Part 5

_Pepel_. Minä olen varas -- hamasta lapsuudesta saakka... Muulla nimellä ei minua koskaan nimitetty kuin: varas-Vasjka ja varkaan-poika! Jaha... jassoo... Vai niin, ajattelin? -- Noh, minä olen sitten varas!... Ymmärrä minut oikein: kenties minä olenkin uhalla tullut varkaaksi... ja vaan siitä syystä kun ei yksikään ihminen ymmärtänyt minua nimittää millään muulla nimellä... Nimitä sinä... Natascha... Nimitä minua toisella nimellä... mitä?

_Natascha_ (surullisesti). Minä, miten lienee... en oikein luota sanoihin... sydämmeni tuntuu niin levottomalta... aivan kuin odottaisin jotain. Ilmanaikojaan sinä Vasilij otit sen asian tänään puheeksi...

_Pepel_. Milloinka sitte? Eihän tämä ole ensikerta...

_Natascha_. Mitä varten minä sinun kanssasi läksisin? Jos se olisi edes rakkaudesta... enhän rakastakaan sinua niin erityisesti... Toisinaan sinä kyllä miellytät minua... toisinaan taasen kun katson päällesi, niin ilettää... Luultavasti -- minä en rakasta sinua... rakastetussa ei koskaan huomata huonoa puolta... mutta minä -- minä huomaan...

_Kleschj_. Kyllä vielä rakastat -- älä pelkää! Kyllä totut minuun kun olet vaan myöntyväinen! Toista vuotta olen jo katsellut sinua... olen tullut tuntemaan sinut hyväksi tytöksi ja luotettavaksi ihmiseksi... Kovin olen sinuun rakastunut!...

_Vasilisa_ (ilmestyy ikkunaan pyhäpäiväisissään ja nojautuu ikkunan pihtipieltä vasten kuuntelemaan).

_Natascha_. Vai niin. Minuun rakastunut... vaan sisareni...

_Pepel_ (hämillään). No, mitä hänestä? Vähänkö sitä semmoista sattuu...

_Luka_. Älä sinä, tyttönen, siitä välitä!... Kun ei ole leipää, -- syödään saviheinää... Tarkoitan -- kun on leipä lopussa...

_Pepel_ (synkästi). Sääli minua! .. Ei ole eloni kadehdittavaa... suden elämää vietän... vähän on iloa... Aivan tuntuu kuin suohon vajoaisin... Kaikki mihin kiinni tartun, on mädännyttä ja katkiaa... Sisaresi, ajattelin, jos hän ei olisi niin ahnas rahalle... niin mielelläni... olisin ehkä suostunut kaikkeen!... Ja jos sitten olisin hänet tykkynään omakseni saanut... Vaan hän tarvitsee muuta... hän tahtoo rahaa... hän tahtoo vapautta... vapautta, viettääkseen irstaista elämää. Hänestä ei ole minulle apua... Vaan sinä -- joka olet kuin nuori näre vaikka helpeesi pistävätkin, kuitenkin sinä tuet minua...

_Luka_. Minä myös kehoitan -- mene hänen kanssaan naimisiin tyttönen, mene! Ei hän ole huono nuorukainen! Sinä vaan useimmiten muistuta hänelle sitä, että hän on hyvä nuorukainen, ett'ei hän, niin sanoakseni, sitä unehuttaisi! Sinua hän uskoo... Sinä puhele aina hänen kanssaan näinikään: "Vasja, kuule -- sinä olet hyvä ihminen... muista se!" Ajattelehan, rakkaani, mihin sinä muuanne menisit? Sisaresi on kuin villi peto, ja hänen miehestään ei puhettakaan -- se on pahaa pahempi... entäs tämä elämä täällä... mihin sinä menisit! Mutta Vasja on sentään vielä parhaimmillaan...

_Natascha_. Minä tiedän sen... olen monasti ajatellut... ett'ei ole mihin mennä... Mutta kun minä en voi uskoa ketään... Minulla ei ole mitään mihin menisin...

_Pepel_. Yksi tie sinulla kyllä on... vaan ennemmin minä sinut tappaisin... ennenkuin sille tielle laskisin...

