Part 4

"Aleksia", -- puhui hän itsekseen likistäen otsaansa kädellään, -- "sinä olet kyllä kaunis. Uralin juurella oli kotosi, siellä sinun ensi kerran näin, kun annoit aaltojen solinan ja alastomain vuorten tuulien laulella itsesi nukkumaan. Huuliesi väri oli kauniimpi purppurahuntua, joka ympäröi kapean vartalosi ja kaunisti kiharasi. Minä huusin sinua ja sinä kuulit minua. Sanoit sitten rakastavasi minua ja ne sanasi olet pitänyt, sinä vieläkin rakastat minua, vaan tänne et tahtonut minua seurata! Miksi et tahtonut, Aleksia? Pelkäätkö tätä kylmää maata; pelkäätkö olki-vuodetta rikkinäisessä teltissä tahi nokisessa pirtissä? Onpa kyllä suloisempaa maata pehmoisissa sohvissa, ihmeteltynä kuleksia Pietarin katuja ja iltasin rukoilla Obraskuvalta suloista yötä, kuin kuleksia sinne tänne tässä maassa, nukkua puiden oksain alla, tulla vainotuksi kaikkialla, järvien ja jokien välillä, eikä päivällä, sitä vähemmin yöllä olla varma pyssynluodista. Sinä valitsit paraimman osan, Aleksia, ja kun sä et tahtonut minua seurata, otin minä kumminkin sinut mukaani!"

Näin sanoessaan otti hän povitaskustaan pienen kultaisen kotelon, jonka hän avasi. Kaunis naisen-kuva hymyili vastahansa. Hän kauan sitä katseli, vaan vihdoin hän kävi ajattelevaiseksi; hän luuli näkevänsä toisen naisen kuvan. Sukkelaan hän hyppäsi seisaalleen, verensä rupesi kiehumaan, silmäkulmansa vetäytyivät kokoon ja hän huusi:

"Mitä on sentään sinun kauneutesi hänen rinnalla? Sinä et voi vertoja vetää Ilmalle, Pohjanmaan helmelle! Oi etten olisi koskaan nähnyt häntä! Ja tämä kuva, minkätähden toin sen tänne muassani? Aleksia, minä aavistan, ettemme enään koskaan näe toisiamme! Lähde sinä takaisin Uralillesi! Sinä olet tielläni, sillä kun Ilma tulee kanssani Pietariin, täytyy sinun syrjästyä ja silloin sinä murhaat sen helmen, jonka olen löytänyt täältä. Kultaa saat, jos lähdet pois, kaikki, mitä tahdot, saat... vaan mitä minä puhunkaan!" keskeytti hän itseään: "Hahahaa! Minä Margunoff, pelkäämätön, minäkö pelkäisin naista! En, en! Minulla on valtaa, ja minä voin tehdä, mitä tahdon! Vaan tämä kuva!" huudahti hän, uudestaan taasen katsellen kaunista Uralin-naista -- "miksi sitä enään säilyttäisin, kun en enään säilytä sitä sydämessäni? Haa! tuonne minä sen tahdon kätkeä!" huusi hän kohottaen kättään, jossa tuo kultainen kotelo oli; "aallot eivät koskaan anna saalistaan takaisin! Minä en enään koskaan tahdo nähdä häntä!"

Näin sanoessaan heitti hän pienen kotelon matalaan veteen. Uralin-tytön kuva katosi. Margunoff kääntyi toisaalle lähteäkseen tiehensä, vaan jäi toki vielä hetkeksi seisomaan, puhuen itsekseen:

"Tänä iltana täytyy minun puhutella Ilmaa; hänen pitää kuunnella sanojani." Vaan, keskeytti hän itseään vieden kätensä otsalleen, ikään kuin tällä tavoin koettaakseen karkoittaa nuo synkät kuvat, jotka liihoittelivat edessään, -- "Kotschoffsky on tielläni. Kirottu olkoon se kasakka! Hän rakastaa tyttöä ja hänellä on, sen verran kuin voin huomata, menestystä! Vaan ei, ei, tänä iltana täytyy minun päästä erilleni hänestä muutamaksi tunniksi. Hänen pitää totella päällysmiestään. Hänen pitää totella minua."

