Part 5

Nyt taasen alkoi kävy, josta ainoastaan se, joka itse öiseen aikaan on kulkenut maissa, metsissä, voi saada vähäisen käsityksen. Se oli paljoa vaikeampi, kuin pakoretki kotoolta. Väliste täytyi heidän kaalata lokaisien virtain yli, hiipiä pensaitten välitse, joitten orjantappurat repivät heidän vaatteensa, kasvonsa ja kätensä, kiivetä yli kiviraunioin ja maahan kaatuneitten puitten, y.m., ja tätä vaikeata kulkuaan tehdessään täytyi heidän tarkkaan katsella ett'ei vaan vihollinen ollut heidän niskassaan. Mutta Ilma oli merkillisen kestävä, ja vaikka pienet kätensä olivat verissä, ei valitussanaakaan kuulunut hänen huuliltaan.

Mitä hän ajatteli, piti hän mielessään salattuna. Vaan me saatamme sentään arvata, ett'ei hänen sanansa koko aikaa ollut äidissä, vaan..., mutta mitä hyötyä olisi, jos tuon edeltäkäsin ilmoittaisi!

Päivän koittaessa olivat pakolaiset Lappajärven rannalla, noin puolessa välissä tietä Pyhälahdelle. Nyt oli heidän koko joukon helpompi kulkea, kun saattoivat nähdä etehensä; he rupesivatkin astumaan rivakammasti.

Vaan yhtäkkiä seisahtui Elka asettaen sormensa suunsa kohdalle. Ilma ymmärsi merkin ja kumartui maahan erään pensaan taakse. Sieltä hän näki Elkan käärmeen notkeudella hiipivän eteenpäin; hän näki kasakan valmistautuvan hyppäykseen, ja samassa silmänräpäyksessä, kun hän näki hänen sen tekevän, näkyi toinenkin henkilö hypähtävän maasta ylös Elkan eteen. Ilma luuli nyt saavansa nähdä kauhean kaksintaistelun, vaan kuinka suuresti hän hämmästyi, kun sen sijaan näki heidän lankevan toistensa syliin, ja monenmoisilla liikennöillä, joita hän ei ymmärtänyt, ilmoittavan iloansa. Korkeilla hyppäyksillä juoksi Elka tytön luo, joka puoleksi oli noussut seisaalle, ja sanoi, lyöden käsiään yhteen:

"Me olemme tavanneet meidän miehiämme! Luutnantti Kotschoffsky on etsinyt teidän maanmiehiänne! Tulkaa, hän kyllä vie teidän heidän luokseen!"

Ilma punastui kuin ruusu. Kotschoffsky! Sallimus oli vienyt hänet hänen luokseen! Kuinka kiireesti hänen sydämensä sykki, kun hän nopeilla askeleilla seurasi Elkaa paikalle, johon Kotschoffsky oli pysähtynyt. Silmiänsä oikein huimasi; semmoisessa mielen ahdistuksessa hän oli. Vielä enemmän hän tuli hämille kuullessaan huudon:

"Elka!"

Hän oli tuntenut Kotschoffskyn äänen, ja tuo neitsyellinen puna, joka vähää ennen oli noussut hänen kasvoilleen, muuttui nyt veren heloittavaksi punaksi.

"Missä on Ilma, Pohjanmaan helmi?" huusi nuori kasakka-luutnantti, syösten esiin Elkan luo. -- "Onko sinun onnistunut... ah, kas!" -- keskeytti hän itseään huomatessaan punastuneen tytön... "sinä olet pelastettu!"

"Olen", kuiskasi tyttö antaen nuoren kasakan pidellä kättään, johon hän oli tarttunut, -- "minä olen pelastettu. Kiitoksia, että..."

Edemmäksi ei hän ehtinyt puheessaan, sillä ujostelematta oli Kotschoffsky kietonut käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri sekä painanut hehkuvan suudelman hänen huulilleen.

