Chapter 4

-- "Korkeimman siunaus sinua seuratkoon, poikani! Herra varjelkoon sinua ja koko sinun huonettasi!" lausui pappi nostetuilla käsillä.

-- "Viljakka!" huusi Kurjen ukko, joka vihdoin oli toipunut ällistyksestään, "onko Pohjan-piltti käynyt tyttäreni viemässä".

-- "Senhän itse paraiten tietänet", vastasi Pouttu; "minä Turusta palaan, enkä tiedä mistään. Mutta sen muistan, että hän käski Kurjen ukon olla varoillansa vuoden pisimpänä yönä, ja senkin tiedän, että Pohjan-piltti pitää lupauksensa". "Onko tässä kansassa ketään, joka on nähnyt Vitjakka Poutun tänä yönä vievän morsiamensa pohjaseen", lisäsi kääntyen kirkkoväen puheille.

Mies kansan keskeltä vastasi: "minä tulin ilta-yön puolella ajaen Kyrösselän jäitä myöden. Yht'äkkiä oriini pelästyi ja sivutseni suihkaisi reki niinkuin noidan nuoli. Minä siunasin ja tein ristinmerkin. Mutta sen ennätin nähdä, että re'essä istui nuori mies ja sini-huntuinen neiti. Miehen kaulasta riippui hopeiset vitjat".

-- "Se oli Pohjan-piltti", puhkesivat yhteen ääneen Pouttu ja Kurki.

-- "Surma ja kuolema!" tuimisti vihoissansa Kurki, ja kääntyen papin puolelle hän sanoi: "Sinä kuulit, kuka on juhlan rauhaa rikkonut; julistappas kirkon suurin kirous tämän ilkiön yli".

-- "Pyhä kirkko", vastasi pappi, joka vielä piti Poutulta saadun suitsutus-astian kädessään, -- "pyhä kirkko ei yhtenä aamu-hetkenä siunaa ja kiroo. Minä olen Viljakka Poutun huonetta siunannut, enkä kiroo hänen poikaansa".

-- "Mutta minä", huusi Harald, joka nyt vihdoin oli saanut nämä kummat itsellensä selitetyiksi ja astui Pouttua lähemmäksi, "minä olen ritari Harald, Hämeenlinnan isäntä ja Pohjan Pirkkalaisten maaherra. Te olette minun alamaiseni ja minä otan tämän talonpojan talteeni, kunnes hänen poikansa on rikoksensa sovittanut". Hän pani kätensä Poutun olkapäähän, ikäänkuin omistaaksensa hänen.

Vanha Pouttu katseli häntä kummastellen. Hän oli Turussa, marskin puheilla käydessään, turhaan pyytänyt saada pois valtuus-kirjastansa sen lisäyksen, jolla Pohjanmaan ylimmäinen hallitus laskettiin Hämeenlinnan isännän käsiin. Mutta viimein hän oli pitänyt tämän lauseen vähäpätöisenä ja oli päättänyt työssä estää kaikki vierasten ryhtymiset Pohjan asioihin. Nyt oli äkki-arvaamatta Harald itse sattunut hänen tielleen.

-- "Sinäkös Harald ritari?" lausui jäykästi: "mutta tämä niska ei kanna i'estäsi". Näin sanoen hän kädellänsä sysäsi ritarin takaperin.

Harald tuimasti nosti miekkansa, mutta vihainen myrinä syntyi väki-joukossa, samassa tuokiossa olivat Poutun kumppanitkin nostaneet aseensa ja seisoivat jo päämiehensä ympäri. Yhdessä joukossa lähtivät kaikki Pohjan miehet hevostensa luo ja ajoivat tiehensä. Harald'in seura ei ollut kyllä väkevä heidän lähtöänsä estämään, olletikkin koska kokoontunut kansa nähtävästi aikoi pitää Pohjalaisten puolta. Hämeenlinnalaiset ja Kurki jäivät siis keskenänsä neuvottelemaan. Kirkon-ovet avattiin ja kansa seurasi pappia kirkkoon.

