Part 4

_Näyttelijä_ (pyörittää päätään). Mahdotonta...

_Natascha_ (peräytyen). Totta totisesti... katso...

_Bubnov_ (ovella). Mitä katsomista siinä on?

_Natascha_. Anna on kuollut!

_Bubnov_. Lakannutpahan lienee yskimästä. (Menee Annan vuoteen luo, katsoo ja kääntyy omalle paikalleen). Pitää ilmoittaa Kleschjille... se on -- hänen asiansa toimittaa...

_Näyttelijä_. Minä menen... ja sanon... että hän on hävittänyt nimensä!... (Menee).

_Natascha_ (keskellä huonetta). Tuolla tavalla joskus vielä minäkin raukka... tulen kellariin hyljätyksi...

_Bubnov_ (laittelee jonkinlaisista repaleista itselleen makuusijaa). Mitä? Mitä sinä höpiset?

_Natascha_. Niin vaan... itsekseni...

_Bubnov_. Odotat kai Vasjkaa? Pidä varasi, kyllä Vasjka vielä joskus vääntää niskasi nurin...

_Natascha_. Eikö tuo liene yhdentekevä -- kuka vääntää? Parasta, että antaa Vasjkan vääntää...

_Bubnov_ (käypi loikomaan). Se on oma asiasi...

_Natascha_. Se on hyvä, että tämäkin kuoli... Mutta kuitenkin... Kun ajattelee... niin tulee sääli... minkätähden ihminen elää?

_Bubnov_. Mitä säälimistä siinä on? Kaikki tekevät niin: syntyvät, elävät ja kuolevat. Minä kuolen... sinä kuolet..

(Sisään tulevat: Luka, Tattari, Krivoi-Zob ja Kleschj; Kleschj kaikista viimeisenä, astuu verkalleen kytistyneenä ja olkapäät koholla).

_Natascha_. Sch -- sch! Anna on...

_Krivoi-Zob_. Jo kuultiin... levätköön rauhassa, kun on kuollut...

_Tattari_ (Kleschjille). Täytyy kantaa ulos! Porstuaan täytyy viedä! Ei kuollut täällä saa nukkua... täällä tulevat elävät nukkumaan...

_Kleschj_ (hiljaa). Kyllä viedään...

(Kaikki menevät sängyn luo. Kleschj katsoo toisten olkapäitten yli ruumista).

_Krivoi-Zob_ (Tattarille). Luuletko, että ruumis alkaa haista? Ei siitä mitään hajua tule... Hän oli jo elävänä palvautunut ja kuivettunut...

_Natascha_. Oi Jumalani! Eikö teissä löydy minkäänlaista säälin tunnetta... Sanoisitte edes jonkun hyvän sanan! Voi teitä...

_Luka_. Sinä, tyttöseni, älä ole pahoillasi... ei se mitään! Mistä he sitä ymmärtäisivät... Mitäpä me kuolleita säälisimme? Oh, rakkaani! Emmehän me sääli eläviäkään... itse itseämme emme voi sääliä... saatikka sitten muita!

_Bubnov_ (haukotellen). Eikä kuolema puhetta pelkää... sairaus kyllä pelkää, vaan kuolema ei koskaan!

_Tattari_ (poistuen). Tästä täytyy poliisille...

_Krivoi-Zob_. Niin poliisille -- se on välttämätöntä! Kleschj! Oletko ilmoittanut poliisille?

_Kleschj_. En... Pitäisi saada haudatuksi... ja minulla on rahaa kaikkiaan vaan 40 kopekkaa...

_Krivoi-Zob_. Tämmöisessä tapauksessa täytyy ottaa laina... taikka jos me keskuudessamme kokoisimme... jokainen antaa minkä voi... Vaan poliisille täytyy heti ilmoittaa! Muuten voivat vielä ajatella että olet itse tappanut akkasi... taikka...

(Menee makuulavalle aikeessa käydä Tattarin viereen nukkumaan).

_Natascha_ (menee Bubnovin makuulavan luo). Kyllä minä nyt alan hänestä uneksia... se on varma... Minulle aina kuolleet ilmestyvät unessa... minä en uskalla yksin täältä lähteä... porstuassa on pimeä...

