Part 3

Pitkä-Juhani vei heidät pienen nuotio-tulen ääreen, joka oli sytytetty yhteen murroksen kulmaan. Tämän valkean ääreen olivat vaimot saaneet asettua, jotta eivät olisi miesten tiellä taistellessa. Kun rouva Herner ja Ilma astuivat esille, nousivat naiset seisaalleen, ja kuuluva hälinä kävi heidän seassan. Melkein jokainen heistä tunsi äskentulleet.

"Se on kersantti Hernerin leski", sanoi eräs vaimo.

"Pohjanmaan helmi", lausui toinen puoleksi itsekseen, katsellen Ilmaa uteliailla, vähän levottomilla silmäyksillä.

"Rouva parka!" kuiskasi kolmas, sääliväisesti pudistaen päätään. "Eikö hänellä ole ollut kylliksi surua jo miehensä kuoltua, ilman että vielä sai uusia!"

Näillä ja samankaltaisilla lauseilla he säälivät rouva Herneriä ja hänen tytärtään, kunnes uni tukitsi heidän suunsa.

* * * * *

Keskiyö oli jo käsissä ja metsässä oli kaikki hiljaa kuin haudassa. Ei linnun laulua kuulunut, ainoastaan käärme luikerteli melkein äänettä maahan varistuneiden lehtien yli, väijyen lukemattomia matelijoita, joita pensastossa vilisi.

Murroksen suojasta läksi kohta, kun kello oli ilmoittanut keskiyön tulleen, neljä miestä, varustettuina aseilla aina hampaisin saakka. Ne olivat Pitkä-Juhani, Mikko sekä kaksi tanakkaa miestä. Sukkelina, kuin kissat, hiipivät he puitten välitse, ja puhuivat harvoin keskenään, ainakaan ei alussa. Vaan kun olivat ehtineet lähimmäisen vahdin ohitse, jolta saivat tietää, että metsä oli tyhjä vihollisista, eivät he enään olleet niin harva-sanaiset, vaan juttelivat rohkeasti.

"Sinä siis luulet sotamiesten vielä makaavan paikallaan?" kysyi Pitkä-Juhani pikaisesti, kääntyen Mikkoon, joka vieressään astui. Nuo toiset kaksi astuivat heidän jälissään.

"Luulen, niin totta kuin he olivat päissään", vastasi Mikko matalalla äänellä. -- "Se hutikka ei heistä lähde niin pian."

Pitkä-Juhani nyökäytti hänelle päätään, ja he jatkoivat matkaansa pitkään aikaan sanaakaan hiiskahtamatta. Vihdoin kuiskasi Mikko, seisahduttuaan äkkiä.

"Nyt ei meillä enään ole pitkää matkaa. Antakaa minun käydä edellä!"

Pitkä-Juhani, joka aina, kun jotakin oli aikeissa tehdä, oli harva-sanainen, nytkin taas nyökäytti päätään.

Äkkiä heittäysi Mikko maahan, rupesi kömpimään eteenpäin, jolloin hän tarkkaan käytti kaikellaista varovaisuutta. Milloin hän juoksi eteenpäin nelin-ryömin, milloin taas makasi paikallaan liikahtamatta itseään, kuunnellen tarkkaan. Hän kuuli ainoastaan yö-tuulen suhinan puissa ja pensaissa, ja sillä välin, välistä etäämmältä, välistä lähemmältä, tarhapöllön huudon.

"Emmekö jo kohta ole perillä?" kysyi Pitkä-Juhani, joka kävi Mikon jälkiä, ja jonka mielestä kulku kävi liian hitaasti.

"Paikalla", sanoi Mikko matalalla äänellä. "Kas nyt tunnen pensaston; tuolla he ovat. Eteenpäin nyt, mutta varovaisesti. Minä näen mustan esineen hiljaa liikkuvan tuolla. Se on luultavasti toinen vangistamme, joka on herännyt."