-- "Vaan nyt sinun täytyy päästä maanmiestesi luo, jotka pian ovat minun niskoillani. Et saa enää kauemmin viipyä, Ilma", jatkoi hän katsellen Ilmaa syvään silmiin. -- "En ole ketään rakastanut enemmän kuin sinua; tässä tahdon sinulle sen sanoa. Älä minua kiroa sentähden, että olen kasakka! Jää hyvästi! Kun sota on loppunut, tahdon etsiä sinua läpi kaiken Suomen! Ei, minä en enään saa viipyä kauemmin... minä... minun täytyy lähteä!"

Äkkinäisellä liikunnolla irroitti hän itsensä Ilmasta, joka hervotonna vaipui maahan, ja oli muutamia hyppäyksiä tehtyään omain miestensä joukossa.

Samassa silmänräpäyksessä kuulu metsässä vartioivan sotamiehen huuto:

"Vstavajte, tschuchni s'dess (Ylös, Suomalaiset ovat täällä)!"

IV.

Ennenkuin menemme edemmäksi kertomuksessamme sallittakoon meidän mennä vähän taaksepäin ajassa. Me muutamme siis itsemme murrokselle Sikkilässä pari tuntia Suomalaisten onnettoman tappion jälkeen.

Kun aurinko oli korkeimmallaan taivaalla, heräsi Mikko ja nousi istumaan. Hänestä ei nyt juossut niin rajusti verta, ja kun hän oli saanut käsivarressaan olevan haavansa sidotuksi, jaksoi hän taasen jaloilleen. Katsellessaan ympärilleen hämmästyi hän: tuossa makasi Pitkä-Juhani selällään ja muutamia kyynäriä hänestä rouva Herner muutamain muitten naisten rinnalla. Kaikkein ensiksi meni hän Ilman äidin luo ja pani kätensä hänen sydämensä kohdalle; se tykytti vielä, vaan heikosti. Kun tuli Pitkän-Juhanin luo, näki hän tämän uroon jo kuolleeksi, sillä hänen ruumiinsa oli kylmä. Hänen kuolonkamppauksensa mahtoi olla hirmuinen, sillä yltympäriltään oli hän potkinut multaa ylös, ja kiinni-kitistettyjen sormiensa välissä oli ruohomyttyjä. Mikko huokasi nähdessään tämän urhean isämaata rakastavan miehen makaavan edessään hengetönnä, ja kiitti Jumalaa, että oli saanut elää.

"Vaan minne ovat toiset vaimot joutuneet?" puhui hän itsekseen. "Yksinäni en voi, kun olen niin heikko, viedä rouva Herneriä täältä pois, ja jos läksisin hänelle apua etsimään, kestäisi liian kauan, ennenkuin mitään saisin. Vaan Ilma, Ilma!" huusi hän katsellen ympärilleen; -- "hän ei ole täällä! Taivahan Jumala, hän on joutunut katteinin käsiin!"

Kuinka ahkeraan Mikko hakikaan Pohjanmaan helmeä, ei hän sitä löytänyt, hän oli poissa.

"No, sittenpä en herkeäkään häntä etsimästä" -- sanoi hän; -- "vahtikoon häntä katteini niin hyvin, kuin voi!"

Käveltyään hetken edestakaisin, näki Mikko pitkän jonon ihmisiä tulevan Sikkilästä päin. Ne olivat vaimot, jotka olivat taistelon kestäessä paenneet. Heidän kasvonsa olivat synkät, ja puhuessaan hävityksestä, joka oli kohdannut heidän kyläänsä, puristivat he nyrkkiään ja sanoivat, että jos ryssä vielä kerran pistäisi nokkansa sinne, he sen kyllä korventaisivat. Vaimojen avulla saatiin rouva Herner, muut haavoitetut sekä Pitkä-Juhani kylään. He tahtoivat pitää hänelle uhkeat maahanpanijaiset, ja semmoisetpa hän saikin. Kuolleet Venäläiset haudattiin murroksen luona.

