Tyytymättömänä painautui Eero takaisin paikalleen, eikä hänen mielensä vaiennut siitä, että tulokas oh vieras, nuori neiti. Hän huokasi ja ajatteli sitä suurta, hiljaista metsää, jonne mieli teki. Mutta kun asia ei ollut autettavissa, täytyi koettaa olla sellainen kuin toisetkin.

Koettaessaan tätä, teki Eero huomioitaan ja tehtyään niitä hetken aikaa, haihtui hänen mielipahansa. Hänen tuli hyvä olla. Uusi tulokas oli luonnollinen ja yksinkertainen. Eero ei häntä enää »tytöksi» muistanutkaan. Ja sitte oli hänen äänensä niin pehmeä ja soinnukas että Eero aivan unohtui kuuntelemaan sitä, tietämättä oikeastaan, mitä neiti sanoi.

Sen Eero kuitenkin ymmärsi, että hän oli tullut sanomaan hyvästi. Täti oli saanut kirjeen, jonka johdosta heidän heti täytyi lähteä.

Neiti täteineen asui nähtävästi jossain läheisyydessä, tämän talon omistajalle kuuluvassa talossa. Isäntä valitteli vierasten pikaista poislähtöä, ja muut perheen jäsenet säestivät tavanmukaisilla kohteliaisuuksilla.

Eero tuli siihen päätökseen, että neiti oli ujo. Näytti siltä kuin nuo kohteliaisuudet olisivat häntä vaivanneet. Hän ei tuntunut vapaalta.

Kohta kun kahvit oli juotu, teki hän lähtöä. Ehdotettiin yhteistä kävelyä, jottei vieraan tarvitseisi lähteä yksin.

-- Tai saatamme soutaa, ehdotti eräs talon herroista.

Mutta samassa ilmestyi joukko kylän nuoria neitejä ja herroja lehtimajan ovelle. He tulivat neuvottelemaan seuraavana päivänä alkavasta juhlasta. Sentähden ei saattamisesta voinut olla puhettakaan.

-- Ehkä minä saan luvan? -- Eero nousi. Hän aivan ihmetteli omaa rohkeuttaan, ja eniten sitä, kun tämä tuntui hänestä niin luonnolliselta, ettei tullut mieleenkään olla hämillään.

-- Kiitoksia, en minä saattajaa tarvitse, minä olen niin tottunut kulkemaan yksin. Mutta tervetuloa, jos kuitenkin tahdotte.

Eero ei epäillyt hetkeäkään. Vasta kun he hyvästijätön jälkeen jäivät kahden, rupesi häntä hiukan peloittamaan. Entä jos tämä sittekin oli hullua; jos ei löytäisi puheen ainetta ja jos rupeisi molempia ujostuttamaan?

Mutta silloin johtuivat Elinan sanat mieleen: hyvät tytöt tykkäävät hiljaisista ja viisaista pojista. Heidän seurassaan pitää vaan rohkeasti puhua mitä ajattelee. -- Ja ne sanat taas lykkäsivät ylöspäin.

Siltä hänestä heti olikin tuntunut, että tällaisen tytön kanssa hän voisi puhua vaikka mistä.

-- Te olette tullut tänne juhlia varten, kysäsi samassa neiti.

-- Niin. Ja te lähdette pois?

-- En minä muutenkaan olisi sinne tullut.

Eero katsoi häneen kysyvästi, mutta huomasi samassa että neiti oli mustissa.

-- Teillä on surua?

-- Äitini kuoli -- viime kevännä. -- Ääni värähti hiukan.