_Luka_ (seuraa häntä). Sinun pitää eläviä pelätä ja varoa heiltä itseäsi... sen sanon sinulle...

_Natascha_. Ukko, saata minua...

_Luka_. Kyllä minä saatan, mennään vaan!

(Menevät. Paussi).

_Krivoi-Zob_. Oho-ho-o! Asàn! Kuules ystävä, pian tulee kevät... sitten meidän tulee lämmin elellä. Maalla nyt jo miehet parhaillaan aurojansa reilaan laittavat... ja alkavat kyntää peltojaan... Entäs me?... Asàn?... Hän vetelee jo hirsiä, kirottu Muhametti...

_Bubnov_. Tattarit rakastavat aina nukkua...

_Kleschj_ (seisoo keskellä lattiaa ja katsoa tuijottaa eteensä). Mitä minun on nyt tehtävä?

_Krivoi-Zob_. Pane maata ja nuku... siinä kaikki...

_Kleschj_ (hiljaa). Entäs... kuollut... mitenkä sen kanssa?

(Ei kukaan vastaa hänelle. Satin ja Näyttelijä tulevat).

_Näyttelijä_ (huutaa). Ukko! "Tänne, sinä minun uskollinen Kenttini"...

_Satin_. Miklucha-Maklai tulee... ho-hoo!

_Näyttelijä_. Sovittu ja päätetty! Ukko, missä sinä olet... missä on se kaupunki, josta puhuit?

_Satin_. Fata-morgana! Ukko valehteli sinulle... Ei sellaista kaupunkia löydy missään! Ei kaupunkia, eikä ihmisiä... ei missään mitään!

_Näyttelijä_. Valehtelet!

_Tattari_ (hypähtää ylös). Missä on isäntä? Menen valittamaan isännälle! Kun ei saa nukkua, ei saa ottaa maksua... Kuolleita... humalaisia... jokapaikassa...

(Lähtee sukkelaan. Satin viheltää hänen jälessään).

_Bubnov_ (unisella äänellä). Käykää nukkumaan, pojat, älkää rähiskö... yöllä täytyy nukkua!

_Näyttelijä_. Niin... täällä -- ahaa! Tääll' on ruumis... "Meidän nuottahamme sattui ruumis vaan"... se on B-Beranger'n runoelmasta!

_Satin_ (huutaa). Kuolleilla ei ole kuuloa, eikä tuntoa! Huuda... ja kilju niin paljon kuin jaksat... Kuolleet eivät kuule!..

_Luka_ (ilmestyy ovelle).

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Tyhjä ala, rakennusten välissä, jossa on hujan hajan kaikenmoista romua ja roskaa, puun kappaleita y.m. Perällä hyvin korkea tiili-kivimuuri, sen vieressä muutamia seljapuun pensaita. Oikealla -- vanha, jonkunlainen ulkorakennuksen puuseinä. Vasemmalla -- harmaa, aikoja sitten rapattu seinä, josta rappaus on suurimmaksi osaksi pois putoillut; se on Kostiljevin yömajan ulkoseinä. Harmaa rakennus seisoo viistossa, siten että sen peräkulma on melkein keskellä näyttämöä. Yömajan ja perämuurin välissä on kapea sola. Harmaassa seinässä on kaksi ikkunaa: yksi aivan maan tasalla, toinen pari kyynärää korkeammalla ja taempana (lähempänä perämuuria); sen seinän vierellä on matala työreki, jalakset ylöspäin; hirren päitä ja kaikenmoista puuromua, noin 4 arschinan pituisia riukuja y.m. Oikealla -- hirsiseinän vieressä, vanha lautakasa. Ilta-aurinko on juuri laskeutumaisillaan ja valaisee perämuuria punertavalla valollaan. Mustissa seljapuun oksissa ei näy vielä urpujakaan. Natascha ja Nastja istuvat vierekkäin hirrellä. Reellä istuu Luka sekä Parooni. Kleschj loikoilee puukasalla oik. puolisen seinän vieressä. Maantasalla olevasta ikkunasta näkyy Bubnovin naama.

