Chapter 10

-- Älkää puhuko, älkää puhuko. Hän on niin usein ollut epätoivon partaalla. -- Me erosimme täällä Landtquartissa. Veljeni ja hän lähtivät pienelle retkeilylle. Sitte piti meidän taas yhtyä -- --

-- Minä vain jatkan äskeistä ajatustani, lisäsi Toini, kääntääkseen neiti Tollin ajatukset toisaalle. Minä saatan ymmärtää niitä, jotka periaatteellisesti pitävät kohtuutta ihannekantana, mutta niin kauan kun on olemassa sellaisia, joiden täytyy sortua sielun ja ruumiin puolesta, jos tätä periaatetta käytännössä toteutetaan, niin kauan on kohtuuden kanta joko ajattelemattomuutta tai sydämettömyyttä. Ihmiskuntaa on kauhistuttanut ajatus, että Nero nautinnokseen poltti Rooman, mutta onhan itsekkäisyyden ja nautinnonhimon pystyssä pitämä väkijuomaliike tuhonnut tuhansittain enemmän koteja ja kansaa.

Neiti Toll puristautui lähemmä Toinia ja painoi nenäliinan silmilleen. -- Te ette saa puhua. Puhutaan muusta. -- Minä en voi olla itkemättä, ja täällä tulee ihmisiä vastaan.

Toini nyökäytti vaieten päätään. Neuvottomana hän hetken ajatteli jäljellä olevaa matkan pituutta ja sitä, miten kykenemätön neiti Toll oli ajattelemaan muuta kuin juuri tuota, josta ei pitänyt puhua. Silloin tuli neiti Toll itse hänelle avuksi.

-- Minä vain kiellän, käsken ja pyydän, mutta minä uskon, että te ymmärrätte minua?

-- Luulen ainakin ymmärtäväni. Mutta oikeastaan pelkään sanoessani ymmärtäväni. Se sisältää niin paljo, ja me olemme niin rajoitettuja. Me ymmärrämme oikeastaan vain sitä, mitä itse olemme kokeneet.

-- Useimmat -- eivät kaikki. Tohtori Olsen esimerkiksi on poikkeus, ja varmaan te myöskin, koska olette hänen ystävänsä.

Hänen ystävänsä! Miten yksinkertaiselta se kuului ja miten paljo se kuitenkin sisälsi! Miten se sai hänen sisimpänsä väräjämään ilosta ja kiitollisuudesta.

-- Te olette vanhoja tuttuja? sanoi Toini kysyvästi.

-- Sekä tuttuja että vieraita. Olemme tavanneet toisemme ainoastaan kerran, mutta se kerta vastaa kymmeniä. Myöhemmin olen kuullut paljo hänestä toisilta. Olen niin iloinen siitä, että olette tutustuneet. Hän lähestyy harvoin muita kuin koulupoikiaan.

-- Niin. hän on opettaja, ja erittäin innokas, eikö niin?

-- Niin, ja oppilaittensa jumaloima. Hän ei ole tahtonut kouluaan jättää, mutta kai hän sittekin pian joutuu yliopistoon. Hän on hyvin etevä ja kaikkien kunnioittama. Jos se jota -- --

Neiti Toll ei voinut jatkaa. Hetken kuluttua alkoi hän uudelleen toiselta taholta.

-- Kerran -- siitä on vähän toista vuotta -- matkustin yht'äkkiä kotoa sulhaseni luo. Olin tullut niin levottomaksi hänen puolestaan. Kun tulin, ei hän ollut asunnossaan. Silloin lähdin kaupungille etsimään. Etsin, -- etsin kauan löytämättä. Olin itse kuin juopunut, kun palasin vieraskotiin, jossa asuin. Hoipertelin ovesta sisään, ja varmaan oli katseeni samea, sillä kaikki näytti minusta olevan paksun sumun peitossa. Silloin tarttui joku käteeni. Se oli tohtori Olsen. -- Me keskustelimme kauan, sitte lähdimme yhdessä etsimään siksi kun löysimme. -- En ole tavannut tohtori Olsenia sen jälkeen. Hän matkusti varhain seuraavana aamuna.

