Chapter 13

Niin kauan kuin syrjästä katselee elämää, voi ehkä määritellä ja pistää kaikki tiettyyn paikkaan niinkuin laudakolle. Mutta kun siirtyy syrjästä keskustaan, kun kokemukset tulevat, kun tulee elämä, silloin ei enää voi määritellä, sovittaa kaavoihin ja luokitella.

Jos nyt olettaisin, että se usko, jonka ohjaamana aloin kirjoittaa sinulle, ystäväni, että se on oikea, mitä minun silloin on uskottava sinusta, jonka kuva minulle hymyilee niin siunatun kirkkaasti koko ajan minun kirjoittaessani tätä? Uskallanko sanoa, että olet se ystävä, jonka olemassaoloon olen uskonut niin vahvasti, että jo ennenkin olen kuin aavistanut henkesi läheisyyden? Ja siinäkö onkin syy siihen, että kohta niin tutulta tunnuit?

Sydämeni riemuitsee: sinä se olet, sinä se olet. Järkeni sanoo: minä tiedän, mitä sinä olet minulle, mutta mistä tiedän, oletko sinä se yksi ja ainoa? Voisinhan joskus tavata jonkun toisen.

Pudistan päätäni tätä kirjoittaessani, mutta kirjoitan kuitenkin.

Ja kun kirjoitan epäilykseni tähän, tulee minun niin haikean ikävä sinua, sinä rakas.

Koetan luoda kuvasi eteeni niin selväpiirteisenä kuin mahdollista. Näen sinut, kun kuljet kodissasi suuren surun ja räikeitten ristiriitojen kuormaa kantaen. Tyyni on olentosi, kirkas katseesi. Paljo et puhu. Tiedät, ettei sanojasi ymmärrettäisi, ettei niitä tarvita. Ei saa kukaan aavistusta siitä, mitä sisimmässäsi piilee, kun he eivät ymmärrä olentosi suoraa, yksinkertaista todistusta siitä. Olet kodissasi, kuten sanotaan, lukittu kirja, mutta et sentähden, että kylmän ylpeänä et luoksesi laskisi, vaan sentähden, että ympäristösi ei ole lukutaitoinen.

Näen sinut sitte koulussasi. Se on pyhä maa sinulle, sillä sinä olet siellä elämäntehtävääsi täyttämässä. Kuljet sielläkin hiljaisena, vaiteliaana, mutta silmäsi puhuvat, ja koko olentosi heijastaa sitä rikasta elämän ymmärtämystä, joka vetää nuorten mielet puoleensa. Joka pikku tapahtuma sinun ja oppilaittesi välillä selvitetään, ei koneellisesti, vaan siten, että sekin osaltaan rakentaa ystävyyden lujaa siltaa sinun ja heidän välilleen ja tulevat kylvetyiksi ne henkisen perinnön siemenet, joilla sinun ja monen muun täytyy mieltään lohduttaa, kun näkee, miten usein se perintö, jonka perustuksena on ulkonainen yhteenkuuluvaisuus, tuottaa ihmislapsille sulaa tuskaa ja turmiota.

Tällainen sinä olet, sinä hiljaisuuden ystävä. Syvälle ovat sydämesi juuret painuneet ijäisyyden maaperään, sentähden teet sinä Jumalassa voimatöitä.

Sinulle olen oikeastaan puhunut koko ajan, kirjoittaessani. En sentähden voi pettää itseäni, uskottelemalla itselleni, että nyt kirjoitan tuntemattomalle.

Katsellessani kuvaasi tunnen, että rakastan, rakastan ainakin siten, että tiedän, että sinä, yksinäisyyden ystävä ja hiljaisuuden harras heimolainen, olet kaikista ihmisolennoista, joita tähän asti olen tavannut, se, jonka kanssa olen tuntenut kaikkein syvintä sisäistä yhteenkuuluvaisuutta.

Mutta kun uudelleen kysyn itseltäni: rakastanko, rupean epäröimään, sillä rakkauteni on niin toisenlaista kuin se, mitä olen nähnyt elämässä.