Varhainen kevät. Lumi on juuri sulanut.

_Nastja_ (ummistaen silmänsä, nyökkyy tahdissa senmukaan kuin puhuu laulavalla äänellä). Sitten hän tuli yöllä puiston lehtimajaan, niinkuin oli puhe... minä olin häntä siellä odottanut jo pitkän aikaa, vavisten pelosta ja surusta. Hän myöskin vapisi ja oli kalpea kuin liitupalanen ja hänellä oli levorveri kädessään...

_Natascha_ (pureksii päivänkukan siemeniä). Näetkös nyt! Luultavasti se on totta, kun sanotaan, että kaikki tutentit ovat hurjapäisiä...

_Nastja_. Ja sitten hän sanoi minulle peloittavalla äänellä: -- sinä olet minun kallein aarteeni...

_Bubnov_. Ho-ho! Kallein aarteeni?

_Parooni_. Älä keskeytä! Jos ei miellytä, älä kuuntele, mutta anna valhetella loppuun asti... No, entäs sitten?

_Nastja_. Ylönpalttinen, sanoo, on minun rakkauteni! Mutta vanhempani, sanoo, eivät suostu koskaan siihen, että minä sinut vihille veisin... vaan uhkaavat kirota minut ijankaikkisesti, sinun rakkautesi takia. Ja sentähden, sanoo, minä olen pakoitettu lopettamaan elämäni... Ja levolveri oli hänellä hyvin iso, ja siihen oli ladattu kymmenen kuulaa... Hyvästi, sanoo, sinä minun sydämmeni rakkahin ystävä! -- Olen järkähtämättömästi päättänyt... että sinutta minä en voi elää. Minä vastasin hänelle: Raulj... sinä minun unohtumaton ystäväni...

_Bubnov_ (ihmetellen). Mitä? Kuinka? Karaul?

_Parooni_ (nauraa hohottaa). Nastjka! No mutta... viime kerralla sinä kerroit, että se oli -- Gaston!

_Nastja_ (hypähtäen ylös). Vaiti... onnettomat! Ah... te kulkurikoirat! Voitteko... voitteko käsittää mitä on... rakkaus? Todellinen rakkaus? Se oli minulla todellista rakkautta! (Paroonille). Sinäkin! Mokoma, mitätön ihminen!.. Olet vielä sivistynyt... sanoit sängyssä kahvia juoneesi...

_Luka_. No, mutta malttakaatte vähän! Älkää häiritkö! Tehkää toiselle mieliksi... Eihän asia riipu yhdestä sanasta, vaan siitä, missä mielessä sana sanotaan -- se on pääasia! Älä ole milläsikään tyttönen, kerro sinä vaan!

_Bubnov_. Antaa variksen värjätä sulkiansa... Anna huhkia!

_Parooni_. No, entäs sitten!

_Natascha_. Älä usko, mitä he sanovat... mitä heistä? He vaan kateudesta häiritsevät... kun eivät voi itsestään mitään kertoa...

_Nastja_ (istuu uudestaan). En tahdo enempi kertoa!... Kun ne eivät kuitenkaan usko... nauravat vaan... (Keskeyttää äkkiä puheensa, on ääneti pikkusen aikaa, sulkee uudestaan silmänsä, alkaa jatkaa kertomustaan tulisesti ja kovalla äänellä, lyöpi puhuessaan kädellään tahtia -- näyttää aivan kuin kuulisi kaukaista soitantoa). Ja sitten minä vastasin hänelle: -- sinä olet minun elämäni ilo! minun öitteni kirkas kuu! En minäkään voi elää ilman sinua maailmassa... sentähden että rakastan ja tulen rakastamaan sinua aina hulluuteen asti, niin kauan kuin sydän rinnassani sykkii! Älä sinä vaan lopeta nuorta elämääsi... sinun rakkaitten vanhempiesi tähden, joka olet heidän ilonsa ja kaikki kaikessa... hylkää minut! Parempi että minä kadotan itseni ja elämäni sinun tähtesi... minä -- yksin... minähän oon vaan sensemmoinen... se on parasta! Että minä katoan... se on parasta ja saman tekevä minulle! Enhän kelpaa mihinkään... eikä minulla ole mitään... ei mitään...