He kulkivat kappaleen matkaa ääneti. Sitte neiti Toll sanoi kuin itsekseen: Minä näin kerran junassa äidin, jolla oli vaivainen, pieni lapsi. Voi kuinka se poloinen itki ja valitti. Ja äiti, hän itki, hyväili ja hoiteli. Äiti raukka oli aivan nääntyä, mutta ei hän lasta toisten syliin antanut, vaikka ottavia kyllä olisi ollut. Mutta kun vaunuun sitte tuli herttainen, äidillisen näköinen nainen, joka leikki ja leperteli sairaan kanssa, silloin ojensi äiti lapsensa hänelle. Ja voi, miten hän itse silloin helpoituksesta huoahti, kun sai lapsen hetkeksi toiselle ojentaa.

Neiti Toll puristi Toinin kättä. -- Sydänsuru on sellainen sairas lapsi. Sitä ei voi toiselle uskoa vaikka se näännyttää. -- Mutta kun tulee sellainen, joka ojentaa ymmärtämyksensä kädet sille sairaalle, silloin. --

-- Olen teille niin kiitollinen, sanoi Toini hiljaa. -- Olen aina --

Hän ei lopettanut lausettaan. Se olisi taas vienyt siihen, josta ei saanut puhua. Sen sijaan hän sanoi äkkiä: -- Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotain tohtori Olsenista? -- Hän sanoi sen ajattelematta, mitä pyysi, vain siitä syystä, että se niin sopivasti johti puheen toiselle tolalle.

-- Se on lyhyt ja surullinen tarina. -- Neiti Toll huokasi. -- Isä oli karupintainen mies, ja äiti kuoli pojan pienenä ollessa. Hän joutui sitte hyvin nuorena naimisiin, mutta vaimo kuoli muutaman kuukauden perästä. Hän taisi kuollessaan jättää erään ystävänsä miehelleen perinnöksi. Hän oli sellainen lapsi, tuo pikku vaimo, ja mies melkein samanlainen. He eivät tietäneet, mitä tekivät.

Neiti Toll oikaisihe äkkiä, ja hänen suuret, kauniit silmänsä säkenöivät. -- Tiedättekö, millainen pirullinen nainen on? Hän on miellyttävä ja puoleensa vetävä. Kuinka hän muuten kykenisikään luomaan helvetin. Hän on paholaisen paras kidutusase, miehelle ainakin. Hän on kaunein kukka valheen puvussa, sillä jos totuus, suoruus saisi sijaa hänessä, ei hän enää olisikaan pirullinen. -- Tiedättekö nyt tarpeeksi tohtori Olsenin kohtalosta?

-- Enemmän kuin tahtoisin. -- Toinia värisytti. -- Minä tulin aivan ajattelematta kysyneeksi -- --

-- Te olette lapsellinen! -- Neiti Tollin katse liekehti syvänä ja lämpimänä. -- Luuletteko sellaisen hienon miehen kuin tohtori Olsenin, puhuvan kotioloistaan edes läheiselle ystävälle. -- Äsken ojensin oman sydänsuruni lapsen teille kannettavaksi. Nyt teen samoin tohtori Olsenin puolesta. Ottakaa se vastaan ja kantakaa, ehkä kevenee hänen kuormansa siitä. Emme me tiedä, mitä salaisia teitä sielu voi vaikuttaa sieluun, henki henkeen.

Kun Toini ei vastannut, jatkoi neiti Toll hetken kuluttua:

-- Heillä on lapsia, vieläpä useita. -- Te tiedätte, että paha aina helpommin periytyy. Lapset ovat ihmisten puheitten mukaan kaikki äitiinsä. Vanhin poika, joka jo on kouluijässä, eroitettiin äsken koulusta. -- Ajatelkaa, sellaisen miehen poika! Vieraat vanhemmat siunaavat häntä lastensa hyväntekijänä, ystävänä, oma perhe pettää, polkee --. Mutta tuoltahan kylä jo näkyy!

