Part 1

POHJANMAAN HELMI

Romantillinen kertomus vuoden 1808 sodasta

Kirj.

J. O. ÅBERG

Suomentanut

J. F. Hagfors

Porvoossa, Werner Söderström, 1878.

SISÄLLYS:

Koti ja murros. Lappajärvellä.

Koti ja murros.

I.

Tuon pienen Alajärven-joen rannalle, joka yhdistää Lappa- ja Ala-järvet Pohjanmaalla, tahdomme viedä lukijan eräänä kauniina kesäaamuna v. 1808. Pitkin tuon monissa mutkissa juoksevan joen rantoja leviää tummat metsät tai niiden välillä suon tapaiset seudut ja kankaat, joilla ainoastaan matala kanerva kasvaa. Astukaammepa hetkeksi aikaa metsän maailmaan katsomaan elämää, mikä sen helmassa vallitsee, ja miltä se näyttää.

Siellä elää, puitten ja soitten välillä, kasvi- ja eläinkunta lyhyen aikansa, ei niin moninaisena kuin tasamaalla, jossa ihmis-käsi saattaa ilmoihin melkein mahdottomia, vaan kumminkin sellaisena, että sitä ansaitsee katsella, niin kuin ilon lähteenä jokaiselle, joka käsittää nuo voimakkaasta luomisvoimasta puhuvat esineet, joita joka askeleella tapaamme luonnon ihmeellisessä valtakunnassa. Ihmeellä katselemme me mustaa metsää, ehkäpä salaisella pelollakin, sillä emmehän tunne, mitä se povessaan kätkee. Vaan astupa tuohon metsän maailmaan, joka sinusta näyttää niin uhkaavalle; tutustu noihin ääniin, jotka kuuluvat puiden latvoista ja matalista pensaista ja jotka ikäänkuin kuiskaavat satuja menneistä ajoista; opi eroittamaan käärmeen pitkällinen kahina kuivissa lehdissä, melusta, joka syntyy, kun sammakko hyppää lahoneiden oksain yli, jotka aika pian taas muuttaa mullaksi; kuultele lintujen aamu- ja ilta-lauluja, niin olet huomaava, ettei tuo jylhyys, jonka luulit niin eriämättömäksi metsästä, ole muuta, kuin mielenkuvitusta vaan. Sillä syvimmässä metsässäkin kohtaa sinua elo, jonka luonnon herra on soveltanut paikan mukaan, johon hän sen on asettanut.

On kesä aamu, kaunis aamu! Pienen joen aallot kohisevat leikkien rannan pieniä kiviä ja maahan putoneita oksia vastaan ja laulavat matkallaan äidilliseen helmaan kauniita lauluja ajoista, jotka ovat olleet ja menneet. Voi jospa ymmärtäisi noita ääniä; monta luonnon syvimmistä salaisuuksista saisi silloin kenties tietää!

Kun ensimmäiset auringon säteet ehtivät metsän sisimpiin osiin, silloin elo siellä virkoaa. Sen tarpeet ovat tyydytettävät. Arka myyrä pakenee, kavala kettu, tuo voittamaton veijari, hiipii pensaitten välitse, heiluttaa häntäänsä ja teeskentelee minkä kerkiää. Kovakuoriaiset hyörivät sudenkorentojen, mehiläisten ja ampiaisten parissa; jänis ravistaa ajattelevaisesti korviaan ja hyppää kohteliaasti syrjään, kun repo tulee hänen luokseen aamuterveisille -- ja laulavain lintujen parvessa, joitten soitanto aina on yhtä vireä ja puhdas, lentää, aaveen näköisenä, kummituksena pimeyden maailmasta, valoa pelkäävä tarhapöllö syrjäiseen pesäänsä. Puun oksat kumartuvat aamutuulen suudellessa toisiinsa kuiskaellen: näin oli eilen, näin on huomenakin ja näin läpi aikojen; viidakot valkenevat ja sekasotkusta, joka ennen vallitsi sen helmassa, tulevat nyt kauniimmat kuvat ilmiin lukemattomissa muodoissa vaihtelevasta kasvimaailmasta; joen vesi kohisee kovemmin, ja pian pienet aallot hyppivät rajussa tanssissa rannoilla, joita ne vastikää suutelivat niin hiljaan.

