Part 2

_Natascha_. Olisit vähän ystävällisempi häntä kohtaan... ei siitä enää pitkällistä ole...

_Kleschj_. Kyllä tiedän...

_Natascha_. Tiedät... Se on vähän, että tiedät, pitää ymmärtää myös. Kuolema on peloittavaa...

_Pepel_. Olkoon vaan -- minä en pelkää...

_Natascha_. Et tietysti!... Itse urhollisuus...

_Bubnov_ (viheltäen lyhyesti). Rihmat ovat mädänneet...

_Pepel_. Tietysti, en pelkää! Vaikka paikalla kuolisin! Ottakaa veitsi, iskekää sydämmeeni... Kuolen tässä paikassa, ääntä päästämättä! Hauskaa on ottaa vastaan kuolema puhtaasta kädestä...

_Natascha_ (mennessään). Puhukaa muille -- eikä minulle.

_Bubnov_ (pitkäveteisesti). Mutta rihmat ovat sittenkin mädänneet...

_Natascha_ (porstuan ovelta). Andrei! Muista tulla eukkoasi hakemaan...

_Kleschj_. Hyvä...

_Pepel_. Kelpo tyttö!

_Bubnov_. Mukiin menevä...

_Pepel_. Miksihän se minua sillä tavalla?... ikäänkuin hylkii... Yks kaikki... turmioon hän täällä kuitenkin joutuu...

_Bubnov_. Sinun tähtesi...

_Pepel_. Miksikä juuri minun tähteni? Minä päinvastoin säälin häntä...

_Bubnov_. Aivan kuin susi lammasta...

_Pepel_. Älä lörpötä! Minä oikein sydämmestäni säälin häntä... Hänen elämänsä on kovin tukalaa täällä... sen huomaan...

_Kleschj_. Odotahan, jos Vasilisa sattuisi näkemään, kun puhelette keskenänne...

_Bubnov_. Vasilisa? Niin, se ei hevillä omastaan luovu... se on ankara ämmä...

_Pepel_ (käypi loikomaan makuulavalle). Menkää hiiteen, te senkin -- profeetat!

_Kleschj_. Kyllä vielä näet... odotahan!...

_Luka_ (veisaa kyökissä). Yö o-on pi-i-me-e-ä... e-ei voi tietä eroittaa...

_Kleschj_ (menee porstuaan). Hm, sekin alkoi siellä ulvoa...

_Pepel_. Ikävää täällä on... mistähän sekin tulee? Elät, elät, kaikki on hyvin! Yht'äkkiä -- aivan kuin kohmetut ja tulee ikävä...

_Bubnov_. Ikävä? Hm -- hm...

_Pepel_. Todentotta!

_Luka_ (veisaa). Niin, ei voi tietä eroittaa ollenkaan...

_Pepel_. Kuules! Ukko!

_Luka_ (kurkistaa ovelta). Niin minäkö?

_Pepel_. Sinä. Älä laula.

_Luka_ (tulee sisään). Etkö pidä laulusta?

_Pepel_. Pidän kyllä, jos hyvin lauletaan...

_Luka_. Minä siis en laula hyvin?

_Pepel_. Luultavasti...

_Luka_. Siinä se nyt on! Ja itse minä luulin, että laulan hyvin. Se käypi aina sillä lailla... ihminen ajattelee itsestään, nyt minä teen tuon asian oikein hyvin! Kun olet tehnyt -- huomaatkin että toiset ovat tyytymättömiä...

_Pepel_ (nauraen). Se on totta, se!...

_Bubnov_. Sanoit juuri, ett'on ikävä, ja nyt nauraa hohotat...

_Pepel_. No entäs sitte? senkin varis...

_Luka_. Kenen se sitten on ikävä?

_Pepel_. Minun, tässä...

(Parooni tulee).

_Luka_. Vai niin! Ja siellä kyökissä istuu neitonen, lukee kirjaa ja itkee! Totisesti! Kyyneleet tippuvat... Minä sanon hänelle: miksikä sinä nyt sillä tavoin, rakkaani? Hän vastaa: -- sääli on! Ketä on sääli, kysyn? Täällä kirjassa, sanoo, kerrotaan... Kaikkea sitä ihminen tekeekin... Myöskin, luultavasti, ikävissään...