Neiti Toll alkoi kulkea melkein juoksujalkaa. Hänen poskillaan paloi tuskan puna, ja joka hermo näytti jännittyneen.

Toinin täytyi työntää kaikki syrjään ajatellakseen vain miten olla avuksi.

Kylän keskellä näkyi se pieni majatalo, josta viesti oli tuotu. Emäntä seisoi portailla.

Niin, kyllä se oli täällä heillä tapahtunut, vahvisti hän. Mutta ei se herra ollut kuollut, vielä hän oli hengissä, vaikka heikkona.

Toini tiedusteli nimeä, mutta emäntä ei muistanut sitä. Tuntomerkit, joita hän mainitsi, olivat kovin ylimalkaisia. Sentähden pyysi Toini, että he saisivat vilkaista huoneeseen. Eihän se voisi häiritä, jos sairas kerran oli tiedoton.

Emäntä lähti saattamaan ja ennenkuin Toini ennätti nähdä mitään, oli neiti Toll polvillaan vuoteen ääressä.

Toini vetäytyi hiljaa pois. Hän seisoi yksin portailla, nojautuneena kaidetta vasten, kun tunsi kepeän kosketuksen. Eilert Olsen seisoi hänen vieressään.

-- Te täällä?

-- Tulin teidän jälessänne kuultuani lähdöstänne.

Toinin silmissä näytti hetkeksi kaikki mustenevan. Kaikki, mikä oli tapahtunut, mitä hän oli kuullut ja mitä nyt tunsi, oli niin järkyttävää. Hän nojasi raskaasti kaidetta vastaan.

-- Te olette väsynyt, Eilert Olsen pakoitti hänet istumaan. Sitte hän meni tapaamaan emäntää.

Neiti Toll tuli hetken perästä. Hän ilmoitti jäävänsä sairaan luo.

Hevonen rattaineen pysähtyi portaitten eteen. -- Tulkaa, sanoi Eilert Olsen, auttaen Toinia rattaille.

-- Me tulemme huomenna, kuiskasi Toini neiti Tollille.

Hevonen lähti.

-- Heillä on toisensa, sanoi Eilert Olsen, ja oli kuin suuret kaihon kellot olisivat kumahtaneet soimaan.

-- Niin, heillä on toisensa, toisti Toini, ja sanoissa kajahti: minä aavistan ja ymmärrän sen onnen, sen kaihon suuruuden.

Valtavaa jälleennäkemisen hetkeä seurasi pari tuskan täyttämää päivää ja yötä. Kun neiti Toll saapui sulhasensa luo, sai tämä hetkeksi takaisin tajuntansa, mutta sitte hän sen taas kadotti, ja kesti muutamia vuorokausia ennenkuin hengenvaara väistyi.

Toini ja Eilert Olsen kävivät joka päivä laaksossa tiedustelemassa, mitä kuului. He ottivat osaa ensi päivien suureen huoleen, mutta saivat myöskin nähdä sen onnen, jota koko neiti Tollin olento säteili, hänen tultuaan vakuutetuksi siitä, että hänen sulhasensa oli jäävä elämään. Kaikki muu oli arvotonta sen suuren ja sanomattoman rinnalla.

-- Hän tarvitsee minua. Minä saan ja voin auttaa. -- Neiti Toll kiersi kätensä Toinin kaulaan ja suuteli. -- Te rakkautta tuntematon ihminen, voitteko aavistaa, mitä se sisältää?

-- Hän tarvitsee minua ja minä saan auttaa, toisti Toini itsekseen. Ja kaukaa kumahtivat nuo suuret kaihon kellot soimaan: heillä on toisensa, heillä on toisensa.

Eilert Olsen tuli sairaan luota. Hän oli neiti Toliin pyynnöstä ensi kertaa käynyt häntä katsomassa. -- Teillä on pyhät hiljaisuuden hetket, sanoi hän. -- Entisyyden raunioilla orastaa uusi elämä.