Kun ajattelen yhdessäoloamme, luulen uskaltavani sanoa, että se oli »koskematonta». Se oli lämmöstään huolimatta sukua syvien vesien raittiille viileydelle, sukua sen suurelle hiljaisuudelle. Ja vähän saman tapaista on myöskin rakkauteni. Se ei pyydä sinulta muuta kuin mitä olet antanut ja yhä annat. Minä vain kiitän ja siunaan sinua siitä, että olet olemassa elämäni rikastuttajana.

Joku sanonee ehkä: se joka puhuu noin, hän rakastaa koko olennollaan.

Onko sitte luonnotonta, että minä en pyydä enempää? Eihän rakkaus rajoja tunne.

Enkö siis rakasta? Vai todistaako tämä vain sitä, etten elämää ymmärrä sukupuoliolentona, vaan ainoastaan ihmisenä. Ehkä se on puute, ehkä luonnotonta, mutta mikäli olen toisten kokemusten avulla voinut tutkia elämää, olen tullut huomaamaan, että kun ihmiset rakastavat toisiaan sukupuoliolentoina, on tuo rakkaus usein tuhoavaa, repivää, melkein raatelevaa.

Se, mitä minä sain ja mitä minä tunnen, on suloista, elämää edistävää kuin keväinen sade auringon paistaessa, se on tietäni valaiseva kirkkaus, joka tulvehtii itse valon lähteestä, se on raitista, vahvistavaa kuin ilma alppien ylängöillä.

Jos ero sen välillä, rakastammeko sukupuoliolentoina vaiko ihmisinä, on tällainen, eikö olisi voitto ihmiskunnalle jos opittaisiin rakastamaan ihmisinä?

Mutta mikä olisi seuraus? Olisiko se yksinomaan hyvä?

En uskalla tehdä johtopäätöksiä. Minä vain kysyn.

Toini laski kynän kädestään ja jäi, leuka käden varaan painuneena, tuijottamaan ulos ikkunasta. Silloin sattui hänen katseensa pieneen ihmisolentoon, joka seisoi keskellä tietä, herkeämättä tuijottaen häneen.

-- Viljo -- huudahti hän hämmästyneenä ja nousi. Mitähän asiaa hänellä oli? Ja miten kauan lie jo seisonut tuossa?

Toini avasi ikkunan ja kutsui sisään. Jokin outo jäykkyys lapsen koko olennossa pisti hänen silmiinsä, ja kun poika ei näkynyt liikahtavan paikaltaan, kiiruhti hän portille.

-- Päivää, pikku Viljo, mitä kuuluu?

Poika ei vastannut. Hänen vanhoilta näyttävät kasvonsa näyttivät vielä tavallistakin vanhemmilta, huulet olivat lujasti yhteen puristetut ja pelokkaina tuijottivat silmät Toiniin.

-- Mitä nyt on tapahtunut? Etkö voi puhuakaan, pikku raukka? -- Toini veti hänet rohkaisevan ystävällisesti puoleensa.

-- Isä on niin kipeä, -- änkytti lapsi. -- Hän hukkui --

-- Hukkui? Mitä sinä sanot?

-- Äiti ei tiedä, -- koetti hän taas saada sanotuksi.

-- Tule, tule. Mennään yhdessä. -- Toini tarttui pojan käteen ja avasi portin.

Oli jo ilta. Keittiössä, johon Toini ja Viljo ensimmäiseksi astuivat, oli hämärä. Hellassa paloi tuli. Heikki, vanhempi pojista, seisoi tulelle asetetun vesikattilan vieressä, tuijottaen kiihkeästi veteen kuin siten sen kiehumista jouduttaakseen. Hän oli itkenyt. Toini näki sen tervehtiessään.

-- Mitä täällä on tapahtunut? Viljo ei voinut selittää. Hän puhui hukkumisesta. Mutta eihän se voi olla mahdollista?