Pieni avonainen paikka eroitti Suomalaiset tuosta mustasta esineestä. Jo oli Mikko muutamia kyynäriä pensastosta tällä avopaikalla, kun korkea ääni suoraan edessään huusi:

"Kto tam!" (ken siellä.)

Jos olisi kaatanut Mikon päälle ämpärillisen jääkylmää vettä, ei hän olisi enemmän hämmästynyt, kun nyt. Hän jäi kumminkin makaamaan paikalleen nähdessään mustan esineen liikkuvan. Hänen takanaan makasi Pitkä-Juhani, pää puoleksi pensastosta ulkona.

"Minä arvaan hänen petoksensa", ajatteli Pitkä-Juhani, irroittaen veitsen tuestaan. -- "Kyllä minä hänelle annan!"

Tuo musta esine läheni varovilla askelilla, haperoiden edellään jollakin esineellä, joka näytti kivääriltä, joka se olikin. Tultuaan Mikon luo, joka makasi kuin kuollut, huusi hän vielä kerran hänelle sanat: "Kto tam!" saamatta mitään vastausta. Silloin ryssä, sillä ryssä hän oli, kumartui alas Mikkoon, jonka kaulukseen hän kävi koettaakseen kääntää häntä selälleen. Sitä tehdessään joutui hän selin seisomaan Pitkää-Juhania vastaan, joka käärmeen notkeudella oli kömpinyt pensastosta esille. Vihdoin onnistui ryssälle kääntää Mikkoa sen verran, että näki hänen kasvonsa. Samassa hän säpsähti, hypähti huudolla muutaman askeleen taaksepäin, vaan kaatui silloin Pitkää-Juhania vasten, joka nyt oli hiipinyt aivan hänen luokseen. Taistelu tietysti ei tullut pitkälliseksi, kun ryssä, joka oli joutunut aivan hämille, ei osannut käyttää sapeliaan. Hetkisen kestäneen painiskelemisen perästä kaatui hän maahan Pitkän-Juhanin veitsen lävistämänä. Ryssän kaatuessa, kun tuskan-huutonsa vielä eivät olleet loppuneet, rupesi joka haaralla pensaissa kahattelemaan. Nytpä Suomalaiset tiesivätkin missä vihollisensa olivat. Pyssy, joka laukaistiin ja jonka kuula katkaisi erään lähellä seisovan puun oksia, siroittaen ne ympäri, näyttikin Suomalaisille kokonaisen pitkän rivin jääkäreitä, jotka varovaisilla askeleilla marssivat heitä kohden.

"Täyttä juoksua takaisin!" komensi Pitkä-Juhani. -- "Tänä yönä saamme puolustaa murrostamme!"

Nopein askelin Suomalaiset riensivät metsän läpi, ja tulivat paraasen aikaan herättämään talonpojat ja valmistamaan heidät taisteluun.

Katteini Margunoff, joka luuli metsän olevan täynnä Suomalaisia, ei tohtinut rientää niin nopeasti, ja senpätähden hän vasta päivän koitteessa saapui murroksen luo.

V

Öinen taistelu! Kauhua herättävät nuo sanat; verinen on taistelu erittäinkin metsässä, jossa tuhannet esteet yhdessä pimeyden kanssa ovat taistelijain häiriöksi.

Taistelu, joka päivän-koitteessa riehui murroksen luona, oli verinen kummin puolin. Suomalaiset puolustivat itseään urheasti ja yhtä urhoollinen oli Margunoffinkin päällekarkaus. Maahan kaadettujen puitten yli kiipesivät jääkärit ja kasakat, jotka viimemainitut olivat nousseet ratsailta, rohkeudella, minkä nämä sotamiehet usein osoittivat. Väärin olisi sanoa Venäläisten ylipäänsä olleen pelkureita; päinvastoin historijoitsijat aina kiittävät heidän urhollisuuttaan, joka tosin ei ollut niin kestävä, kuin Suomalaisten, vaan jolle kumminkin pitää antaa oikea arvonsa.