-- Meillä on suuren rakkauden suuret juhlat, sanoi neiti Toll säteilevin silmin.

Toini nousi lähteäkseen. Eilert Olsenkin heitti hyvästit. He olivat kumpikin vaiteliaita kotimatkalla. He eivät nähneet luonnon kauneutta eivätkä kuulleet sen säveleitä. He kuulivat vain oman sydämensä vaativan, voimakkaan äänen.

Kirje oli kotona odottamassa Toinia. Hän avasi sen ja meni parvekkelle lukemaan. Hänen lukiessaan, tuli Olsen ja pysähtyi ovelle häntä katselemaan.

-- Kaisa alkaa jo odottaa sinua kotiin, kirjoitti täti. -- Samoin kuuluvat tekevän uudet naapurimme tien toisella puolella. Rouva on jo kahdesti tiedustellut Kaisalta, minä päivänä sinä tulet.

Toini pisti kirjeen taskuunsa. Hän tiesi jo tarpeeksi.

-- Te saitte tietoja kotoanne, kysyi Olsen, äänessään omituinen, arka varovaisuus, jonka Toinin korva huomasi nyt, kun hän tiesi kaikki.

-- Niin sain. Luulen, että minun pian on lähdettävä.

-- Eihän vain mitkään ikävyydet --

-- Ei ei, on vain aika lähteä. Olenhan jo voimistunut.

-- Kantamaan osaanne elämän taakasta. -- Hän sanoi sen kirkas, rohkaiseva hymy huulillaan, sanoi sen niin tukea tarjoavan hellästi.

-- Ehkä myöskin voimistunut jaksaakseni laaksossa muistaa, mitä alppien maassa olen oppinut.

-- Se on oikein se! Silloin on täällä olo vastannut tarkoitustaan, kun ei paluu enää peloita. Samaa sanon itsellenikin.

-- Vielä vähän aikaa takaperin pelkäsin. -- Toini katsoi poispäin. -- Mutta nyt en enää. Silloin kun olimme katsomassa alkulähteitä, selvititte minulle niin paljo. Ja senkin jälkeen olen saanut apua. Olen kuullut elämän voimakasta saarnaa ihmisessä olevasta Jumalan voimasta.

Eilert Olsen katsoi häneen kysyvästi.

-- Te ette ymmärrä minua, mutta ei se mitään tee. Ymmärrämme kuitenkin toisiamme tarpeeksi hyvin. Mutta tahtoisin Teille sanoa sellaistakin, jota soisin teidän ymmärtävän. Lähtö on yhtäkkiä tullut niin lähelle. Siksi tahtoisin sanoa, miten paljosta kaikesta minun on teitä kiittäminen. En voi puhua siitä, mitä te ystävänä olette antanut. Mutta te olette elämäni ulkonaisiin oloihinkin nähden auttanut minua.

Hän katsoi parvekkeelta järvelle päin ja näki sen pohjattomana ja salaperäisenä kimaltelevan. Se oli hänelle ensi päivästä asti muistuttanut sielun syvyyttä kuvastavaa katsetta, mutta vasta tänä iltana hän tuli ajatelleeksi kenellä oli tuo syvä, kirkas katse. Ja hän tunsi, että jos hän nyt kääntäisi oman katseensa sinnepäin, näkisi hän noitten silmien säteilevän mittaamattoman syvinä ja lämpiminä.

Mutta hän ei uskaltanut katsettaan nostaa. Hän sanoi vain hiljaa: olen kauan velvollisuuden tunnosta luopunut kaikista omista tulevaisuuden suunnitelmistani, mutta viime aikoina olen alkanut epäillä, lienenkö siinä tehnyt oikein. Juuri tässä suhteessa olette antanut minulle paljo. Millainen elämäntehtäväni oikeastaan on, sitä en vielä tiedä. Elämäni työ ei ole vielä minua omakseen ottanut. Se tulee niinkuin rakkauskin toisten luo aikaisemmin, toisten luo myöhemmin. Aika on sivuasia, pääasia on, että se »oikea» tulee.