_Natascha_ (hymyillen). Vai niin... en vielä ole vaimosikaan ja tahtoisit jo tappaa.

_Pepel_ (syleilee häntä). Jätä kaikki, Natascha! Lähde kanssani!...

_Natascha_ (painautuu häntä vasten). Mutta... yhden asian minä sinulle sanon, Vasilij... aivan kuin Jumalan edessä! Heti ensikerran, kun sinä vaan minua lyöt, taikka muuten loukkaat... niin silloin en sääli mitään... silloin minä joko hirtän itseni, taikka...

_Pepel_. Kuivukoon käteni, jos sen sinua vastaan nostan!...

_Luka_. Älä epäile tyttöseni! Sinä olet tarpeellisempi hänelle, kuin hän sinulle.

_Vasilisa_ (ikkunasta). Ja niinpä ne sitten kihlasivatkin toisensa! Neuvo sekä rakkaus!

_Natascha_. Jo tulivat!... oi Jumalani! He näkivät... voi Vasilij!

_Pepel_. Mitä sinä pelkäät? Ei sinua nyt uskalla kukaan koskea!

_Vasilisa_. Älä pelkää Natalia! Ei hän sinua lyö... Ei hän osaa lyödä, eikä rakastaa... minä tiedän sen!

_Lukan_ (puoliääneen). O, sinä vaimo... myrkkyinen matelias...

_Vasilisa_. Sanoissa hän vaan on rohkea...

_Kostiljev_ (tulee). Nataschka! Mitä sinä täällä teet, tyhjäntoimittaja? Juorujako sepittelet? Omaisias täällä panettelet, mutta tee on keittämättä, pöytä siivoamatta.

_Natascha_ (mennessään). Tehän sanoitte menevänne kirkkoon...

_Kostiljev_. Se ei ole sinun asiasi, mitä me sanoimme... Sinun on tehtävä se mitä on käsketty ja mikä sinulle kuuluu!

_Pepel_. Hiljaa, siinä! Hän ei ole enempi sinun palvelijasi... Natalia, älä mene... älä tee mitään!...

_Natascha_. Älä sinä vielä komenna... se on liian varhaista!

(Menee).

_Pepel_ (Kostiljeville). Riittää! Jo olette kylliksi pilkkananne pitäneet ihmistä... Nyt hän on minun!

_Kostiljev_. Si-inun? Milloinka sinä hänet ostit? Paljonko maksoit?

_Vasilisa_ (nauraa hohottaa).

_Luka_. Vasja! Mene sinä -- pois...

_Pepel_. Varokaa itseänne te... naurajat! Vielä muuttuu naurunne itkuksi!

_Vasilisa_. Oi, oi, oi älä peloittele! Minä pelkään kovin!

_Luka_. Vasilij -- lähde pois! Näethän, että hän yllyttää vaan sinua... tahtoo ärsyttää -- ymmärrätkö?

_Pepel_. Vai niin... Mutta se ei tule sittenkään tapahtumaan, niinkuin sinä tahdot!

_Vasilisa_. Se myöskään ei tapahdu, mitä minä en tahdo, Vasja!

_Pepel_ (näyttää hänelle nyrkkiä). Sepähän nähdään!...

(Menee).

_Vasilisa_ (vetäytyy pois ikkunasta). Kyllä minä sinulle häät valmistan!

_Kostiljev_ (menee Lukan luokse). No, mitä kuuluu, vanhus?

_Luka_. Ei mitään, vanhus!...

_Kostiljev_. Vai aijot sinä pois lähteä, niin kerrotaan?

_Luka_. Jo on aikakin...

_Kostiljev_. Ja mihin?

_Luka_. Mihin pää painuu, ja jalat kantaa...

_Kostiljev_. Siis lurvailemaan... Ei luultavasti ole mukavaa elää yhdessä paikassa?

_Luka_. Paikallaan loikovan kiven alle, sanotaan, ei vesikään juokse...

_Kostiljev_. Se on -- kivi se... Mutta ihmisen pitää asua yhdessä paikassa... Ei se kelpaa että ihmiset maleksivat kuin torakat... kuka mihin tahtoo, sinne matelee... Ihmisen täytyy sijoittaa itsensä johonkin... hakea paikka... eikä turhanpäiväisesti harhailla pitkin maailmaa...