Kun hän puolikovalla äänellä oli sanonut nämät sanat, katsahti hän vielä kerran Lappajärven rasvatyyntä pintaa ja katosi sitten puitten, pehkojen väliin.

Vähän aikaa sen jälkeen, kun Margunoff oli lähtenyt pois, rasahtelivat pensaitten oksat taasen niemellä ja Kotschoffsky tuli esiin.

"Tuonne hän heitti kuvan!" sanoi' hän hiljaa ja astui veteen. "Olisikohan mahdollista löytää se!?"

Tarkkaan, kuin jos olisi hakenut miljoonan summaa, katseli kasakka veteen. Kauan hän turhaan etsi, vaan juuri kun oli heittämäisillään hakemisensa, keksi hänen terävä silmänsä jotakin kiiltävää veden pohjassa. Hän kiljasi ilosta ja pian oli tuo pieni kulta-kotelo hänen kädessään. Sukkelaan hän avasi sen, nähdäkseen, olisiko kuva mennyt pilalle, vaan niinpä ei ollutkaan. Kotelo oli niin hyvin suljettu, ett'ei pisaraakaan vettä ollut sen sisälle päässyt.

"Hän tahtoo lähettää minut johonkin pois tänä iltana!" jupisi Kotschoffsky lähestyessään koukkuteitä myöten pientä leiriä, jossa Venäläiset olivat, -- "vaan minäpä kenties tulen takaisin, ennenkuin hän aavistaakaan."

Tuskin oli hän ehtinyt leiriin, ennen kuin katteini tuli hänelle vastaan.

"Teidän täytyy tänä iltana lähteä partio-retkelle", sanoi Margunoff. "Olen kuullut talonpoikain kokoutuvan Pyhälahdelle. Menkää sinne, jos suinkin voitte, vaan älkää viipykö järin kauan!"

Näin sanottuaan katteini keikahti ympäri toisella korkollaan ja meni tiehensä. Hän tunsi itsensä levottomaksi, sillä Kotschoffskyn katsanto oli ollut erinomaisen tutkivainen.

"Lapsellista!" jupisi hän itsekseen -- "mitä olisi minulla pelättävää!"

Luutnantti kutsui ratsumiehensä aseisin ja puolen tunnin kuluttua hän näiden kanssa täyttää laukkaa ratsasti pitkin järven rantaa pohjoiseen Pyhälahtea kohden.

II.

Pirtissä, jossa Ilma asui, oli ainoastaan yksi huone, pieni ja pimeä. Tässä oli hän nyt elänyt lähes kaksi viikkoa, näkemättä muita, kuin ryssiä, kuulematta muita ääniä, kuin heidän. Tosi on, että ihminen onnettomuudessa saattaa tottua vähempään; niin oli ainakin Ilman käynyt. Kuinka usein oli hän tuntikaudet istunut paikallaan, katsellen noita paljaita savun mustaamia seiniä, tahi tuota nokista pesää, jossa kekäleitä vielä oli jälellä! Kuinka usein oli hän toivonut itselleen siipiä, joilla saattaisi lentää pimeästä vankeudestaan, ja kuinka usein olivat hänen valitushuutonsa äitinsä hänelle tuntemattomasta kohtalosta kaikuneet tässä huoneessa! Vaan ei kukaan tullut häntä vapaaksi laskemaan. Jos hän Margunoffilta pyysi päästäkseen vapaaksi, sai hän aina vastaukseksi "ei"; jos hän taas pyysi Kotschoffskyltä apua, ei hän tosin saanut samaa kovaa vastausta, vaan sen sijaan semmoisen, joka häntä tässä tilassa ei suuresti lohduttanut. Nuori kasakka-upsieri, näet, aina kun Ilma häneltä rukoili vapaaksi pääsemistä, sanoi:

"Vielä ei ole aika käsissä; meidän täytyy odottaa vielä."