_Parooni_. Se on hassu...

_Pepel_. Parooni! Joko joit teetä?

_Parooni_. Join... No, entäs sitten?!

_Pepel_. Tahdotko -- niin panen paikalla puolikkaan pöytään?

_Parooni_. Tietysti... No entäs sitten!

_Pepel_. Käy ensin nelinryömin lattialle ja hauku kuin koira.

_Parooni_. Hölmö! Oletko olevinasi -- kauppijas? Vai oletko humalassa?

_Pepel_. No, sukkelaan, ala haukkua! Minä tahdon pitää lystiä... Sinä olet herra... oli sinunkin aikasi -- kun et meikäläistä pitänyt ihmisenäkään... ja niin edespäin...

_Parooni_. No, entäs sitten!?

_Pepel_. Mutta nyt minä pakoitan sinut koirana haukkumaan, ja sinä teet sen... eikö totta, että sinä haukut?

_Parooni_. No, haukun, haukun! Pökkelö! Mitähän nautintoa sinulle nyt siitäkin on, kun minä kerran itsekin tiedän, että olen melkein huonompi sinua? Olisit silloin pakoittanut minut nelinryömin kävelemään, kun en ollut vertaisesi...

_Bubnov_. Oikein!

_Luka_. Siihen minäkin sanon -- hyvä!

_Bubnov_. Mitä on ollut -- on ollut, jälelle jäi hölynpölyä... Täällä ei ole herrasväkeä... kaikki on luopunutta ja lähtenyttä, jälellä on vaan pelkkä ihminen...

_Luka_. Siis kaikki yhdenvertaisia... Ja sinä, rakkaani, oletko todellakin ollut paroonina?

_Parooni_. Kuinka sinä uskallat?... Mikäs aaveenhaamu sinä olet?

_Luka_ (nauraen). Olen nähnyt kreivejä, olen nähnyt ruhtinoita... Mutta paroonin kohtaan ensikerran elämässäni ja senkin noin ratkoittuna.

_Pepel_ (nauraa hohottaa). Kuules parooni! Sinä nolasit minut...

_Parooni_. Jo olisi aika sinunkin viisastua, Vasilij...

_Luka_. Ehe-he! Kun katselen oikein teitä, veljet, -- kyllä vietätte elämää -- oi-oi!...

_Bubnov_. Niin on elämä; me ollaan semmoista väkeä; heti ylös noustua, annetaan mennä alasmäkeä...

_Parooni_. Ollaan sitä nähty parempiakin päiviä... Minä esimerkiksi... aamulla herättyäni, loikoilin vielä sängyssä, join siinä kahvia... niin kahvia! -- kerman kanssa... niin, kerman kanssa.

_Luka_. Ihmiset ovat aina ihmisiä! Vaikka he miten teeskentelisivät, vaikka he kuinka luikertelisivat, joka ihmiseksi syntyi, se ihmisenä kuolee... Kun sitä katselee -- niin huomaa, että ihmiset aina alkavat tulla ymmärtäväisemmiksi ja viisaammiksi... vaikka elävät yhä huonommin, kuitenkin pyrkivät parempaan... uppiniskaisia ovat!

_Parooni_. Hei, ukko, kuka sinä olet?... Mistä sinä tänne ilmestyit?

_Luka_. Niin minäkö?

_Parooni_. Oletko toiviolainen, maankiertäjä?

_Luka_. Kaikkihan me olemme kiertäjiä täällä maan päällä... Sanotaan, niin kuulin kerrottavan, että tämä meidän maammekin kiertää taivaan avaruudessa.

_Parooni_ (ankarasti). Kiertäminen on eri asia, mutta -- onko sulla passi?

_Luka_ (hetken vaiettuaan). No, entäs kuka sinä olet, -- sala-nuuskijako?

_Pepel_ (ilolla). Hyvä, ukko! No, Parooni, saitko siipeesi?

_Bubnov_. Siinä sai, herra...

_Parooni_ (hämillään). Olkaa siellä nyt! Ei mitään ukkoseni... leikillähän minä vaan! Ei, veli hyvä, minulla itsellänikään ole minkäänlaisia papereita...

_Bubnov_. Valehtelet!

_Parooni_. Se tahtoo sanoa... kyllä minulla paperit ovat, vaan ne eivät kelpaa minnekään...