Kun läheisten kyläin asukkaat olivat saaneet tietää onnettomuudesta, kiiruhtivat he apuun, ja pian oli koko joukko havumökkejä rakennettu. Näissä sitten ruvettiin sairaita hoitamaan. Rouva Herneriä hoidettiin erinomaisella huolella. Haavansa tosin oli vaarallisimpia, vaan hänen luonnosta vahva ruumiinsa pääsi voitolle ja hän tuli paremmaksi päivä päivältä. Ilman kadottaminen sentään oli haava, jota ei voitu parantaa. Rouva Hernerin suru oli tosin suuri, vaan hän ajatteli että Hän, joka kaikki maailmassa ohjaa, kyllä oli suojeleva hänen heikkoa tytärtään. Väliste kumminkin oli hetkiä, jolloin hän heittäytyi epätoivon valtaan, ja oli valmis nurisemaan Jumalaa vastaan, onnettomuudesta, jonka Hän oli saattanut hänen päälleen. Vaan, saatuaan rauhansa takaisin, pyysi hän nöyrällä sydämellä anteeksi epäuskostaan, ja silloin hän tunsi itsensä erittäin vahvistetuksi.

Vähitellen tuhkaläjät tasoittuivat ja uusia huoneitten-sijoja mittaeltiin. Rouva Hernerinkin taloon Sikkiläläisten auttavaisuus ulottui. Työ kävi rivakasti, vaan yhtäkkiä se taukoi.

Eräänä sateisena ja tuulisena iltana rouva Herner ja Mikko istuivat yhdessä matalalla äänellä puhellen keskenään, erittäin Ilmasta, ja Mikko sanoi silloin suoraan ajatuksensa, nimittäin, että luuli tytön vielä olevan elossa. Silloin, juuri kun sade pahimmasti hakkasi havumajoja, ja ankara tuuli tempasi lehtiä ja oksia mukahansa ilmaan, astui sisälle poika, märkänä ja likaisena. Rouva Hernerin kalveat kasvot nähdessään seisahtui hän puoleksi hämillään pienen aukon luona, joka teki oven virkaa. Mikko käski häntä luokseen ja poika, joka nyt tuli rohkeammaksi, meni urheasti Mikon luo, jolle antoi arpakapulan.

"Ahaa" -- sanoi Mikko ja silmänsä loistivat -- "se kapula on Pyhälahdelta; sen olen kerran lapsena nähnyt. Eikö niin, poika?" kysyi hän pojalta.

"Niin!"

"Onko vaara suurikin?"

"Suuri se on. Eräs Venäläinen katteini hävittää ja polttaa kaikki, mitä etehensä sattuu, ja kulkee Pyhälahdelle päin."

Mikko ja rouva Herner katsahtivat toisihinsa.

"Oletko nähnyt Venäläisiä?" kysyi edellinen.

"En", vastasi poika.

Mielipahasta huokasi rouva Herner raskaasti. Hän oli luullut pojan voivan antaa hänelle jotakin tietoa Ilmasta.

Seuraavana päivänä olivat Sikkiläläiset ja läheisten kyläin asukkaat taasen ryhtyneet aseisin ja seuraavana aamuna he pitkiä syrjäteitä myöden kiiruhtivat Pyhälahdelle.

Suurella vaivalla sai Mikko rouva Hernerin jäämään kotia ja ainoastaan se, että Mikko juhlallisesti lupasi pelastaa tahi ainakin etsiä ylös Ilmaa, saattoi hänet jäämään. Oli niinkuin Mikko sanoi: "kuinka hän, rouva Herner, jonka haavat vasta puoleksi olivat parantuneet, olisi voinut marssia metsässä! Äidinrakkaus tosin voi saada matkaan paljon, kun oli kysymys alttiiksi-antamisesta, mutta tässä se sentään oli liian heikko."

Runsaat kyyneleet valuivat rouva Hernerin silmistä, kun talonpojat läksivät liikkeelle, ja vielä viimeisessä silmänräpäyksessä rukoili hän Mikolta, ettei ilman Ilmaa palaisi takaisin.

"Minä teen, minkä voin", vastasi Mikko puristaen onnettoman äidin kättä.

Niin joukko katosi ja naiset jäivät yksinään havumajoihin.