Hän vavahti, samassa kun se tuli sanotuksi. -- Kuinka sinä hennoit, näytti hänestä Olsenin katse kysyvän.

-- Tarkoitan -- tarkoitan --. Hän ei löytänyt sanoja.

-- Te puhuitte elämäntehtävästänne, sanoi Olsen kuin oikealle tolalle auttaen.

-- Niin, olen saanut tuntea hyvän kodin siunausta, mutta myöskin kodittomuuden katkeruutta. Sentähden -- ja kenties siitäkin syystä, että yleensä olen lapsirakas, olen usein toivonut saavani tehdä työtä kodittomien ja kovaosaisten lasten hyväksi. Mutta onko tuo halu todella kutsu elämäntyöhön, sitä en vielä tiedä. -- Toiste taas olen uneksinut, että joskus saisin lähettää henkeni lapsia maailmaan, sanomaan edes jotain siitä, mitä yksinäisen ja eristetyn elämäni varrella olen ajatellut ja kokenut. Mutta en kelpaa en toiseen enkä toiseen työhön, en ainakaan vielä. Vaatiihan kaikki valmistusta, ja sitä minulta puuttuu. En tiedä, miten minun kotiin tultuani kaikki selviää, mutta sisäisesti olen päässyt selville siitä, että velvollisuuteni on kehittää ja valmistaa itseäni, niin että jos tuo sisäinen kutsu kerran selvänä kuuluu, voin olla sille kuuliainen.

-- Ja siitäkö Te kiitätte minua?

-- Niin, sillä te opetitte minua ymmärtämään, että on henkistä »självhävdelse» tai sanoisinko itsensä säilytysviettiä, joka ei vie toisia polkevaan itsekkyyteen, vaan joka velvoittavana, jumalallisena vaatimuksena kieltää meitä laiminlyömästä mitään keinoa, joka voi viedä sisäistä eheyttä, kypsyyttä ja kirkkautta kohti.

Olsen hymyili. -- Hyväoppinen oppilas! -- Mutta -- jatkoi hän sitte -- kirjoitattehan minulle, niin että saan kuulla, miten onnistutte, kun rupeatte tätä toteuttamaan.

Kirjoittaminen! Miten köyhältä tuntui sellainen ajatustenvaihto! Toini ajatteli tätä, mutta ääneen sanoi hän: -- Suositteko te miehenä kirjeenvaihtoa? -- Ja sen sanottuaan hän häpesi omien sanojensa onttoutta.

-- Kirjeenvaihtoa on monenlaista, väsyttävää ja virkistävää. Oikeastaan en ole kirjeenvaihdossa muitten kun oppilaitteni kanssa, mutta jos Te kirjoitatte, tulee se olemaan ystävän käden ojennusta.

-- Ja ystävän kättä ojennan iloiten.

-- Kiitos! Hän ojensi kätensä, sulki Toinin käden omaansa ja puristi sitä hetken. Sitte hän jatkoi hiljaisella tavallaan: -- Eivätköhän ihmiset yleensä useammin voisi ojentaa ystävän kättä toisilleen, jos vain olisivat yksinkertaisempia ja rehellisempiä.

Toinin täytyi hymyillä. -- Miten Teidän laistanne! Yksinkertaisempia ja rehellisempiä! Ja itse olette kuitenkin umpimielinen erakko.

-- Onko umpimielisyys sitte samaa kuin jonkinmoinen moninkertaisuus? -- Hänkin hymyili. -- Minusta se ei tiedä muuta kuin henkistä kainoutta, sitä, ettei sisintään paljasta muille kuin ystävälle. Yksinkertaisuus on suorapiirteisyyttä ja suorat, yksinkertaiset piirteet vaikuttavat levollisesti, rauhoittavasti. Suorapiirteinen luonne voi olla umpimielinen, mutta petosta siihen ei mahdu.

Hän huokasi raskaasti. Niin sydäntä särkevän raskaasti, ajatteli Toini itsekseen, sillä hän tiesi, että tuo huokaus kohosi sydämestä, jonka petos oli särkenyt.

