Part 1

POHJALAISIA

Kansannäytelmä kolmessa näytöksessä

Kirj.

ARTTURI JÄRVILUOMA

WSOY, Porvoo, 1916.

ARTTURI JÄRVILUOMAN "POHJALAISIA".

Artturi Järviluoma, ylioppilaaksi tultuaan ja monilla aloilla yriteltyään sanomalehtimieheksi päätynyt, heimonsa tavallista vilkasverisempi edustaja, julkaisi vuonna 1914 näytelmän "Pohjalaisia" ja saavutti täysosuman. "Pohjalaisista" tuli heti -- nimensä mukaan -- todellinen kansannäytelmä, jolla on ollut kestävä sijansa kansallisesta päänäyttämöstämme aina pieniin seuranäyttämöihin asti. Se on antanut aiheen yhteen parhaista kotimaisista oopperoistamme, ja elokuva siitä on myös tehty. Tämä yksi ainoa näytelmä on riittänyt viemään tekijänsä nimen kirjallisuutemme historiaan. Ilman epäilystä: se on täysosuma ei vain kirjoittajansa tuotannossa, vaan ylipäänsä suomalaisessa draamakirjallisuudessa.

Esteettinen kritiikki, joka valitettavasti sivuuttaa menestyksen antaman arvon, saattaa kuitenkin hyökkäillä tätä näytelmää vastaan varsin kirpeästikin. Voidaan huomauttaa sen elävimmälle näyttämökielelle etäisestä, jossakin määrin hatarasta tyylistä ja ylipäänsä ilmaisun tavanomaisuudesta; murteen käyttö, lieväkin, oikeastaan vain korostaa tätä piirrettä. Voidaan viitata näytelmän eräisiin tyypillisiin ja helponlaisiin tehokeinoihin. Ja vihdoin voidaan osoittaa, että tuskin yhdenkään näytelmän tärkeän henkilön kohdalla tapahtuu sellaista elävää kasvua ja kehittymistä, mikä oikeuttaisi mainesanaan suuri näytelmä.

Ja kuitenkin "Pohjalaisia" on tehokas näytelmä, joka vangitsee mielenkiinnon; se on jopa hyvä näytelmä.

Missä siis piilee sen teho?

Jos voidaankin virittää keskustelu siitä, että "Pohjalaisten" yksityisten henkilöhahmojen kasvu jää keskeneräiseksi ja heikoksi, niin sitä varmempaa ja riidattomampaa on, että näytelmä perustuu heimoluonteen ja heimopiirteiden ja ylipäänsä paikallisten olosuhteiden syvälliseen tuntemukseen ja oikeaan arviointiin. Siitä kasvaa se paatos, joka aitoudellaan tunkeutuu lähelle jokaista katsojaa ja lukijaakin, siitä se eräänlainen kollektiivinen voima, joka nostaa jokaisen suomalaisen itsetuntoa ja värähdyttää hänen mieltään. Vapauden paatos rinnastuu tässä näytelmässä taitavasti ja vaivattomasti siihen kuvaan, jonka alkupiirteet tapaamme Jaakko Ilkan ja hänen pohjalaisten nuijamiestensä jäyhissä hahmoissa. Näytelmä käyttää myös hyväkseen sitä herravihaa joka on niin syvään syöpynyt kansamme vaistoihin. "Pohjalaisten" vallesmanni ei tosin murra suomea, mutta hänen annetaan eräässä tilaisuudessa käyttää ruotsia, mikä jo riittää epäilysten aiheeksi. Ja ennen kaikkea: hänet pannaan käyttämään sellaisia keinoja, jotka nostattavat vapaan pohjalaisen talonpojan veret hillittömään kuohuntaan. Tavallinen ruoska tai nagaikka, vaikutus on yhtä pelottava. Ja yhtä helposti ymmärrettävissä.