(Peittää silmänsä ja itkee äänettömästi).

_Natascha_ (kääntäen häntä syrjään, sanoo hiljakseen). Älä itke... ei tarvitse!

_Luka_ (hymyillen silittää Nastjan päätä).

_Bubnov_ (nauraa hohottaa). Eikö se ole niinkuin mikäkin -- penteleen posliinivauva?

_Parooni_ (myös nauraa). Sinä ukko luulet, että tuo kaikki on totta? Se on urkittua siitä kirjasta, jonka nimi on "Rakkauden uhri"... Kaikki tuo on pelkkää lorua! Anna hänen olla!...

_Natascha_. Mitä se sinuun koskee? Sinäkin! Olisit jo ääneti... johan Jumala on sinua rangaissut.

_Nastja_ (vimmoissaan). Kadonnut sielu! Tyhjä ihminen! Missä on sinun -- sielusi?

_Luka_ (ottaa Nastjaa kädestä). Mennään pois, rakkaani! Älä kiivastu tyhjästä! Minä -- tiedän... Minä -- uskon! Sinä olet oikeassa, he eivät käsitä... Kun sinä itse vaan uskot, että se oli todellista rakkautta... niin kyllä se sitä oli! Ihan varmaan oli! Älä suutu hänelle -- tuolle asuinkumppanillesi... Hän... ehkäpä vain kateudesta nauraa... hänellä kenties ei milloinkaan ollut tuota oikeata... taikka ei ole ollut mitään! Mennään pois!

_Nastja_ (puristaa kovasti käsiä rintaansa). Vaari kulta! Todentotta... kaikki on ollut olemassa! Kaikki se on tapahtunut!... Hän oli tutentti. Ranskalainen... ja hänen nimensä oli Gaston... ja hänellä oli pieni, musta parta... ja hänellä oli kiiltonahkaiset kengät... se oli niin -- vaikka salama iskisi minuun tässä paikassa! Ja hän rakasti minua niin... niin... niin että!

_Luka_. Minä -- ymmärrän! Älä ole milläsikään! Minä uskon kaiken tuon! Vai oli hänellä kiiltonahkaiset kengät? Ai-jai-jai! No, -- ja sinä myöskin rakastit häntä?

(Menevät nurkan taakse).

_Parooni_. Kyllä on tuo tyttö typerä... hyväsydämminen mutta tavattoman typerä.

_Bubnov_. Mistähän sekin tulee... että ihminen niin kernaasti valehtelee. Hänellä on jumaliste aina valheet valmiina... aivan kuin seisoisi aina tutkijatuomarin edessä... Toden totta!

_Natascha_. Nähtävästi valhe miellyttää enempi kuin totuus... Minä myös...

_Parooni_. Mitä -- minä myös? Annas kuulua!

_Natascha_. Mielessäni kuvittelen kuvittelemistani ja -- odotan...

_Parooni_. Mitä?

_Natascha_ (hämillään, hymyilee). Niin vaan... Ajattelen, että, huomenna... tulee jostakin... joku... erityinen... Taikka tapahtuu jotain... jotain ennen kuulumatonta... Sitä olen odottanut kauan... ja aina yhä odotan... Vaikka todellisuudessa... ei ole mitään odotettavaa?

(Paussi).

_Parooni_ (naurahtaen). Ei ole mitään odottamista... Minä -- en odota mitään! Kaikki on jo... ollut! Mennyt -- loppunut!.. No, entäs sitten?

_Natascha_. Toisinaan taasen... kuvittelen itsekseni, että nyt huomispäivänä minä... kuolen jollain äkillisellä kuolemalla... Ja siitä tulee aina semmoinen pelko... Kesällä on hauska ajatella kuolemaa... kesällä kun on ukkosen ilmoja... ja salamahan voipi milloin tahansa tappaa...