_Luka_. Mutta jos jollakin on -- jokapaikassa paikka?

_Kostiljev_. Se on maankiertäjä... hyödytön ihminen... Jokaisen ihmisen täytyy tehdä jotain hyötyä... täytyy tehdä työtä...

_Luka_. Vai niin!

_Kostiljev_. Niin. Mitenkäs muuten? Mikä on oikeastaan... toiviolainen? Tuollainen eriskummainen olento... joka ei ole muitten ihmisten näköinenkään... Jos ken on todellinen toiviolainen, niin jos hän tietääkin jotain... mitä matkallaan on oppinut, yhtä ja toista tuommoista, tarpeetonta... Saattaa olla, että hän on tullut siellä totuuttakin tuntemaan... mutta eihän kaikki totuus ole ihmiselle tarpeellista!... Jos tiedät jotain semmoista, niin pidä hyvänäsi... ja ole ääneti. Jos joku on todellinen pyhissävaeltaja, niin hän on aina ääneti!... Eikä puhele semmoista, mitä muut eivät ymmärrä... eikä hän halua mitään, eikä sekaannu mihinkään, eikä yllytä ihmisiä mihinkään turhanpäiväisesti... Miten muut ihmiset elävät se ei liikuta häntä. Hänen täytyy hakea oikeaa elämää... hänen täytyy asuskella metsissä... luolissa... näkymättömänä! Ei ketään häiritä, ei ketään tuomita... vaan rukoilla lakkaamatta kaikkien edestä... koko maailman syntien edestä... minun syntieni... sinun syntiesi... Kaikkien edestä! Sentähden hän pakeneekin maailman hälinää... saadakseen rauhassa rukoilla. Sillä tavoin pitää... (Paussi). Vaan... mikä pyhissävaeltaja sinä olet?... Eihän sinulla ole passiakaan... Kunnollisella ihmisellä täytyy aina olla passi... Kaikilla kunnon kansalaisilla on passi... niin!...

_Luka_. Löytyy -- kansaa, mutta löytyy myös -- ihmisiä...

_Kostiljev_. Älä sinä viisastele! Äläkä aseta arvoituksia... En minä ole sinua tuhmempi... Mitä sinä sillä tarkoitat -- kansa ja ihmiset?

_Luka_. Ei se ole mikään arvoitus. Minä vaan sanon, että -- löytyy viljelykselle sopivaa maata, sekä löytyy myös viljelykselle sopimatonta maata... Jos hyvään maaperään vaikka mitä kylvät -- niin se kasvaa... Eikö niin?...

_Kostiljev_. Mitä? Mitä se oli olevinaan?

_Luka_. Otetaan esimerkiksi sinut... Jos vaikka itse Jumala tulisi ja sanoisi sinulle: Kuule, Michailo! Koeta olla ihmisiksi!... Eihän siitä mitään tulisi... millainen sinä olet -- sellaiseksi jäätkin...

_Kostiljev_. Mi... mi-mitä... tiedätkö sinä sen -- että minun vaimoni eno on -- poliisi? Ja jos minä...

_Vasilisa_ (tulee). Michail Ivanovitsch, tule juomaan teetä.

_Kostiljev_. Otappa sinä ja korjaa pois täältä luusi! Pois kortteerista!...

_Vasilisa_. Niin, niin, ukko, saat mennä tiehesi!... Sinun kielesi on käynyt liian teräväksi... Ja kuka tietää... jos lienetkin karkulainen...

_Kostiljev_. Jo tänäpäivänä... Ettei täällä edes hajahtaisikaan sinulta! Taikka muuten... varo itseäsi!

_Luka_. Kutsutko muuten vaimosi enon? Kutsu vaan eno tänne... Täällä on muka saatu kiinni karkulainen... Ehkä eno voipi vielä ansaita palkinnon... ainakin kolme kopekkaa...

_Bubnov_ (ikkunassa). Kuka siellä kauppaa tekee? Mistä voipi ansaita 3 kopekkaa?

_Luka_. Aikovat myödä minut...