Kirjoittajan vapaudenrakkaudessa on myös johdonmukaisuutta ja tiettyä raikkautta. Tältä kannalta on hyväksyttävissä se arvostelu, jonka hän kohdistaa körttiläisyyteen, tuohon ylipäänsä arvokkaaseen ilmiöön. Suorastaan mielenosoituksellisen leiman saa kohtaus, jossa Jussi repii raittiuslupauksensa; vapaasti hän tahtoo alistua, ei sitoumuksin tai pakkokeinoin. Mitä mieltä oltaneenkin tällaisen ajankohtaan liittyvän ja ilmeisesti henkilökohtaista kantaa julistavan yksityisseikan sopivaisuudesta näytelmään, se on joka tapauksessa omiansa luomaan raikasta ja raitista taustaa Jussin viimeiselle teolle.

Tässä miehekkään vapaudentahdon tulkinnassaan tekijä koskettaa syviä kieliä. Tähdättynä tekona häjyjen esiintuominen on yhtä varmavaistoista. Hiven ikuisesti vaikuttavaa tukkilaisromantiikkaa on tässä saanut uuden muodon, ja vaikka tekijä tuomitseekin tämän ilmiön, niin Karjanmaan Köystin miehekäs esiintyminen ja kohtauksen oivallisesti ladatut repliikit sähköistävät taitavasti tämän rakenteellisesti vaikean vaiheen, samalla kun näytelmän alkupuolen hieman hajanainen mielenkiinto näin johdetaan todelliseen päähenkilöön, Jussiin. Miehekkyyden ja velvollisuudentunnon vaatimuksia tekijä korostaa myös esim. Antin paluussa karkuretkeltä ja aivan järkyttävässä muodossa loppukohtauksessa, jossa Harrin isäntä valmistautuu panemaan käsirautoihin kuolevan poikansa.

Mutta näiden enemmän tai vähemmän melodramaattisten kohtausten ohessa on siis myös romantiikkaa. Merkittäköön tällöin myös laulujen osuus. Ja kansannäytelmän aitoa ilmapiiriä lisäävät vielä osaltaan eräät humoristiseen valaistukseen joutuvat ukko- ja akkatyypit.

"Pohjalaisissa" on näin ollen runsaasti niitä aineksia, jotka vetoavat katsojaan. Siinä on myös vauhtia, ripeyttä ja sitä kauneutta, joka piilee nuoressa ihmisessä, niin naisessa kuin miehessä. Mutta kun kysymyksessä on näytelmä, niin nämä ainekset ja ominaisuudet eivät riittäisi, ellei niitä olisi tukemassa draaman lakien ja periaatteiden tuntemus. Se ei ole tässä tapauksessa perin syvällistä, mutta se on joka tapauksessa osoittautunut riittäväksi, ja eräin paikoin tekijän draamallinen vaisto on pystynyt myös pienissä yksityiskohdissa samanlaisiin täysosumiin kuin näytelmän suuressa kokonaisuudessa.

Harvinaisuuksia ovat suomalaisella näyttämöllä olleet niin käyttökelpoiset ja elinvoimaiset näytelmät kuin Artturi Järviluoman "Pohjalaisia".

Vilho Suomi.

HENKILÖT:

Erkki Harri, talokas, vanginkuljettaja. Maija Harri, | Jussi Harri. | edellisen lapsia. Antti Hanka, vanki, nuori talollinen. Heikki Hanka, edellisen nuorempi veli. Erkki Koljola, talokas, vanginkuljettaja. Kaappo, Harrin renki. Liisa, Harrin etäisempi sukulainen, palvelijana Harrissa. Kaisa, | Salttu. | itsellisiä Harrissa. Vallesmanni. Herastuomari. Siltavouti. Kriivari. Karjanmaan Köysti, talokkaanpoika, häjy. Hilapielen Heta. Vallesmannin renki. Kyläläisiä, häjyjä ja soittajia.

(Tapahtuu noin v. 1850.)