_Parooni_. Ei sinunkaan elämäsi mahda kovin hauska olla... se sinun sisaresi... sillä on pirullinen luonto!

_Natascha_. Kenenkä täällä sitten on hyvä olla? Kaikilla on huono... niinkuin näkyy...

_Kleschj_ (on tähän asti ollut paikallaan eikä ole ottanut osaa keskusteluihin -- hypähtää äkkiä ylös). Kaikillako? Valehtelet! Ei kaikilla! Jos olisi kaikilla... silloin se ei tuntuisi niin katkeralta... niin juuri...

_Bubnov_. Mitä nyt -- piruko sinua puski? Kun niin rupesit ulvomaan!

_Kleschj_ (heittäytyy uudelleen samalle paikalle loikomaan ja mutisee itsekseen).

_Parooni_. Ei... kyllä minun täytyy mennä lepyttelemään sitä Nastjaa... muuten se ei anna ryyppyrahaa...

_Bubnov_. Hm... Ihmiset todella mielellään valehtelevat... Jospa Nastjka nyt valehteleekin... sen vielä ymmärtää! Hän nyt on tottunut kasvojansakin maalaamaan... jos hän sitten sieluansakin vähän sisältäpäin sutaisee... punaisella poskimaalilla niin... Mutta... miksi muut valehtelevat? Luka, esimerkiksi... hän valehtelee hyvin paljon... ja ilman, että hänelle on siitä mitään hyötyä... Vanha ukko jo... Mitä hänen tarvitsisi enää valehdella?...

_Parooni_ (menee naurahdellen). Kaikkien ihmisten sielu on vähän harmahtava... Kaikki tahtovat sitä vähän sutaista punaisella poskimaalilla...

_Luka_ (tulee nurkan takaa). Miksi sinä, herra, kiusaat sitä tyttöä? Antaisit hänen olla rauhassa... antaa hänen itkeä ratokseen... omaksi huvikseenhan hän kyyneleitä vuodattaa... eihän se sinua vahingoita?

_Parooni_. Se on hassua, ukko! Se suututtaa minua... Tänään on -- Raoul, huomenna -- Gaston... kuitenkin aina yhtä ja samaa! Samahan tuo minusta -- minä menen sopimaan hänen kanssaan... (Menee).

_Luka_. Mene -- ja mielistele häntä vähän! Se ei ole koskaan vaarallista, jos ihmistä silloin tällöin vähän mielistelee...

_Natascha_. Voi kuinka hyvä sinä olet, vaari... Miksi sinä olet niin hyvä?

_Luka_. Hyvä, sanot? No... jos on niin, niin olkoon niin!... (Tiilimuurin takaa kuuluu hiljakseen laulua ja hanurin soittoa). Pitäähän sitä, tyttöseni, jollekulle olla hyväkin... ihmisiä pitää sääliä! Kristus -- hän sääli kaikkia ja käski meidän tekemään samoin... Minä sanon -- jos säälii ihmistä aikanaan... se on aina hyvä! Esimerkiksi, kun minä palvelin eräällä insinöörillä, lähellä Tomskin kaupunkia, huvilan vahtina... No! Huvila oli synkässä metsässä... oli talvi ja minä -- ypöyksinäni huvilassa... Kaikki kävi hyvin! Ainoastaan erään kerran -- kuulen että -- alkavat tunkeutua sisään!

_Natascha_. Varkaat?