Niin olivat he ehtineet tuon puumuurin juurelle, vaan siinäpä heitä kohtasi hurja vastustus. Pitkävartisilla kirveillä, pajuneteilla, viikatteilla ja nuijilla tulivat talonpojat heidän vastaansa, ja moni jääkäri, moni kasakka syöksi halaistulla päällä tahi lävistetyllä rinnalla maahan. Margunoff itse johti jääkäreitä, Kotschoffsky kasakoita. Edellistä vastaan seisoi Pitkä-Juhani, heiluttaen julmaa nuijaa, jonka itse oli tehnyt, ja venäläinen katteini oli useimman kerran vähällä saada maistaa jättiläismäisen Pohjalaisen iskua; jälkimäistä vastaan puolusti Mikko urheasti paikkaansa.

Naisten tila tietysti ei ollut paraimpia. Tungettuina kokoon yhteen kulmaan, likellä sitä paikkaa, missä Mikko taisteli, tyrkkivät talonpojat, jotka hyörivät ja pyörivät joka taholla, usein tietämättä olivatko ystäväin vai vihollisten seassa, heidät milloin minnekin.

Rouva Herner oli enemmän kuollut, kuin elossa; Ilma sitä vastaan ei vielä ollut kadottanut rohkeuttansa ja voimaansa. Mistä hän ne sai, sitä ei hän itsekään tiennyt, eikä tässä ollutkaan aikaa ajatella sitä. Pienestä viinapullosta, jonka oli saanut Pitkältä-Juhanilta, kasteli hän ehtimiseen kalvaan äitinsä huulia ja antoi muillekin tarvitseville sen verran kuin riitti. Moni kiitollinen katsanto, monta siunaavaa sanaa, moni ystävällinen käden-puristus palkitsi tuon nuoren tytön auttavaisuuden. Vaan ei hän sitä ajatellut, hän vaan ajatteli tarvetta.

Puolen tuntia oli taistelu lakkaamatta riehunut, ja vielä ei olleet nuo säännöllisesti harjoitetut sotamiehet voittaneet palaakaan tuosta puisesta muurista, jota talonpojat puolustivat. Vaan nämät talonpojat olivatkin Pohjalaisia, niiden veljiä ja poikia, jotka olivat taistelleet Kolmannen Kustaan lippujen alla, sekä nyt kestävässä sodassa Pulkkilassa, Alavuudella sekä useissa muissa taisteluissa. Margunoff oli vetäinyt takaisin, samoin Kotschoffskykin.

"Minä en enään kuule taistelua", sanoi rouva Herner vavisten, ja katseli ympärilleen aroilla silmäyksillä; "ovatko ryssät jo vetäytyneet takaisin?"

"Ovat hetkeksi", vastasi Pitkä-Juhani, joka verisenä ja rikkirevityillä vaatteilla seisoi vaimojoukon edessä, ja muinaisajan uroonnäköisenä nojasi itseään nuijaan. -- "Vaan eipä kestä kauan ennenkuin he taasen ovat kimpussamme. Nytpä sentään taidamme paremmin puolustaa itseämme, sillä päivä on valennut."

Niin olikin. Puiden latvat olivat alkaneet loistaa veripunaisesta aamuruskosta, ja puiden välillä ei enää vallinnut hämärä. Valon tultua saattoi nyt nähdä edemmäksikin, kuin muutaman sylen päähän; koko tappelukentän nyt näki. Muurin ulkopuolella makasi hujan hajan Venäläisiä ja Suomalaisia enemmän kuin sen sisäpuolella. Selvään toki näki Venäläisten kadottaneen enemmän väkeä.

Yhtäkkiä kuului metsästä kimakka pillin-ääni; Venäläisten rivit lähestyivät taasen; taistelu alkoi uudelleen, vaan tällä kertaa säännöllisemmästi kuin äsken.