Niin tulee yö. Silloin alkaa kummallinen risahteleminen melkein joka puun juurella. Koko metsän elämä muuttuu nyt öiseksi. Silloin kavaluus ja julmuus ovat vallitsevaiset ja silloin nämä eläinkunnan himot nousevat korkeimmalleen.

Viileä tuuli puhaltaa ulkona; metsässä on olo tukala. Eri äänien seassa, jotka tulevat vesiltä ja maalta, kuulee selvään tarhapöllön parkumisen. Keskiyön aikana hiljenevät äänet, lintu nyökäyttää pientä päätään, pistää sen siipensä alle ja raukee nukkumaan. Hetkeksi tulee äänettömyys -- tunniksi vaan!

Tämä hetki on juhlallisin.

Mikä sirkutus ja viserrys joka puun latvasta. Mikä ilo ja riemu joka taholla!

Ylistyslaulu, kaunis ja täysinäinen, tervehtii uutta päivää. Puut kumartuuvat toisiinsa kuiskaten.

-- Näin oli eilen, näin on tänään ja näin on aikain läpi...

Pienillä kivillä, joita oli tiheässä pitkin Alajärven joen itäistä rantaa, hyppeli nuori tyttö, paljain jaloin ja kauloin. Hänen soikeanpyöreiden kasvojensa ympäri, joiden suurissa sinervissä silmissä saattoi lukea ainoastaan lapsellista viattomuutta ja jonka suu oli paisuva, kuin kypsä rypäle, valuivat vaaleat hivukset irtonaisina aina vyötäisiin asti. Kevyt puku peitti hänen solakkaa vartaloansa eikä ulettunut alemma, kuin että pienet jalkansa ja nilkkaluunsa jäivät näkyviin. Tyttö näytti olevan seitsemäntoista vuotias ja oli, kuten lapset, jotka ovat kasvaneet luonnon helmassa, jo hyvin vaurastunut. Hän oli ruusu täydessä kukassaan; hän oli myöskin lilja; tuommoinen yhdistys kahdesta eri luonteesta, jota taideniekka ja ihannetaiteilija erittäin rakastavat.

Pohjanmaan helmi, siksi häntä yleisesti nimitettiin, antoikin syytä nimelleen, jolla ei ainoastaan tarkoitettu ruumiin vaan myöskin sielun kauneutta. Vaan Ilma, se oli tuon kauniin helmen nimi, ei tiennyt kauneudestaan. Oli tosin monta, jotka hänelle sen sanoivat, mutta hän ei sitä uskonut, vaan väisti tuon puheen luonnollisella pilallaan.

Kun hän nyt tuossa hyppelee kiveltä toiselle, silloin tällöin astuen veteen, antaen aaltojen huuhtoa pieniä jalkojaan, näyttää hän vedenneitoselta, joka on aaltojen helmasta noussut yli-ilmoihin katsomaan ja ihailemaan hänelle tuntematonta maailmaa.

"Voi kuinka kaunis aamu!" -- kuiskasi hän kohottaen silmänsä aurinkoa kohden. -- "Oi kuinka nyt on hauskaa ja virkistävää juoksennella Alajärven rannalla. Tämä toki on unta suloisempaa!"

Näillä sanoilla Ilma hyppäsi eräälle jotenkin korkealle kivelle ja katseli ympärilleen. Hieno aamutuuli tarttui hänen pitkään kiharaiseen tukkaansa ja kääri sen hänen vyötäisensä ja helmansa ympäri. Ilma hymyili nähdessään kuvansa heiluvassa aallossa; löi kätensä yhteen ja juoksi aika kyytiä pitkin rantaa. Vihdoin seisahti hän ja katseli etehensä niin tarkkaan, kuin jos hän olisi pelännyt väijyvää vihollista. Se olikin vaan eräs pieni punaseksi maalattu talo joen rannalla, joka veti hänen huomionsa puoleensa. Somalta tuo pieni talo näytti, tuuheat puut sitä ympäröivät, ja Ilma ei voinut pidättää itseään huudahtamasta ilosta, kun hän katseli kotiaan.

