Chapter 11

Mutta hän näki samalla muutakin. Oikean onnen säteily herätti hänen sisimmässään selvän ja voimakkaan tietoisuuden siitä, että aviosuhde ilman rakkautta ei ollut luonteeltaan siveyttä, olipa se ulkonaisesti minkä nimellistä tahansa. Se ei ollut Jumalan tarkoituksen mukaista, ei hänen tahtonsa toteuttamista.

-- Minä, minä olen syntiä tehnyt, kohosi tunnustuksena Eilert Olsenin sisimmästä, mutta siinä tunnustuksessa ei ollut kirpeän katkeruuden kärkeä. Suuri rakkaus oli avannut hänen silmänsä. Sentähden se ei haavoittanut. Se vain kirkasti katsetta niin siunatusti, otti kuin kädestä, näytti kohden ihannetta ja sanoi: Katso, tässähän tie kulkee.

Eilert Olsenin katse etsi Toinia, ja se katse kiitti, se kiitti tietä selvittävästä valosta, kiitti siitä suuresta, aina uudesta ihmeestä, joka opettaa ihmislasta ymmärtämään, että suuri ja ehjä rakkaus aina rikastuttaa, tekee onnelliseksi, kohtasipa se missä muodossa ja missä oloissa tahansa.

-- Sinä olet nainen, sanoi Eilert Olsen itsekseen, katseen seuratessa Toinia, -- ja nainen voi rakastaa ja olla uskollinen omistamatta, mutta minäkin miehenä tahdon tehdä sen.

Toini kääntyi. Hän oli tuntenut Eilert Olsenin katseen.

-- Te olitte muualla, sanoi Eilert Olsen ojentaen kätensä. Hän tuskin huomasi itse, mitä sanoi.

Toini katsoi kysyvästi häneen. -- Tekin olitte muualla, sanoi hän painokkaasti. He olivat aina olleet suoria toisilleen. Hän tahtoi viime hetkeen asti saada suhteen säilymään samanlaisena.

Eilert Olsen ymmärsi, mitä hän tarkoitti. -- Niin, sanoi hän, minä olin muualla, ja minun täytyi olla siellä yksin. Mutta nyt olen täällä. -- Hän hymyili hänelle ominaista, lämmintä hymyään. -- Olen niin kiitollinen siitä, että voin olla suora. Mutta ettekö tule istumaan? Tahtoisin kertoa teille vähän äidistäni.

He hakivat itselleen paikan pihamaalta, missä suihkulähteen hiljainen helinä ja pienet, putoilevat pisarat muistuttivat »alkulähteitten» viihdyttävää laulua.

-- Minä annan teille osan elämäni suurimmasta rikkaudesta, sanoi Eilert Olsen hitaasti ja painokkaasti.

-- Jäähyväislahjaksi.

Hän nyökäytti päätään. -- On vanha totuus, jatkoi hän sitte, -- ja kuitenkin ihminen aina sitä ihmettelee, kun tulee sen kokemaan, miten suuri kautta elämän tuntuva merkitys lapsuuden muistoilla on, -- niillä ainakin, jotka painuvat kaikkein syvimmälle. Minä sain niinkuin muutkin jo pienenä vastaanottaa erilaisia vaikutelmia, mutta äidin antamat olivat voimakkaimmat, sentähden oli niitten merkitys ratkaiseva.

-- Kuoliko isänne, kun olitte pieni, kysyi Toini.

-- Ei, hän eli viisi vuotta kauemmin kuin äiti, mutta koti ei sitte enää ollut koti. Isä oli sellainen kuin useimmat meistä miehistä. Hänen työnsä ja toimensa oli hänen maailmansa. Lapset olivat hänelle olemassa ainoastaan käskyläisinä, vaimo oli hänelle perheenäidin velvollisuuksiin sitoutunut naishenkilö.