Vaan kuinka kauan tämä odottaminen oli kestävä, sitä ei hän osannut sanoa, ja sentähden tämä epätietoisuus yöt päivät rasitti Ilmaa.

Samana iltana, kun Kotschoffsky ratsasti tuolle tutkimusretkelleen Pyhälahdelle, istui Ilma pienessä ikkunassa ajatuksissaan katsellen järven pintaa. Hänen katsantonsa oli ihmeteltävän tyyni, sillä hän oli nyt saanut erittäin tärkeän asian miettiäkseen, nimittäin pakoon lähtemisen. Tämä ajatus oli noussut häneen samana aamuna. Vaan kuinka oli tämä pakoon lähteminen tapahtuva, kun häntä niin kovasti vartioittiin? Hän koetti keksiä jotakin keinoa, vaan eipä mitään löytynyt. Jospa hän sentään olisi tänään saanut puhella Kotschoffskyn kanssa, olisi kenties jotakin valennut. Niin luuli hän, ja oikein hän luuli. Pienen pirtin ovella seisoi vahtimassa kasakka. Ilma ei ollut häntä ennen huomannut.

"Miksihän ei luutnantti ottanut häntä mukaansa!" ajatteli hän peittäen pienen päänsä käsillään. -- "Olisikohan hän tehnyt sen, että..."

Asekeleita kuului lähestyvän ikkunaan. Ilma vetäytyi vähän syrjään, vaan asettui taasen entiseen asemaansa, kun huomasi kasakan seisahtuvan ikkunan kohdalle. Sama mies oli usein ollut häntä vahtimassa, jonka tähden Ilma hyvin tunsi hänen.

"Hiljaa, hiljaa!" kuiskasi kasakka, kun huomasi tytön aikovan puhua -- "olkaa varovainen!"

Ilma säpsähti kuullessaan nämät sanat. Ne soivat hänen korvissaan kuin pelastuslaulu.

"Sekää!" sanoi kasakka ojentaen Ilmalle sukkelaan pienen kokoon käärityn paperin, ensin katseltuaan joka haaralle ympärilleen. -- "Lukekaa se ja käskekää sitten!"

Vapisevalla kädellä aukaisi Ilma tuon pienen kirjeen, joka vaan sisälsi nämät sanat:

"Jos tahdotte paeta, niin turvaitkaan vahtiin. Hän on luotettava mies.

K."

Millaisilla tunteilla Ilma luki nämät sanat, saattaa helposti ymmärtää. Hän tiesi nyt niiden olevan tuolta nuorelta kasakka-upsierilta, ja jos hän nyt olisi ollut saapuvilla, olisi hän langennut polvilleen hänen jalkainsa juureen. Nyt hän ymmärsi minkätähden Kotschoffsky, joka ennen joka päivä oli puhutellut häntä, tänään kokonaan oli väistänyt häntä. Se oli sentähden ettei Margunoff olisi aavistanut mitään pahaa. Ilossaan siitä, että pelastuksen aamu nyt oli koittanut, ei tuo kaunis vanki ollut tarpeeksi varoillaan, vaan puhui kova-äänisemmin, kuin tarpeellista olikaan. Vahti ensimmäiseksi huomasi tuon varomattomuuden, jonka seuraukset olisivat olleet kyllä pahat, koska Margunoff hiipivin askelin lähestyi, ja hän sanoi sentähden huolimattomasti nojaten itseään seinää vastaan.

"Vetäytykää syrjään, vaan hitaasti, ettei katteini, joka paraillaan tulee tänne, huomaa mitään. Minä luulen ettei hän vielä ole keksinyt meidän puhelevan."

Kasakan tyyni ääni rauhoitti Ilmankin, ja huolimatta Margunoffista, joka nopein askelin lähestyi, vetäytyi hän syrjään, vaan ei kauemmaksi, kuin että hyvin saattoi nähdä katteinin, Hän näytti vihaiselta ja usein leimahteli hänen silmissään niin kauheasti, että Ilma oikein tuli pahoille mielin.