-- Ei, ei! Heikki puhui selvään ja lujasti kuin äänen lujuudella voittaakseen liikutuksensa. -- Mutta ihme oli, että isä pelastui. Me olimme olleet kalassa isän kanssa. Sitte isä tahtoi vielä jäädä onkimaan, mutta käski meidän mennä kotiin, kun täällä oli töitä. -- Viljokin, joka aina muuten on isän kanssa, tuli pois, kun isä käski. -- Sitte kun vähän ajan perästä tulimme katsomaan, oli venhe kumollaan ja isä vedessä. Järvellä päin näkyi vene, josta kuului hoilotusta. Oliko siinä juopuneita vai muuten pahanilkisiä, olivatko he kaataneet veneen vai isä itse jollain tavoin siitä suistunut, sitä ei kukaan vielä tiedä.

-- Joko vesi kiehuu? -- Hilkka tuli hätäisesti viereisestä huoneesta. -- Neiti, Te -- Häneltä pääsi itku.

-- Voi lapsi parkoja, miten olette säikähdyksissänne. Mutta eihän se ihmekään ole! -- Toini siveli hellästi itkevän tytön hiuksia.

Heikki katsoi taas kattilaan. Toini oli varma siitä, että hän koetti salata kyyneleitään.

Pikku Viljo vain seisoi kyyneltä vuodattamatta ja jäykkänä sisarensa vieressä.

-- Äiti tahtoisi isälle lämmintä kylpyä, selitti Hilkka pikkuvanhaan tapaansa. -- Isää viluttaa niin että hampaat kalisevat.

-- Sano äidille, että olen täällä ja tahdon auttaa, miten vain voin.

-- Ettekö tule sisään, neiti?

-- Ei, en minä nyt.

Vähän aikaa sen jälkeen, kun Hilkka oli vienyt Toinin terveiset äidilleen, tuli rouva Hägg itse keittiöön. Hän hyrähti heti itkuun, nähdessään Toinin.

-- Tällaista on nyt meillä, nyyhkytti hän, painuen läheiselle tuolille.

-- Onhan se kovin surullista, mutta sittekin on syytä olla kiitollinen, kun Jumala näin varjeli --

-- Ei sitä tiedä, -- keskeytti rouva Hägg. -- Hän on niin heikko. Sellainen raihnainen ruumis -- tietäähän sen.

-- Jos vain voisin auttaa, tahtoisin niin mielelläni, sanoi Toini. -- Ottaisinko lapset meille, -- tai jonkun ainakin?

-- Ei, hyvä neiti. Ei kukaan heistä lähde isän luota. Hän on paras, mitä meillä on. Kyllä me nyt pysymme yhdessä.

Rouva Hägg puristi Viljoa itkien rintaansa vastaan, ja Hilkka painui nyyhkyttämään päänsä äidin olkaan. Heikki katsoi taas kattilaan.

-- Jos tarvitsette jotain, niin annattehan tietoa, pyysi Toini. -- Voitte mihin aikaan tahansa koputtaa ikkunaani.

-- Kiitoksia, kiitoksia! -- Rouva Hägg oli jo puolitiessä menossa sairaan luokse.

Toini valvoi myöhään sinä iltana.

»Paras, mitä meillä on» -- ja se paras oli ränstynyt mies raukka, jonka hänen omaisensa olivat hylänneet. Sellaista oli elämä ja sellaista rakkaus! Hukkaan kuluneeksi sanottiin tavallisesti tällaista elämää, mutta tässä pienet lapset ja elämän kirjavuutta kokenut nainen itkivät tätä miestä, itkivät häntä parhaimpanaan, sinä, joka »kukkia oli kasvattanut arkisen mielen peltomaahan».

Varhain seuraavana aamuna Toini kävi tiedustelemassa sairaan vointia. Lääkäri oli silloin juuri käynyt siellä ja sanonut keuhkokuumeen alkaneen. Hän oli pudistanut päätään, puhuen heikosta sydämestä ja sairaan yleisestä, huonosta terveydentilasta.