Eilert Olsen huokasi raskaasti. Sitte jatkoi hän: -- Olen tässä katsellessani Adamia ja Evaa ajatellut synnin tuhotöitä elämässä, ja eiköhän niitä ole sekin, että isät niin vähän ovat isiä. He ovat perheensä elättäjiä ja perheensä pää, siinä kaikki.

-- Mutta minun täytyy tehdä oikeutta isäni muistolle, jatkoi hän hetken kuluttua. -- Häneltä perin ainakin osaksi työnrakkauteni ja samalla myöskin sen suuren kunnioituksen, jota, kuten tiedätte, tunnen ihmisenä elämäntehtävää kohtaan. Ja tämä perintö on ollut minulle suureksi avuksi. -- Äidiltä taas perin yksinäisyyden rakkauden ja tuon siunatun kyvyn elää sisäänpäin eristettynä ja riippumattomana siitä, mikä minua ympäröi.

-- Luulen tuntevani äitinne, sanoi Toini hiljaa. -- Pieni, kepeäliikkeinen, vaitelias olento, kasvoillaan kaunis kirkkaus, ääni pehmeä ja soinnukas, joka tunteen taipuisa, uskollinen tulkki, eikö niin?

-- Niin juuri, sellainen hän oli. Minä saatan vieläkin kuulla hänen äänensä ja nähdä hänet sellaisena kuin hän kodissa liikuskeli: Katsokaa, me olimme niin paljo yhdessä. Minä olin hänen esikoisensa ja hänen ystävänsä. Siitä asti, kun olin noin kahdeksan vuoden vanha, melkein äidin kuolemaan asti, oli toimeentulomme huonoa. Isä joutui ensin toisten tähden kärsimään, sitte hän hävisi omissa asioissaan. Hänen täytyi alkaa aivan alusta toisella paikkakunnalla. Äiti ja me lapset jäimme vanhaan kotiimme ja ainoastaan silloin tällöin kävi isä luonamme. Enimmäkseen hän oleskeli muualla. Isällä oli vanha, varakas setä, joka oli hänet asettanut perillisekseen. Mutta Te tiedätte, millainen raharakas ihminen on. Hän ei henno koskea kolikkoihinsa, vaikka toinen hänen ovensa edustalla nääntyisi nälkään, -- ei edes silloin, kun tuo toinen on se, joka jonkun ajan kuluttua saa korjata kaikki. -- Setäni oli sellainen. Äiti sai ponnistella ja kärsiä puutetta lapsineen. Ukko tallensi omansa kuolinpäiväänsä asti. Isäni oli tarmokas ja työkykyinen, mutta hän sai jonkun aikaa taistella vastatuulessa. Häneen ei kuitenkaan taloudellinen ahdinko vaikuttanut sillä tavoin kuin äitiin. Isä ennätti kulkea myötätuuleenkin. Toisin kävi äidin. Puute, työ ja suru laskivat perustuksen hivuttavalle taudille. Kun täytin kymmenen vuotta, oli äiti jo hyvin heikko, niin laiha ja läpi kuultava, että minulta kerran pääsi itku, kun hyväilin hänen kättään. -- Halu auttaa äitiä kypsytti lapsessa miehen mieltä. Olin niin onnellinen joka asiasta, jonka sain hänelle toimittaa, joka pikku keinosta, jonka keksin olomme parantamiseksi. Minä olin äidin uskottu ja hänen lapsellinen neuvonantajansa, sen tiesin, ja minä opin omasta kokemuksestani ymmärtämään, mitä ihmeitä luottamus ja usko voivat lapsessa aikaansaada.

-- Ehkä siitä syystä niin rakastan ja ymmärrän koulupoikiani -- lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen. -- Lapsen ja nuorukaisen mielessä on niin paljo, jolle usein ei anneta mitään arvoa, ja kuitenkin on se niitä murusia, jotka koottuina voivat antaa ravintoa ja elinvoimaa.

Eilert Olsen vaipui syviin ajatuksiin. Sitte hän yhtäkkiä kuin havahtuen katsoi Toiniin ja kysyi: -- Vieläkö tahdotte kuulla?