"Hän tulee tänne", kuiskasi hän. -- "Minä otan häntä vastaan tyvenellä mielin."

Tuskin oli hän ehtinyt viimeiset saat sanoa, kun Margunoff astui sisään.

III.

"Hyvää iltaa, kaunis vankini!" tervehti Margunoff heittäen lakkinsa pirtin ainoalle tuolille. -- "Miltä yksinäisyys tuntuu?"

Ilma oli vaiti; hänen ainoa vastauksensa oli ylenkatseinen silmäys.

Margunoff sen käsitti, ja hän puri hammastaan. Hänen kylmä mielensä tyvennyys, pikaisesti katoava kuin pilven hattara, esti häntä ensi silmänräpäyksessä pahastumasta. Hän pakoitti hehkuvat tunteensa rauhoittumaan. Hän vielä toisen kerran kysyi samalla tavalla ja kun hän silloin sai saman vastauksen, sanoi hän:

"Sinä kohtaat minua uhalla. Etkö tunne minun valtaani?"

"Minä sen tunnen", vastasi vihdoin tyttö. -- "_Vaan minä en sitä pelkää_", lisäsi hän pannen painon joka sanalle.

Margunoff nyt kääntyi pois, sillä tuon kauniin vankinsa silmissä vallitseva levollisuus saattoi hänet hämille. Ei hän vielä koskaan ollut tavannut semmoista naista, sen hän nyt tunnusti, vaan juuri se seikka ärsytti häntä suurimpiin ponnistuksiin voittoa saadakseen. Hän sanoi sentähden, lähestyen Ilmaa, joka oli vetäytynyt enemmän seinälle:

"Oletko ajatellut ehdoitusta, jonka tein sinulle?"

"Olen."

"Oletko tarkkaan sitä miettinyt?"

"Olen."

"Ja mitä sinä siihen vastaat? Minä sen tahdon tietää vielä tänä iltana."

"Vastaukseni on sama, kuin ennenkin", vastasi Ilma kylmästi.

Margunoff puristi nyrkkiään; hänen tyynyytensä oli katoamaisillaan.

Eipä Ilmakaan ollut niin tyyni, kun koetti teeskennellä. Hän aavisti nyt mitä pahinta, ja hän oli valmis kohtaamaan, mitä vaan vastahansa oli tuleva, olkoon se mistä laadusta tahansa.

"Vaan ajattelepa, minkälaisia etuja sinulle tarjoon", sanoi Margunoff vallan toisella äänellä. "Saat kultaa ja kalliita kiviä, sillä sellaista on minulla yllin kyllin, ja kankaasta, mikä löytyy Gostinoi Dvorissa..."

"Lopettakaa jo!" huusi Ilma ja hohtava puna nousi poskilleen; "kaiken sen saat tarjota venäläiselle vaimolle, eikä Suomalaiselle, sillä hän sinua ja kultaasi ylenkatsoo."

Vaan katteini jatkoi, teeskennellen olleensa kuulematta Ilman sanoja:

"Minun palatsissani Vasilefski Ostrovissa olet sinä yksin hallitseva. Sinä saat loistaa hovissa ja jalkasi ei koskaan ole astuva likaiselle kadulle. Sinä saat ajella Nevskin prospektilla Pietarin komeimmissa vaunuissa, ja", jatkoi katteini väkisin tarttuen Ilman käteen, "sinua kaikki kadehtivat ja minä sinua jumaloitsen!"

Kiivaalla liikunnolla Ilma tempasi itsensä irti ja juoksi etäälle katteinista.

"Vaikkapa tarjoaisit minulle koko Pietarin, vaikkapa taitaisit asettaa minut valtaistuimelle, annan sinulle kumminkin kieltävän vastauksen!" -- vastasi Ilma ja purppura punaisina hohtivat hänen poskensa. "Mielummin, kuin sinun komeassa palatsissa, elän pienessä mökissä synnyinmaassani! Mitä luulet minun pitävän sinun vaunuistasi, kalleuksistasi! Niitä minä halveksin... Pois ryssä! Suomalainen tyttö ei sinuun konsanaan suostu."