Mutta Kurjen ukko ja Harald miehineen keskustelivat vielä vähän aikaa ystävyydessä kirkon-oven edessä. Sitten lähtivät kiireesti päivänvalon koittaessa hajalle, Harald seuralaisineen Hämeenlinnaan, Matti Kurki lainatulla hevosella kotiansa.

Auringon säteet löysivät kynttilät vielä palamassa Sastamalan kirkossa. Suitsutus nousi kivistä kattoa kohden, ja kokoontui siinä pilven näköiseksi, pyhän veden kasi pirskui runsaasti, ja pappi messueli latinaksi, selittäen väliin muutamalla suomalaisella sanalla juhlan merkitystä ja kehoittaen uskovaisia uhrailemaan alttarille. Sanalla sanoen, katholilainen kirkonmeno, niin loistava kuin Suomen sydänmaissa oli mahdollinen, pidettiin jouluaamuna Sastamalassa.

Totkijärvi ja Lapinkaivo.

Harald ritarin ja Matti Kurjen sovinto oli pian ollut rakennettu, kun molempien erehdys oli ilmi tullut. Nyt oli heillä yhteinen vihollinen. Heidän keskustelemuksensa Sastamalassa oli saattanut heidät siihen päätökseen, että molemmat yhdessä vielä talvi-kelillä tekisivät kosto- retken Pohjanmaalle. Tällä aikomuksella riensi Harald Hämeenlinnaan tekemään tarpeellisia valmistuksia ja väkeä kokoilemaan. Mutta Matti Kurki jo koti-matkallansa rupesi muuttamaan päätöstänsä. Ennenkuin Harald olisi valmiina, saattaisi jo pian kuukausi kulua. Tämä oli Kurjen mielestä aian-tuhlausta. Lapinkävijät jo muka ennättäisivät lähteä talvi-matkoillensa Lappiin, ja koska arvattavasti sekä vanha Pouttu että Pohjan-piltti ja Lyylikin sinne seuraisi, ei olisi Kurjen ukolla koko retkestänsä suurta hyötyä. Tätä miettiessään oli Kurki jo ennen kotiin-tultuansa päättänyt lähteä omin neuvoin matkalle, jollei Harald ritari viikon perästä olisi valmiiksi tullut.

Juhlasalin rauniot vielä suitsivat, kun Kurki lähestyi kartanoansa. Synkkä-mielisenä hän ajoi pihaan. Laukon palvelijat hääräsivät vielä sammuneen palon ympäri, jonka he olivat leviämästä estäneet. Heidän ilonsa oli silminnähtävä, kun isäntä, joka niin kummallisesti oli hävinnyt, taas tuli näkyviin. Mutta kauhu tuli ilon sijaan, kun eivät Lyyliä muassa nähneet. Kuitenkaan ei uskaltanut kukaan kysymyksiä tehdä.

Kellarin oven edessä makasi Totki, ikäänkuin jatkamassa eilis-illallista virkaansa. Totkin isäntä ei kuitenkaan tuosta leppynyt. Sanaakaan virkkamatta hän sitoi koiransa kahleilla kiinni kellarin-oveen, ja ryhtyi sitten kohta matka-toimiin.

Ja nyt Kurjen ukko ei levännyt yötä, ei päivää. Joulupyhät läpitsensä valmistettiin aseita, muonaa ja muita retken tarpeita. Muistakin Kurjen tiluksista ko'ottiin miehiä ja sana lähetettiin Hämeenlinnaan jouduttamaan Harald ritarin lähtöä. Kurki itse oli väsymätön taikka, oikeammin sanoen, levoton ja rauhaton. Yön-aikana hän käveli palaneen juhlasalinsa ympäri taikka istuskeli uuvuksissa sen raunioilla. Mutta jos sattui lähestymään kellarinsa ovea, hän äkisti säikähtyen tuosta takaisin kääntyi. Oliko se Totkin hiljainen ulvona, joka ajoi hänen pakoon, vai oliko naistensa haahmot häntä peloittaneet? Sitä ei kukaan voinut sanoa. Mutta Laukon palvelijat pudistivat päätänsä, ja vanhat kamalat jutut Kurjen entisistä hirmutöistä kulkivat taas kuiskumalla suusta suuhun.