Toini tunsi, ettei hän nyt voinut auttaa, sentähden hän poistui. Mutta tämän jälkeen hän pistäytyi monesti päivässä tiedustelemassa, mitä kuului.

Kun hän kolmannen päivän iltana astui keittiöön, oli siellä hiljaista kuin haudassa.

Hän säpsähti. Mitähän tämä tiesi?

Kun ei ketään kuulunut, läheni hän varpaillaan sairashuoneen ovea ja raotti sitä.

Pienen, lyhyen sohvan nurkkaan olivat Helmi ja Viljo painuneet. Poika oli nukahtanut sisaren polvelle. Nojaten päätään sohvan kaidetta vastaan oli Helmikin vaipunut uneen. Ainoa, joka valvoi, oli Hilkka. Hän oli asettunut vuoteen jalkopäähän, pienelle, matalalle jakkaralle. Hänen epäjärjestykseen joutuneet, vaaleat kiharansa muodostivat kuin sädekehän kauniitten kasvojen ympärille, ja sinisilmissä, jotka herkeämättä olivat sairaaseen kääntyneet, loisti kostea kiilto.

Toini painoi hiljaa oven kiinni. Uusi tarkastus keittiössä oli yhtä tulokseton, samoin vilkaisu vierashuoneeseen. Talon emäntää ei näkynyt missään. Vihdoin Toini kuuli liikettä puuvajasta ja avatessaan oven näki hän Heikin puita pilkkomassa. Mutta ei tietänyt poikakaan äidistä mitään.

Ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin hakea puutarhasta.

Kiiruhtaessaan pientä lehtimajaa kohti, kuuli Toini äänekkäitä nyyhkytyksiä, ja kun astui lehtimajan ovelle näki hän rouva Häggin painuneena puutarhapenkille, hillittömän itkun vallassa. Hänen vieressään huomasi hän pienen paperikäärön.

-- Hyvä rouva Hägg, onko miehenne huonompi? Toini asettui hiljaa itkevän viereen.

Vastaukseksi hän sai ainoastaan pitkän, haikean nyyhkytyksen.

-- Hän näkyy nukkuvan. Eiköhän se ole hyvä merkki?

Rouva oikasihe, nielasi rohkealla ponnistuksella esiin tyrskähtämässä olevan kyyneltulvan ja sanoi äänellä, joka ilmaisi, ettei tässä ollut vastaansanomista. -- Hän kuolee, minä tiedän sen, minä tunnen sen sekä sielussani että ruumiissani.

-- Onko lääkäri käynyt toistamiseen?

-- Kävi. Tuottaisin hänet vaikka joka päivä. -- Tahdon koettaa, mitä ikinä vain voin. -- Ei tohtori puhunut paljo, mutta katse puhui -- sitä samaa, mitä itsekin tunnen.

-- Onko miehellänne paljo tuskia, tiedusteli Toini.

-- On usein, toiste on taas niin heikko, ettei voi valittaakaan. Mutta viime yönä tuli sellaiset ihmeelliset voimat. Hän puhui niin paljo -- välistä houreissaan, välistä selvänä. -- Teistäkin hän puhui. -- Ääni pyrki värisemään. -- Te olette tavanneet toisenne ennen. Hän muistaa sen, vaikka ette te muista. Hän on siitä kirjoittanut tähän ja muutakin -- --

Pitkä, haikea nyyhkytys katkaisi taas lauseen kesken. -- Minun piti saada lukea -- ja antaa -- teille ja --

Toini tarttui paperikääröön, joka penkiltä oli vierähtänyt maahan. Hänen kätensä vapisi.

-- Minä en voi lukea -- ottakaa se. -- Rouva Hägg kuivasi kyyneleitään. -- Olen jo itkenyt täällä ison aikaa -- ehkä hän on herännyt. -- Hän voitti silmänräpäyksessä liikutuksensa, painoi vain kiireisesti Toinin kättä ja kääntyi sitte menemään melkein juoksujalkaa sairaan luokse.

Hämärtyvän kesäillan valossa omassa huoneessaan Toini avasi saamansa paperikäärön.