Tähän asti oli Margunoff ollut merkillisen levollinen, vaan kun hän kuuli nämät pilkalliset sanat, silloin ei hän enään voinut hillitä itseään. Vuoroitellen kalveana ja punasena kiukusta, hyppäsi hän seisaalleen ja ennenkuin tyttö oli ehtinyt pois tieltä oli hän tarttunut hänen käsivarteensa.

"Polvillesi!" huusi hän vapisevalla äänellä. -- "Minä sinulle näytän, mitä on vastustella käskyjäni. Polvillesi, sanon!"

"En", sanoi Ilma yhtä tyynenä, kuin ennenkin, "Suomen tyttö ei käy polvilleen Venäläisen eteen."

"Etkö pelkää minua?" huusi Margunoff riehuten. "Etkö tiedä, että saatan ottaa sinulta vaikka hengen?"

"Ota vaan! Elämä ei minulle ole mistäkään arvosta, kun olet äidiltäni ryöstänyt sen", sanoi Ilma vapisevalla äänellä.

"Vai niin!" sanoi katteini pilkallisesti -- "elämä ei sinusta ole minkään arvoinen. No niinpä en minäkään siitä huoli. Sinä saat elää, vaan... hahahaaa... sinä saat elää minun luonani."

Ilma vapisi. Katteinin sanat häntä niin pelästyttivät, että hän oli vähällä käydä tainnoksiin.

"Sinä siis et tahdo minua seurata?" sanoi Margunoff taasen.

"En ikänäni."

"No hyvä. Sinun ei tarvitsekaan tulla kanssani Pietariin. Mutta muista, että tänä yönä morsiusvuoteemme valmistetaan tämän katon alla. Muutaman tunnin kuluttua palajan minä tänne jälleen."

Näin sanottuaan Margunoff läksi ovelle. Ilma, joka nyt käsitti onnettomuutensa laajuuden, syöksi kädet ristissä hänen luokseen, vaan katteini sysäsi ynseästi hänet luotaan ja katosi, pilkallisesti nauraen.

Ilma hoiperteli takaisin; silmissään kaikki musteni ja hän vaipui vuoteelleen. Mutta ei hän kauan siinä maannut, ennenkuin miehen ääni kuului pienestä akkunasta:

"Ylös, nyt on aika käsissä!"

Ilma hyppäsi ylös sekä meni akkunalle, jossa häntä kohtasivat vahtimassa olevan kasakan silmäykset, joissa hän selvään näki levottomuutta.

"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kuiskasi sotamies matalalla äänellä. -- "Meidän täytyy nyt, katteinin poissa ollessa, lähteä matkaamme."

"Eikö tämä olekaan mikään uni!" lausui Ilma, joka vielä oli puoleksi sekainnuksissaan Margunoffin sanoista. -- "Pääsenkö siis irti hänestä, joka tahtoo perikatoani?"

"Pääsette!" vastasi kasakka pikaisesti. -- "Vaan tehkää joutua, pukekaa yllenne nämä housut, tämä takki ja lakki ja vyöttäkää sapeli vyöllenne!"

Näin sanoessaan heitti vahti mainitut kapineet ovesta sisälle. Ilma hetken aikaa oli niin hämmästyksissään, ettei tiennyt mitä piti tekemän. Tosin olivat vaatteet nyt hänen edessään, vaan hän ei sentään oikein tiennyt uskaltaisiko jättää itsensä kasakan haltuun. Silloin Kotschoffskyn sanat juohtuivat hänelle mieleen, ja kaikki pelko hänestä katosi. Pian hän puki ylleen nuo välttämättömät esineet, sitoi vyön vyötäisilleen sekä läheni ovea. Hän säpsähti pelästyksestä, kun ovi, hänen siihen koskiessa, aukeni. Hän jo oli peräytymäisillään yrityksestään, kun kasakka, joka oli ollut oven takana lymyssä, astui esille sanoen:

"Oletteko valmis nyt?"