Uuden-vuoden aattona olivat kaikki valmistukset suoritettuina. Hevoset päristivät valjaissansa, ja miehet kokoilivat kaikki tarve-kalut rekiinsä: joutset, keihäät ja miekat, muonat ja appeet, sukset ja sommat. Lähes sataluku miehiä, joista isompi osa jo vanhastaan oli tottunut seuraamaan Matti Kurkea palvelijoina hänen kaukaisilla retkillänsä, seisoi nytkin valmiina hänen käskyjänsä tottelemaan. Retken tarkoitus jo tiettiin; sillä vaikk'ei kukaan uskaltanut ukolta kysyä, oli kuitenkin hänen katkonaisista lauseistansa huomattu, että Lyyli oli varkain viety Pohjanmaalle ja että isän oli aikomus mennä ottamaan tyttärensä takaisin. Tämä tieto oli Kurjen miehissä sytyttänyt suuremman innon, kuin minkä yksistään isännän käsky olisi voinut. Se oli heille kunnian asia, että Pohjamniehet eivät saisi saalistansa pitää, ja melkein yhtä paljon sekin heidän kunniaansa koski, ett'ei Harald ritari miehinensä ennättäisi jakailemaan tämän retken mainetta. Siitäpä Laukkolaisten uutteruus valmistus-toimissa, siitäpä heidän raikas riemunsa nyt, kun kaikki oli valmisna lähtöön.

Mutta vanhan Kurjen silmissä ei näkynyt muuta valoa, kuin synkän keston kamalaa loistoa. Tukevalla kouralla hän nosti Totkin kahleinensa rekeen ja istui ajamaan. Muut seurasivat. Ensimäisen selän jäitä ajettuansa kulkijat tulivat metsä-taipaleelle, josta pian keskellä jylhää saloa aukeni vähäisempi järvi. Se oli pohjaton Hiisijärvi, johon Lappalaiset, asuessaan näillä mailla, olivat uhranneet Manalan hirmu-valtiaille lepyttäjäisiä. Kurjen ukko pysähtyi keskelle tätä kolkkoa selkää ja käski tehdä avennon jäähän. Pöyristys hyydytti miesten verta; kukaan ei tiennyt mitä oli odotettavana, ainoastaan Totki ilmoitti hiljaisella ulinalla pahoja aaveitansa. Ja oikein se aavisteli. Raskaat painot sitoi isäntä vanhan toverinsa kaulaan ja päästi hänen aventoon.

-- "Kaitse Kalman kartanoa!" oli ukon viimeinen hyvästi-jättö, rientäissään kuin vimmattu pois surma-paikalta. Mutta Totkin surkea ulina seurasi häntä. Hän katsoi taaksensa ja näki, että kaikki palvelijat seurasivat häntä, -- että Totki yksinänsä taisteli avennossa kuolemaa vastaan. Vielä silmänräpäys ja Totki raukka oli vaipunut, vajonnut Hiisijärven pohjattomiin vesiin. Hiisijärvi oli muuttunut _Totkijärveksi_, joka nimi on tullut melkein yhtä kuuluisaksi kuin nimet: Kurki ja Laukko.

Mutta Matti Kurjen korvissa soi lakkaamatta uskollisen Totkin surkea ulina, milloin kaukaa, milloin ikäänkuin likemmältä häntä ahdistaen. Tuskin uskalsi vanhus enää kääntää silmänsä ta'appäin.