_Luka_. Paperit, ne ovat aina ylipäänsä semmoiset... eiväthän ne kelpaa koskaan mihinkään.

_Pepel_. Parooni! Lähe pois kapakkaan...

_Parooni_. Minä olen valmis! No, hyvästi ukko... sinä olet aika vekkuli!

_Luka_. Saa sitä olla milloin mikäkin, rakkaani...

_Pepel_ (porstuan ovella). No tuletko, vai et!

(Menee. -- Parooni lähtee sukkelaan perässä).

_Luka_. Oikeinko todella tuo ihminen on ollut parooni?

_Bubnov_. Kuka hänet tietää. -- Herrasmies se ainakin on, se on totta... Niinhän se nytkin: ei ole, ei ole --, vaan yht'äkkiä pöllähtää päähän jotain -- ja heti paikalla ilmestyy herruus esille. Nähtävästi ei ole vielä lykkynään kaikki haihtunut.

_Luka_. Se herruus taitaa olla aivan kuin isorokko... vaikka se ihmisestä erkaneekin, niin arvet kuitenkin jäävät jälelle...

_Bubnov_. Ei hän juuri mitään erityistä... Toisinaan vaan yht'äkkiä hypähtää... Niinkuin äskenkin, siitä passista...

_Aljoschka_. (tulee humalassa, hanuri kädessä. -- Viheltää). Hei! Eläjät!

_Bubnov_. Mitä sinä kiljut?

_Aljoschka_. Älkää panko pahaks'... suokaa anteeks'! Minä olen kohtelias ihminen...

_Bubnov_. Taaskin ryypännyt?

_Aljoschka_. Ja oikein täydellä mitalla! Komisarius Medjakin juuri ajoi minut ulos poliisiputkasta ja sanoi: varo itseäsi -- ett'ei sinua kadulla näkyisi ei kuuluisi... muuten! .. Mutta minulla taasen on semmoinen luonne, että... Isäntä yhtämittaa morkkaa minua... Mikä on oikeastaan isäntä?... Tphu! Se on vain turha luulo... Suuri juoppo hän on -- eikä mikään muu... Vaan minä olen semmoinen ihminen, että... minä en halua mitään! En huoli mistään ja sillä hyvä! Osta minut ruplasta, tai tarjoa kaksikymmentä! Vaan minä en huoli kummastakaan -- ilmaiseksi saat jos tahdot. (Nastja tulee kyökistä). Tarjoa vaikka miljoona, en huoli siitäkään! Vaan sitä... että minua, hyvää miestä, komentaa vertaiseni, juoppo, sitä minä en salli! Sitä en kärsi!

(Nastja, seisoen ovella, katsoo Aljoschkaan ja heiluttaa päätään).

_Luka_ (hyväsydämmisesti). Eh, nuorukainen, eksynyt olet oikealta polulta...

_Bubnov_. Inhimillinen ymmärtämättömyys...

_Aljoschka_ (heittäytyy lattialle pitkäkseen). Tässä, syö minut! Minä en sano mitään. Minä olen hurja poika! Sanokaa, olkaa hyvä, olenko minä muita huonompi? Ja minkätähden minä olisin huonompi muita? Medjakin sanoi: "älä näyttäy kadulla, taikka saat vasten kuonoasi!" Mutta minäpä näyttäyn sittenkin... menen heittäyn keskelle katua --. ajakoot ylitseni, ruhjokoot minut! Minä -- minä en halua mitään!..

_Nastja_. Voi raukkaa!... niin nuori vielä... ja noin reuhaa...

_Aljoschka_ (huomattuaan Nastjan, nousee polvilleen). Neitini! Madmasel! Parle francé... preis-kurant! Juopotellut olen...

_Nastja_ (kuiskaa ääneen). Vasilisa!

_Vasilisa_ (aukaisten sukkelaan oven, Aljoschkalle). Joko taas olet täällä?

_Aljoschka_. Terveheks... tehkää niin hyvin...

_Vasilisa_. Olenhan sanonut sinulle, senkin penikka, ett'et saa jalallasi tänne astua...

_Aljoschka_. Vasilisa Karpovna... tahdotko että paikalla soitan sinulle hautausmarssin?

_Vasilisa_ (tyrkkii häntä). Ulos!