"Tänne, toverit!" huusi Mikko, joka, kuten äskenkin, seisoi Kotschoffskya vastaan. -- "Minä en voi..."

Hän ei saanut puhua loppuun, sillä pyssynluoti heitti hänet alas muurilta. Raskaalla huokauksella vieri hän alas ja seisahtui vasta rouva Hernerin jalkain juureen. Tämä kiljasi kauhistuksesta ja hoiperteli pois. Mutta Ilma, tuo ruumiillisesti heikko tyttö, veti, kahden muun vaimo-ihmisen kanssa, tainnoksiin menneen Mikon syrjempään, tutkiakseen hänen haavaansa.

Samassa silmänräpäyksessä, kuin Mikko kaatui, astui luutnantti Kotschoffsky muurin ylimmäiselle reunalle. Voittajan riemuitseva hymy näkyi hänen huulillaan, kun hän heilutti raskasta miekkaansa päänsä yli. Mutta tämä hymyily oli vähällä tulla hänen viimeiseksi hymyilykseen, sillä terävä viikate kohosi hänen ylitsensä, vaan seisahtui puolessa välissä ja putosi helisten ryssäin puolelle, jotka riemu-huudoilla ottivat tuota voittomerkkiä vastaan. Viikatemies itse sitä vastaan kaatui suinpäin murroksen sisäpuolelle; pyssynluoti oli lävistänyt hänen päänsä. Turhaan talonpojat juoksivat paikalle; jalkasialta, jonka Kotschoffsky sai muurilla, ei hän enää luopunut, vaikka kohta tilansa oli vaikea ja vaarallinen. Vaan kun Margunoff näki puolueistensa menestyksen, ja Pitkä-Juhani miestensä vastoinkäymisen, riensivät molemmat samalla paikalle, edellinen tekemään voittoa täydelliseksi, jälkimäinen sitä häneltä estämään.

Hetken nuo molemmat uroot seisoivat vastakkain. Margunoff nosti miekkaansa ja Pitkä-Juhani nuijaansa, vaan kumpaisenkaan isku ei saattanut siihen, johon se oli ai'ottu, sillä Margunoff, vähän ajateltuaan, vetäytyikin takaisin.

"Hän pelkää nuijaani!" huusi Pitkä-Juhani iskien nuijallaan erästä jääkäriä, joka paikalla kaatui muurilta omaistensa puolelle.

Tuo nuori kasakka taisteli urhoollisesti talonpoikia vastaan, jotka kovasti häntä ahdistivat; hänen mustat silmänsä välähtivät taiston-halusta ja minne hänen miekkansa sattui, siihen syviä merkkiä jäi. Hänen hoikka ja Donin kasakalle omituisen pitkä vartalonsa näkyi yli kaikkein muitten murroksen harjalla taistelevain; luodit lensivät suhisten hänen ympärillään, voimakkaimmat iskut tähdättiin häneen, vaan haavattomaksi hän jäi. Hänen silmänsä näyttivät hakevan jotakin esinettä, ja ne sen löysivät. Hänen silmänsä kohtasivat Ilman ja heikko puna nousi hänen poskilleen. Tietämättä minkä tähden katsahti hän Margunoffin puoleen, joka, nojaten murrosta vastaan muutamia kyynäriä hänestä, myöskin katseli nuorta tyttöä, vaan aivan toisilla silmillä. Kotschoffsky ymmärsi Margunoffin silmäykset, ja siitä hän vielä enemmän vahvistui luulossa, että Ilma olisi hukassa, jos hän joutuisi katteinin käsiin. Vaan millä lailla hän pelastaisi tytön, jos Margunoff pääsisi voitolle? Tämä ajatus lensi salaman tavalla hänen aivoissansa ja melkein samassa hän sai sille vastauksen joka kerta katsahtaessaan Margunoffiin, seuraten hänen askeleitaan. Tämä hänelle olikin helppoa, koska hän oli saanut käskyn yhä seurata katteinin väkeä. Tässä silmänräpäyksessä ei hän kumminkaan tainnut lähemmin asiata ajatella, sillä talonpojat syöksivät vimmoissaan häntä vastaan, ja ennenkuin oikein tiesikään, olivat he jo lykänneet hänen maahan paikaltaan. Notkea, kuin oli, hyppäsi hän kumminkin silmänräpäyksessä jälleen ylös ja aikoi juuri huutaa sotamiehilleen kehoitussanoja, kun Margunoffin voimakas ääni kuului pauhusta:

"Operot!" (eteenpäin!)

Margunoff itse hyppäsi murrokselle; sotamiehensä seurasivat jälessään. Talonpoikain täytyi peräytyä tuosta voimakkaasta päällekarkauksesta. Turhaan kiroili Pitkä-Juhani, turhaan hän heilutteli suurta nuijaansa; hänen omat miehensä vetivät hänet pois paikaltaan. Venäläiset syöksivät murroksen sisälle; Margunoff ja Kotschoffsky olivat etunenässä. Molemmat kääntyivät paikalle, missä vaimot olivat.

Näiden huulilta kuului, kuin yhdestä suusta, hädän- ja tuskanhuuto. Ilma ja hänen äitinsä syleilivät toinen toistansa hellästi, vaan ei kumpikaan osannut sanaakaan sanoa. Silloin näkivät he mustan, suuren vartalon edessään; se oli Pitkä-Juhani. Hän kääntyi ympäri, katseli hetken aikaa itkeviä vaimoja ja näkyi tahtovan sanoa jotakin, vaan siihen ei enään ollut tilaisuutta, sillä ryssät olivat samassa silmänräpäyksessä kimpussaan.

"Pane aseesi pois!" huusi Margunoff lähestyen Pitkää-Juhania; -- "etkö näe, kuinka miehesi pakenevat?"

Pitkä-Juhani puri hammastansa kiukusta, nähdessään talonpoikain kiipeilevän murroksen yli toiselle puolelle, päästäkseen siellä turvaan, vaan hän kumminkin vastasi tyynellä äänellä:

"Minä antaun, jos annat vaimojen vapaasti lähteä matkaansa."

"Kaikkein vaimojenko?" kysyi Margunoff, luoden silmänsä Ilmaan, että tämä vapisi.

"Niin, kaikkein!" oli Pitkä-Juhanin lyhyt vastaus.

"Eipä niinkään", vastasi Margunoff ivaten, "kaikki muut, paitsi kaksi, pääsevät."

"No, niinpä minä taistelen niinkauan, kuin voin!" sanoi tuo iso Suomalainen katkerasti, kohoittaen nuijaansa.

Nytkö iskettiin ja lyötiin: kauhea oli häiriö; kaatuvia Ryssiä ja Suomalaisia, pakenevia ja takaa-ajavia, voivottelevia vaimoja; laukauksia, ruudinsavua ja mitä hirmuisin tunko, kas siinä taistelun loppu. Harjaantuneilla sotamiehillään Margunoff pääsi voitolle, vaan kalliisti ostettu se voitto oli. Tuskin puolet miehistään oli jälellä; sekä murroksen sisä- että ulkopuolella oli kokonaisia läjiä, kuolleita ja kuolevia sekaisin.

Se, joka kauimman ajan kesti, oli Pitkä-Juhani. Yksi ystävistään toisensa perään kaatui, vaan hän toki seisoi paikallaan heiluttaen suurta nuijaansa täysin voimin.

"Herkeä jo!" -- sanoi Margunoff, "niin säästät henkesi!"

"Ei Suomalainen henkeänsä ota lahjaksi Ryssältä", vastasi Pitkä-Juhani, iskien nuijansa Margunoffia kohden, vaan tämä väistyi syrjään, ja sen sijaan eräs jääkäri, johon nuija sattui, halaistulla päällä vaipui maahan.