"Miksi ei ole ovi nyt lukittu?" kysyi Ilma hätäisesti.

"Vihan vimmoissaan ei katteini muistanut sitä lukita", vastasi kasakka. "Mutta tulkaa jo, jos tahdotte päästä vapaaksi."

Ilma ei nyt enään ollut kahdella mielin. Sykkivin sydämin astui hän pienelle pihalle. Ei kukaan, eipä itse Margunoffkaan olisi tässä valepuvussa tuntenut häntä. Ei muuta tarvinnut kuin rohkeutta, ja Ilma päätti säilyttää rohkeutensa aina pisimpään.

"Tulkaa nyt!" kuiskasi kasakka tarttuen Ilman käsivarteen. "Käyttäkää itseänne aivan kuin olisitte meidän miehiämme, jos joku vastahamme tulee, älkääkö pelätkö; kyllä minä takaan että onnistumme."

"Mutta missä katteini on, koska..."

"Hiljaa, hiljaa!" keskeytti häntä kasakka kiireisesti. "Me emme saa puhella, muuta kuin hätätilassa. Missä katteini on! Hän läksi äsken pienelle partioretkelle etelään päin, vaan, niinkuin tiedätte, piti hänen tuleman takaisin parin tunnin päästä ja että hän sanansa pitää, siitä saatte olla varma."

Ilmaa värisytti.

"Kiiruhtakaamme vaan", pyysi Ilma nöyrällä äänellä. "Voi hyvä Jumala, se kuin nyt olisi leirin ulkopuolella!"

"Olkaa huoletta!" kuiskasi kasakka. -- "Mitä päällysmieheni on minulle käskenyt, sen teen minä, vaikka saisin kuoleman palkakseni. Kasakan velvollisuus on totella."

"Luutnantinko käskystä sinä minun vapautat?"

"Niin!"

Kiitollisuuden huokaus nousi Ilman rinnasta. Hän tahtoi vielä enemmän puhua tuosta jalosta miehestä, joka oli ryhtynyt häntä pelastamaan, vaan Elka, se oli kasakan nimi, kielsi häntä sanaakaan hiiskahtamasta. Hän totteli ja kääri päällysvaatteensa lujemmin ruumiinsa ympäri.

Hämärä oli käynyt pimeämmäksi, jolloin eri esineet tulivat epäselvemmiksi. Usein luuli Ilma pienemmän puun väijyväksi ryssäksi, ja usein hän säpsähti nähdessään jonkun kiven kummalliset muodostukset. Eihän tuo ole ihmeellistä; mielensä kun oli kovin liikutettu, luuli hän näkevänsä vaaroja, missä ei niitä ollutkaan.

Pienessä leirissä, joka kumminkin, sen asujamiin katsoen, oli jotenkin laaja, oli kaikki hiljaa ja rauhaisaa, ja tämäpä tietysti teki paon helpommaksi. Elka kävi edellä ja kohta hänen jälessään Ilma, käsi miekan kahvassa, valmiina käyttämään tuota hänelle niin outoa asetta. Tuo nyt jo jotenkin varma pelastuksen toive teki hänen luonnollisen rohkeutensa suuremmaksi; kätensä ei enään vavissut ja kauniista sinisistä silmistään loisti luottamus, joka suuresti ilahutti Elkaa, joka kerta, kun hän katsahti taakseen pelastettavansa puoleen.

Niin olivat he tulleet leirin pohjoisimpaan päähän. Tähän asti eivät he olleet kohdanneet ainoatakaan ihmistä, ja Ilma luuli kaiken vaaran jo menneen ohi, kun kova ääni huusi.

"Kto tam!" (Ken siellä)

"Jumala ja tsaari!" vastasi Elka matalalla äänellä.

"Hyvä!" sanoi taasen vahti -- "vaan mitä!... Ethän sinä olekaan yksin!"