_Aljoschka_ (siirtyen ovelle päin). Odota... ei sillä tavalla sovi! Ensin hautausmarssi... juuri olen sen oppinut! Aivan verestä musiikkia... maltahan vähän!

_Vasilisa_. Kyllä minä sinut maltatan... usutan koko kadun koirat kimppuusi... kirottu pakana... vielä olet liian nuori -- minua haukkumaan...

_Aljoschka_ (juoksujalassa). No, kyllä menen...

_Vasilisa_ (Bubnoville). Katso ett'ei hän jalallaan tänne astuisi! Kuuletkos!?

_Bubnov_. En minä ole sinulle mikään oven vahti

_Vasilisa_. Se on minulle yhdentekevä, mikä sinä olet! Älä unohda, että armosta sinä elät täällä! Muistatko, mitä olet velkaa minulle?

_Bubnov_ (levollisesti). En ole laskenut...

_Vasilisa_. Varo itseäsi... kyllä minä lasken!

_Aljoschka_ (avaa oven ja huutaa). Vasilisa Karpovna! Minä en pelkää sinua... en yhtään! (Häviää).

(Luka nauraa).

_Vasilisa_. Kuka sinä olet?...

_Luka_. Matkamies... Toiviolainen...

_Vasilisa_. Yövytkö vai asumaanko jäät?

_Luka_. Sittenpähän nähdään...

_Vasilisa_. Onko passi!

_Luka_. Kyllä, minä voin...

_Vasilisa_. Anna tänne!

_Luka_. Minä tuon sitten... laahaan sen sinulle sinne huoneesesi...

_Vasilisa_. "Toiviolainen!"... sanoisit kerjäläinen -- niin olisi lähempänä totuutta...

_Luka_ (huoaten). Et ole ollenkaan leppeä, muoriseni...

(Vasilisa menee Pepelin ovelle, Aljoschka kurkistaa kyökin ovesta, kuiskaamalla: "Joko se meni?").

_Vasilisa_ (kääntyy häneen). Vieläkö sinä olet täällä?

(Aljoschka viheltää ja katoaa. Nastja ja Luka nauravat).

_Bubnov_ (Vasilisalle). Ei ole kotona...

_Vasilisa_. Kuka?

_Bubnov_. Vasjka...

_Vasilisa_. Kuka sinulle sanoi, että minä häntä etsin...

_Bubnov_. Näenhän minä... kun ympäri huonetta haet ja vilkuilet...

_Vasilisa_. Minä katselen onko kaikki järjestyksessä, ymmärrätkö? Miksi lattia ei ole vieläkään la'aistu? Olenhan monta kertaa sanonut, että lattian täytyy olla puhdas.

_Bubnov_. Se on näyttelijän vuoro...

_Vasilisa_. Se ei kuulu minuun, kenen on vuoro! Sen vaan sanon -- jos terveyslautakunta sattuu tulemaan ja minua sakotetaan... niin paikalla olette joka sorkka pellolla!

_Bubnov_ (maltilla). Millä sinä sitten käyt elämään?

_Vasilisa_. Ei rikan rahtuakaan saa olla! (Menee kyökkiin päin. Nastjalle). Mitä sinä koikkelehdit ja seista toilailet, kuin mikäkin kanto? Miksi turpasi on turvonnut? Ota ja lakaise lattia! Näitkö -- oliko Natalia täällä?

_Nastja_. En tiedä... en nähnyt...

_Vasilisa_. Bubnov! Kävikö sisareni täällä?

_Bubnov_. Nataliahan tämän tänne toi... (Tarkoittaa Lukaa).

_Vasilisa_. Olikos -- tämä kotona? (Tarkoittaa Pepeliä).

_Bubnov_. Vasjkako? Oli... silloin oli Natalia tässä myös ja puheli Kleschjin kanssa...

_Vasilisa_. Minä en kysy kenen kanssa ja kuka puheli!... Sitä roskaa ja sitä likaa... jokapaikassa! Voi, teitä... sikoja!... Ett' olis' paikalla huone siivottu!... Kuuletteko!

(Menee sukkelaan).

_Bubnov_. On siinä aika peto -- siinä akassa!

_Luka_. Vanttera vaimo...