-- Mitä teen, millä autan, ajatteli Toini hätäisesti. Silläkö ehkä, että puhun omista asioistani?

-- Mutta jos en onnistukaan, viskasi hän tulemaan, jos jonkun ajan kuluttua taas olen epäröivä raukka? Tai jos luulen saaneeni selvyyttä vallan vastakkaiseen suuntaan?

-- Silloin ette saa ajatella, että halunne on hukkaan mennyt. Se on sittekin kasvattava satakertaisen hedelmän.

Eilert Olsen rupesi levottomasti astumaan edestakaisin parvekkeella. Hän taisteli voittaakseen liikutuksensa. Viimein hän pysähtyi, nojautui kaidetta vastaan ja sanoi katse kauaksi tähdättynä:

-- Olen niin usein ajatellut Davidin temppelirakennusta. Se on liikuttava kertomus. Niin yksinkertainen, mutta täynnä lohtua. Hänen elämänsä suuri, ihana unelma oli tuon temppelin rakentaminen. Hän, entinen paimenpoika, oli nyt kansansa kuningas. Hän oli nähnyt elämänsä varrella Jumalan suuria töitä, ja hän tahtoi pystyttää temppelin, joka ihanuudellaan kaikelle kansalle julistaisi niitä Jumalan suuria tekoja. -- Minä näen hänet, kun hän yksinäisyyden hiljaisina hetkinä kehittää tätä lempiajatustaan. Se selvenee ja kypsyy, kirkastuu ja käy yhä rakkaammaksi. Hän avaa sydämensä Nathanille ja kertoo aikeestaan. Silloin tulee kielto: älä rakenna, sinä et ole se oikea. -- Se oli kuolinisku rakkaaksi käyneelle elämäntyölle. Mutta -- teon edellytykset, valta, varat ja ennen kaikkea sisäinen halu tehtävään jäivät perinnöksi teon toteuttajalle. Ne laskivat itse asiassa perustuksen temppelille. Kuka silloin oikeastaan oli teon toteuttaja, eikö perustuksen laskija yhtä suuressa määrin kuin hän, joka työn suoritti?

-- Ettekö nyt itse löydä lohtua sen lain ankaruudesta, jota kerran sanoitte pelkäävänne, kysyi Toini hiljaa.

-- Niin, siinä _on_ lohtua, ainakin, jos katsomme sitä toiselta puolelta kuin silloin tein.

-- Ymmärrän, mitä tarkoitatte. Luonnollinen isyys ja äitiys ei ole yksin perintöämme määräämässä. Henkistä perintöä antaa jokainen tuleville sukupolville, ja se, joka on henkisesti perijäksi määrätty, hän ottaa vastaan, tallentaa ja kehittää sitä, minkä perinnöksi saa. Se perintö ei jää hedelmättömäksi.

Eilert Olsen loi pikaisen, tutkivan katseen Toiniin. Se katse näytti kysyvän: mitä sinä tiedät, ja miksi kiiruhdit sanomaan sitä, mikä on suurin lohdutukseni? -- Mutta ääneen jatkoi hän: -- Silläkin tavalla toteutuvat nuo runoilijan ihanat sanat:

Min tehnyt olet rakkaudessa, Mi kauno-untas, suurta aatteissasi, Ei aika riistä sitä rinnastasi -- Se onpi ijäisyyden toukoa.

-- Joskin viivyt korpitiellä Polvi polvelta sä vielä -- Saavut kerran Jordaniin,

-- jatkoi Toini.

-- Mutta Teille tulee kylmä. -- Eilert Olsen nousi. -- Mennään sisään.

Emäntä tuli ovessa vastaan. -- Tohtori Olsen, tehän aijotte pian lähteä, ettekä ole soittanut meille muuta kuin sen yhden ainoan kerran. Tyttäreni säestäisi sangen mielellään.

Toini katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Niin, minäkin lähden pian, sanoi hän tyynesti. -- Mutta ennen sitä soitan kyllä kerran, lisäsi hän emäntään kääntyen.