_Luka_. Niin. Todenteolla, tunkeutuvat. Hyvä!... Minä otan pyssyrähjän käteeni, menen ulos... Katson -- heitä on kaksi... avaavat juuri ikkunaa -- ja ovat niin puuhassa ett'eivät huomaa minua ollenkaan. Minäpä ärjäsen heille: hei, te siellä!... menkää pois!... Mutta he -- kirveet käsiinsä ja minuun päin... Minä heitä varoitan -- että, älkää tulko! Taikka -- paikalla ammun! .. Ja samalla käännän pyssyrähjää milloin toista, milloin toista kohti. Ne molemmat -- maahan polvilleen ja rukoilemaan: -- päästä muka menemään. No, ja minä olin jo... niin sydämmistynyt... kirveitten tähden, ymmärräthän! Vastaan heille: minä teitä, senkin piruja, käskin pois, -- ette lähteneet... nyt, sanon: menköön jompikumpi, taittamaan puusta hyvät vitsat! Taittoivat vitsat. Nyt toinen -- maahan vatsalleen, ja toinen -- ala vatkata häntä! Ja niin ne minun käskyni mukaan, kylvettivät toinen toistaan oikein hyvästi. Kun kumpikin oli saanut selkäsaunan... sanovat minulle: -- vaariseni, sanovat, anna Herran tähden meille vähän leipää! Olemme ihan supo-suuruksetta. Täss' on sinulle varkaat -- arvelin, ihan hyviä ihmisiähän nämä ovat... (Nauraa). Ja kirveillä uhkasivat! Nyt... Hyviä miehiä kumpikin... Minä sanoin heille: no, miksi te sen vietävät, ette tulleet heti suoraan pyytämään leipää? Mutta he: tuskoittaa jo, ja suututtaa --, sanovat... pyydät -- pyydät, eikä kukaan anna!... Ja sillätavoin he jäivät luokseni asumaan koko talveksi. Toisen nimi oli Stepan, -- hän hyvin usein tempasi pyssyrähjän käteensä ja kävi metsästämässä... Toista kutsuttiin Jaakoksi, se oli sairaloinen ja yski lakkaamatta... Ja siitä lähtien me kolmenkesken vartioittiin koko talvi huvilaa. Kun tuli kevät -- hyvästi nyt, sanoivat, vaari, kiitos kaikesta! Ja niin läksivät tallustamaan... Venäjälle.

_Natascha_. Ne olivat varmaankin karkulaisia? Pakkotyöhön tuomittuja?

_Luka_. Aivan oikein, karkulaisia molemmat... Siperiasta karkasivat... Hyviä miehiä kumpikin!... Jos minä en olisi heitä silloin säälinyt -- kenties olisivat tappaneet minut... taikka ehkä vielä... Ja sitten -- oikeuteen ja vankeuteen ja Siperiaan... mitä hyötyä siitä olisi ollut? Ei vankila -- eikä Siperia hyvään opeta... vaan ihminen opettaa... niin! Ihminen voipi hyvään opettaa... aivan yksinkertaisesti!

(Paussi).

_Bubnov_. Thja!... Minä en osaa valehdella! Minkätähden pitäisi valehdella? Minun mielestäni -- anna totuuden kuulua aina semmoisena kuin se on! Mitä sitä ujostella?

_Kleschj_ (hypähtää yht'äkkiä uudelleen ylös, aivan kuin tuli olisi häntä polttanut, puhuu huutamalla). Mikä totuus? Missä on totuus? (Riuhtoo repaleisia vaatteitaan). Tässä on totuus! Ei ole työtä... eikä voimia! Se on totuus! Ei kotia... ei olopaikkaa missään! Ei paikkaa, missä levähtää... Täytyy heittää henkensä... siinä on totuus! Piru. Mitä minä teen totuudella... mihin minä sitä tarvitsen? Anna minun hengähtää... levähtää anna minun!... Olenko minä mitä pahaa tehnyt?... Miksi minulle tyrkytetään -- totuutta? Ei saa elää, piru vieköön -- ei saa elää -- siinä, se on, totuus!...

_Bubnov_. Kylläpä lasketteli!...

_Luka_. Voi Herra Jumala... kuuleppa sinä, rakkaani!...

_Kleschj_ (vapisee liikutuksesta). Puhukaa te tässä -- totuudesta! Sinä ukko, joka kaikkia lohduttelet... Minä sanon sinulle... minä vihaan totuutta... ja minä vihaan kaikkia! Kirottu olkoon -- totuus! Ymmärrätkö? Totuus olkoon kirottu!

(Juoksee nurkan taa, katsahtaen taakseen).

_Luka_. Ai-jai-jai! Miten tulistui mies... ja mihin lienee juossut?

_Natascha_. Aivan kuin olisi takaraivolleen tärähtänyt...