Ilman katsellessa rauhaista kotiaan aukeni yksi sen ikkunoista ja keski-ikäinen nainen katsahti huoneesta ulos.

"Ilma, Ilma!"

Nuori tyttö vaikeni; ainoastaan puoleksi hillitty nauru osoitti, että hän oli kuullut äitinsä huudon.

Hetkinen kului ennenkuin äiti uudestaan huusi ja Ilma oli jo puoleksi hiipinyt ulos pensastosta saattaakseen, äitinsä näkemättä, hiipiä esille ja siten hämmästyttää häntä, kun äiti astui ulos portaille. Silmäyksissään, joita hän heitti ympärilleen, saattoi selvään lukea levottomuutta ja tämä levottomuus ilmautui myöskin hänen äänessään, joka tällä kertaa kuului vahvemmalta, vaan samalla vähän epävakaiselta.

"Ilma, Ilma!"

Tyttö säpsähti, kun hän taasen kuuli nimensä mainittavan. Hänen hieno korvansa huomasi tuon äänen epävakaisuuden, ja äkkiä ilmestynyt aavistus sanoi hänelle, että jotakin tärkeätä oli tapahtunut. Pitäen käsiään tiheään tykkivällä sydämmellään, riensi hän eteenpäin ja juoksi suoraan äidin syliin huudahtaen:

"Mikä nyt on hätänä, mikä?"

"Paha lapsi, joka et voi pysyä kotona näin varhain, vaan menet maihin, metsiin!" torui äiti, nähtävästi vihastuneena. -- "Ja noin puettuna sitten!" lisäsi hän. "Olethan sinä hurja, tyttö. Tottahan sinun kumminkin pitäisi ymmärtämän ottaa kengät jalkahasi."

Ilma pudisti päätään ja vastasi:

"Kengät! Miksi niin? Voi jos tietäisitte, äiti, kuinka helposti minä juoksen kivien ja kukkien yli, aivan kuin jos minulla olisi siivet. Tarvitsen tuskin koskettaakaan maata!"

Kun hän nämät sanat sanoi, hymyilivät huulensa ja silmänsä.

Äiti katseli hetken ihastuksella kaunista tytärtään, sitten sanoi hän, kun todellisuus oli herättänyt hänet hänen ajatuksistaan, ja kasvonsa synkistyivät:

-- "Tule sisälle, Ilma; minulla on ikävä uutinen sinulle kerrottavana."

* * * * *

Rouva Maria Herner, Ilman äiti, oli keski-ikäinen vaimo säännöllisellä kasvojen muodolla. Nuoruudessaan oli hän ollut yhtä kaunis kuin tyttärensä nyt oli, ja saattoipa häntä vielä nytkin, neljänkymmenen vuoden ikäisenä, sanoa joksenkin kauniiksi. Ennen sodan alkua ei hän ollut tiennyt oikein mikä suru onkaan, vaan Huhtikuun 18 päivän jälkeen v. 1808, jolloin hänen miehensä kaatui Siikajoella Venäläisten vallassa olevia kukkuloita valloitettaessa, olivat ruusut sekä sydämmestään että poskiltaan rauenneet pois. Nyt hänellä vaan oli tyttärensä, jonka edestä hänen tuli elää. Vähitellen raskas surunsa sentään laimeni ja tyyni mietiskeleminen, joka käskee ihmisen tarkkaan täyttämään velvollisuutensa, käski häntäkin tästälähin pyhittämään kaiken elämänsä pienen talonsa hoitamiseksi ja Ilman kasvattamiseksi. Hän oli itse tavallista sivistyneempi nainen, ja taisi sentähden kylvää nuoren tytön sieluun siemeniä, jotka tulevaisuudessa kenties kantaisivat suuria hedelmiä; ja tämän teki hän sitä mieluimmin, kun Ilman mielenlaatu oli vieno ja herkkätuntoinen. Vaan tuo nuori tyttö oli myös perinyt isältään jäykän luonteen ja melkoisen itsepäisyyden; ja minkä hän kerran oli päättänyt tehdä, sen koki hän myöskin täyttää. Siinä suhteessa hän erosi äidistään, jossa paitse naisellista lauhkeutta, myöskin jossakin määrässä toimettomuus oli havaittavana.