_Nastja_. Villiytyyhän tässä elämässä vaikka kuka elävä inehmo sidottaisiin semmoiseen mieheen... kuin hänelläkin on, niin...

_Bubnov_. Mitä vielä, ei hän niin kovin sidottu ole...

_Luka_. Ainako hän sillä tavalla... räsähtää?

_Bubnov_. Aina... Henttunsa luoksehan se tuli, niinkuin näit, vaan sitä ei ollutkaan kotona...

_Luka_. Paha taisi tulla mieli, luultavasti. Oho-hoo! Kuinka monenlaista kansaa sitä onkin maan päällä ja kaikki isännöivät... ja kaikenlaisilla keinoilla toinen toistaan pelottelevat, eikä sittenkään ole elämässä järjestystä... eikä puhtautta...

_Bubnov_. Kukin tahtoo järjestystä, mutta puuttuu ymmärrystä. Kyllä se sittenkin taitaa pitää se lattia lakaista... Nastja!.. Jos sinä sentään alkaisit lakaista...

_Nastja_. Vielä mitä! Olenko minä teidän kamaripiikanne... (Lyhyen äänettömyyden jälkeen). Menen ja juon itseni humalaan niin että...

_Bubnov_. Asiahan se on sekin...

_Luka_. Miksi sinä neitonen niin juoda tahdot? Äsken juuri itkit, ja nyt aijot juoda itsesi humalaan!

_Nastja_ (vaativaisena). Kun tulen humalaan, alan uudelleen itkeä... siinä kaikki!

_Bubnov_. Se ei ole paljon...

_Luka_. Mutta mistä syystä, sano? Ei syyttä syyläkään nenälle nouse...

(Nastja on ääneti ja nuokkuu).

_Luka_. Vai sillä lailla... Ehe-he... te herrasväki! Kuinka vielä teidän käypi?... Jos minä tässä otan ja lakaisen. Missä on varsiluuta?

_Bubnov_. Oven takana, porstuassa...

(Luka menee porstuaan).

_Bubnov_. Nastjenka!

_Nastja_. No?

_Bubnov_. Miksi se Vasilisa niin sen Aljoschkan kimppuun hyökkää?

_Nastja_. Aljoschka oli sanonut hänestä että Vasjka on saanut hänestä kyllikseen, aikoo nyt jättää hänet... ja ottaa sijaan Nataschan... Pois minäkin täältä lähden... toiseen kortteeriin...

_Bubnov_. Miksi? Ja mihin?

_Nastja_. Olen kyllästynyt... Olen liika täällä...

_Bubnov_ (levollisesti). Sinä olet liikaa jokapaikassa... kaikki ihmiset maan päällä ovat liikaa...

(Nyökyttelee päällään. Nousee, menee hiljakseen porstuaan. Medvedjev tulee ja hänen perässään Luka varsiluuta kädessä).

_Medvedjev_. Minäkö muka en sinua tuntisi...

_Luka_. Entäs kaikki muut ihmiset -- tunnetko ne myös?

_Medvedjev_. Omassa poliisipiirissäni minun täytyy tuntea kaikki... vaan sinua sentään en tunnekkaan.

_Luka_. Se on siitä syystä, setä, että maa ei kaikki mahtunut sinun poliisipiiriisi... sitä jäi sattumalta vähän sen ulkopuolellekin...

(Menee kyökkiin).

_Medvedjev_ (menee Bubnovin luo). Se on totta, että minun piirini on pieni... mutta pahempi kuin moni suuri... Äsken juuri, päivystysvaihdon aikana, vein suutari Aljoschkan poliisikamariin... Ajatelkaas, kävi istumaan keskelle katua, soittaa hanuria ja huutaa täyttä kurkkua: "en tahdo mitään, enkä huoli mistään!" Kadulla on suuri liike -- hevosilla ajetaan... voivat ajaa vielä yliten -- tai muuten vahingoittaa... Semmoinen huimapää että... No, ei muuta kuin -- minä hetipaikalla hänet kyöräsin putkaan... Ihmeen on halukas panemaan toimeen epäjärjestystä...

_Bubnov_. Tuletko iltasilla dammia pelaamaan?

_Medvedjev_. Tulen. Th-ja... Entäs... Vasjka?

_Bubnov_. Mitäs hänestä... aivan kuin ennenkin...