»Tytölleni», hän luki päällekirjoituksena.

-- Jossain sanotaan »Syvyydestä minä huudan sinua». -- Liekö seuraava sana »Jumala» -- sitä en muista. Enkä minä sitä sanaa tarvitsekaan, sillä minä en tiedä, onko sinua olemassakaan, sinä ihmisten Jumalaksi kutsuma maailmojen luoja. Mutta nuo sanat sopivat joka tapauksessa minulle. Syvyyksistä minäkin huudan. Hätäni, huonouteni ja kovan kohtaloni syvyyksistä. Huudan: ketä? -- Ehkä vain huudan rintaani ahdistavassa tuskassa lievitystä saadakseni. Huudan, kun minulle ei ole annettu sitä lievitystä, minkä muut ovat saaneet, kun he sanoin voivat mieltään keventää, sanoin kuormansa uskoa toisen kannettavaksi. Minulla joka riemu ja joka tuskan tunne vain puristuu kovaksi paakiksi rintaan kuin lumipallo suojailmalla. Mutta sitä paakkia en voi sanoilla toiselle heittää, vaan se jää sisimpääni, siellä kasvaen kuin lumivyöry, joka alleen on tukehuttaa. Siksi minä hädässäni huudan.

Mutta huudanko minä sitte toivomatta vastausta keltään. Onko huutamisenikin yhtä toivotonta kuin koko olemassaoloni? Ehkäpä on. Olisihan se johdonmukaista. Mutta sittekin kytee sisimmässäni toivo, että huutoni kerran saavuttaisi sinut, tyttöni, ainoani, johon todella elämässä olen toivoni kiinnittänyt.

Ainoastaan kerran näin sinut, mutta unohtumattomana sinä jäit mieleeni. Sinä olit hyvä ja hellä etkä herättänyt minussa masentavia etkä kiusaavia ajatuksia. Sinä päinvastoin otit kuin kädestäni ja autoit eteenpäin, sinä, hyvä, tyyni tyttöni.

Käärö valahti Toinin kädestä ja hän painui ajattelemaan.

Herra Häggin omituiset kysymykset muistuivat hänen mieleensä, ja niiden avulla hän vähitellen pääsi perille. Hän muisti sen kesäisen päivän, jolloin hän nuoren, ujon ylioppilaan saattamana oli kulkenut parisen kilometriä, matkalla avomielisesti keskustellen.

Kaiken, viimeksi koetun yhteydessä se herätti sydäntäkouristavan tuskan tunteen. Mutta nyt ei ollut aikaa sitä ajatella.

Toini käänsi lehden ja jatkoi toisesta kohdasta: -- Istun yksin kylmänikävässä ylioppilashuoneessani. Ikävän kolkko on ympäristöni, ikävämpi, apeampi mieleni. Luisun huimaavaa vauhtia alaspäin. Isän kuoleman jälkeen on kuin ei mikään minua enää pidättäisi. Kaikki muut meikäläiset ymmärtävät toisiaan, minä yksin olen lasten laumassa musta lammas. Äiti ei ole koskaan ymmärtänyt eikä rakastanut minua. Mitäpä sitä jokaiselle riittäisikään, kun on sellainen liuta ympärillä. Ei kukaan omaisistani sure, vaikka vähitellen häviänkin teille tietymättömille. Itse puolestani en kuitenkaan vielä tyynesti voi kuvitella tällaista osaa itselleni. Ihminen pitää itseään muka liian hyvänä sortuakseen. Uskoo tahtovansa ja voivansa elämässä saada jotain aikaan. Ja mistähän syystä? Jos ihminen uskoo olevansa Jumalasta alkujaan, silloin ymmärrän, että hän uskoo suuruuteensa, mutta mitä arvoa on yksilöllä, josta kuolema tekee lopun niin tyyten, ettei jää muuta hänestä jäljelle kuin kourallinen tuuleen haihtuvaa tuhkaa?