-- Niin kauan kuin jaksatte kertoa.

-- Älkää luvatko liikoja. Äidistä voisin kertoa vaikka kuinka kauan. Hän hymyili. -- Vaikka toiselta puolen ei saa sanoin pilata sitä, mikä itsessään puhuu paljo. Ja niin tekee äidin elämä. Sentähden lopetan kohta. -- Äiti ja isän setäukko huononivat kilvan. Kun äiti oli ollut puolivuotta vuoteen omana, kuoli setä. Isä olisi silloin tahtonut meidät setä vainajan kotiin, joka oli samassa kaupungissa, minne isä oli uuden liikkeensä perustanut, mutta käytännöllisistä syistä kävi se mahdottomaksi. Elämässämme tapahtunut muutos oli kuitenkin tuntuva. Saimme lämpimän ja valoisan pikku kodin sen poikakoulun läheisyydessä, johon minut samana syksynä pantiin. -- Se oli suuri ilo äidille. Muistan hänet niin hyvin sellaisena kuin näin hänet sinä päivänä, jolloin ensi kertaa lähdin kouluun. Helakka liikutuksen puna paloi poskilla ja katse kimalteli kyynelissä. -- Hän tunsi sinä päivänä tavallista katkerammin, mitä sairaus häneltä riisti, kun hän ei toisten äitien tavalla saanut saattaa poikaansa kouluun. -- Sinä päivänä siirrettiin äidin vuode ikkunan viereen, ja siihen se jäi. Hänen katseensa saattoi minut kodin kynnykseltä koulun ovelle. Ja sitä teki hän joka päivä, vieläpä monesti päivässä, sillä minä pujahdin usein välitunnillakin katsomaan äitiä. -- Minä en tiedä, oliko äiti aina ollut umpimielinen, sisäänpäin elävä ihminen, mutta ainakin oli hän sellainen sinä aikana, minkä minä muistan. Jos hänen luonteensakin jo oli tuollainen, oli varmaan yhdyselämä isän kanssa yhä enemmän kehittänyt häntä tähän suuntaan. Hänen koko ulkonainen elämänsä heijasti sydämenihmisen kehitystä kirkkaudesta kirkkauteen, mutta sisäisesti hän eli täydellisesti eristettyä elämää. Ainoa, joka sai seurata häntä hänen hiljaiseen pyhäkköönsä, oli hänen pikku poikansa. -- Me odotimme kaikki kiihkeästi uuteen kotiimme muuttamista. Äiti tiesi, ettei hän voisi elää kauan, mutta hän tahtoi päästä näkemään kotiamme, voidakseen sitte »oikein olla kanssamme siellä». Toivo ylläpiti kauan hänen voimiaan, mutta viimein ne kuitenkin pettivät.

Oli kuulakan kirkas aamu kevät-talvella. Lunta oli vielä maassa, mutta päivä nousi kesäisen lämpimänä kuin tietoisena siitä, että se voi sulattaa hanget ja herättää elämää vielä uinuvassa luonnossa. Liekö tuo hurmaava kevättunnelma, jota sinä aamuna koko luonto uhkui, minut valtoihinsa saanut, vai mikä lienee ollut syynä siihen, mutta varmaa on, että kun juoksin kouluun äidin katseen saattamana, sai iloinen toivon tunnelma minut valtoihinsa. Ehkä äiti vielä jaksaa parantua, nyt kun kevät tulee ja kun olot ovat suotuisemmat. Ehkä saan hänen katseensa saattamana juosta kouluun, siksi kun kerran saan valkolakkini ja voin viedä sen hänelle.

Koulun kynnyksellä käännyin vielä kerran katsomaan kotiin päin. Näin äidin valkeat kasvot ikkunassa ja -- olin niin usein hänen rakkaita kasvojaan katsellut, että nyt olin näkevinäni aivan läheltä hänen syvät, siniset silmänsä, joissa tänä aamuna oli ollut niin yliluonnollinen kirkkaus.