Tuo nuori poika, joka oli vienyt arpakapulan Sikkilään, oli palveluksessa eräällä varakkaalla talonpojalla Pyhälahdella. Hänen syntymätalonsa oli Sotkamon kirkolla kaukana itään Oulunjärveltä. Nuori ja vaaroihin tottunut kuin oli, valittiin hän tuohon varalliseen toimeen, arpakapulan vientiin. Se hänen tehtävänsä onnistui, kuten tiedämme, ja sen jälkeen hän sai juosta miesjoukon edellä, sekä nuuskia kotkan-silmillään joka haaralle.

Kun Mikko, heidän tultuaan Pyhälahdelle, läksi partioretkelle, oli poikakin muassa, ja hänpä se oli väsymätön vakoilemaan. Hän hiipi maassa kuin käärme ja kiipesi puihin kuin orava. Hänenpä ansionsa oli, että Kotschoffskyn pieni joukko keksittiin, ennenkuin olisi ollut liian myöhäistä metsämäkiin hajaantuneille talonpojille.

Kun Mikko ja opaspoika eräänä jälkeenpuolenpäivänä olivat vakoilemassa ja aikoivat palata kotiinsa saamattansa mitään toimeen, ja vaikka he hyvin tiesivät vihollisen olevan läheisyydessä, seisahtui poika yhtäkkiä ja asetti pyssynsä olalleen. Mikko, joka luuli hänen saaneen jonkun otuksen näkyviinsä, aikoi juuri kieltää häntä ampumasta, kun pyssy jo laukesi ja eräs kasakka suin päin syöksi suuren, tuuhean puun pisimmiltä oksilta maahan. Pojan terävät silmät olivat keksineet vihollisen oksain välitse.

Kun pyssy oli lauennut, syntyi hirmuinen melu metsässä ja töin tuskin Mikko ja hänen seurakumppaninsa pääsivät ehiänä pensaitten välitse pakoon. Kasakat olivat heidän jälessään, ja usein olivat he vähällä joutua vangiksi.

Saavuttuaan Pyhälahdelle pysähtyi Kotschoffsky; hän ei uskaltanut karata monilukuisen vihollisensa päälle vaan tyytyi, tämän ratsastajakansan tapaan, kuljeskella joka haaralla vangiten ne, jotka olivat uskaltaneet liian etäälle pääjoukostaan. Vaan talonpojat, kun näkivät kasakkain aikomuksen, karkasivat rohkeasti heidän päälleen, ja Kotschoffsky kun oli liian vähävoimainen, vetäytyi äkkiä takaisin.

Tällä hänen peräytymis-matkallaan me hänen tapaamme hetkisen levähtämässä. Vaan, kuten tiedämme, ei hänen leponsa tullut niin pitkäksi, kuin ai'ottu oli.

V.

Tuskin oli kasakka huutanut sanansa: "Vstavajte, tschuchni sdess!" kun talonpojat täyttä juoksua nähtiin tulevan pieneltä, harvapuiselta kukkulalta. He olivat niin innokkaat kostamaan julmille vihollisilleen, että he laimiinlöivät kaiken järjestyksen, vaikka he murroksensa luona taistellessaan selvään näkivät, että järjestystä kaipaavalle joukolle on sanomattoman vaikeata voittaa säännöllistä sotajoukkoa, vaikka tämä jälkimäinen olisikin paljoa pienempi. Päällekarkaavat talonpojat eivät muuta ajatelleet kuin kostoa; he eivät siitä väliä pitäneet, jos he itse joutuivatkin hukkaan, kunhan vaan nuo vihatut ryssät hajoitettiin. Semmoinen oli mieli Pohjanmaan talonpojilla. Mitä olisivat he tällä hehkuvalla isänmaan-rakkaudella saaneet toimeen, jos he, niinkuin itse yksimielisesti halusivat, olisivat saaneet aseita ja ampuma-aineita? Mikon rinnalla, joka oli ensimmäisten joukossa, juoksi tuo urhea poika, sukkelana ja keveänä, kuin kissa:

"Minä olen haavoitettu!" huusi hän, kun oli ehtinyt puoliväliin mäen vierimätä. Hetken hän seisoi alallaan, pitäen kättään sydämellään. Sitten hän raskaasti putosi pienen kukkapensaan yli.