Jos taas olen Jumalasta, silloin pitäisi mielestäni olla uskoa, joka ulottuu niin etäälle, ettei sillä, yhtä vähän kuin toivolla, ole rajoittavia rantoja. Voiko se, mikä on Jumalasta, koskaan kuolla? Jos minulla olisi vaikka tuhat elämää ja hukkaisin ne kaikki, eikö se, mikä on Jumalasta, sittekin pelastuisi, astuakseen jumalallisen voitokkaana yli turmeluksen aaltojen, kulkien sitä kirkkautta kohti, jota varten se on luotu?

Onko tämä hulluutta? Eikö se päinvastoin antaisi arvoa jokaiselle onnettomalle elämän lapsipuolelle -- --?

Minä en tiedä enkä jaksa ajatella. Aivojani särkee. Ohimot takovat jyskyttäen. Olen taas ison aikaa viettänyt hurjaa ja kurjaa elämää. Nyt se tympäisee ja mieltä etoo. -- Oikeastaan en koskaan ole ollut taipuvainen uskomaan suuria itsestäni, -- en siis myöskään uskomaan suurta alkuperästäni. Jo lapsena oli minulla se tunne, että kaikki, johon tahdoin ja johon olisi pitänyt tarttua kiinni, liukui kuin käsistäni, ja se, mitä pelkäsin ja pakenin, se minut yllätti. En voi sanoa, että uskoin ennakolta määrättyyn välttämättömyyden lakiin. Minä vain uskoin oman poveni outoon, ahdistavaan aavistukseen.

Päätin eilen ruveta elämään ihmisiksi. Kävin Elinaa tapaamassa -- avun toivossa tietysti, sekä rahallisen että muunlaisen.

Rahaa sain -- sekä kiireessä annetun, ystävällisen läksytyksen. Apu jäi tulematta. Hänellä oli omat asiansa mielessä.

Tänään en uskalla lähteä ulos. Pysyttelen arestissa. Pelkään itseäni ja pelkään kompastuskiviä. Nyt myönnän sen. Mutta toiste panee luonto vastaan. Ylpeys kuohahtaa. Miksi minä pelkäisin? Eihän minulla ole syytä siihen enemmän kuin muillakaan.

Mutta kun huomaan kuitenkin pelkääväni, puren hammasta ja kiroon ihmisiä. Osaisin minäkin kulkea ja osaisinpa vielä toimittaakin jotain, jos tie olisi tasaista ja ihmiset ojentaisivat kättä toisilleen, puhuen rohkaisevan iloisesti: tule, minä autan. Mutta nyt he nauravat ja rähisevät, niin ettei kukaan huomaisi, kun he kaivavat kuoppia pimeään, ja kun he sen ovat tehneet, kilistävät he lasejaan ja sanovat: terveydeksi.

Niin et sinä tehnyt etkä tekisi koskaan, kaunis, valkea tyttöni.

Minä olen yksin arestissa ja minua palelee. Ei kukaan minua muista, ei kukaan jouda apuaan antamaan. Sentähden pakenen minä sinun luoksesi. Minä tahdon edes hetken lämmitellä sen muiston ääressä, jonka sain, kun rinnallasi kuljin, lämmitellä siinä kuin mieron väräjävä lapsi toisten lämpimän lieden luona.

Ensin luulin, että tuon hetken elähdyttämänä jaksaisin kulkea vaikka matkan päähän. Se kerta oli oikeastaan ensimmäinen, jolloin rohkenin uskoa, että ehkä minäkin voisin elämässä onnellisesti suoriutua.

Uskoa se ei oikeastaan ollut, mutta toivoa kuitenkin.

Kun sitte ymmärsin, etten pitkällekään päässyt sen muiston varassa, koetin uskoa tulevaisuuteeni uskomalla, että tiemme pian taas yhtyisivät.