ENSIMÄINEN NÄYTÖS

(Vanginkuljettaja Harrin tupa. Perällä yksi ja oikealla kaksi ikkunaa, vasemmalla, keskellä seinää on vieretysten kaksi ovea, joista peremmällä oleva vie ulos ja lähempänä oleva kamariin. Oikealla etualalla on ruokapöytä ja sen kummallakin puolella penkki. Pöydän takana, ikkunan vieressä on suuri seinäkello kaappeineen. Ikkunain välissä on astiakaappi. Sen ja etumaisen ikkunan välissä on seinässä muutamia nauloja, joista riippuu kahleita ja käsirautoja sekä oltermanninsauva. Peremmän ikkunan edessä on puinen matka-arkku. Oikeanpuolisessa nurkassa perällä on kaksikerroksinen sänky, vasemmanpuolisessa suuri takkamuuri. Perällä olevan ikkunan edessä on suljettu laatikko, "patapenkki". Vasemmalla etualalla on myös kaksikerroksinen sänky. Lattialla siellä täällä on muutamia tuoleja. Seinät ovat paperoimattomat, seinähirret melkein mustat. Ikkunat ovat pienet mutta moniruutuiset. Huoneen sisustus on maalattu tummanpunaiseksi, koristeihin on käytetty viheriätä, mustaa ja valkoista. Ikkunalaudat ovat myöskin punaiset. Verhoja ikkunoissa ei ole. Sänkyjen edessä ovat verhot, "etehittet".)

1:nen kohtaus.

Maija ja Kaisa.

MAIJA (Noin 22-vuotias, puettu sellaiseen tummansiniseen pukuun, jota heränneet käyttävät; kumminkaan ei hänellä ole huivia harteilla eikä päässä. Tukka on kahdella palmikolla. Esiintyminen on hillittyä ja nöyrää. -- Korjaa kiviastioita, jotka on nähtävästi juuri pessyt, patapenkiltä kaappiin. Työ ei kumminkaan oikein suju, vaan käy vaistomaisesti. Usein seisahtaa hän oikealla olevain ikkunain eteen. Kaikesta huomaa, että hän odottaa jotain. Seisottuaan hetken etumaisen ikkunan edessä istahtaa penkille sen viereen, nojaa kädellään pöytään ja laulaa.)

Se ilta oli pimiä ja taivahalla paloi Ne lukemattomat tähdet, Ja enkä minä saattanut hyvästiä sanoa, Kun viimeisen kerran lähdit. :,:

(Laulu on hyräilyä, mutta sanat kuuluvat kumminkin selvästi. Alotettuaan toistamiseen hyräillen, sanoja lausumatta, keskeyttää äkkiä kuin havahtuen.)

Taasko minä laulan maallisia lauluja ja sydän on täynnä maallisia murehia.

(Nousee ja jatkaa astiain korjaamista.)

KAISA (Noin 50-vuotias, terhakan näköinen, puettu kuluneeseen pyhäpukuun, suuri huivi, "saali", harteilla, huivi päässä, pieksut jalassa ja kädessä nyytti. -- Tulee peremmästä ovesta, menee ikkunan edessä olevan matka-arkun luo ja järjestelee sinne nyyttinsä sisällön.) Terveisiä kylästä.

MAIJA. Mitä kylästä kuuluu?

KAISA. Eipä mitään erinomaista. Kylvöntekoa näkyvät alottelevan jo joka paikassa, vaikka kovin siellä vielä on kylmä. Eikö Anttia jo ole tuotu?

MAIJA. Hangan Anttiako?

KAISA. Ketäs muuta? Eihän sun ajatuksissasi ainakaan pitäisi kukaan muu Antti olla.

MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Ei pitäisi. Eikä saisi olla tämäkään.

KAISA. Kuinka? Oma sulhanen! Eikö sitä saisi ajatella?