Kun välitunnilla pistäydyin kotiin oli minua siunaava katse sammunut. -- -- --

Kaksi hartaan hiljaista kulkijaa oli muutamia tunteja sitte astunut Uuden Glyptothekin valkeutta hohtaviin saleihin. Kaksi harrasta kulkijaa laskeutui ovien sulkeutuessa äänettöminä sen portaita.

Matka Juutinrauman poikki oli viimeinen kappale, jonka Toini ja Eilert Olsen kulkivat yhdessä.

Oli ilta, kun he saapuivat Ruotsin rannikolle. Aava meri kimalteli tyynenä kuin kuvastin. Lännen rantaan laski aurinko, valaen kultakimmellystään yli kirkkaan pinnan.

-- Tiemme eroavat nyt. -- Eilert Olsen tarttui Toinin matkalaukkuun, kantaakseen sen rautatievaunuun. -- Eivätkä kuitenkaan eroa, lisäsi hän hiljaa.

Toini ei voinut vastata.

-- On niin käsittämätöntä, että tuskin olemme olleet kuukauttakaan yhdessä.

-- Ehkä olemmekin jo ennen tavanneet toisemme. -- Toini koetti hymyillä. -- Minulla on omat uskoni sielujen suhteista ja sukulaisuudesta.

-- Ja teidän uskonne on ehkä minunkin. Mutta me tunnemme sittekin niin vähän sitä taivalta, jota toinen nyt lähtee astumaan.

-- Tiedämme kuitenkin, että se kysyy voimia.

-- Elämä kysyy aina voimia -- sisäistä, hiljaisuudessa kypsynyttä voimaa.

Eilert Olsen järjesti kiireisesti Toinin tavarat junan laudakolle. Sitte he lähtivät vaunun edustalle.

Oli jo soitettu kahdesti. Toini seisoi vaunun portailla. Hän kumartui eteenpäin. Samassa soitettiin kolmas kerta.

-- Minä en tunne tietä, jota lähdette kulkemaan, mutta äitinne siunaava katse seuraa teitä.

-- Kiitoksia! -- Kiitoksia kaikesta!

Syvä, säteilevä katse oli viimeinen, minkä Toini näki.

KUN TIET YHTYIVÄT

Se apua rukoileva käsi, jonka Toini unessa oli nähnyt syvyydestä kurottautuvan, tuli hänelle avuksi hänen kotiin tultuaan. Se antoi hänelle ajatuksen aihetta, josta hän ei voinut eroon päästä ja juuri tällaista apua hän tarvitsi, sillä kaihon suuret kellot kaikuivat kumahdellen, ja kodissa odottivat ahdistavat olot.

Toini palasi kotiin ei ainoastaan tuntien, että hän tästälähin oli oikeutettu ajattelemaan omaakin tulevaisuuttaan, vaan samalla entistä enemmän haluten osoittaa tädilleen samaa hellyyttä, joka entisinä aikoina oli heidät yhdistänyt. Mutta jo kodin kynnyksellä huokui kylmä henkäys häntä vastaan. Eroaikana hän oli rikastunut, ja saanut myöskin entistä suuremman antamiskyvyn. Ero oli elvyttänyt muiston siitä, miten läheisesti toisiinsa liittyneitä täti ja hän kerran olivat olleet ja sitä mitä hän tämän johdosta tunsi, tahtoi hän myöskin osoittaa. Mutta tädissä oli ero nähtävästi vaikuttanut aivan vastakkaisella tavalla. -- Pysy loitolla, sanoi tädin joka katse. Ja samalla se kuitenkin kylmänä ja vaanivana seurasi Toinia kuin kysyen: mitä teet sinä minulle, joka sinua ja parastasi aina olen ajatellut?

Kun kaipaus ja raskaat kotiolot ahdistivat, tuntui Toinista helpoitukselta ajatella, että edes tien toisella puolella oli ihmisiä, jotka, joskin olivat melkein vieraita, kuitenkin iloitsivat hänen kotiintulostaan.