Kun olivat tulleet ensimmäiseen, hyvin siivottuun huoneesen, vaipui rouva Herner ikkunan edessä olevalle sohvalle ja peitti kasvonsa käsillään.

"Äiti, äiti" -- puhkesi Ilma sanomaan, rientäen äitiään kaulailemaan -- "mitä on tapahtunut? Kertokaa minulle se, teillä on jotain mielessänne!"

Rouva Herner oli edelleen vaiti ja Ilman tuska suureni.

"Ettekö tahdo minulle ilmaista pelkoanne?" kysyi tyttö lempeästi. -- "Sillä tottahan se on..."

"Pelko, niin", -- keskeytti rouva Herner, nostaen päätään. -- "Oikein sinä arvasitkin, Ilma; hirmuinen pelko minua ahdistaa. En tiedä rohkenenko sinulle sitä mainita?"

"Puhukaa, äitini, kyllä minä sen jaksan kuulla."

"No, koska niin tahdot, niin minä sinulle sen kerron. Kuule nyt! mitäs sanoisit, jos yht'äkkiä näkisimme täällä joukon ryssiä!"

Ilma vaaleni, vaikka hän oli päättänyt olla urhollinen.

Äiti jatkoi:

"Viholliset kulkevat ryöstöretkillä näillä seuduilla. Toissapäivänä oli pieni kasakkajoukko nähty Sikkilän läheisyydessä..."

"Kasakkajoukko!" huudahti Ilma, ennenkuin äiti ehti lopettaa. "Voi! minä olen niin usein kuullut kasakkain olevan meidän julmimpain vihollisemme!"

"Julmimmat eivät ne toki liene; ainakaan eivät Donin kasakat. Uraalin kasakoista en saata sitä sanoa. Isäsi, joka oli ollut noilla seuduilla, kertoi usein minulle näistä molemmista ratsastajajoukoista, ja hän vakuutti Donin kasakkain olevan paraimpain kaikista muista, jotka oli kohdannut. Kuinka me nyt teemme? Joko jäämme tänne tahi lähdemme Sikkilään?"

"Niinkuin itse tahdotte, äitini" kuiskasi Ilma ja heittäytyi äitinsä kaulaan. -- "Vaan kyllä on vaikeata jättää koti!"

"On, Jumala nähköön", huokasi rouva Herner ja kallisti päänsä käsiinsä. "Vaan sehän kerran kumminki tapahtunee", lisäsi hän hiljemmin. "Täällä emme saata olla turvassa."

Tuo veitikkamainen lapsellinen hymy, joka ennen oli elänyt Ilman huulilla, oli nyt kadonnut; ja totisuus vallitsi noilla pienillä näppärillä huulilla ja noissa kauniissa sinervissä silmissä. Tässä silmänräpäyksessä näytti tuo seitsentoista vuotias Ilma semmoiselta, joka on tuomittu ratkaisemaan jotakin elämän arvoitusta. Ja olihan hänellä ja hänen äidillään todellakin tärkeä arvoitus ratkaistavana, sillä riippuihan kukaties heidän henkensä tästä ratkaisemisesta.

Aurinko oli sillävälin noussut aina korkeammalle taivaalle ja Alajärven pienet aallot välkkyivät niin kauniisti sen säteissä. Tämä kaunis aamu ennusti kaunista päivää.