_Vasilisa_ (miehelleen). Mennään pois...

_Bubnov_. Kolmestako kopekasta? Varo itseäsi, ukko. Kyllä he myövät sinut kopekastakin...

_Kostiljev_ (Bubnoville). Hm... muljotat siinä, kuin tonttu uunin alta!

(Menee vaimoineen).

_Vasilisa_. Ai, kuinka paljon on maailmassa kaameaa kansaa ja kaikenmoisia veijareita!...

_Luka_. Hyvää ruokahalua...

_Vasilisa_ (kääntyen taaksepäin). Kitas kiinni... senkin myrkkysieni!

(Menee miehineen nurkan taakse).

_Luka_. Ensi yönä -- lähden...

_Bubnov_. Se on parasta. Aina on parasta lähteä ajoissa.

_Luka_. Totta puhut...

_Bubnov_. Minä tiedän. Minä kenties -- pelastuin pakkotyöstä sentähden, että kerran läksin pois ajoissa.

_Luka_. No?

_Bubnov_. Ihan totta. Se tapahtui sillä lailla, että vaimoni oli pikiintynyt värjärimestariin -- muuten hyvin etevä mies ammatissaan -- osasi mainiosti laittaa koirannahoista pesukarhun nahkoja... bisamit, kengurut... ne hän kaikki laittoi kissannahoista... niin ett'ei kukaan voinut eroittaa oikeata väärästä. Hän oli oikea peto alallaan. No niin -- hänen ja vaimoni asiat olivat yhteen takertuneet... ja ne pitivät niin toisistaan, että minun täytyi oikein olla varoillani -- ett'eivät myrkyttäisi tai jotenkuten muuten lähettäisi minua toiseen maailmaan. Jo koitin vaimoani lyödäkin... mutta silloin aina mestari karkasi minun kimppuuni ja alkoi mukuloida minkä jaksoi! Kerran repäisi melkein koko parran minulta pois ja taittoi yhden kylkiluistani. Niinpä minäkin toisinaan julmistuin... Kerrankin sivalsin vaimoani otsakieroon rautaisella mittapuulla... ylipäänsä -- sota oli ankara! Ajattelin itsekseni -- ei tästä näin mitään hyvää tule... Kyllä he minusta voiton vievät! Ja niinpä jo arvelin nutistaa vaimoni, aivan jo täyttä totta sitä tuumailin. Mutta tulin ajoissa järkiini ja läksin tieheni.

_Luka_. Se olikin parasta! Antaa heidän siellä laittaa vaan koirista pesukarhuja!...

_Bubnov_. Mutta se verstaa... se oli vaimoni nimellä... ja minä jäin tällä lailla puille paljaille! Vaikka suoraan sanoen, ei siitä verstaasta minulle mitään hyötyä olisi ollut -- juonuthan sen olisin kuitenkin... Minä, näetkös, ryyppään ankarasti, ajoittain...

_Luka_. Vai ankarasti, ajoittain?!

_Bubnov_. Oikein hirveästi! Kun kerran alan juoda, niin juon kaikki mitä minulla on, -- en jätä muuta kuin Aatamin puvun ylleni... Ja sitten vielä -- olen laiska -- ylen laiska -- en kehtaa tehdä kerrassaan mitään...

(Satin ja Näyttelijä tulevat, kinaillen).

_Satin_. Loruja! Sinä et mene minnekkään... se on kaikki hölynpölyä! -- Ukko! Mitä hittoja sinä olet tämän nysän päähän ajanut?

_Näyttelijä_. Valehtelet! Vanhus! Sano sinä hänelle, että hän valehtelee! Minä lähden sinne --! Minä olen raatanut tänään, -- lakaissut katua... enkä maistanut viinaa tippaakaan! Mitäs siihen sanotte, häh? Tässä, näettekös -- kaksi viidenalttinan rahaa ja itse olen aivan selvä!

_Satin_. Kaikki tämä on tyhmää! Anna tänne rahat, minä menen ja ryyppään... taikka pelaan pois...

_Näyttelijä_. Mene tiehesi! Nämä ovat matkarahoja!

_Luka_ (Satinille). Miksi sinä häntä aina sotket pois oikealta tolalta?