Kaisa kevensi jo ensimmäisenä iltana mieltään, kertomalla kaiken, mitä tiesi uusista naapureista. Rouva Hägg oli ottanut tavakseen silloin tällöin pistäytyä Kaisaa tervehtimässä, josta tavasta ei ollut muuta kuin hyvää sanottavaa näin maalla, missä ei seurustelun paljous rasittanut. Rouva oli puhelias ihminen, Kaisan mielestä »vähän liiankin löyhä suustaan». Mutta saihan sitä sillä lailla tietää yhtä ja toista.

He näkyivät rupeavan viihtymään, rouva itse ainakin ja lapset. Mies taisi olla sellainen, ettei saanut seppäkään selkoa, mitä hän ajatteli. Hän istui vain itsekseen töitään näperrellen tai oli puutarhassa polvillaan kitkemässä, vaivaiset säärentyngät allaan.

Vanhin lapsista, se kaunis Hilkka niminen tyttö, joka oli hieno kuin herrashempukka, oli saanut paikan jossain liikkeessä läheisessä kaupungissa. Rouva itse oli asiasta Kaisalle kertonut.

Joka aamu hän matkusti kaupunkiin ja illalla tuli kotiin. Kaisan mielestä hänen olisi sopinut asua kaupungissa, mutta kaikki kotona tuntuivat pitävän niin siitä tytöstä, etteivät häntä vieraisiin laskeneet. Liekö sitte ollut asia niin, etteivät hennoneet erota vai niin, ettei häntä vieraille uskottu paimennettavaksi, siitä ei Kaisa ollut selvillä. Mutta jokainen näki, että häntä pidettiin kuin kukkaa kämmenellä.

-- Lauhkea lapsi hän onkin, vahvisti Kaisa, -- ja kovin hellä vanhemmilleen, vaikka syrjästä katsoen luulisi hienompirotuiseksi kuin sekä isä että äiti ovat.

-- Mitenkäs Kaisa niin sanoo, arveli Toini, vaikka samassa muisti muuttopäivänä itse ajatelleensa melkein samoin.

-- Mistä lie vain sellainen ajatus mieleen lykkäytynyt. Mutta sen minä sanon, että vaikka se rouva onkin sanarikas ihminen, niin osaapas vain tallentaa, minkä tallentaa tahtoo. Ei silloin tiedustelemisesta apua. Rupesin tässä kerran utelemaan onnettomuutta, jossa mieheltä meni sääret, mutta sen enempää en siitä saanut tietää kuin että »rautatiellä kerran». Toisen kerran yritin tiedustella siitä tytöstä, milloin oli syntynyt ja missä, mutta siitä en saanut senkään vertaa. Rouva vilkaisi tuossa paikassa pihalle ja kiepsautti puheen toisaalle ketterästi, kuin olisi pyöräyttänyt padan tulelta pois.

Kaisa kuuli samassa emäntänsä kutsuvan, ja siihen katkesi puhe. Mutta Toinille antoi se ajattelemisen aihetta.

Kun hän muutaman päivän kuluttua laittautui kuntoon, lähteäkseen ensi kertaa uusien naapurien luo, tunsi hän jonkinmoista mielenkiintoista uteliaisuutta, mutta samalla ahdisti omituinen, painostava tunne. Tuntui kuin hän lähtisi suorittamaan tehtävää, johon hän ei pystynyt. Ja samalla vaivasi selittämätön, aivan kuin laiminlyödyn velvollisuuden herättämä pahantuntemus.

Pihaportti narahti Toinin avatessa sitä. Karviaismarjapensaiden takaa juoksi pieni poika esiin. Hetken hän tuijotti hämmästyneenä tulijaan, sitte hän loi pikaisen, kysyvän katseen marjapensaiden toiselle puolelle ja sai arvattavasti sieltä jonkun neuvon, koska lähti livistämään keittiöön päin, portaille tultuaan hätäisesti huutaakseen: äiti, äiti. Rouva Hägg ilmestyi samassa ovelle, hihat kierrettyinä käsivarsia myöten ylös, suuri pyyheliina vyötäisille sidottuna ja posket hehkuvina.