Matka kulki maitten ja jäitten yli Kyrösselälle, jonka toisella puolella alkoi 12-penikulmainen autio taipale, tunnettu Kyrön-metsän eli Kyrön-kankaan nimellä, täynnänsä sora-harjuja, rämeitä ja keitaita. Matka-joukko tätä korpi-maata myöden läheni Kauraharjua, kun yhtäkkiä sen kukkulalla leimahteli palo. Pari kolme Lappalais-kotaa oli syttynyt tuleen ja samassa liekissä paloi kasanen tervaksia kirkkaalla valolla. Kummastellen Kurjen ukko sinne ajoi ja näki keitaan aukealla useita ahkioita lentävän pohjaseen päin. Hänen silmänsä kohta tunsi ajajat samaksi Lappalais-perheeksi, joka joulu-yönä oli Laukossa käynyt. Arvellessaan, mitä tämä Lappalaisten pako tiesi, hän antoi silmänsä heitä seurata pitkin lumista aukeata. Sitten tarkasteli taivaan ranteita. Tuolla luotehessa oli Lauhan kukkula, niinkuin mahtava pieli Kyrön-kankaan kannasten raja-pylvääksi. Mutta mitä kummia? Jo senkin huipussa kirkas valo leimahtelee. Ja kauempanakin kaukaisella Pyhävuorella kohta yhtäläinen loiste syttyy. Tuokiossa jo tämä kumma selveni Kurjelle. Se oli Pohjalaisten sanoma-tulet, jotka tällä tavoin kukkulasta kukkulaan lennättivät sanan vihollisten tulosta.

Kohta Kurjen ukko lähetti kolme suksi-miestä ottamaan Lappalaiset kiinni. Itse hän muun seuransa kanssa kulki hiljakseen Karvianjoen rannalle, jossa levähdettiin.

Tähän aikaan pitivät Pohjan Pirkkalaiset suuren kokouksen Pouttulassa. Viljakka, joka aavisti Kurjen ukon kosto-tuumia, oli jo koti-matkallaan järjestänyt sananlennätyksen Kauraharjulla, Lauhassa ja Pyhävuorella ja tahtoi nyt Pohjan miesten kanssa neuvotella puolustuksesta sekä heille ilmoittaa, mitenkä asiat olivat etelässä ja kuinka matka oli menestynyt. Sitten piti juotaman Vitjakan ja Lyylin häitä, ja Pouttulan emäntä askaroitsi Lyylin avulla valmistamassa näitten juhlien tarpeita. Raikas talvi-ilma matkalla ja virvoittavainen pohja-tuuli oli tuonut kaikki ruususet takasin Lyylin poskipäille ja jalompana entistänsä hän liikkui tätinsä, tulevan anoppinsa, käskyillä uuden kotinsa askareissa. Mutta kun Pohjan-piltti vei kokous-kapulan ympäri, levisi samalla tieto, että Pohjan neiti oli Pohjanmaahan takaisin tullut. Ja erittäinkin nuorissa tämä sanoma riemun sytytti. Miehissä he Pouttulaan kokoontuivat viettämään ikäänkuin voitonjuhlaa.

Kuinka suloinen olisi minun kuvailla iloisia juhlakemuja, vanhojen riemuja ja nuorten leikin-laskuja. Mutta minun täytyy seurata Pentti Poutun sanoja, niinkuin hän asiat selitteli ystävällensä Hannu Fordeel'ille, veneen perässä Kurkun laineilla.

Vanha Pouttu, joka täydellisesti ymmärsi mitä Pohjanmiesten nykyinen tila vaati, oli katsonut tarpeelliseksi, että häät tapahtuisivat uuden opin mukaan, jotta ei ainakaan kirkko ja pappeus, jonka valta nyt oli maassa mahtavin, menisi muitten vihollisten puolelle, Pohjalaisten perikadoksi.