_Satin_. Sano sinä, silmänkääntäjä, sinä jumalten suosima, -- mitä minun elämästäni tulee? Minä olen hajonnut kappaleiksi. Mutta ei kaikki sentään vielä ole hukassa, ukko. Tuskin maailmassa löytyy toista, minunlaistani peli-pirua?

_Luka_. Sinä olet hauska, Konstantin... ja miellyttävä!

_Bubnov_. Näyttelijä! Tuleppas tänne!

_Näyttelijä_ (menee ikkunan luokse ja käypi heidän eteensä kykkysilleen istumaan. Puhelevat puoliääneen).

_Satin_. Minä, velisein, nuoruudessani olin hyvin ahkera! On oikein hauskaa sitä muistellakin! Olin aika velikulta... tanssin mainiosti, näyttelin teaterissa!... Suurin huvini oli aina saada ihmiset hauskalle tuulelle!...

_Luka_. No, ja mitenkä sinä sitten pyörähdit pois polulta, häh?

_Satin_. Kas vaan, miten utelias oletkin, ukkorisa? Kaikki sinun pitäisi tietää... ja mitä varten?

_Luka_. Tahdon oppia ymmärtämään ihmisiä... Kun katselen sinua noin vaan -- en ymmärrä mitään! Näen, että olet tuommoinen reilu poika... etkä ole tyhmäkään... ja yht'äkkiä...

_Satin_. Vankila sen teki, vaariseni! Neljä vuotta ja seitsemän kuukautta istuin vankilassa... sen jälkeen -- ei vetele mikään!

_Luka_. Oho-ho! Ja minkätähden istuit?

_Satin_. Konnan tähden... tapoin suutuksissani konnan ja petturin... Vankilassahan minä vasta korttiakin opin pelaamaan...

_Luka_. Ja tapoit -- varmaankin naisten tähden?

_Satin_. Oman sisareni tähden... Mutta anna sinä olla, äläkä kysele... Minä en suvaitse että minulta kysellään... Siitä kaikesta on jo paljon aikaa kulunut... Sisareni kuoli... siitäkin on jo yhdeksän vuotta... kulunut... Sisareni oli kelpo ihminen!...

_Luka_. Hyvinhän sinä näyt osaavan kohtalosi kantaa! Mutta äsken jos olisit nähnyt -- kun lukkoseppä tässä alkoi ulvoa... ai-jai-jai!

_Satin_. Kleschj?

_Luka_. Hän juuri. Työtä, huutaa, ei ole... mitään ei ole!

_Satin_. Kyllä hän vielä siihen tottuu... Mitähän minä oikeastaan yrittäisin?

_Luka_ (hiljaa). Katsoppas! Tuolta se tulee...

_Kleschj_ (tulee hitain askelin, pää painuneena alas).

_Satin_. No, leski! Miksi haistimesi on noin venynyt? Aijotko keksiä jotain?

_Kleschj_. Koetan keksiä... mitä olisi tehtävä? Kun ei ole minkäänlaista työkalua... hautajaiset nielivät kaikki!

_Satin_. Minä neuvon sinulle: älä tee mitään! Heittäy maan vaivaksi!...

_Kleschj_. Puhu sinä... Minä häpeän ihmisiä...

_Satin_. Älä puhu! Eivät ihmiset yhtään häpeä sitä, että sinä elät koiraa kehnommin... Mutta ajatteleppas jos sinä et käy työtä tekemään, minä en käy työtä tekemään... ja vielä sadat... tuhannet, kaikki! -- ymmärrätkös? Kun kaikki jättävät työnteon! Ei kukaan tahdo mitään tehdä -- kuinkas silloin käypi?

_Kleschj_. Kaikki kuolla pöksähtävät nälkään...

_Luka_ (Satinille). Sinun pitäisi, kun sinulla on tuollaiset mielipiteet, ruveta juoksijaksi... Löytyy sellainen uskonlahko, joita sanotaan juoksijoiksi...

_Satin_. Minä tiedän sen... ne eivät ole ollenkaan tyhmiä ihmisiä!

(Kostiljevin ikkunasta kuuluu Nataschan huutoja: "Minkätähden? Odottakaa... minkävuoksi...? mistä syystä?").