Kun hän tunsi tulijan, pääsi häneltä iloinen huudahdus.

-- No, vihdoinkin! -- Terve, tervetuloa! -- Hän kävi sydämellisesti kättelemään.

-- Taidan tulla sopimattomaan aikaan, arveli Toini. -- Olette leipomispuuhissa.

-- Paistamassa, paistamassa, hyvä neiti! Ja te tulette maistamaan.

Hän nauraa heläytti iloista nauruaan. Sitte hän vetäisi hihat suoriksi, ravisteli jauhoja vaatteistaan ja tarttui Toinin käsipuoleen ystävällisen pakoittavasti, vetäen hänet sisään.

-- Katsokaa, -- supisi hän, saatuaan Toinin pieneen, ahtaaseen eteiseen, -- mieheni on puutarhassa. Teidän täytyy vähän aikaa olla täällä, että hän pääsee sieltä siistiytymään.

-- Mutta, hyvä rouva Hägg, vastusteli Toini, -- enhän minä tahdo jäädä tänne häiritsemään sekä teitä että miestänne. Tulin vain, kun olitte käskenyt ja kun Kaisakin sanoi teidän kysyneen --

-- Niin olenkin. Ja nyt olen ihastuksissani, kun sain teidät maistamaan lämpiäisiä. -- Mutta nähkääs, minä soisin, että miehenikin olisi hyvillään. Jos nyt näkisitte hänet hänen likaisessa työpuvussaan tai kun hän vaivaisesti liikuskelee paikasta toiseen, menisi kaikki pilalle. Hän on niin herkkä. -- Ei hän sano, -- mutta minä tiedän. -- -- Anteeksi, anteeksi hetkeksi!

Viimeiset sanat sanottiin jo toisesta huoneesta, jonne rouva Hägg puhuessaan oli vetäytynyt, kasvot koko ajan tyytyväisyyttään paistavina käännettyinä Toiniin päin.

Toini kuuli oven -- arvattavasti keittiön oven -- painautuvan kiinni; sitte ei muuta.

Kesti hyvän aikaa, ennenkun rouva Hägg uudelleen tuli näkyviin. Toini ennätti odotellessaan tarkastella huonetta ja sen tarkastuksensa perustuksella tehdä sangen omituisia johtopäätöksiä. Esine oli täällä ristiriidassa toisen kanssa. Rehevät, erinomaisella huolella hoidetut kasvit yksinkertaisilla, melkein aistikkailla jalustoillaan sopivat huonosti kömpelöön, punaisella plyysillä päällystettyyn ja kuluneeseen kalustoon. Niiden kaltaista ei ollut huoneessa muuta kuin peilin molemmille puolille pystytetyt tekokukkaskimput koreissa maljakoissa, joiden alle vielä oli asetettu karkeat, kotitekoiset pitsipyörylät.

Kokonaan toisen vaikutuksen teki huoneen perälle sijoitettu vuode ympäristöineen. Rautasängyn enin esiintyvää päätä verhosi sisäpuolelle sovitettu, pehmeä, poimuille pantu ruusunpunainen kangas. Valkoisen peitteen päällä oli niinikään punertava, pieni yölaukku. Vuoteen yläpuolella riippui kaksi taulua valkoisissa kehyksissä. Toinen esitti rukoilevaa lasta, toisessa oli italialaisen pojan mustakiharainen pää.

Vuoteen vieressä oli pieni, valkea pöytä tuolineen, pöydällä ompelurasia ja kukkapidin, josta vaaleanpunertavat apilaat levittivät tuoksuaan.

-- Hyvänen aika, neiti kulta, antakaa toki anteeksi! -- Rouva Hägg ilmestyi huoneen ovelle, kasvot kiireen ja kuumuuden hikikarpaleissa. Käsivarrella oli hänellä kahvitarjotin.

-- Eihän teillä anteeksi pyytämistä. Minä vain pahoittelen, että satuin tulemaan.