_Medvedjev_. Siis yhä... elää?

_Bubnov_. Mikäs hänen on eläessä? Hänen kelpaa elää...

_Medvedjev_ (epäillen). Kelpaa? (Luka menee ämpäri kädessä porstuaan). Thja... Tässä on puhe Vasjkasta... Etkö ole kuullut?...

_Bubnov_. Olen kuullut puheita kaikenlaisia...

_Medvedjev_. Vasilisan suhteen tarkoitan... etkö ole huomannut?...

_Bubnov_. Mitä?

_Medvedjev_. Noin... yleensä... Sinä ehkä tiedät, mutt' valehtelet? sillä kaikkihan tietävät... (Ankarasti). Ei saa valehdella, veli hyvä...

_Bubnov_. Miksi minä valehtelisin!

_Medvedjev_. Sitähän minäkin!... Vaan ne lurjukset, yhä kertoilevat: että Vasjka muka olisi alkanut elää Vasilisan kanssa... mitä se minuun kuuluu? Enhän minä hänen isänsä ole, minä olen -- eno... Ei minua tarvitse siitä pilkata... (Kvaschnja tulee). Minkälaiseksi nykyinen kansa on tullut... kaikesta tekee pilkkaa... Ahaa! Sinä jo tulit...

_Kvaschnja_. Aa, minun rakas reserviläiseni! Kuules Bubnov! Hän tänään taas torilla iski minuun kiinni, että eikös muka mentäisi vihille...

_Bubnov_. Anna mennä... mitäs siinä on tuumimista? Rahoja löytyy ja kavalieri on parhaissa voimissaan...

_Medvedjev_. Minäkö? Hoh-hoo!

_Kvaschnja_. Hm, halliparta! Ei, älä ollenkaan minun kipeimpään paikkaani koske! Tuon kaiken minä, ystäväiseni, tunnen... Vanhan vaimon miehelään meno on aivan sama, kuin hypätä talvella avantoon: kerran kun olet sen tehnyt, -- koko ikäsi muistat...

_Medvedjev_. No, no, maltahan... miehiä -- on monenlaisia.

_Kvaschnja_. Mutta minä olen aina samanlainen! Kun entinen mieheni äikähti -- levätköön hän siellä möyheässä mullassa -- niin koko pitkän päivän istuin, ilosta, aivan yksikseni, -- istuin ja vaan ajattelin: "tokkohan tämä onni on todellista?"...

_Medvedjev_. Jos sinua miehesi alinomaa syyttä lyödä hakkasi, niin siitä olisi pitänyt valittaa poliisille...

_Kvaschnja_. Minä valitin Jumalalle kahdeksan vuotta, -- eikä sekään auttanut!

_Medvedjev_. Nyt on kielletty vaimoa lyömästä... nyt on joka asiassa ankara laki ja asetus! Ei saa ketään lyödä muuten kuin -- järjestyksen vuoksi...

_Luka_ (taluttaa Annaa). No, vihdoinkin konttasimme... Voi sinua! Kuinka voipi niin heikko olento lähteä yksin liikkeelle? Missä on sinun paikkasi?

_Anna_ (osottaen sänkyä). Kiitos, vaari...

_Kvaschnja_. Katsokaa tuota tuossa... hänellä on myös aviomies!

_Luka_. Kovin on naikkonen heikko... Porstuassa seiniä myöten hapuroi ja voihki... Miksi tekin päästätte hänet yksin liikkeelle?

_Kvaschnja_. Hänen kamaripiikansa taisi mennä kävelemään... Me emme huomanneet, suokaa anteeksi, isäseni!

_Luka_. Sinä siinä -- vaan naurat... ei sovi heittää ihmistä tuolla tavalla. Oli hän minkälainen tahansa oman hintansa arvoinen hän aina on...

_Medvedjev_. Täytyy olla hoitaja! Yht'äkkiä -- kuolee? Siitä voi tulla ankara kysymys... Täytyy hoitaa!

_Luka_. Totta, herra kersantti...

_Medvedjev_. Hm... se nyt on sillä lailla että... minä en vielä juuri aivan tällä hetkellä ole ihan täysi kersantti... mutta...

_Luka_. Mutta ulkomuodosta päättäen olette oikea sankari...