Rouva Herner, kun oli hetken istunut ääneti ja mietteissään, sanoi astuen muutaman kerran edestakaisin lattialla:

-- "Ilma, lähde sinä veneellä soutamaan Mikon luo ja käske häntä tulemaan tänne. Minä tiedän hänen sukkelaksi ja hän se yksin keksii keinon, jolla vältämme kasakkain tännetulon. Vaan joudu, Ilma; meillä ei ole aikaa hukattavana."

"Paikalla, paikalla, äiti!" sanoi nuori tyttö ja riensi toiseen huoneesen. Vähän ajan kuluttua palasi hän. Pienet somat lapikkaat, kiinnitettynä hienoilla hihnoilla, lumivalkoinen liina kaulassa ja samankaltainen päässään peittämässä hänen hätä hätää kokoonkäärittyä tukkaansa, siinä oli hänen matka-pukunsa. Kuinka kaunis hän siinä olikin! Eipä ollut ihme, että hän oli saanut liikanimen: Pohjanmaan helmi!

-- "Hyvästi nyt vähäksi aikaa, äiti kulta!" sanoi hän syleillen äitiään. -- "Pian olen takasin, ja varmaan olen tapaava Mikon."

"Hyvästi Ilma; tule vaan pian takaisin!"

Samassa, kun Ilma aukaisi oven, juoksi hän takaisin huudahtaen:

"Mikko tulee!"

"Mikkoko?" ihmetteli rouva Herner ja syöksi ikkunaan. -- "Kas vaan, tuossa juuri hän tuleekin maalle. Vaan, Jumala varjelkoon, minkä näköinen hän on!"

Hetken perästä Mikko suntio astui ovesta sisälle. Kasvoissaan näki selvään levottomuutta, ja itsekseen hän mutisi pitkiä lauseita, joita ei kukaan muu, kuin hän itse, voinut ymmärtää.

II.

Vihdoin sanoi hän, kotvan aikaa mietittyään, astuen pari askelta edemmäksi lattialle sekä syvään kumartaen rouva Hernerille:

"Hyvää huomenta!"

"Jumala antakoon", vastasi rouva Herner ojentaen Mikolle kättään. -- "Mitä uutisia sinulla on muassasi?"

"Susi on päässyt saaliin vainulle", vastasi Mikko luoden silmänsä Ilmaan.

Tuo nuori tyttö kiljasi ja olisi kaatunut maahan, ellei suntio olisi kerjennyt ottamaan häntä vahvoihin käsivarsiinsa. Vähälläpä myös oli, ettei rouva Hernerkin käynyt tainnoksiin Mikon vastauksesta, vaan hänellä sentään oli suurempi mielenmaltti tässä silmänräpäyksessä. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen, joiden kuluessa Mikko vei Ilman sohvalle, sanoi rouva Herner:

"Minä ymmärrän hyvin, että tuolla vertauksellasi tarkoitat katteini Margunoffia."

"Aivan niin", vastasi Mikko nyökäyttäen päätään. -- "Katteini on susi ja hän hiipii täällä ympäri sadan venäläisen jääkärin kanssa, sen olen itse nähnyt. Hänpä se eilen oli Sikkilässä, otti kaikki ruokatavarat, mitkä sai ja pelätti vaimot metsiin. Kun jääkärinsä olivat juoneet suuhunsa kaiken viinan, minkä käsiinsä saivat, läksi katteini heidän kanssaan Lappajärvelle päin, sillä hän tietää siellä pohjoisessa päin olevan rikasta väkeä. Mutta minäpä salaa seurasin hänen jälessään ja näin hänen eilen menevän joen yli matalikosta, joka on noin virstan päässä tästä pohjoiseen. Enempää en tarvinnutkaan tietää, sillä paikalla aavistin venäläisten hankkivan tälle paikalle."

"Siis ei Sikkilässä ollutkaan kasakoita?"

"Oli niitäkin" -- vastasi Mikko. -- "Unhoitin sanoa, että katteinilla on muutamia niitäkin seurassaan."