-- Ja Te soitatte -- ettekä ole siitä koskaan puhunut.

-- Olen mielestäni ollut oikeutettu itsekkäästi nauttimaan.

-- Minä en ymmärrä.

-- Minulla on usein tilaisuutta antaa ja ottaa kahden kesken viuluni kanssa. Vaihtelu viehättää. Hän hymyili veitikkamaisesti. -- Sentähden on viulu saanut levätä.

-- Viulu! Te siis soititte sinä iltana, kun tulin; ja sinä ensimmäisenä aamuna?

-- Tervetuliaisiksi, niin. Nyt soitan vielä kerran jäähyväisiksi.

* * * * *

Kun he olivat olleet jäähyväiskävelyllään ja vielä kerran saaneet nähdä lumihuippujen hehkuvan ja kallioitten palavan alpenglyhenin loistossa, alkoi Eilert Olsen soittaa. Hän soitti kaiken sen, mitä he täällä yhdessä olivat eläneet ja kokeneet. Kappale toisensa jälkeen toi Toinille sanoman hänen sielunsa sisimmästä. Mille hän ei sanoin saanut muotoa antaa se puhkesi esiin sävelissä milloin vaikeroiden ja nyyhkien milloin kertoen kautta tuskien kantavasta voimasta, kertoen pyhästä riemusta, jota tuntee hiljentynyt, taivaan rauhaa kuvastava ihmisrinta.

Hän, hiljaisen illan ystävä, ei soittaessaan huomannut, miten hämy vähitellen verhosi alppiseudun öiseen vaippaansa. Hän ei kuullut ystävänsä, alppikosken, kohinaa etäisyydestä. Hän antoi kaikkensa sille yhdelle ainoalle, jonka kanssa oli saanut kulkea kappaleen matkaa onnellisena ymmärtämyksen suuresta, siunatusta lahjasta.

Toini oli ensimmäinen, joka häiritsi hiljaisuutta. Hän nousi ja meni parvekkeelle. Sieltä löysi hänet Eilert Olsen.

Toini ojensi kätensä hänelle, mutta ei voinut puhua.

-- Te puhuitte toissa iltana siitä, mitä olin antanut teille. -- Olsen piti hänen kättään omassaan. -- Minä en voi sanoa, mitä Te olette antanut minulle. Mutta minun täytyy kiittää siitä, että olette olemassa juuri sinä, mitä olette. Se tietoisuus on oleva minulle apu -- läpi elämän.

Toini ei voinut pitkään aikaan vastata. Viimein hän sanoi hiljaa, tuskin kuuluvasti: -- Minähän aina vain olen ollut vastaanottamassa.

-- Ystävän suuri, ihana etuoikeus on ottaessaan voida antaa, antaa jo siten että ottaa.

Lämmin kuin äidin hyväily oli sanojen sointu, mutta käsi, joka puristi Toinin kättä, oli kylmä.

-- Ruusuja, ostakaa ruusuja, tarjoili pieni kukkasten myyjä kadun kulmassa. -- Marjoja, -- kirsikoita, -- banaaneja, huusi kimeällä äänellä rattaitaan työntävä hedelmäkauppias. Pärisevät automobiilit töräyttivät torviaan, raitioteitten kellot kilahtelivat, ja myllertävään ihmis-mereen huokuivat suurkaupungin asfalttikadut näännyttävää kuumuutta.

Mutta ne kaksi, jotka hiljaisina ja hartaina nousivat Uuden Glyptothekin portaita, eivät sitä huomanneet. He elivät yhä vielä siinä alppien maan puhtaassa ilmapiirissä, jossa he olivat toisensa tavanneet. Siellä he olivat kuunnelleet suuren luonnon sydämen sykintää ja siellä saaneet ojentaa kättä toisilleen, niinkuin voivat tehdä ainoastaan ne, jotka tuntevat, että tuo käden ojennus on vain heikko, ulkonainen ilmaus siitä täyden ja ehjän ymmärtämyksen siteestä, joka heidät yhteen liittää. Sellainen käden ojennus antaa voimaa. Sen he olivat kokeneet.