Nyt, tänä pitkänä arestipäivänäni kysyn itseltäni: vieläköhän ne koskaan käyvät yhteen? Ja löydänköhän silloin sinut sellaisena kuin sinua nyt muistan ja ajattelen? -- -- --

* * * * *

Toinin katse sumeni kyyneliin. Nyt hän ymmärsi, mistä oli kotoisin tuo outo, ahdistava tunne vaatimuksesta, jota hän ei voinut täyttää, tehtävästä, joka kävi yli voimain. Nyt hän näki selvemmin kuin koskaan ennen sen apua rukoilevan käden, joka syvyyksistä kurottautui häntä kohden.

Kesti kauan, ennenkuin hän kykeni jatkamaan.

-- Ympärilläni on pimeää, minä en lähde hakemaan ainoastaan lämpöä, vaan myöskin valoa siitä muistosta, minkä sinä minulle annoit. Voi kuinka se oli valoisa ja kirkas, se juhannusyö, mikä seurasi sitä päivää, jolloin olin sinun kumppaninasi kulkenut! Minua oli vaivannut sen talon nuorisojoukon vallaton iloisuus. Sellaisen joukon keskellä tunsin aina erakkouteni. Iloremakkaa oli kestänyt ja kesti seuraavanakin päivänä, mutta juhannusaattona ja yönä oli niin ihanan hiljaista.

Olimme saaressa, suuren kokkotulen ympärillä. Kokko oli rakennettu korkeaksi ja tulipatsas muodostui loimutessaan metsän keskellä, aukealla paikalla, ylevän juhlalliseksi. Ahneina, muodoltaan ihanan vaihtelevina leimahtelivat liekit sinistä kesätaivasta kohden. Valkopukuisia nuoria liikuskeli tulen ympärillä, mutta hiljaisina, sanoisinko hartaina.

Silloin tällöin vain heiteltiin risuja lisäksi valkeaan, ja joka heitolla, joka pani kokon ainekset liikkumaan, singahti kimppu säkeniä korkealle taivasta kohti.

Saaren ympäriltä, hienon lehtiverhon läpi pilkisteli kesäyön kirkkaudessa kimeltelevä järvi. Siellä täällä liukui valkoiseksi maalattu venhe äänettömän hiljaa kirkasta pintaa pitkin. Nuoret kokoontuneina ryhmään kaijuttelivat laulun toisensa jälkeen, surunvoittoisen suomalaisen laulun, vienon kuin juhannusyön ihmeellinen kirkkaus.

Suuren riippakoivun juurella istui nuori mies. Kun laulu vaikeni, antoi hän jousensa juosta notkahdella, ja viulusta virtasi ihmeellisen ihana sävelrikkaus, hellä, mutta voimakas samalla, sopusointuisa, mieltä ylentävä ja niin lumoava kuin se ihmeellinen kesäyön valkeus, joka meitä ympäröi.

Sellainen oli se ilta ja yö -- ihanin elämässäni, se, jonka sain viettää tavattuani sinut, tyttöni hyvä ja herttainen. --

Minä viluinen lapsi lämmittelen tämän tulen ääressä, lämmittelen siksi, kunnes jälleen tapaamme toisemme.

Yöllä 12/2. -- Minä tulen taakkoineni, synnintunnustuksineni luoksesi, tyttöni. Minä ryömin jalkojesi juureen, siinä on minun katumus- ja rukousjakkarani.

Kynttilä palaa lekoittaa tässä vieressäni. Ikkunasta tuntuva tuulen henki sitä tuon tuostakin heilauttaa sinne tänne. Sen himmeä valo tunkee vain heikosti huoneen perälle, missä suuret mustat varjot yölintuina liikuskelevat.

Oskar veli kuorsaa voimakkaasti vuoteellaan. Seinän toiselta puolen kuuluu samanlaisia maanalaisia ääniä. -- Toiset nukkuvat. Unella he antavat ruumisrukalleen sovitusta aikaisemmasta pahoinpitelystä. Minä vain en saa nukkua. Kaamea tunne minua valvottaa, ja sitte ajatukset, nuo ainaiset ajatukset.