"Poika raukka!" kuiskasi Mikko kumartuen kuolleen yli. -- "Et sinä enään koskaan näe Sotkamoa." Poika kuuli nuo sanat, ja hän nosti päätään.

"En enään koskaan saa nähdä kotiani", sanoi hän. -- "En enään koskaan saa kuulla pohjatuulen suhinaa enkä aaltojen hyrskyä myrskyn pauhatessa. Vaan minä olen kumminkin tyytyväinen. Hyvästi!"

Nuori poika vaipui jälleen ruusupensaalle ja kuoli.

Vaan hänen ruumiinsa ympärille riensivät talonpojat, huolimatta kuulista, jotka siellä täällä kaasivat muutamia heistä, ja varma on, että monen huulilta kuului tämä, joko kova-ääninen tahi hiljainen kirous:

"Perkeleen vietävä Venäläinen!"

* * * * *

Kun Venäläinen vahti oli huutanut nuo kehoitus-sanansa, hypähti Ilma ylös. Poskensa hohtivat ja povensa kohoeli rajusti. Hän katseli ympärilleen ja silmänsä sattuivat Kotschoffskyyn, joka nyt paraillaan järjesti väkeään. Hän pani kätensä sydämelleen, ikäänkuin siltä neuvoa kysyäkseen tässä asiassa, vaan mitä sydämensä vastasi, ei hän ymmärtänyt. Vaan kun ensimmäinen laukaus kuului ja hän näki Suomalaisten tulevan kunnaalta alas, silloin hänen naisenluontonsa pääsi voitolle. Nopeasti hän riensi Kotschoffskyn luo, löi kätensä hänen vartalonsa ympäri ja sanoi puoleksi itkien ja hellästi häneen katsoen:

"Pakene, pakene; minä seuraan sinua!"

Nuoren kasakan silmät loistivat, kun hän näki Ilman, Pohjanmaan helmen, jalkainsa juurella. Hän tunsi hetkisen voittoriemun, sillä hän oli siitä iloissaan, että oli saanut tuon nuoren tytön Margunoffin käsistä, vaan tätä tunnetta seurasi toinen, nimittäin lähemmin ajattelemisen tunne. Pitikö hänen seurata Ilman neuvoa ja paeta nyt, kun hänen ei kenties tarvinnut sitä tehdä! Ei, vastasi hänelle sisällinen ääni; hänen etelämainen verensä rupesi kiehumaan, ja velvollisuuden kova käsky voitti rakkauden.

"Minä en saata paeta, tahraamatta nimeäni häpeään", vastasi hän kohoittaen nuoren tytön seisaalle. "Minä kyllä taistelen sinun maanmiehiäsi vastaan, Ilma, vaan kumminkin täytyy minun totella velvollisuuteni ja kunniani käskyä. Tahtoisitko minun olevan kurjan pelkurin, joka säännöttömän talonpoikajoukon ensimäisessä päällekarkauksessa pötki pakoon melkein kertaakaan miekkaansa käyttämättä. Ei, Ilma, sitä et suinkaan tahtone!"

"En, minä en sitä tahdo!" huusi tyttö innostuneena, heittäytyen Kotschoffskyn rinnoille; "taistele sinä, kuin mies; minä rukoilen puolestasi!"

Nämä Ilman sanat kuuluivat niin kummallisilta kasakan korvissa. Suomalainen tyttö rukoili hänen, vihollisensa puolesta! Oliko se mahdollista? Oli, sillä olihan hän sen sanonut, ja tämän hänen päätöksensä oli rakkaus synnyttänyt. Hän ei rukoilisi Venäläisille voittoa, vaan ainoastaan Kotschoffskylle pelastusta. Se oli hänen rukouksensa.