_Luka_ (levottomana). Natascha? Eikö se ole Nataschan ääni? häh? Voi sinua...

(Kostiljevin huoneesta kuuluu -- melua, voivotusta, särkyvien astioitten kilinää ja Kostiljevin vinkuva ääni: "Sinä -- sinä kerettiläinen... sinä nahkiainen...").

_Vasilisa_. Seis... malta... Kyllä minä hänet opetan... kas noin... noin...

_Natascha_. Auttakaa! Lyövät! Tappavat...

_Satin_ (huutaa ikkunaan). Hei, te siellä!

_Luka_ (hyörien levotonna). Vasja... Vasja pitäisi hakea... voi, Jumalani! Pojat... Veljet...

_Näyttelijä_ (juosten). Minä haen... heti paikalla...

_Bubnov_. Useinpa ne ovat alkaneetkin sitä pieksää...

_Satin_. Mennään sinne, ukko... ja ruvetaan todistajiksi!

_Luka_ (menee Satinin perässä). Mikä todistaja minusta!... Mitä se auttaa... Kun se Vasilj tulisi sukkelammin...

_Natascha_. Vasilisa... sisko... Va-a-a...

_Bubnov_. Nyt ne tukkivat sen suun... menenpä katson...

(Melu Kostiljevin huoneissa alkaa hälvetä, luultavasti ovat siirtyneet porstuaan. Kuuluu vaan kun ukko kiljaisee: "Seis!" Samalla vedetään ovi hyvin kovasti kiinni ja melu katkeaa kerrassaan. Näyttämöllä on hiljaista. Ilta-hämärä).

_Kleschj_ (istuu itsekseen reen päällä, hieroen kovasti kämmeniään, höpisee ensin jotakin epäselvästi ja sitten alkaa kuulua seuraavia sanoja): No, mitenkäs sitten?... Täytyyhän sitä elää... (Kovemmin). Täytyy olla jonkinlainen koti... Mutta kun ei ole kotia... ei ole mitään! Yksi ainoa ihminen... ja siinä kaikki... Ei minkäänlaista apua...

(Menee kyyristyneenä verkalleen pois. Muutaman sekunnin hiljaisuus. Senjälkeen solasta päin alkaa kuulua kasvavaa melua, joka yhä kovenee ja lähenee, niin että viimein voipi eroittaa eri ääniä).

_Vasilisa_. Päästä!... Minä olen hänen sisarensa...

_Kostiljev_. Mikä oikeus sinulla on?

_Vasilisa_. Hirtehinen...

_Satin_. Hakekaa Vasjka!.. sukkelaan... Zob -- lyö häntä!

(Kuuluu poliisinvihellys).

_Tattari_ (juoksee esille, oikea käsi sidottuna viilekkeisiin). Mikä se on semmoinen laki -- että keskellä päivää tapetaan ihmisiä?

_Krivoi-Zob_ (hänen perässään Medvedjev). Kyllä minäkin annoin sille tillikan!

_Medvedjev_. Kuinka sinä uskallat tapella?

_Tattari_. Entäs sinä? Tiedätkö mikä sinun velvollisuutesi on?

_Medvedjev_ (juoksee Zobin perässä). Odota! Anna tänne vihellyspilli...

_Kostiljev_ (juoksee). Abraschka! Ota kiinn'... hänet! Hän löi minua...

(Nurkan takaa tulevat Kvaschnja ja Nastja taluttaen pahoinpideltyä Nataschaa kainaloista. Satin tulee takaperin -- työnnellen pois Vasilisaa, joka huitoo käsillään, tavoittaen saada lyödä sisartaan. Aljoschka hyppii kuin hassu Vasilisan ympärillä, viheltää hänelle korvaan, milloin kiljuu, milloin huutaa. Sitten vielä ilmestyy muutamia rääsyläisiä, miehiä sekä naisia).

_Satin_ (Vasilisalle). Mihinkä aijot? Sinä kirottu huuhkain...

_Vasilisa_. Pois, roisto! Vaikka henkeni menisi -- tahdon sittenkin repiä hänet kappaleiksi...