_Bubnov_. Mainiosti lasketteli! Aivan kuin olisi teatterissa näytellyt... Sitä tapahtuu usein... Ei ole vielä tottunut elämään...

_Pepel_ (tulee hitaasti nurkan takaa). Rauha kunnialliselle seuralle! Yhäkö se Luka, vanha viekas, täällä juttujaan kertoilee?

_Luka_. Olisitpa nähnyt... miten tässä eräs ihminen huusi!

_Pepel_. Oliko se Kleschj? No, mitä hän? Tuonnehan tuo juoksi aivan kuin löylynlyömä...

_Luka_. Kyllä juoksetkin... jos sillä tavalla sydämeen sattuu...

_Pepel_ (käypi istumaan). Minä en pidä hänestä... kovin on äreä ja ylpeä. (Matkien Kleschjiä). "Minä -- olen työmies." Ja toiset muka ovat kaikki alempana häntä... Tee työtä, jos se sinua miellyttää... mitä ylpeilemistä siinä on? Jos työn mukaan arvostellaan... silloin hevonen saa etusijan... hän vetää kuormansa eikä puhu mitään! Natascha! Ovatko teikäläiset kotona?

_Natascha_. Hautuumaalle läksivät... ja sieltä lupasivat mennä iltakirkkoon...

_Pepel_. Sitähän minä ihmettelen kun olet sinäkin vapaana... se on harvinaista!

_Luka_ (ajattelevaisesti, Bubnoville). Siinä nyt näet... sinä aina puollat totuutta... Totuus ei ole ihmiselle joka aika mieluista... totuus ei aina kelpaa hengen lääkkeeksi... Kerran oli semmoinen tapaus: minä tunsin erään miehen, joka oli siinä uskossa, että maan päällä jossakin paikassa löytyy "totuuden maa"...

_Bubnov_. Mi-ikä?

_Luka_. Totuuden maa. Maailmassa, sanoi, täytyy löytyä totuuden maa... Siinä maassa, muka, asuvat vaan erityiset ihmiset... hyvät ihmiset! Toinen toistaan he siellä kunnioittavat ja kaikessa toinen toistaan auttavat... ja kaikki käypi heillä mainion hyvästi! No, ja tämä miesi alinomaa varusteli itseään matkalle... etsimään totuuden maata. Itse hän -- oli köyhä, eli -- huonoissa varoissa... ja toisinaan, kun hänelle oikein kovat ajat tulivat eteen... näytti siltä, että tuossa paikassa nyt hänen kuolla täytyy... vaan hän ei sittenkään menehtynyt, naurahteli vaan ja sanoi: mitäpä tästä! Kärsimällähän tämän voittaa! Odotan vielä vähän aikaa, sitten jätän koko tämän elämän ja lähden "totuuden maalle"... Ja se oli hänen sydämmensä ainoa ilo -- että löytyy totuuden maa...

_Pepel_. No? Läksikö?

_Bubnov_. Mihin? Ho-ho!

_Luka_. No, tähän samaan paikkaan -- asia tapahtui Siperiassa, -- lähetettiin eräs, pakkotyöhön tuomittu oppinut... kirjojen, karttojen ja kaikenmoisten kapineitten kanssa... Mies sanoo tälle oppineelle: ole niin hyvä ja näytä sinä minulle, missä päin on totuuden maa ja mistä kulkee sinne tie? Oppinut heti paikalla... avasi kirjat selälleen, levitti kartat... katseli -- katseli, etsi -- etsi -- ei, ei löydy mistään... totuuden maata! Kaikk'on oikein merkitty, kalkki maat ja valtakunnat ovat otetut siihen prikusta prikkuun, mutta totuuden maata -- ei löydy!...

_Pepel_ (hiljaa). No? Eikä löytynyt?

_Bubnov_ (nauraa hohottaa).

_Natascha_. Odota sinä... Kuinka sitten, vaari?