(Porstuasta kuuluu melua, kolinaa ja epäselviä ääniä).

_Medvedjev_. Eiköhän siellä ole vaan -- skandaali?

_Bubnov_. Jotain sinnepäin...

_Kvaschnja_. Täytyy mennä katsomaan...

_Medvedjev_. Minun myös täytyy mennä... Oh, näitä virkamiehen vaivoja! Minkätähden oikeastaan pitää eroittaa ihmisiä, kun he tappelevat? Lakkaavathan ne itsestäänkin... väsyväthän ne viimein... Pitäisi antaa vapaasti ihmisten kolhia toinen toistaan, niin paljon kuin kukin sietää... Kyllä tappelut sillä tavalla vähenisivät... jokainen selkäänsä saanut muistaisi kauemmin...

_Bubnov_ (nousten makuulavalta). Sinäpä puhuisit siitä esimiehillesi...

_Kostiljev_ (riuhtaisee oven selkoseljälleen, huutaa). Abraschka! Tule sukkelaan... Vasilissa... tappaa Nataschan... joudu!

(Kvaschnja, Medvedjev, Bubnov syöksyvät porstuaan. Luka nyykyttää päätään ja katsoo heidän jälkeensä).

_Anna_. Oi Jumalani... Natascha raukka!

_Luka_. Kutka siellä tappelevat?

_Anna_. Emännät... sisarukset --

_Luka_ (menee Annan luokse). Onko heillä jotain perinnönjakoa?

_Anna_. He ovat... molemmat... terveet ja kylläiset...

_Luka_. Kuinka sinua kutsutaan?

_Anna_. Anna -- minä olen... Kun katselen sinua... muistutat hyvin paljon... isä-ukkoani... aivan samanlainen, lempeä... pehmeä...

_Luka_. On paljon pehmitetty, siitä syystä olen pehmeä...

(Nauraa särkyneellä äänellä).

Esirippu

TOINEN NÄYTÖS.

Sama paikka kuin edellisessä. Ilta. Lähellä uunia makuulavalla pelaavat korttia Satin, Parooni, Krivoi-Zob ja Tattari. Kleschj ja Näyttelijä katsovat toisten peliä. Bubnov pelaa omalla makuulavallaan Medvedjevin kanssa dammi-peliä. Luka istuu jakkaralla Annan vuoteen vieressä. Yömaja on valaistuna kahdella lampulla: yksi on seinällä lähellä kortin pelaajia, toinen Bubnovin makuulavalla.

_Tattari_. Vielä yksi peli -- enempi en pelaa...

_Bubnov_. Zob! Paneppas lauluks'.

(Alkaa laulaa).

Päivä nousee, päivä laskee...

Krivoi-Zob (yhtyen lauluun).

Vankila on pimeä...

_Tattari_ (Satinille). Sekoita kortit! Hyvin sekoita! Kyllä sinut tunnetaan...

_Bubnov_ ja _Krivoi-Zob_ (yhdessä).

Vartiat ne yhä valvoo -- niin eh! Akkunani edessä.

_Anna_. Lyöntejä... solvauksia... niitä olen saanut... muuta en elämässäni ole nähnyt!...

_Luka_. Älä sure -- muoriseni!

_Medvedjev_. Mitä sinä ajat? Katsohan vähän!...

_Bubnov_. Ahaa! Niin, niin juuri, niin!

_Tattari_ (pui Satinille nyrkkiä). Miksi kortin piiloon panet? Minä näkee... eh, sinä!

_Krivoi-Zob_. Heitä pois korttisi, Asàn! Yks' kaikk' ne nylkevät meitä... Bubnov, tee työ!

_Anna_. En muista -- milloin viimeksi sain edes ruokaa kyllikseni... Jokaisen leipäpalan söin surulla... Elin alituisessa pelossa... Kärsin paljon... Koko elinaikani kävin ryysyissä... koko onnettoman elinkauteni... Ja minkä vuoksi?

_Luka_. Voi, sua lapsukaista! Väsynyt olet? Kaikki päättyy hyvin!

_Näyttelijä_ (Krivoi-Zobille). Aja soltulla... aja soltulla... perr...

_Parooni_. Meillä on -- kuningas.

_Kleschj_. Aina -- ne ottavat yli.

_Satin_. Se on meidän tapamme...