Samassa kuului pyssyn laukaus; Pitkä-Juhani horjui syrjään, vaan nousi jälleen pystyyn ja kohotti taasen nuijaansa Kotschoffskya kohden. Tuo nuori kasakka näytti olevan kuoleman oma, sillä tungossa ei hän päässyt eteen- eikä taaksepäin. Hänen silmäyksensä hakivat Ilmaa, vaan sitä ei ne nyt löytäneet, sillä tämä oli hoitamassa äitiään. Väkevällä ponnistuksella pakoitti hän takanansa seisovat sotamiehet väistymään, ja tämä hänen onnensa! isku ei sattunut häneen.

Toinen laukaus pamahti; luoti lensi Pitkän-Juhanin pään ohitse ja sattui rouva Herneriä rintaan. Onneton sydäntä särkevällä kiljauksella kaatui selälleen. Toinen kiljaus kohta sen jälkeen kuului; se oli Pitkän-Juhanin, joka myöskin kaatui, vetäen Margunoffin, jonka miekka oli lävistänyt hänen rintansa, mukanaan nurin. Katteini toki pian jälleen pääsi jaloilleen, veti vastustajansa rinnasta miekkansa ulos ja juoksi Ilman luo, joka melkein tainnoksissa makasi äitinsä vieressä.

"Tule!" huusi hän tarttuen Ilman käsivarteen. Tyttö koetti kaikin voimin irroittaa itsensä hänen käsistään, vaan turhaan.

"Tule!" suhisi Margunoff vielä kerran -- "kun kerran olen sinun saanut käsihini, en sinua niin pian päästä."

Heikko kiljahdus kuului Ilman huulilta, ja hän kävi tainnoksiin. Huolimatta toisten naisten rukouksista ja valitushuudoista otti Margunoff Ilman käsivarrelleen sekä kantoi hänen pois sieltä. Tultuaan tuon siellä täällä rikkimurretun puumuurin luo, kohtasi häntä Kotschoffsky. Kasakan silmät hehkuivat vihasta, ja hän oli vähällä paljastaa miekkansa naisenryöstäjää vastaan. Vaan hän hillitsi vihansa, katsoi ylenkatseellisesti Margunoffiin ja läksi toisaalle itsekseen jupisten:

"Älä vielä iloitse; minä sinun askeleesi vartioitsen."

Lappajärvellä.

I.

Murhat, tulipoltot ja ryöstöt osoittivat tien, jota Margunoff kulki Lappajärvelle, jossa hän odotti suurempaa saalista näillä seuduilla, joilla sota vielä ei ollut erittäin tuhoa levittänyt. Hän oli saanut tietää että mainitun järven rannalla olevain pitäjäin asukkaat olivat valmistaineet tekemään hänelle vastarintaa. Uhka-mielinen, kuin oli, luuli hän niillä sotamiehillä, joita hän johti, voivansa asettautua minkälaista talonpoikajoukkoa vastaan tahansa. Murroksen luona saamasta voitostaan oli hän ruvennut ylenkatsomaan talonpoikia, eikä hän enää levähdyspaikoilla huolinut asettaa tavallisia vahtiakaan. Kaikkialta, missä hän kulki, pakeni asukkaat, jättäen kotinsa ryöstettäviksi. Suuri olikin sentähden saalis, jonka oli saanut, kun hän muutamana aamuna auringon noustessa tuli Lappajärvelle. Tähän hän asettui leiriin, varustaen sen niin hyvin, kuin voi, ja valmisti itsensä lähtemään pienelle partioretkelle järvelle. Vaan eipä tuosta retkestä tullutkaan mitään, sillä asukkaat olivat piiloittaneet jok'ainoan veneen ja niin hyvin, että Margunoff kaksi päivää tarkkaan haettuansa ei löytänyt ainoatakaan. Suutuksissaan palasi hän leiriinsä päättäen odottaa sopivampaa tilaisuutta.