_Kvaschnja_ (taluttaen Nataschaa pois). No, no, Karpovna, häpeä toki vähän!... äläkä noin raivoa.

_Medvedjev_ (koppaa kiinni Satinin). Ahaa... satuitko kerrankin!

_Satin_. Zob! Lyö heitä!... Vasjka... Vasjka!

(Kaikki ovat yhdessä mylläkässä peräseinän ja kulman välissä. Nataschaa kuletetaan oikealle ja asetetaan puukasalle istumaan).

_Pepel_ (hypähtää esille käytävästä; ääneti ja voimakkailla liikkeillä tyrkkii joukon hajalleen). Missä on -- Natalja? Sinä...

_Kostiljev_ (peräytyen piiloon nurkan taa). Abraschka! Ota kiinni Vasjka... veljet -- auttakaa! Varas... ryöväri...

_Pepel_. Aa, sinä... vanha roisto!

(Iskee olkansa takaa -- Kostiljev kaatuu siten, että nurkan takaa näkyy ainoastaan pääpuoli ruumista. Pepel rientää Nataschan luo).

_Vasilisa_. Lyökää Vasjkaa! Hyvät ihmiset... lyökää varasta!

_Medvedjev_ (huutaa Satinille). Ole alallasi... tämä on keskinäinen... perhe asia! He ovat keskenään sukulaisia... vaan kuka sinä olet?

_Pepel_. Kuinka... millä hän sinua? Veitselläkö?

_Kvaschnja_. Katsokaa, minkälaisia petoja!... Kiehuvalla vedellä polttivat tytön jalat...

_Nastja_. Teekeittiön kaatoivat...

_Tattari_. Kenties vahingossa... täytyy tietää varmasti ennenkuin puhuu...

_Natascha_ (melkein pyörryksissä). Vasilij... ota minut... ja hautaa johonkin...

_Vasilisa_. Voi hyvä isä! Tulkaa ja katsokaa! hän on kuollut! Tappoivat...

(Kaikki keräytyvät kulman luokse, lähelle Kostiljevia. Joukosta tulee Bubnov ja menee Vasiljin luokse).

_Bubnov_ (puoliääneen). Vasjka! Ukko on... siellä valmis!

_Pepel_ (katsoo häneen, aivan kuin ei käsittäisi). No, mene... ja kutsu... täytyy viedä sairaalaan... Kyllä minä teen tilin heidän kanssaan!

_Bubnov_. Minä kysyn vaan -- kuka sen ukon uuvutti...

(Melu sammuu näyttämöllä, aivan kuin nuotiotuli veden valelusta; kuuluu ainoastaan puoliääneen huudahduksia ja lauseita: "Todellako?" "Sepä sattui!" "No-o?" "Mennään pois täältä!" "Kas pirua!" "Nyt pois -- ennenkuin poliisi tulee!" Joukko vähenee. Bubnov, Tattari, Nastja ja Kvaschnja menevät Kostiljevin ruumiin luo).

_Vasilisa_ (nousten ylös maasta, huutaa voitonvarmalla äänellä). Mieheni tappoivat!... Tuossa on murhaaja! Vasjka tappoi hänet! Minä näin! Ystävät -- minä näin sen!

_Pepel_ (tulee Nataschan luota). Pois tieltä... laskekaa! (Katsoo ukkoa, Vasilisalle). No? Oletko nyt iloinen? (Koskettaa jalallaan ruumista). Nyt äikähti... se vanha koira! Kävi kuten toivoit... Mitäs... jos antasin sinullekin samallaisen iskun?

(Ryntää Vasilisan kimppuun, mutta Satin ja Krivoi-Zob tarttuvat sukkelaan häneen kiinni. Vasilisa -- piiloutuu nurkan taakse).

_Satin_. Tulehan toki järkiisi!

_Krivoi-Zob_. Tpruu! Mihin sinä nyt?...

_Vasilisa_ (ilmestyy). No, mitä Vasja, rakas ystäväni? Kohtaloasi et pakene... Hei, poliisit! Abraschka... vihellä poliisia!

_Medvedjev_. Vihellyspillini ryöstivät, pirut...

_Aljoschka_. Tässä se on!