_Medvedjev_. Dammi!

_Bubnov_. Minulla on myös... Noh?

_Anna_. Nyt kuolen tässä...

_Kleschj_. Kas, kas miten! Ruhtinas, heitä pois korttisi! Heitä pois, sanon!

_Näyttelijä_. Kyllä hän ymmärtää itsekin --

_Parooni_. Varo itseäsi, Andrjuschka, minä pian näytän sinulle mistä viisi hirttä poikki on...

_Tattari_. Ja'a kerta vielä! Ruukku kävi vettä noutamassa, särki itsens'... minä teen samoin!

_Kleschj_. (heilutellen päätään menee Bubnovin luo).

_Anna_. Sitä minä aina ajattelen, että... Jumalani! vieläkö tulevassakin elämässä on määrätty minulle kärsimyksiä?... Vieläkö sielläkin täytynee?...

_Luka_. Ei siellä mitään tule! Ole rauhassa! Ei mitään! Siellä saat oikein levätä... Kärsi vielä vähäsen. Kaikki, rakkaani, kärsivät... jokainen kärsii elämässään.

(Nousee ja menee kiireesti kyökkiin).

_Bubnov_ (laulaa).

Vartioitkaa vaikka kuinka...

_Krivoi-Zob_.

Enhän pääse täältä pois...

(2:si äänisesti).

Vaikka vapautta toivon... mutt' eh! Kahleita en murtaa vois.

_Tattari_ (huutaen). A! Kortin pisti hihaansa!

_Parooni_ (joutuen hämilleen). No... Sinun nenääsikö se olisi pitänyt pistää?

_Näyttelijä_ (vakuutuksella). Ruhtinas! Sinä erehdyit... ei kukaan, koskaan pistänyt...

_Tattari_. Näinhän minä! Hän on veijari! En pelaa enempi!..

_Satin_ (korjaa kortit). Asàn, lopeta jo... Että me olemme veijareita sen sinä kyllä tiesit... miksi kävit kanssamme pelaamaan?

_Parooni_. Hävisi pelissä kaksi kahenriunanrahaa, ja nyt pitää melua kolmen ruplan edestä... ja vielä on ruhtinas!

_Tattari_ (tulisesti). Pitää pelata rehellisesti!

_Satin_. Minkätähden?

_Tattari_. Kuinka -- "minkätähden?"

_Satin_. Niin juuri... Minkätähden?

_Tattari_. Etkö sitä tiedä?

_Satin_. En. Tiedätkö sinä?

(Tattari sylkäisee vihoissaan. Kaikki nauravat).

_Krivoi-Zob_ (jalomielisesti). Lystikäs sinä olet, Asan! Etkö sitä ymmärrä! Jos heidän pitäisi alkaa elää rehellisesti, niin kolmessa päivässä he kuolisivat nälkään...

_Tattari_. Mitä se minua liikuttaa! Pitää elää kunniallisesti!

_Krivoi-Zob_. Jo alkoi!... Mennään pois, teetä juomaan... Bubnov! (Laulaa).

Voi te raudat, vangin raudat...

_Bubnov_.

Tylyt vangin vartijat...

Krivoi-Zob.

Asànka, mennään pois! (Menee laulaen).

Ne ei helly, ne ei murru... Ne on kovat, ankarat...

(Tattari pui Paroonille nyrkkiä ja menee toisten perästä).

_Satin_ (Paroonille, nauraen). Te, teidän teikäläisyytenne, taaskin oikein juhlallisesti harppasitte likalätäkköön! Sivistynyt ihminen olette ettekä osaa sen paremmin korttia piiloittaa...

_Parooni_ (levitellen käsiään). Piru hänet tiesi, kuinka se lienee...

_Näyttelijä_. Ei ole kykyä... ei ole itseluottamusta... ja ilman sitä... ei tule koskaan mitään.

_Medvedjev_. Minulla on yksi dammi... ja sinulla kaksi... hm!

_Bubnov_. Vaikka on yksikin -- kun osaa sitä viisaasti ajaa... anna tulla.

_Kleschj_. Jo menetitte, Abram Ivanitsch!

_Medvedjev_. Se on minun asiani... Ymmärrätkö? Ja ole ääneti..

_Satin_. Voitto -- viisikymmentä kolme kopekkaa.