Näin oli neljätoista päivää kulunut. Ei mitään talonpoikaista sotajoukkoa näkynyt; ei yhtään venettä ollut löytynyt. Margunoff oli vimmoissaan. Kotschoffskylle hän harvoin ajatuksensa lausui, sillä hän huomasi selvään, että hänellä kasakassa oli kilpakosija. Joka kerta, kun tilaisuutta oli, lähetti hän sentähden hänen partioretkelle. Kotschoffsky totteli vasten tahtoansa, kiiruhti toimittamaan tehtävänsä ja oli aina pikemmin takasin, kuin Margunoff aavistikaan. Katteini ei kumminkaan vielä tahtonut rikkoa ystävyyttään kasakkaa kohtaan, sillä hän tiesi tämän avun itselleen olevan välttämättömän. Ratsuväettä hän helposti olisi tullut voitetuksi. Hän sentähden hillitsi vihansa, osoitti kasakkaa kohtaan ulkonäköisen ystävyyden, toki ei liian usein, vaan vannoi sillä välin kostoa ja kuolemaa hänelle. Kotschoffsky puolestaan hyvin huomasi Margunoffin mielen, vaan ei hän koskaan sanallakaan siihen viitannut. Salassa hän sentään iloitsi vallasta, joka hänellä oli kilpailijansa yli.

Ja Ilma, kuinka on hänen laitansa? kysyy lukija.

Enemmän kuolleena, kuin elävänä täytyi hänen, kahden sotamiehen, väliste itse Margunoffin, vartioitsemana, seurata Venäläisiä heidän kulkiessaan läpi metsien ja louhikko-maiden. Äidin epätietoista kohtaloa ajatella oli hänestä kauheata; silmänsä loiste katosi ja hienot poskensa kelmenivät. Margunoff oli hänen silmissään äitinsä murhaaja, ja koko hänen heikko ruumiinsa vapisi, kun hän seisoi hänen edessään. Pohjanmaan helmi oli nyt melkein muuttunut varjoksi, liljaksi, jonka ensimäinen kovempi tuuli oli taittava.

Silloin, näinä synkkinä hetkinä, ja muulloinkin, seisoi tuo nuori kasakkaupsieri hänen vieressään rohkaisten hänen mieltään. Alussa Ilma sysäsi hänet pois luotaan, sillä hän näki hänessä niinkuin kaikessa, millä oli ryssän nimi, ainoastaan petosta, ja hän oli monta kertaa vähällä kirota häntä. Vaan kuinka olikaan, ja sen tarkka ihmistuntija ratkaiskoon ja selittäköön, oli vieraan ääni liian lempeä ja totinen, saattaakseen olla perinpohjin kavalan ja viekkaan ihmisen; hän tuli katsoneeksi syvemmälle Kotschoffskyn silmiin, ja silloin pieni valon säde leimahti hänen surusta synkeään sydämmeensä. Vähitellen hän enemmän ja enemmän kuunteli hänen sanojaan ja kun hän kerran näki kasakan ja Margunoffin yhdessä ja silloin huomasi edellisen kasvoissa moitetta, kun jälkimäinen hänelle ärjäsi, silloin hän myös rupesi oikein panemaan luottamuksensa Donin aromaiden poikaan. Ja vähitellen luuli hän, vaikka tuo kenties vaan tuli mielenkuvituksesta, Kotschoffskyn silmissä lukevansa synkkää surumielisyyttä, joka kerta kun hän häneen katsoi. Tuota Ilma rupesi mietiskelemään, vaan ei hän mihinkään päätökseen tullut, sillä hänen ajatuksensa olivat aivan sekauksissa. Eräs seikka, joka melkein joka päivä tapahtui kumminkin enemmän, kuin muut, oli hänelle silmiin pistävä. Kun joku Margunoffin jääkäreistä ei ollut sen mökin tahi teltin edessä, jossa hän sai asua, kohdeltiin häntä aina pilkalla ja ivalla ja sangen usein sai hän kuulla herjaus sanoja, jotka selvään osoittivat, mitä oli tapahtuva. Hän vapisi ja hiipi syrjäiseen nurkkaan, johon herjaajan ääni ei kuulunut, ja kuumat kyyneleet valuivat hänen poskiaan myöten maahan. Väliste kumminkin sattui kasakka olemaan vahtimassa. Toisin oli silloin kaikki. Vahtinsa, niin usein kuin saattoi, koetti saada hänelle mukavuuksia, ja, mikä parasta oli, hänen käytöksensä sekä puheensa vahdittavaansa kohtaan oli semmoinen, että se kokonaan lohdutti häntä. Muistaa täytyy, että kasakat ovat hyvin erilaisia. Uralin kasakat, jotka ovat vartaloltaan suuria ja alkujaan tartarilaista kansaa, ovat villejä ja raivoisia, ja nämäpä melkein aina olivat syypäät kaikkiin julmiin hävityksiin ja kauheampiin murhiin. Donin kasakat sitä vastaan, jotka ovat vähäruumiisia ja hiukan villejä, ovat oikeastaan Puolalaisia, ja heillä on vielä tänäkin päivänä jälellä vähäisen ritarimaisuutta, jonka ovat esi-isiltään perineet. Koko Suomessa, vaan erittäinkin Pohjanmaalla, kehutaan Donin kasakoita urhoollisiksi ja kohteliaiksi. Kulneff oli Donilainen kasakka, ja häntäpä, syystä kyllä, pidetään tämän sodan ritarillisimpana sotijana.