Heillä ei enää ollut kuin muutamia tunteja yhdessäoloaikaa, ja ne he tahtoivat käyttää niin hyvin kuin mahdollista.

-- Me astumme nyt pyhäkköön. -- Eilert Olsen avasi Glyptothekin oven ja paljasti päänsä. Häikäisevä valkeus säteili heitä vastaan.

He kulkivat hiljaa paikasta toiseen, sivuuttivat äänettöminä toisia taideteoksia, pysähtyäkseen toisten kohdalle pitkiksi ajoiksi.

He eivät puhuneet paljo, ja minkä sanoivat, sanoivat kuiskaamalla, mutta kun he seisoivat äänettöminä ihailussaan, tunsivat he ajatustensa ja tunteittensa syvän sopusoinnun.

Välistä he kulkivat yhdessä, välistä poikkesi kumpikin omalle taholleen. Mutta kun hetken eron jälkeen toinen näki toisen pysähtyneenä jonkun taideteoksen eteen, läheni hänkin, saadakseen osaa siitä, mistä toinenkin. Ja samoin kuin he itse erosivat ja yhtyivät, samoin tekivät heidän ajatuksensa. Nekin poikkesivat omille poluilleen, sitte taas tavatakseen ja riemulla sulautuakseen yhteen.

He olivat jo kahdesti pysähtymättä sivuuttaneet Jerichaun: Adamin ja Evan, mutta se kiertyi aina uudelleen heidän tielleen. Kun he taas joutuivat sen kohdalle, pysähtyi Eilert Olsen. Toini ei rohjennut sitä tehdä. »Heillä on toisensa, heillä on toisensa», kaikui kumahdellen. -- Hän kääntyi poispäin.

Eilert Olsen jäi yksin. Hänen päänsä painui syvään. Nyt hän tiesi, mitä tuo miehekästä rakkautta säteilevä katse kertoi, nyt hän ymmärsi, mitä sisälsi tuo valtava tunne: sinä olet oman olentoni osa, olet eheyteni ja onneni luoja.

Hänen katseensa sumeni. Hän tunsi, miten monella tavalla ihmislapset saavat niittää omain erhetystensä kyynelviljaa, ja sen sadon katkeruus puristi kyyneleen hänenkin silmästään.

Mutta hän ei itkenyt oman kohtalonsa kovuutta. Hän tunsi ihmiskunnan suuren tuskan, sillä hän näki, mitä se oli menettänyt, miten alentunut ja köyhtynyt, kun särkyi Jumalan ehjä ajatus, kun hänen hyvä tahtonsa ei saanut tapahtua.

Hiljaisina, onnea säteilevinä he yhä olivat tuossa, nuo kaksi, ja hiljaisena seisoi yksinäinen mies heidän edessään, suuren onnensa ja suuren tuskansa tunnossa.

Hän oli usein ennenkin seisonut siinä. Nämä kaksi olivat vetäneet häntä puoleensa, ei vain ylevällä ihanuudellaan, vaan niinkuin ikkunaan asetettu leipä pakoittaa nälkäisen katujen kiertäjän pysähtymään.

Joka kerta, jolloin tilaisuus siihen tarjoutui, oli hän käynyt täällä, ja aina olivat nämä kaksi puhuneet hänelle paljo; mutta niinkuin tänään niin eivät ne vielä koskaan olleet puhuneet.

Oli kuin hänelle yhtäkkiä olisi selvinnyt, että tässä piilikin koko ihmiskunnan olemassaolon salaisuus. Tässä oli se lähde, joka, kerran saastuneena, siunauksen asemesta antoi kirouksen ihmisille perintö-osaksi, tässä syy koko ihmissuvun sairauteen.

Hän näki tämän nyt niin synkkänä ja räikeänä, sentähden että hänen sisintään kirkasti ennen tuntematon valo, aavistus siitä, millaista Eedenin onni oli.