Mutta tässä kohden oli äkki-arvaamaton este syntynyt. Pappi, joka Kyrössä toimitti uskon-levittäjän virkaa näillä pohjanmailla, kielsi antavansa kirkon siunausta avioliitolle, joka niin törkeästi rikkoisi kanonisen la'in. Jos olisi kaukaisempaa sukua ollut, hän ehkä olisi voinut muka saastaisuuden poistaa kirkon pyhyyden voimalla. Mutta orpanusten väliseen avioon ei hänen mielestään muu voisi lupaa antaa kuin itse pyhä isä Romassa.

Miehet Pouttulan käräjissä ottivat tämänkin asian keskusteltavaksi. Nuori Vitjakka ja hänen kanssansa useat muut väittivät, että isät ja isän-isät olivat kirkon luvatta naineet ja että ei nytkään ollut papin pyhityksestä väliä. Toiset taas väittivät vastaan, mitkä peläten kirkon maallista valtaa, mitkä sen hengellistä mahtia varoen. Monelta pääsi ilmi hänen salaiset vihansa uuden opin valtaa vastaan ja moni nuoremmista oli valmis nostamaan uskonsotaa koko maan vapahtamiseksi. Mutta viisaammat, jotka tunsivat aian merkkejä, jähdyttivät heidän intoansa.

Riita, joka tästä asiasta syttyi, tyyntyi kohta kun Lyyli astui heidän keskeensä.

-- "Minä en ole riidan sytyttäjäksi tänne tullut, en myöskään naimista varten. Minä seuraan Pohjan-pilttiä, minä elän täällä keskellänne; -- mutta minä olen ja tahdon vasta olla 'Pohjan neiti'." Huulensa hymyili ihmeellisellä tavalla, joka pani miesten sydämmet vavahtamaan. Hän lisäsi korkeammalla äänellä ja ikäänkuin käskemällä: "Pyhävuorella, Kyrön kankaan puolella, palaa jo sanomatuli. Viholliset ovat tulossa. Sinne, miehet, kankahalle, torjumaan heidät Pohjan rajoilta!"

Hän läksi itse pukeumaan sotaiseen pukuun, ja miehet yhdellä mielellä päättivät kiirehtiä Kankaalle.

Mutta Kyrönkankaalla syntyi tällä hetkellä myrsky. Kinokset kohosivat niinkuin meren aallot pitkin keitaitten avaruutta, ja sakea lumi-tuisku täytti ilman. Tämä rajuilma nousi Lappalaisten ahkioitten jäljistä ja tukehdutti pian palon liekit Kauraharjulla. Vanha Lappalainen oli vielä kerrankin tahtonut näyttää, että hänen vanha liittonsa luonnon voimain kanssa oli eheänä. Hänen suvullensa olivat Pohjan päämiehet luvanneet Kyrönkankaan keitaat ja metsät verottomaksi omaisuudeksi, jos hän sanoma-tulella Kauraharjulta heille ilmoittaisi vaaran tuloa. Hän oli tehtävänsä tehnyt, mutta nyt surma läheni häntä ja koko hänen sukuaan; sillä Kurjen suksimiehet ajoivat kuin tuuliaispäät häntä takaa. Hän puhutteli myrskyn henkiä, mutta nämä vaativat uhrin. Silloin Lappalais-vanhus oli päättänyt pelastaa sikiönsä, mutta itse astua Tuonelan tupiin, Manalan majoihin. Hän oli käskenyt seuransa lähteä edelleen ja oli itse poikennut kankaan harjulle.

Keskellä harjua istuu ukko ahkiossaan, pitäen vasemmalla kädellä peuran sarvet, sill'aikaa kuin oikea käsi ilmaa haparoitsee etelää kohden. Hänen silmänsä palavat ja suusta soipi voimalliset sanat, joita tuulet, vihurit ja viuhut tottelevat. Se on vanhan Lappalaisen kuolemavirttä, ja tuulispäät tanssivat ilosta hänen ympärinsä. Hän viittailee etelään ja kirmaten myrskyn-henget lähtevät lentämällä päivän alle. Mutta loihtija on väsymätön; yhä uusia myrskyn henkiä hänen loihto-laulunsa käskee kokoon ja uusia pyry-pilviä hän lähettää etelän-maille. Karvianjoen autiot varret ovat vajonneet lumi-tuoksun sekaan, Hämeen metsissä hongat taittuvat, ja Hansalaisten kauppahaahdet Itämerellä ajetaan haaksirikkoon Liivin ja Preussin matalia rantoja vastaan.