Eräänä päivänä oli Ilma kysynyt eräältä kasakalta, miksi häntä niin eri tavalla kohdeltiin, ja tämä oli silloin vastannut:

"Luutnantti Kotschoffsky tahtoo niin."

Me tiedämme naisen sydämen olevan herkemmän, kuin miehen, tunteille, ja erittäinkin hyville.

Vaikka surunsa olikin raskas, tunsi hän kumminkin ikäänkuin lämpöisen virran juoksevan suonissaan kuullessaan tämän kasakan vastauksen, ja seuraus siitä oli tuo syvä kiitollisuus, jonka saattoi lukea hänen silmissään, kun hän vähän myöhemmin kohtasi Kotschoffskyn. Hän ei puhjennut kauniisin kiitossanoihin, vaan hiljainen "kiitos" oli, ystävällisen silmäyksen kanssa, hänen ainoa sanansa.

Tuo oli kyllin suuri palkinto Kotschoffskylle, ja kun hän kohta sen jälkeen erkani Ilmasta, ajatteli hän:

"Käyköön minulle kuinka tahansa; Margunoffin sylissä ei tyttö koskaan ole lepäävä."

Muutamalla pitkälle järveen menevällä niemellä, jossa paksu metsä kasvoi aina veden rajaan saakka, istui eräänä iltana auringon lasketessa Margunoff. Järven pinta oli kirkas kuin peili ja laskevan auringon purppura-säteet kultasivat sen; pienten saarien puut ja kivet kuvastivat itseään sen helmassa nyt, yhtä elotonna kuin kymmeniä vuosia sitten; tuolloin, tällöin pisti kala päänsä veden pinnan yläpuolelle, luultavasti katsellakseen muutaman sekunnin kuluessa yläilmojakin. Tämä ilta oli rauhallinen ja kaunis, kuin naisen puhtain aatos.

Margunoff istui kivellä niin lähellä vedenrajaa, ettei hän tarvinnut muuta, kuin ojentaa jalkansa päästäkseen veteen. Hän oli totinen mieleltään, melkeinpä vihoissaan, sen näki selvään rypistyneistä silmäkulmistaan sekä katsannostaan, jossa vähän väliä uhkauksen leimaus välähti.