Kun Mikko nuo sanat sanoi, hypähti Ilma seisaalleen huudahtaen:

"Kun katteini Margunoff tulee, en minä tahdo olla kotona, ettekä tekään, äiti, saa jäädä tänne. Sano meille, Mikko" -- jatkoi hän nousevalla tuskalla tarttuen suntion käsiin, -- "etkö tiedä mitään paikkaa, jossa saattaisimme piiletä!"

"Tiedänpä niinkin", vastasi Mikko vitkaan ja miettiväisesti. -- "Mutta se riippuu siitä, jos te tahdotte seurata sinne."

"Sano meille se; jos sinulla on pelastuskeino, niin älä sitä meiltä estä", sanoi rouva Herner levottomasti.

"Asian laita, näettekö, on se, että Sikkilän kyläläiset ja koko seudun nuoret miehet ovat yksin voimin tehneet murroksen kaksi virstaa Sikkilästä pohjoiseen. Meidän korviimme on tullut, että kenraali Adlercreutz, jota Jumala siunatkoon, juuri äskettäin on voittanut viholliset Lapualla, ja että eräs toinen, jonka nimi on Sandels ja joka myöskin on kelpo mies, suorittaa asiansa oikein hyvin Itä-Suomessa. Silloinpa me aattelimme, ett'ei haittaisi, jos mekin yhtyisimme liittoon käydäksemme sotaa omalla tavallamme, sillä me Pohjalaiset olemme aina enemmän, kuin muut, saaneet kärsiä Venäläisten hävityksiä. Murroksen takana odotamme vaan kunnes katteini tulee, ja sinnepä olisi rouvankin paras lähteä. Kyllä minä näytän tien."

"Kiitoksia, Mikkoseni", sanoi rouva Herner liikutettuna. "Vaan mitä tietä me menemme, kun katteini Margunoff on pohjoisessa päin?"

"No, kunhan vaan pääsemme joen toiselle puolelle, joka tällä kohdalla on niin syvä, ett'ei kukaan pääse kahlaamalla sen yli, ei enää ole hätää laisinkaan."

"No hyvä, sinä saat viedä meidät minne tahdot, Mikko" -- sanoi rouva Herner päättäväisesti. "Me olemme pian valmiit. Tule, Ilma; me otamme mukaamme vaan, mikä tärkeintä on."

Molemmat naiset katosivat nyt hetkeksi. Kun he tulivat takaisin matkapu'ussa, oli Mikko jo edeltäkäsin lähtenyt rannalle veneen luo.

-- "Niin täytyy meidän nyt jättää rauhaisa kotimme, kenties ijäksi päiväksi!" huokasi rouva Herner katsellen ympärilleen surullisin silmin. -- "Jumala meitä varjelkoon!"

Ilma itkeä tihutti äitinsä rinnoilla. Hänestä tuntui vielä raskaammalta jättää lapsuutensa koti. Nyt ei mikään, ei hymyilevä aamuaurinko, ei lintujen ilolaulut eikä aaltojen solina ilahuttanut häntä. Syvällä surulla kauniissa silmissään katseli hän seutua ja kyyneleet vuosivat aina runsemmin. Vihdoin sanoi hän irroittaen itsensä äidin syleilystä:

"Nyt on lähdön aika. Minä näin Mikon meitä odottavan."

He astuivat nopeasti rappusille, sanoivat vielä kerran jäähyväiset kodilleen, jonka ulko-oven he tarkkaan lukitsivat, ja riensivät sitten kiireesti rannalle, josta Mikko, joka jo oli irroittanut veneen, viittasi heille merkiksi, että heidän tuli kiiruhtaa.

* * * * *

Ennenkuin menemme edemmäksi täytyy meidän ensin lähemmin tehdä tili katteini Margunoffista ja suhteesta, missä hän näyttää olevan rouva Herneriin ja hänen tyttäreensä.