"Elka", sanoi Kotschoffsky kun mainittu kasakka astui hänen ohitsensa; -- "vielä kerran minä heitän tämän tytön sinun haltuhusi!"

"Ei, minä tahdon seurata sinua taisteluun", sanoi Ilma, "minä tahdon olla missä sinä olet."

Kotschoffsky näytti vähän aikaa epätietoiselta. Vaan kun talonpojat ahdistaen lähenivät ja hänen läsnäolonsa aina enemmän ja enemmän oli tarpeellinen vaarallisimmilla paikoilla, teki hän päätöksen Ilman suhteen.

"Sinä et saa seurata minua", sanoi hän vakavasti. -- "Voisihan onnettomuudesta tapahtua, että luoti sattuisi sinuun! Ei, Ilma, sinun täytyy jäädä tähän."

Tyttö ei sanaakaan vastannut, vaan kumarsi päätään merkiksi, että tahtoi totella.

Pieni kasakkajoukko ei kestänyt talonpoikain vimmattua päällekarkausta, vaan peräytyi, vaikka sentään yhä järjestyksessä. Kotschoffsky itse oli etunenässä ja johti takaisin-kulun uljuudella, joka olisi ollut kunniaksi mille päällikölle tahansa.

Muutamaksi silmänräpäykseksi kohtasivat hän ja Mikko toinen toisensa. Rehellisen Suomalaisen silmissä paloi kostonliekki, seistessään kasakan edessä, ja samaa nuijaa, joka ennen oli ollut Pitkän-Juhanin, vaan nyt oli Mikon omaisuus, kohotti hän Kotschoffskya vasten.

"Missä on Ilma?" huusi Mikko astuen askeleen lähemmäksi vastustajaansa. -- "Jos olet murhannut hänet, niin anna hänen ruumiinsa minulle; jos hän elää, niin anna hänet takaisin hänen äidilleen!"

Silloin Kotschoffsky keskellä tulista tappelua laski maahan aseensa, katsoi Mikkoa suoraan silmiin ja kysyi:

"Oletko sinä Mikko suntio?"

"Olen."

"Vai niin! Ilma on sinusta puhunut ja kehunut sinua uskolliseksi Suomalaiseksi."

"Vaan minä tahdon tietää missä hän on!" huusi Mikko vimmastuneena. -- "Kuuletko, kasakka; minä tahdon tietää sen!"

"Ilma on täällä", vastasi Kotschoffsky tyynesti. -- "Vaan hän ei tahdo lähteä minun luotani."

"Ei tahdo lähteä luotasi. Sen valehtelet, kasakka!"

"Enpä suinkaan; se on sulaa totta."

"No miksi ei hän tahdo lähteä luotasi?"

Kotschoffsky ei tähän kysymykseen ehtinyt vastata, sillä tuossa rajussa kahakassa temmattiin hän toisaalle ja ennenkuin tiesikään oli hän kaukana Mikosta.

Tämä puolestaan kaikin voimin ponnisti päästäkseen kasakkaluutnantin luo; hän halkasi pään toisensa perään, vaan kumminkin seisoi hänen vastassaan yhä useimpia vihollisia. Kuinka hän hakikin pensaissa, pehkoissa, ei hän kumminkaan tavannut tyttöä.

Me mainitsimme kasakkain peräytyneen. Tämä peräytyminen tapahtui nopeasti, nopeammin, kuin Kotschoffsky tahtoikaan; vaan mitäpä hän voi tehdä. Seisahtua oli sama, kuin uhrata henkensä vimmastuneille talonpojille. Yksi ajatus sentään häntä suuresti kiusasi, se oli, että hänen vihdoin viimein kumminkin täytyi kohdata katteinia. Riita heidän välillään oli syttyvä, sillä joko täytyi hänen jättää Ilma hänelle poistaakseen puolestaan kaiken epäluulon, taikkapa ruveta järkenään hänen vastustajakseen. Minkä hänen nyt piti valitseman?

Tätä tuumiessaan oli hän saavuttanut Elkan ja Ilman, jotka pakenivat minkä kerkesivät. Ilma, kun hänen huomasi, heittäytyi arvelematta hänen syliinsä ja syleili häntä kauan.