MAIJA. Sekin on vain maallisia murehia. Maalliset surut opettavat kyllä ihmisen ijäisyyttä ajattelemahan, mutta sen jälkeen ovat ne juurrutettavat sydämestä pois. Ja mitäpä Antista enää ajattelisi. Kruunun kihlojahan se kantaa.

KAISA. No tuossa olisi ollut jo kahdeksikin kertaa sanomista (Matkien.) Maallinen mures! Onko avioliitto maallinen? Taivahassahan se on säädetty, niinkuin vihkimäluvussa sanotahan! Vai körttiläisten avioliittoko vain on se oikea? Jotka tekevät parin vaikka hiirestä ja varpusesta, kunhan se vain muuten asioihin sopii (Lempeämmin.) Niinkö kovasti Antin juttu suhun koski, että olet ruvennut körttiläiseksi. Tyttö parka!

MAIJA. En minä nyt enää ole mikään parka.

KAISA. Ja mitäs Jussi sanoo ja isäntä, kun kuulee sen.

MAIJA. Mitäpä ne siihen --

KAISA. Eikä Anttikaan siitä mielissänsä ole. -- Mitä suremista siinä oikeastansa oli? Että Antti joutuu hetkeksi linnahan? Kas nyt aina! Ei Antti ole ensimäinen eikä viimeinenkään.

MAIJA. Mutta onhan Antti nytkin jo linnassa.

KAISA. Niin. Tutkintoa odottamassa. Ja sekin on väärin. Vanhan vallesmannin aikana ei sellaisesta olisi mitään melua nostettu. Mutta tämä uusi huhtoo joka taholle ja syyttömät saavat ensiksi kärsiä (Hymähtäen.) Parahuttansa, kuulemma, lähetetty tänne järjestystä pitämään! Sellainen! -- Mitähän varten se Antinkin panetti kiinni? Ei suinkaan Antti, aikatalon isäntä, karkuhun olisi lähtenyt! -- Mutta Antti kai ei osannut oikein puhua herrojen kanssa ja olla nöyrä.

MAIJA. Nehän pelkäsivät, että Niemen suutari kuolisi.

KAISA. Entäs sitten! Susirahan siitä, mun mielestäni, olisi saanut Antille maksaa. Suutari! Joka on niitä pitäjän kaikkein häjyimpiä. Joka ainoassa kissanpirtissä pitää sen olla nurkkurina ja aina riitaa tekemässä. Kuinka paljon se on lampahia varastanut ja hevosia hyppyyttänyt ja kuinka paljon muuten ollut ihmisten kammona. Ja sitten on vielä kiero ja kälmi. Sen minä vain sanon, että se oli oikein, että Antti sitä vähän kupitsi.

MAIJA (Toruvasti). Kaisa!

KAISA. Niin, niin minä sanon. Ei suutarilta ja muilta häjyiltä saa olla vähääkään rauhassa, ellei pane kovaa kovaa vastahan. Ja mikä sen tietää, millä suutari Antin suututti. Eihän Antti tavallisesti ole puukko hihassa kulkenut.

MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Mutta sittenkin: "Ei sinun pidä tappaman". Kauheaa olisi, jos saattaisi lähimmäisensä valmistumattomana Jumalan etehen.

KAISA. Jokos se suutari nyt on joutunut sinne asti! Kyllähän se vielä huomenna, kun juttu on esillä, on muka kovasti sairas, että Anttia enemmän kiusattaisihin, mutta ei meidän maakunnassamme niin helposti puukosta kuolla. Eikä ainakaan niin ilkeä mies kuin suutari. Kyllä koira pian haavansa nuolee. -- Eikä Antti lopuksikaan siitä paljoa saa.

MAIJA (Innostuen.) Mistäs Kaisa sen tietää?

KAISA. Lautamies oli arvellut, että sakolla Antti pääsee. Ja nehän Antti kyllä voi maksaa.

MAIJA. Voi kyllä. Ja mullakin on äitini perintörahat varattuna sitä varten.