Kaksi vuorokautta soivat loihto-runot Kyrönkankaalla ja kaksi vuorokautta viivytti lumi-tuisku Matti Kurjen ja hänen seuransa matkaa. Mutta vanhan Lappalaisen voimat riutuivat ja myrsky vähitellen helpoitti. Matkalaiset lähtivät liikkeelle Karvianjoen rannoilta ja löysivät pian vanhuksen, missä vielä istui, peuran sarvet kämmenissään. Hänen päänsä oli hervotonna vaipunut rintaa vastaan, silmien tuli oli sammunut ja ainoastaan tuskalliset vavahdukset ilmoittivat, että vanhus oli hengissä. Kaikki Kurjen seuraajat pysähtyivät kauhistuksella eivätkä uskaltaneet lähestyä tätä Kalman kuvaa. Mutta Matti Kurki meni ahkion luoksi ja nosti väkevällä kädellään vanhuksen ilmaan.

-- "Matti Kurki!" lausui Lappalainen riutuvalla äänellä, "anna peurani seurata Kalman maille. Jos sen te'et, tahdon sielläkin sinulle vuotisen veron maksaa, jahka itsekin olet maan alle muuttanut. Usko minua, Kurki, jo tämän päivän paistaessa lähdet sinäkin näiltä ilmoilta Tuonelaan".

Kurki päästi uhrattavansa takasin ahkioon ja vaipui ajatuksiinsa.

-- "Oikein sinä puhut, oikein", hän vihdoin hiljaa puhui ikäänkuin itseksensä, "niin pitää Lappalaisen lähtemän Kalman maille, peuransa seurassa, ahkiossa ajain". Hän tarttui peuran ohjakseen ja alkoi sitä talutella.

Harjun syrjässä oli avara syvennys, jonka penkereet äkki-jyrkkinä kaatuivat mustaan pohjattomaan kitaan. Se oli tuttu paikka Kurjelle ja väkäisillä askeleilla hän astui sitä kohden. Äyräälle tultua, peura pysähtyi hämmästyneenä; mutta Kurki päästi ohjaksen ja viskasi, sarviin tarttuen, helpolla lykkäyksellä uhrit syvyyteen. Tuokion päästä nousi hiljainen loiske niinkuin huokaus ylös maanalaisesta kidasta, ja Kurjen ukko palasi _Lapinkaivon_ reunalta.

Hän palasi matka-kumppaniensa ty'ö; mutta kummallinen ulina hänen korvissansa soi. Oliko tuo Totkin ääntä Totkijärvestä? Vai oliko Tuonen hallit haukkumassa tuota äsken tullutta vierasta? Kauhu oli käsittänyt kaikkia ja ukon askeleet horjuivat. Kuitenkin hän tointui lujan tahtonsa voimalla. Jopa olikin tointuminen: metsän reunalta läheni Pohjanmiesten joukko, suksilla lentäen valkoisen lumi-hangen yli. Heidän sompansa välkkyivät, kuin virran laineet päivän-paisteessa. Niinkuin väkevä virta he lähenivät Kurkea. Heidän etupäässä hiihti kaksi miestä, joitten punaset lakit kohosivat muiden yli. Se oli vanha Viljakka Pouttu ja Pohjanpiltti.

-- "Matti Kurki", lausui päämies kaikuvalla äänellä, -- "Pohjan Pirkkalaisten nimessä minä sinulta kysyn, mitä asioita sinä uskallat heidän rajoillansa käydä. Jos häävieraaksi tulet Pohjanpiltin häihin, niin miksikä ei? Mutta soveliaampi se minusta olisi, että Lyylin isä pitäisi tyttärensä häät Laukossa. Me olemme kaikki valmiit sinua sinne seuraamaan. Ja Lyylikin, Pohjan neiti, on kohta täällä; hän ainoastaan poikkesi Lauhan kukkulalle, katsomaan hää-valkeitansa".