"Ilma, tyttöseni", sanoi nuori kasakka painaen häntä rintaansa vasten, "sinulla on kaksi ehtoa valittavana. Joko menet omain maanmiestesi luo tahi antaut Margunoffin käsiin."

"Entä sinä itse?" kysyi Ilma levottomasti.

"Jos joudut Margunoffin käsiin, en minä voi tehdä mitään, sillä Margunoff on minun esimieheni", vastasi kasakka nähtävällä tuskalla. -- "Jos taas lähdet maanmiestesi puolelle, taidamme toivoa tapaavamme toinen toisemme ainakin sodan loputtua. Tee nyt niinkuin itse tahdot. Kyllähän minä tahtoisin sinun jäävän minun luokseni", sanoi hän taputellen tytön poskia, "vaan sinun turvasi tähden..."

"Ja sinun turvasi sitten!" keskeytti Ilma surullisena.

"Kyllä minä pidän huolta itsestäni! Rakas Ilma, tee nyt päätöksesi pian! Näethän, että minun kohta täytyy vetäytyä pois, ja muutaman tunnin kuluttua, pitää minun oleman pääjoukon luona. Tee pian päätöksesi" -- huusi hän todellisen tuskan ahdistamana. -- "Sano pian tahtovasi palata Suomalaisten luo, ja Elka sinua on saattava."

"En", sanoi Ilma kiivaasti. "Miksi palajaisin heidän luokseen, kun äitini luultavasti jo on kuollut. Miksi..."

"Äitisi elää", sanoi Kotschoffsky.

Ilma vaaleni ja vapisi mielenliikutuksesta.

"Elääkö äitini", huusi hän, ja oli vähällä kaatua maahan, -- "Keltä olet sen saanut tietää?"

"Mikolta."

"Onko hänkin täällä?"

"On."

Nyt Ilma oikein oli kahdella mielin. Seuraisiko hän kasakkaa tahi palajaisiko Suomalaisten luo.

"Päätä jo pian!" huusi vihdoin Kotschoffsky. -- "Vimmoissaan olevat talonpojat meitä niin ahdistavat, että meidän kohta täytyy lähteä pakoon. Ilma! Palaja äitisi luo ja..."

"Minä tahdon totella sinua", sanoi tyttö itkusilmin. -- "Mutta lupaa minulle, että..."

Kaikuva hurraahuuto toiselta puolelta keskeytti hänen sanansa. Hänen silmänsä kääntyivät sinnepäin, ja kauhistuksen kiljahdus kuului hänen huuliltaan, kun hän lausui nimen:

"Margunoff!"

"Liian myöhään, myöhään", -- lausui Kotschoffsky itsekseen, puristaen Ilmaa rintojansa vasten. "Pyhä Neitsyt sinua suojelkoon!"

Silmänräpäystäkään hukkaamatta karkasi Margunoff takaa-ajavain talonpoikain päälle, ja hänen onnistui, pienellä jääkärijoukollaan pysäyttää heidän rajun päällekarkauksensa. Ruvettiin nyt taistelemaan yhdellä paikalla, joka oli puuton aho metsän keskellä. Apu, jonka Margunoff toi kasakoille, oli kylläksi riittävä hetkeksi pitämään talonpoikia aisoissa, vaan pian sentään Venäläiset olivat ympäröittyinä, jolloin heidän täytyi taistella henkensä pelastuksesta eikä voitosta.

Tuossa villissä kahakassa havaitsi Margunoff Ilman. Huudahtaen ilosta syöksi hän häntä kohden, vaan silloin kohtasi häntä Kotschoffskyn totinen muoto.

"Mitä nyt!" huusi Margunoff uhaten, -- "tahdotteko estää minua ottamasta takaisin omaisuuttani?"

"Hän ei ole teidän omaisuutenne", vastasi Kotschoffsky tyynesti, "nyt on hän minun."

"Teidän! Se on vale!"

"Eipä suinkaan, hän on minun!"