Vähää ennen sodan syttymistä oli eräs suurenlainen kartano muutamia virstoja itäänpäin Sikkilästä tarjottu kaupaksi, koska sen omistaja oli tehnyt konkursin. Halullisten ostajain joukossa oli myöskin venäläinen Margunoff, erään jääkärirykmentin upsieri. Koska tämä oli rikas, ei auttanut mitään, että talonpojat ja seudun herrasmiehet, jotka eivät tahtonet ryssää naapurikseen, kohottivat kartanon hintaa. Se joutui Margunoffille, joka paikalla puhtaassa rahassa maksoi ostohinnan. Kun kartano kaikin puolin oli korjattu, muutti hän sinne asumaan ja eleli siellä Venäläisen tavalla. Tämä seikka tietysti suututti talonpoikia, jotka jo ennen vihasivat venäläisiä, joiden kauheista julmuuksista Pohjanmaalla "Ison vihan aikana" kertomuksia on säilynyt meidän aikoihimme asti, ja Margunoff sai useasti kokea, kuinka syvään hän oli vihattu. Uhmistellen jatkoi hän irstasta elämätään huolimatta kaikesta nurinasta, mikä häntä kaikkialla kohtasi. Eräänä päivänä oli Margunoff metsästämässä, jolloin häntä kohtasi niin äkillinen rankkasade, että hänen täytyi käydä etsimään suojaa itselleen. Sattumalta tuli hän näin kersantti Hernerin talolle, jossa hän ei milloinkaan ennen ollut käynyt. Tuo rehellinen Suomalainen otti venäläisen vastaan kaikella mahdollisella kohteliaisuudella, ja Margunoff jäi yöksi. Sen päivän perästä tapahtui sangen usein, että hän joutui Hernerin taloon, joskopa oli paha tahi kaunis ilma, ja pianpa huomattiin, että nuo hänen tiheät vieraissakäyntinsä olivat ainoastaan Ilman takia eikä kiitollisuudesta, jonka tähden hän näytti ne tekevänsä. Herner pelästyi, kun hän näki irstaisen ryssän aikomuksen, ja antoi hänen selvään ymmärtää, että oli paras lopettaa nuo tiheät kestikäynnit. Tämän sai Margunoff myös kuulla talonpojilta, jotka rakastivat urheata kersanttia, ja kun hän ei nähnyt vaivansa päästä tarkoituksensa perille suoralla ja rehellisellä tavalla menestyvän, päätti hän salaa voittaa aikomuksensa. Häntä ei sentähden koskaan nähty päivillä Hernerin talon läheisyydessä, vaan illan tultua hiipi hän ympäri kuin susi. Mutta tuostakin sai Herner vihiä ja muutamana pimeänä syysiltana, kun Margunoff paraillaan koki päästä joen yli aivan lähellä kersantin kotoa, tuli tuo reipas Suomalainen hänen vastaansa. Keskustelu alkoi; puhe muuttui kiivaammaksi ja vihdoin kiistailijat kävivät käsikahakkaan. Margunoff, joka ei ollut heikko, puolusti itseään kauan, vaan väkevä Herner viimein kaasi hänen maahan, johon hän jäi makaamaan taittuneella käsivarrella. Herneriltä, kun hän näki onnettomuuden, joka oli kohdannut vastustajaansa, katosi viha paikalla, ja menipä hän auttavaisuudessaan niin pitkälle, että hän illan pimeässä kantoi selässään voitetun ryssän Sikkilään, jossa hän hankki hänelle rattaat ja hevoisen. Päästyään kotia täytyi Margunoffin ruveta sängyn omaksi ja siinä tilassa hän oli, kunnes sota syttyi. Muutamia päiviä ennen sodanjulistusta läksi hän, sydämmessään miettien kostoa, rykmenttinsä luo kenenkään aavistamatta oikeata suhdetta, koska ei kukaan vielä tiennyt sodasta mitään. Vaan samassa, kun rauha rikottiin ja Venäläisten sotajoukot marssivat rajan yli Suomeen, läksivät talonpojat miehissä Margunoffin kartanolle ja polttivat "ryssän pesän", joksi he sen nimittivät, poroksi. Tästä ei Margunoff saanut mitään tietoa, ennenkuin Lapuan tappelussa. Silloin vannoi hän talonpojille hirmuisen koston ja saavuttaakseen sen pyysi hän Rajevskiltä pienen joukon jääkäreitä ja kasakoita, käydäkseen sotaa omin käsin. Tämä esitys oli Rajevskin mielestä hyvä, koska Suomen talonpoikain partiokunnat nyt saisivat oivallisen vastustajan Margunoffissa, joka ei suinkaan ollut mikään taitamaton upsieri.