-- "Sen hää-valkeat viritetään toisella puolen Tuonen jokea", ärjähti Matti Kurki vastaan. "Sinne tekin kurjat, pääsette häitä juomaan. Minä olen sanansaattajanne sinne lähettänyt tuloanne ilmoittamaan". -- Hän veti rajusti miekkansa ja jatkoi: "Niinkuin veltot varkaat olette ryöstäneet tyttäreni. Sinua, Vitjakka, pitäisi minun kurittaman, niinkuin lapsia kuritetaan. Mutta vitsani on teräksinen, ja viimeisen kerran sinä hyppäsit naisten teillä. -- -- Sitten sinun tulee vuorosi, Viljakka Pouttu".

Pohjanpiltti oli siepannut miekkansa vyöltä, mutta vanha Pouttu astui hänen eteensä.

-- "Sinä olet nuoruuden voimissa ja Matti Kurki on haudan reunalla. Jos hänen kaadat, kuinka tahdot hänen tyttärensä naida. Mutta minä olen Kurjen ikäinen, minä olen Pohjan päämies ja minä tahdon hänen askeleensa pidättää Pohjan rajoilta".

Hän kääntyi Kurjen kumppanien puoleen, lausuen:

-- "Näette, Hämeen veljet, että Pohjalaiset ovat varoillansa. Meidän joukkomme on paljoa suurempi kuin teidän ja turha oli toivonne päästä äkki-luulematta päällemme. Mutta teidän ei tämä riita olekkaan, ja jos minä tasapäässä tappelussa Kurjen kaadan, saatte palata, kenenkään hätyyttämättä. Se mies on kaksi naistansa murhannut, se mies on tahtonut tyttärensä onnen murhata; hän murhaisi vielä tyttärenkin, jos se hänen valtoihinsa joutuisi. Mutta nyt on hänelle koston hetki tullut".

Vanhat toverit astuivat miekka kädessä toisiansa vastaan ja heidän seuraajansa asettuivat äänettöminä heidän ympärinsä. Matti Kurjen suu oli vihan vaahdossa. Hänen korviinsa soi uudesta Totkin ulina ja kauhulla hän katsoi taaksensa.

-- "Hornan haukkuja, enkö saa suutasi tukituksi", hän jupisteli, "malta, malta!" -- -- --

Miekan terät leimahtelivat ja rauta-renkaat sotapaidoissa helisivät. Taistelu oli alkanut.

Mutta Lauhan kukkulassa syttyi äkkiä kirkas tuli joka paistoi Kurjen ukon silmiin. Ja liekin loisteessa seisoi vaimoinen haahmo, miekka kädessä. Matti Kurjen silmät kiintyivät tähän kummalliseen näkyyn. Haahmo jakaantui hänen mielestänsä kahtia ja muuttui hänen kahden surmatun naisensa muotoiseksi. Hänen käsivartensa puutuivat ja heikommin hän alkoi vivuttaa miekkaansa.

-- "Surma ja kuolema!" hän ärjähti. "Kaikki Tuonen vallat minua kiusaavat".

-- "Niinpä kuole, sinä murhamies", huusi Pouttu ja tapasi vihamiestänsä vasempaan olkapäähän, jotta punainen veren-soilu parskui miekan jäljestä.