"Vaan minä olen ottanut hänet vangiksi!" huusi Margunoff kalveana vihasta.

"Vaan hän itse on antanut minulle sydämensä", vastasi Kotschoffsky. -- "Kas tässä, katteini, oletteko te jo unhoittaneet kauniin Uraalin tytön?"

Näin sanoessaan otti kasakkaluutnantti taskustaan tuon kultaisen kotelon, jonka oli onkinut Lappajärvestä, pitäen sitä katteinin silmäin edessä.

Margunoff peräytyi pari askelta, kuolonkalveus levisi hänen kasvoilleen ja itsekseen hän jupisi:

"Se on kosto! Pyhä Neitsyt minua auttakoon!"

"Tuossa!" lausui Kotschoffsky heittäen kotelon Margunoffin jalkain juureen. -- "Pitäkää omanne, minä puolestani pidän omaisuuteni."

Katteini syöksi esille, vaan hän tuli liian myöhään: muutamat Suomalaiset talonpojat olivat sysänneet kasakan ja Ilman toisaalle. Hänen miekkansa kaasi monta, ja ponnistettuaan kaikin voimin, onnistui hänen vihdoin päästä nuoren tytön lähelle. Tämän vieressä seisoi Mikko, joka tarpeeksi oli tehnyt tilin äidin kohtalosta, kun Margunoff heidät keskeytti huudolla:

"Tuossa hän on! Pohjanmaan helmen täytyy tulla omakseni!"

"Otappa hänet!" sanoi Mikko asettuen Ilman eteen, joka tässä tärkeässä tilaisuudessa sattui saamaan erään kaatuneen kasakan pistuolin. Hänen silmäyksensä etsivät Kotschoffskya, ja hän näki hänen tappelun kovimmassa leikissä taistelevan monilukuisia vihollisia vastaan. Hän tahtoi päästä hänen luokseen, vaan Mikon käsi hänet siitä esti.

Margunoffin tulosta Ilman heikko käsivarsi sai voimia, ja hän päätti ei antautuvansa hyväntahtoisesti. Hän tiesi pistuolin ladatuksi, ja tämä tieto vahvisti häntä.

"Pois tieltä Suomalainen!" ärjäsi Margunoff -- "tyttö on minun!"

"Otappa hänet!" sanoi Mikko toisen kerran kohoittaen nuijaansa. -- "Vaan tiesi häntä ottamaan käy minun ruumiini yli!"

"Hahahaa!" nauroi ryssä pilkallisesti. -- "Suuria sanoja sinä käytät. Sinua musertaa ei ole vaikeata."

Ei kukaan toisista taistelijoista huomannut alkavaa kaksintaistelua.

Mikko kohotti nuijaansa voimakkaasen iskuun, vaan katteini väistyi taitavasti syrjään, ja ennenkuin Mikko oli ehtinyt uudestaan asettua päällekarkaaja-asemaansa, oli Margunoffin miekka lävistänyt hänen rintansa. Muutaman silmänräpäyksen hän hoiperteli ilmassa, huusi kerran tuskallisesti ja vaipui maahan. Muutaman heikon korinan jälkeen oli kaikki loppunut, Mikko, rouva Hernerin ja Ilman uskollinen pelastaja poltetusta kodista, oli seurannut urhoollista toveriaan, Pitkää-Juhania, toiseen maailmaan.

"Haa, nytpä vihdoinkin olet minun!" huusi Margunoff juosten Ilman luo. -- "Antaudu nyt, sillä ei ole enään ketään sinua puolustamassa."

"Minäpä puolustan itse itseäni", sanoi Ilma vakavalla äänellä. -- "Pistuoli on ladattu, katteini Margunoff."

Näin sanoessaan kohoitti hän pienen aseensa katteinin rintaa kohden. Hänen pieni kätensä ei vavissut; silmänsä oli tyyni, ja pienet huulensa olivat totiset. Muutamaksi silmänräpäykseksi katsahti hän Kotschoffskyyn päin; hän yhä vielä taisteli samalla uljuudella, ja se näky Ilmalle antoi uusia voimia.