-- Ei nyt siitä enää! Johan minä sen selvitin.

-- Mutta kun minä näen -- --

-- Kyllä tekevällä työtä. Haudantakaisia aikoja saisitte odottaa, jos mieli tulla silloin kun ei meillä työntouhua. Minä en ole oppinut toimettomuuteen enkä taida oppiakaan. -- Mutta pankaa nyt enemmän kermaa. Paremmat ihmiset harvoin pitävät mustasta kahvista.

-- Miksi Te, rouva Hägg, käytätte tuollaista puhetapaa. Kuka meistä mittaa toisen paremmuuden tai huonommuuden?

-- Hohoijaa! -- Rouva Hägg pyyhkäisi hikeä leuvaltaan. -- Mitä minä huolin seulomisesta ja asettelemisesta. Sanon niinkuin olen oppinut. Kyllä neiti sen ymmärtää. -- Hän työnsi lautasen paistavine lämpöisleipineen lähemmäksi Toinia ja painui sitte itse lähimpään tuoliin, niin että se painonsa alle rusahti.

-- Joko neiti on ennättänyt tarkastaa kotiamme, kysäisi hän sitte tyytyväisenä kulauttaen kuppiinsa kermaa.

-- Mitäpä minä tark -- --

Vastausta odottamatta keskeytti rouva Hägg. -- Eihän täällä tilavaa ole. Tuossa viereisessä huoneessa nukkuu koko joukko -- paitsi Hilkkaa. Hän nukkuu täällä. Ja sitte on keittiön rinnalla pieni komero, joka on mieheni oma. Perheen »hienostolla» pitää nähkääs olla oma soppensa. Me arki-ihmiset myllerrämme kaikki yhdessä.

Toini ei voinut olla nauramatta. -- Olettepa te mukava!

-- Niin, minä olen sellainen, miksi elämä ja Luoja yhdessä ovat laittaneet. Osaisinhan minä puhettani vähän koristella, jos koettaisin. Tiedän minä, miten puhutaan hienosti. Mutta näin on hauskempi minusta ja ehkä muistakin. Elämä käy iloisemmaksi, kun kursailematta sanoa poksauttaa, mitä milloinkin mieleen johtuu.

Hän laski tyhjennetyn kahvikupin kädestään, keinua hyllähteli tuolillaan ja nauroi iloisesti. Mutta sitte hän kävi yhtäkkiä vakavaksi.

-- Hyvänen aika, miten raskaaksi elämä käy silloin kun ei ihminen puhu, aina vain hautoo mielessään sitä, mitä elämä eteen tuo. Ei se ole kadehdittava osa sellainen. Eikä siitä hyötyä toisillekaan. Jos jokainen kulkea hissuttelisi kuin varpaillaan, ja jokainen liikkuisi hiljaa ja hienosti kuin tuulenhenki läpi huoneen, minne sitte jäisivät kaikki elämän iloiset äänet? Tarvitaan sitä jalkojen töminää ja oven läiskämistäkin, eikö niin?

Toini hymyili. Hänen ajatuksensa luistivat kauaksi luo hiljaisuuden ihailijan ja ystävän. -- Olettehan te oikeassa -- tavallaan. Mutta asialla on toinenkin puoli.

-- Niin, ja riippuu siitä, mitä puolta mieluummin katselee. Mutta riippuu asia siitäkin, mitä milloinkin paremmin tarvitaan. Minulla on hienoja ja hiljaisia ympärilläni, sentähden pidän minä ääntä.

-- Mutta minkätähden te oikeastaan pidätte hiljaisuutta niin hienona?

-- Ehkä sentähden, koska ei sitä itselläni ole. Ja eikö olekin hieno se, joka hiljaisuudessa viihtyy? Hän kuulee sellaista, jota eivät kuule muut. _Minun_ perheeni hienot ovat ainakin kaikki hiljaisia.

-- Ovatko sitte lapsenne niin erilaisia, koska noin eroittelemalla puhutte?