Ilma vapisi, vaan hänen onnekseen oli niin pimeä, ettei vahti sitä huomannut. Elka jatkoi:

"Tiedäthän, että luutnantti Kotschoffsky on vakojaretkellä?"

"No niin! Entä sitten?"

"Hänen viimeiset sanansa minulle olivat: Elka, minä ratsastan Pyhälahdelle päin, jonne luulen talonpoikain kotoutuneen. Ellen puolentoista tunnin kuluttua palaja, olen joutunut vangiksi. Lähe sinä silloin minua hakemaan ja kerro onnettomuuteni katteini Margunoffille, ja..."

"No niin; sinä olet menevä häntä hakemaan, vaan tämä, joka on seurassasi?"

"Kuule minua, houkkio!" sanoi Elka, vähän levotonna. -- "Ethän ole antanut minun puhua loppuun. Kuules mitä muuta luutnantti sanoi: 'Älä suinkaan lähde yksinäsi, sillä jos sinäkin joutuisit vangiksi, niin eihän sinusta olisi mitään apua. Ota sentähden mukahasi luotettava mies, kenen vaan tahdot.' Nämä olivat luutnantin sanat, kuuletko nyt."

"Kyllä kuulen!" vastasi vahti epäileväisesti -- "vaan minusta näyttää kumppanisi enemmän naiselta, kuin mieheltä. Minä tahdoin vaan..."

"Batschuska (ukkoseni)", keskeytti Elka taputtaen vanhaa sotamiestä olalle; -- "ajatteletko nuoruuttasi ja aikaa jolloin vaimosi vielä kantoi koschnikkaa? [Naimattomat naiset Venäjällä käyttävät koschnikkaa (päähuntua); nainneet vaan myssyä.] Niin, niin, olipa se aika minullekin onnellinen" -- jatkoi hän huo'aten -- "vaan juttelenpa minä tässä aikani hukkaan, vaikka luutnantti ehkä minua odottaa! Yö on, isäseni, viileä ja votka-tilkkanen ei olisi liikaa! Minulla on vaan yksi dvugrivenoi [= 20 kopekkaa. Tekijä.]; ota se, ja jääpihän siitä sentään vähän jälelle pivoksikin (olueksi)."

Vahti ojensi koneellisesti kättään ja Elka siihen pani ne muutamat rahansa, jotka hänellä oli.

"Bog stebää (Jumala kanssasi)!" kuiskasi hän pistäen rahat isoon taskuhunsa. "Tullos onnellisesti takaisin!"

Elka nyökäytti päätään, tarttui kalveen Ilman käsivarteen ja jatkoi matkaansa. Kun olivat vahdin kohdalla, kumarsi tämä itseään, tarkemmin nähdäkseen oudon kasvoja, vaan Elka, joka nyt huomasi ratkaisevan silmänräpäyksen olevan käsillä, sysäsi häntä vähän syrjään ja sanoi nauraen:

"Älä nyt ole lapsellinen, ukkoseni! Sinä olet jo liian vanha katsellaksesi kauniita kasvoja!"

Ja ennenkuin vanha vahti ehti tointua hämmästyksestään, olivat Elka ja hänen seurakumppalinsa kadonneet. Ukko kuunteli hetken aikaa tarkkaan, vaan kun ei kuullut mitään melua, asettui hän jälleen entiselle paikalleen totisilla kasvoilla lukien saamia rahojaan.

Puolen tunnin kuluttua seisoi vahti vielä paikallaan liikahtamatta itseään. Pienet rahakolikot piti hän vasemmassa kädessään ja oikealla piteli hän kivääriään. Olisi luullut hänen nukkuvan, niin alallaan hän seisoi. Vaan yhtäkkiä hän virkosi, sillä hänen tottunut silmänsä oli keksinyt ihmisiä olevan läheisyydessä; hän kuunteli metsään päin, joka jylhänä, mustana kohosi edessään, vaan siellä oli kaikki hiljaa. Tuo melu oli siis leiristä. Ukko ei asiaa ehtinyt kauan ajatella, sillä ennen pikaa ympäröi häntä joukko sotamiehiä, hänen omia kumppaniaan. Vaan kuinka hän ällistyi, kun katteini Margunoff, joka oli palannut, ennenkuin oli odotettu, astui etehensä kysyen vihaisella äänellä:

"Onko kasakka Elka mennyt tästä?"