Olen taas ollut jonkun verran siivompi mies. Eilenkin istuin kiltisti huoneessani kirja edessäni -- joskaan eivät ajatukseni olleet kirjassa. Mutta mitä siitä sain? Suonissa polttaa kuin tuli, polttaa hitommasti kuin jos olisin hankkinut itselleni hyvän humalan.

Onko se todella helvetin janoa, joka kurkkuani kuivaa, vai onko se osuuteni isäin perinnöstä?

Kun nyt voisi nauraa, nauraa niin, että seinät tärisisivät ja nukkuvat heräisivät! -- Niin, nukkuvat heräisivät, -- sittehän siitä olisi jotain hyötyä.

Oskar viettää oikeastaan paljoa iloisempia päiviä kuin minä, mutta hän sietää enemmän ja hän on toisenluontoinen, sentähden hän ei laske alamäkeä samaa kyytiä kuin minä. Mutta ehkä hänkin kerran joutuu maistamaan tekojensa happamia hedelmiä. Soisinko minä sitä? Olenko niin petomainen?

Hän on hyvänsuopa, iloinen sielu. Miksi hänelle pahaa soisin? Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että olen epätoivon partaalla. Minä olen sekä vastoin luontoani että samalla sisäisestä pakosta toisten seurassa yhtä iloinen mies kuin muutkin. Ehkä se johtuu luonteeni heikkoudesta -- tai sanoisinko, että siinä myöskin on henkistä kainoutta. Olkoon miten on. Minä en vain toisten seurassa voi olla sellainen kuin tahtoisin ja sellainen kuin olen. Minun täytyy pakostakin olla niin kuin muut. Naula siitäkin syntyy minun ruumisarkkuuni, sen tiedän, mutta syntyköön, minä en sille mitään voi.

Jos iloiset Oskarit ja kaikki maailman Matit saisivat nähdä, että ihminen ei pääse tekojensa seurauksia pakoon, tulisikohan elämä sitte toisenlaiseksi? Jos niin olisi, sitte toivoisin todellakin tuhotulvan pian tulevaksi. Hyötyä siitä totisesti olisi, eikä sitte oma huonouteni olisi silmäänpistävämpi kuin toistenkaan.

Hurskas ja hyvähän tämä toivomukseni siis on.

Mutta mitä minä tässä katumusjakkarallani teen? Syydän syyt toisten niskoille ja toivottelen heille turmiota.

Voi minua raukkaa, raukkaa! Tyttöni hyvä ja hellä, missä sinä viivyt? Miksi sinä et ojenna kättäsi, tuota valkoista, joka voisi auttaa ja nostaa?

5/3. -- Käteeni sattui tänään vanha siemenluettelo. Sen kanteen oli painettu: Ken väärin kylvää, hän vaivoin niittää. Minä hätkähdin. Onhan se niin, mutta -- enkö minäkin vain saa niittää, mitä isäni ja esi-isäni ovat kylväneet?

12/3. -- Toverien seurassa puhun niin harvoin oikeista asioista. Siellä pidetään sitä meidän miesten remakkaa, ja kun puhutaan, pannaan sanat peittämään ajatuksia. Ainakin minä teen niin. Sentähden kysyn itseltäni välistä: Mikähän minussa mahtaa olla yksilöllistä, mikä yleistä? Kun esimerkiksi sinä, tyttöni, olet minulle kuin pilke pimeässä yössä, olet elämäni ainoa tähti, onko tämä jotain minulle yksinomaista sentähden, että minä olen minä ja että satuin sinut tapaamaan kerran kirkkaana juhannusaattona, vai onko niin, että me miehet yleensä sisimmässämme säilytämme kuvan tytöstä, joka on hyvä ja puhdas, joka ei sanoilla saarnaile, vaan joka sittekin herättää meissä halun tulla paremmiksi. Hellävaroen hän ikäänkuin sulkee sisimpämme käteensä, karistaa siitä pois paljo ja osoittaa sitte meille: katso, noin paljo hyvää oli sinussa.

Luulen, että moni pyhäkössään palvelee tällaista tyttölasta, vaikka me »huvittelemme» toisten naisten seurassa.