-- Enhän minä heistä oikeastaan -- Hilkasta vain ja sitte miehestäni. Eikö neiti itsekin näe, millaisia he ovat?

-- Minähän en ole miestänne nähnyt muuta kuin ikkunasta.

-- Niin, se on totta se! -- Rouva Hägg oli keikauttanut tarjottimen käsivarrelleen, hakeakseen lisää kahvia, mutta samassa näkyi hänen mieleensä juolahtavan jotain. Hän kääntyi takaisin, kumartui lähemmä Toinia ja kuiskasi: Minä en tuokaan kahvia tänne. Eikö neiti tule pihamaalle? Mieheni istuu siellä.

Sitte hän alensi ääntään vieläkin enemmän ja jatkoi supisemalla: -- Eikös olekin juonikas kapine ihmissydän? Ja se syntinen itsepäisyys, kun se vielä pääsee komentamaan, niin sitä ihminen ihan lykkää luotaan sitä, mitä itse vastikään itkien pyysi. -- -- Hän on niin kovin odottanut Teitä, mutta eipä nyt tule tänne sisälle, ei vaikka mikä.

-- Mennään vain! -- Toini nousi.

Rouva Hägg työnsi kiireimmän kautta tarjottimen keittiön pöydälle, loi pikaisen silmäyksen ovenpielessä riippuvaan peiliin ja kiiruhti sitte vähän viekas ja samalla voiton varma hymy huulillaan Toinin jäljessä.

Samassa kun he etehisen portailta astuivat pihamaalle, sanoi hän iloisesti ja kovalla äänellä: -- Tulkaa nyt puutarhaamme katsomaan! -- Sitte hän tuuppasi silmää iskien Toinin käsipuoleen, kuin sanoakseen: osaanpas minäkin niitä valtioviisauden metkuja.

Rouva Häggin äänekäs huomautus teki tehtävänsä. Se herätti pihalla olevien huomion. Viljo, isän pieni apulainen, nykäisi isää käsipuolesta ja herra Hägg kääntyi katsomaan tuleviin päin. Tuskallinen hermovärähdys liikutti samassa hänen kasvojaan, ja omituisen synkkä katse kuvastui syvällä hänen harmaansinisten silmiensä pohjalla.

-- Täällä on mieheni, esitteli rouva Hägg iloisesti, -- ja täällä, Eero, tulee neiti Auer sinua tervehtimään.

-- Ehkä me istuudumme tähän, ehdotti hän sitte, vetäisten pari raihnaista puutarhatuolia lähemmäksi miehensä istuinpaikkaa. -- Me levähdämme tässä ja juomme toisen kupin kahvia, sitte mennään katsomaan puutarhaa.

Mutta huolimatta rouva Häggin ponnistuksista ei puhe ottanut oikein sujuakseen. Hänen miehensä jatkoi itsepintaisen ahkerasti juurikorin korjaamista, ainoastaan silloin tällöin sanoen sanan häntä auttavalle pojalle.

Rouva Hägg ja Toini saivat kahden pitää huolta keskustelusta. Muutaman kerran koetti Toini kyllä kääntyä erityisesti herra Häggin puoleen, mutta vastaus tuli niin yksikantaan, melkein vastahakoisesti, ettei se houkutellut uusiin yrityksiin.

Rouva Hägg ei silti näkynyt heittävän toivoaan. Luja päättäväisyys kasvoillaan ja mairitteleva hymy huulilla hän jatkoi keskustelua aivan kuin ei olisi huomannut mitään.

-- Kuulkaa neiti, Teidän pitää kertoa matkoistanne, sanoa singahutti hän yhtäkkiä voiton riemuisesti, kun puhe oli katkeamaisillaan. Hän oli nähtävästi päättänyt vaikka millä keinoin saada miehensä huvitetuksi Toinin käynnistä.

-- Sen, joka on saanut nähdä niin paljo kaunista, jatkoi hän perustellen -- täytyy jakaa siitä meille muille vaivaisille.