"On, armollinen herra."

"Oliko hänellä ketään seurassa?"

"Oli."

"Nainenko?"

"Ei, vaan mies."

Margunoff näytti neuvottomalta. Hetken mietittyään kysyi hän taasen:

"Oletko varma, että oli mies eikä vaimo?"

"Kyllähän Elkan seurakumppani oli miehen vaatteissa", vastasi vahti. "Vaan oli itsenikin mielestä kummallista, ett'en saanut nähdä hänen kasvojaan; minä..."

"Hyvä, hyvä!" huusi Margunoff polkien maata. -- "Hän on paennut! Voi Kotschoffsky, sen saat kalliisti maksaa! Sotamiehet", jatkoi hän osoittaen vahtia, joka kalveana ja suorana seisoi edessään, -- "antakaa tuolle kaksikymmentä viisi paria vitsoja! Paikalla!"

Alla päin seurasi vahti vartioitaan, itsekseen puhuen:

"Yksi dvugrivenoi kahdestakymmenestä viidestä vitsaparista; se on sentään liian pieni maksu!"

Margunoff, asetettuaan kaksi uutta vahtia poisviedyn sijaan, otti muutamia miehiä mukaansa ja katosi metsään, samaan suuntaan minne Elka ja Ilma olivat paenneet.

Kun pakolaiset onnellisesti olivat päässeet vahdin ohitse, huokasi Ilma syvään. Minne hän katsoi, näki hän vaan synkän metsän. Häntä värisytti, kun hän nyt oli yksinään kasakan kanssa sen helmassa. Vaan hänen pelkonsa asettui kokonaan, kun tämä sanoi:

"Nyt olemme melkein pelastetut, ja nyt saatan teille kertoa luutnantti Kotschoffskyn tahdon."

"Kerro, kerro!" sanoi Ilma ja hieno puna nousi hänen poskilleen, kun hän kuuli tuon nuoren kasakkaluutnantin nimeä mainittavan.

"Näin sanoi hän minulle, ratsastaessaan pois: 'Elka, sinä tiedät minun pitävän tuosta kauniista Suomalais-tytöstä. Tahtoisin mielelläni, että hän jäisi meidän luoksemme, vaan Margunoffin tähden ei hän saa jäädä, sillä sille hän on liian hyvä. Jos sinä tänä yönä taidat vapauttaa hänet, annan minä sinulle ja sinun jälkeisillesi sen pienen maatilkan, joka minulla on, ja jolla sinä asut Donin rannalla. Sinun pitää koettaman viedä hänet syrjäteitä myöten Pyhälahdelle, ja siellä minä kyllä sinut saatan suojaan Suomalaisia vastaan. Minä en enään saa häntä nähdä koko sodan aikana, vaan sano hänelle, että minä, kun se on loppunut, ystävänään tulen hänen kotiinsa.' Ne sanat sanoi hän, niin totta kuin tahdon autuaaksi tulla."

Jos olisi metsässä ollut valoisampaa, olisi Elka saanut nähdä, kuinka väleen ruusut Ilman poskilla muuttuivat liljoiksi, ja kuinka raskaasti hänen povensa paisueli. Nyt ei hän nähnyt mitään.

"Vie minut sitten Pyhälahdelle", kuiskasi tyttö, tarttuen Elkan paksuihin käsiin. -- "Siellä kenties saan tietää, elääkö armas äitini vielä, vai ei."

"Voitteko käydä sen matkan niin pian, kuin tarvitsisi?" kysyi Elka osaa ottavaisesti.

"Voin", vastasi Ilma matalalla äänellä, -- "vaikkapa tie olisi toisen verran pitempi."

"Eteenpäin siis!" käski kasakka, -- "pysykää vain jälissäni!"