Haavan tuska tuntui Kurjen sydämmeen. Hän kokosi vimmattuna viimeiset voimansa ja haavoitti vihamiehen päätä. Mutta itse hän jo horjahti ja kaatui hervottomana. Hän käänsi silmät Lauhaa kohden; tulen liekki siinä vielä leimahti, mutta haahmo oli hävinnyt. Pian alkoivat kaikki Tuonen kauhut liikkua hänen himmentyneitten silmäin edessä. Murhatut naiset astuivat likemmäksi ja pudistivat verisiä huntujansa. Hän luuli olevansa Laukon kellarissa näitten vainajien seurassa, kahleissa ja vaivattuna. Eikä aikaakaan, niin tunsi vajoovansa Lapinkaivon äärettömään syvyyteen. Katkonaiset sanat tunkeutuivat huulien raosta, ilmoittaen hänen tuskiaan. Hänen seurastansa muutamat kokivat tukkia veren-juoksun; mutta elämän hetteet heruivat taukoomatta.

Eikä kaukana tuosta istui Viljakka Pouttu tainiossaan lumi-hangen päällä ja Pohjanmiehet seisoivat hänen ympärillänsä. Hänen haavojansa korjattiin ja päämies kannettiin ystäväinsä toimesta paikalta.

Yö on tullut, tähdet tuikkivat ja pohjaisella taivaan rannalla revon-tulet välkkyvät, soilehtivat. Lauhan tulet ovat sammuneet, mutta pohjonen palaa ja valkoisella lumella hohtaa taivaan loiste.

Mikä varjo tuolla lentää aukealla keitaalla? Se lähenee. -- Se on Lyyli, Pohjan neiti, hirveä ajamassa. Hän tulee lennossa Lauhasta tappotanterelle; ja juoksijan sorkat tuskin koskevat maata. Kankaan harjulle päästyänsä hirvi kompastuu ja kaatuu; se on viimeisen juoksunsa juossut.

Pohjanpiltti menee morsiantansa kohtaan:

-- "Matti Kurki on kaatunut, Viljakka Pouttu pahoin haavoitettu".

Hiiskumatta tyttö riensi kaatuneen luoksi. Hän lankesi polvilleen ja pani kätensä Kurjen otsalle, josta kylmä kuoleman-hiki vuoti. Lämpimät kyyneleet neiden silmistä valuivat sijaan ja ukko vielä kerran aukaisi silmiänsä.

-- "Anteeksi, isä", kuiskutti rukoilevalla äänellä tytär.

Ukkoa pöyristytti; hän ei oikein tiennyt, oliko tuo joku vainajista.

-- "Minä olen Lyyli", jatkoi tytär, "minä olen onneton tyttärenne".

Kurjen silmät tarkastivat puhujaa, hänen katsantonsa muuttui julman julmaksi ja ainoa sana soi tuskallisesti hänen suustaan:

-- "Kirottu!"

Lyyli lankesi selällensä pyörryksiin ja kannettiin pois sulhonsa käsivarsilla. -- --

Kun aamu valkeni, oli taistelu-paikka tyhjä; ainoastaan veriset merkit lumessa osoittivat, että surma oli tässä töitänsä tehnyt. Pohjalaiset olivat palanneet kotihinsa, missä haavoitettu päämies pian henkensä heitti, -- ja Kurjen ruumis kuljetettiin Laukkoon. Ennenkuin Hämeen miehet perille pääsivät, tuli Harald ritari seuranensa vastaan. Hänen matkansa oli jo liian myöhäinen; ja kuultuansa, että Pohjanmiehet olivat varusteilla rajojansa varjelemaan, hän päätti palata matkaltaan. Uusia keinoja oli hänen yrittäminen, joilla kosto muka vihdoinkin oli saatava. Koko Pirkkalais-vallan tahtoi Harald ritari kerrallaan särkeä.

Salaisia juonia.

Muutamana kauniina kevät-yönä v. 1295 nähtiin kuutamon valossa pienempi haaksi kulkevan Hirviluodon ja mannermaan välisessä salmessa Turusta tullen. Lauhkea luoteis-tuuli täytti purjeet, ja laineet kimaltelivat hopean karvalla. Purjehtijain matka kulki Kakskerran pohjoisia niemiä kohden, jotka tumman-viheriöinä uiskentelivat veden-kalvossa.