(Viheltää. Medvedjev juoksee hänen perässään).

_Satin_ (taluttaa Pepeliä Nataschan luokse). Vasjka -- älä pelkää! Murha tapahtui tappelussa... ei siitä kovin syytetä! Ei se paljon maksa...

_Vasilisa_. Pitäkää kiinni Vasjkaa! Hän tappoi mieheni... minä näin sen!

_Satin_. Minä myös sivalsin ukkoa, pari kolme kertaa... Paljoko sille tarvitsi! Kutsu minut todistajaksi, Vasjka!...

_Pepel_. En tahdo itseäni puolustaa... Minun on ensin saatettava Vasilisa varmaan paikkaan... Ja kyllä minä hänet saatankin! Se oli hän, joka sitä halusi... Hän houkutteli minua -- murhaamaan miestänsä... niin juuri, hän houkutteli!...

_Natascha_ (äkkiä, kovasti). A-a... nyt minä ymmärrän!... Niinkö, Vasilij?! Hyvät ihmiset! He ovat yksissä tuumin... Sisareni ja hän... yksissä tuumin... tehneet kaiken tämän! Niinkö Vasilij?... Senkö vuoksi kanssani taanoin puhelit että hän kuulisi? Hyvät ihmiset! Vasja on hänen rakastajansa... oletteko kuulleet... senhän kaikki tietävät... he ovat yksissä tuumin! Se oli Vasilisa joka houkutteli hänet murhaamaan miestänsä... mies oli heidän tiellään... minä myös olin heidän tiellään... Nyt he tekivät minut raajarikoksi...

_Pepel_. Natalja! Mitä sinä... mitäs sinä nyt?!

_Satin_. Voi sitä... pirua!

_Vasilisa_. Valehtelet! Hän valehtelee... minä... hän, Vasjka on murhaaja!

_Natascha_. He ovat yksissä tuumin! Kirotut olkaa te molemmat!...

_Satin_. Kyll' on leikki!... Pidä puolesi, Vasilij! Muuten upottavat sinut syvyyteen.

_Krivoi-Zob_. Nyt minä en ymmärrä mitään! Kyll' on leikki!

_Pepel_. Natalja! Oikeinko sinä todella? Uskotko, että minä... hänen kanssaan...

_Satin_. Herran tähden, Natascha... ajattelehan!

_Vasilisa_ (huutaa kulman taakse). Tappoivat minun mieheni... teidän ylhäisyytenne... Vasjka Pepel, varas... hän tappoi... herra komisarius! Minä näin... kaikki näkivät...

_Natascha_ (hourailee melkein tajuttomana). Hyvät ihmiset... minun sisareni ja Vasjka Pepel tappoivat! Poliisit, kuulkaa... juuri tämä sama, minun sisareni, opetti... houkutteli... oman rakastajansa... tuossa se kirottu on! He tappoivat! Ottakaa kiinni... tuomitkaa... Ottakaa minutkin... viekää vankeuteen! Kristuksen nimessä... Viekää minutkin vankeuteen!

(Esirippu).

NELJÄS NÄYTÖS.

Sisustus sama kuin 1:ssä, paitsi että Pepelin komero on pois purettu ja sillä paikalla missä Kleschj istuskeli, ei ole alasinta. Pepelin komeron paikalla loikoilee nyt Tattari levotonna, ähkyen silloin tällöin. Kleschj istuu pöydän takana, korjailee hanuria, koetellen silloin tällöin sen ääniä. Toisessa päässä pöytää ovat: Satin, Parooni ja Nastja; heidän edessään pöydällä on pullo viinaa, 3 pulloa olutta ja iso kannikka mustaa leipää. Uunilla piehtaroipi ja yskii Näyttelijä. On yö; näyttämö on valaistu lampulla, joka seisoo keskellä pöytää. Ulkona tuulee.

_Kleschj_. Niin... sen mylläkän aikana se otti ja katosi...

_Parooni_. Pakeni poliisia... kuten savu tulta...

_Satin_. Aivan kuten syntiset pakenevat vanhurskaitten kasvojen edessä!

_Nastja_. Se oli hyvä ukko!... Mutta te... te ette ole ihmisiä... vaan ruostetta!