Että Margunoffilla, paitsi kostoa niille, jotka olivat polttaneet hänen talonsa, oli mielessään myös omat aikomuksensa Ilman suhteen, on luonnollista, ja hän iloitsi jo edeltäkäsin voitostaan nyt, kun naiset olivat yksinään kodissaan.

Edellisestä tiedämme, että Margunoff oli jo ehtinyt seudulle.

III.

Puolivälissä tietä rannalle seisahtui Ilma yhtäkkiä ja säikähdyksen huuto pääsi hänen huuliltaan.

Kas tässä, mitä hän näki!

Pitkin jokirantaa lähestyi joukko sotamiehiä rivakassa marssissa. He olivat vielä pitkän matkan päässä, vaan vaara oli kumminkin jotenkin uhkaava, koska pyssyn luoti helposti kantoi veneelle asti.

"Kiiruhtakaa!" huusi Mikko tarttuen airoihin ollakseen valmis lähtemään vesille. "Ne on Margunoffin sotamiehiä, ja että hän itsekin on muassa on luonnollista."

Nämä sanat siivittivät naisten askeleet; he milt'ei lensivät venettä kohden. Juuri kun pääsivät sen luo ja rouva Herner jo oli puoleksi veneessä, lensi pyssynluoti suhisten hänen korvansa ohitse, että hän melkein tainnuksissa vaipui Mikon syliin. Ilma riensi äitinsä jälessä ja Mikon kehoituksesta molemmat naiset laskihevat pitkäkseen veneen pohjalle, jossa he olivat edes vähän suojassa Venäläisten kuulia vastaan, jotka nyt rupesivat suhisemaan heidän ympärillään.

"Tulivatpa he sentään tällä kertaa liian myöhään" -- sanoi Mikko laskiessaan aironsa veteen. -- "Me olemme jo niin paljon ennakolla."

"Vaan veneemme!" puuttui Ilma sukkelaan puheesen. "Jos ryssät saavat sen käsiinsä, on heillekin mahdollista tulla yli yhtä pian, kuin mekin."

"Eipä niinkään", vastasi Mikko ja hymyili niin kummallisesti. -- "Onpa heidän vaikea vähässä ajassa onkia sitä ylös joen pohjasta."

"Olet siis upottanut sen?" lausui rouva Herner, joka jälleen oli tointunut ja kuullut Mikon viimeiset sanat.

"Olen, sillä aavistin jotakin kiusaa tapahtuvan, ja juuri sentähden ryhdyinkin tuohon varmaan keinoon."

Rouva Herner loi rehelliseen Suomalaiseen kiitollisen katseen.

Sillä välin olivat Venäläiset aina enemmän lähestyneet rantaa, lakkaamatta ampuen. Ei ainoakaan luoti sentään tavannut Mikkoon, joka rivakoilla iskuilla souti tuon tällä kohdalla jotenkin leveän joen toiselle rannalle. Jääkärit juoksivat kuin lammaslauma edes takaisin rannalla hakien venettä, sillä ilman sitä eivät he ajatelleetkaan saavuttavansa pakolaisia, jotka jo olivat ehtineet liian kauas edelle. Heidän etsimisensä oli kumminkin turha, koska Mikko, kuten jo tiedämme, oli upottanut rouva Hernerin veneen joen pohjaan.