_Luka_. Mies ei usko sitä... Sen täytyy, sanoi, löytyä... etsi paremmin! Muuten sinun kirjasi sekä karttasi eivät kelpaa mihinkään, jos niistä ei totuuden maata löydy... Oppinut otti siitä vähän pahakseen. Minun, sanoi, kirjani ja karttani ovat aivan oikeat, mutta semmoista totuuden maata -- ei ole koko maailmassa. Mies suuttui ankarasti -- kuinka, -- sanoi? Minä olen elänyt elämistäni, kärsinyt kärsimistäni ja aina uskonut että sellainen maa on olemassa! Ja nyt kartat näyttävät ett'ei sitä ole ollenkaan! Se on konnuutta!... Sinä senkin... roisto -- sanoo oppineelle -- lurjus, sinä olet, etkä mikään oppinut!... Ja pläiskis... korvalle... ja toiselle!... (Äänettömyys). Senjälkeen meni kotiinsa ja hirtti itsensä!...

(Kaikki ovat ääneti. Luka nauraa hymähtää, katsoo Pepeliin ja Nataschaan).

_Pepel_ (hiljaa). Piru vie -- tuo historia ei ole hauska...

_Natascha_. Ei jaksanut kärsiä pettymystään...

_Bubnov_ (synkkänä). Lörpötyksiä...

_Pepel_. Hm... siinä oli sinulle totuuden maa... ei löytynyt mistään...

_Natascha_. Minun on sääli... sitä miestä...

_Bubnov_. Kaikkia sitä keksitäänkin!... Ho-ho! Niin kuin "totuuden maa!" Ho-ho-ho!

(Katoaa ikkunasta).

_Luka_. (Nyökkää päällään ikkunaan päin, jossa oli Bubnov). Nauraa! He-he-he... (Paussi). No, nuoret! voikaa paksusti! Minä piakkoin jätän teidät...

_Pepel_. Mihin lähdet?

_Luka_. Hohlien luokse Vähäänvenäjään... Kuulin että... siellä ovat perustaneet uuden uskonnon... pitää mennä katsomaan!... Ihmiset aina etsivät ja pyrkivät parempaan... Suokoon Jumala heille kärsivällisyyttä!

_Pepel_. Luuletko, että löytävät?...

_Luka_. Niin ihmisetkö? Kyllä he löytävät! Kuka etsii -- se löytää... Kuka vahvasti tahtoo -- hän löytää!

_Natascha_. Jos ne edes löytäisivät jotain... Jospa edes keksisivät jotakin parempaa...

_Luka_. Kyllä -- ne keksivät! Pitää vaan auttaa heitä, tyttöseni... ja kunnioittaa pitää...

_Natascha_. Miten minä voin auttaa? Kun itse... olen avun tarpeessa...

_Pepel_ (päättävästi). Minä alan taaskin... alan uudelleen, puhua kanssasi... Natascha... nyt tässä -- hänen kuultensa... hän tietää jo kaikki... Lähde pois minun kanssani!

_Natascha_. Mihin? Kulkemaanko vankilasta vankilaan?

_Pepel_. Olenhan sanonut -- että minä lakkaan varastamasta! Jumaliste -- lakkaan! Kun kerran minkä lupaan -- niin teen myös! Minä osaan lukea sekä kirjoittaa... käyn työtä tekemään... Hän tässä, sanoo että, minun olisi lähdettävä Siperiaan, vapaaehtoisesti... tule kanssani, lähdetään!... Luuletko että tämmöinen elämä ei ole minullekin vastenmielistä? Voi Natascha! Kyllä minä tiedän... ja näen!... Minä lohdutan itseäni sillä, että löytyy paljon ja suurempia varkaita kuin minä -- ja kuitenkin elävät kunniassa... vaan minua se ei auta! Minä... en oikeastaan tarkoita sitä! Minä en kadu... omaantuntoon en usko... Mutta minussa on aina vain sellainen tunne, että täytyy elää... toisella tavalla! Täytyy elää paremmin! Elää täytyy niin... että itse voisi kunnioittaa itseään...

_Luka_. Oikein, rakkaani! Jumala sinua vahvistakoon... ja auttakoon!.. Oikein: ihmisen täytyy kunnioittaa itseään...