KAISA (Hieman katkerasti.) Niin. Hätäkös rikasten on!

MAIJA (On keskustelun aikana tuon tuostakin katsonut ikkunasta, seisahtuu nyt sen eteen, mutta vetäytyy kohta taaksepäin ja kurkistaa sieltä.)

KAISA (Huomaa tämän ja hyökkää myöskin ikkunaan.) No, siellähän sitä Anttia tuodahan. Ja itse Koljolan isäntä on kyyditsemässä.

MAIJA (Teeskennellen välinpitämättömäksi.) Minä menen sanomahan isälle, jos ei olisi sattunut itse huomaamahan.

(Menee ulko-ovesta.)

KAISA (Istuutuu arkulle ja ottaa sukankutimen käteensä.)

2:nen kohtaus.

Kaisa, Antti, Koljola, ja Harri (Ulkoa kuuluu kahleitten helinä. Hetken kuluttua tulevat Antti ja Koljola ulko-ovesta. Huom.! Eivät ota lakkia päästään.)

ANTTI (Noin 25-vuotias, puettu vangin pukuun, jaloissa raudat, joita toisella kädellä kannattaa, lakki toisella korvalla. -- Astuu keskilattialle.)

KOLJOLA (Noin 50-vuotias, vakavan ja hillityn näköinen, heränneitten puvussa. -- Tulee Antin jäljessä.)

ANTTI (Katsahtaen ympärilleen.) Kas, Kaisa. Vanha naapuri. Päivää!

KAISA (Iloisena.) Päivää. Mitä Hangan nuorelle isännälle kuuluu?

HARRI (Noin 50-vuotias, tarmokkaan näköinen, työpuvussa. Tulee ulko-ovesta, tervehtää ensin Koljolaa sitten Anttia, kumpaakin kätellen.) Päivää!

KOLJOLA. Päivää.

ANTTI. Päivää.

HARRI (Leikkiä laskien.) No mitäs Antille Vaasan koulusta kuuluu?

ANTTI. Eipä mitään erityistä. Terveisiä vaan lähettivät kaikki toiset sieltä.

KOLJOLA (Kaivaa taskustaan paperia. -- Harrille.) Täällä olisi vankipassi.

HARRI. Jaha. Mennähän tuonne kamarihin. Istu sinä Antti tuohon.

(Viittaa vasemmalla etualalla, sängyn vieressä, olevaa tuolia.)

HARRI ja KOLJOLA (Menevät kamarin ovesta.)

3:s kohtaus.

Antti ja Kaisa.

ANTTI (Istuu tuolille.) Missä talon muu väki on?

KAISA. Jussi ja Kaappo ovat kylvönteossa vainiolla, ja --

ANTTI. Tietääköhän Jussi, että minä tänä päivänä tulen.

KAISA. Siitä vika! Joka on puhunut susta joka päivä. Niin, ja Salttu on vallesmannilla päiväläisenä, ja --

ANTTI (Ivaten.) Vai oikein vallesmannilla (Halveksien.) Onko se ruvennut oikein vallesmannin apuriksi.

KAISA. Ei, eikä rupeakaan. Se on vain työssä siellä. Salttu osaa olla niin herrojen mieliksi, että ne aina tahtovat sitä töihinsä.

ANTTI. Vai osaa! Maklakoi, niin että iljettää. Mistä lie sellaisen luonnon saanutkin.

KAISA. Älä moiti Salttua. Ei Salttu liekares ja maklakka ole, mutta köyhän täytyy olla nöyrä kuin lude.

ANTTI. Mitäs joi talonsa.

KAISA (Kivahtaen.) Eihän se muille kuulu.

ANTTI (Lepyttäen.) Ei kuulukkaan. Mutta harmittaa vähän sivullistakin Kaisan tähden. Jouduitte Kaisan omasta perintötalosta pois ja nyt saatte olla täällä kotureina.

KAISA (Painaa päänsä syvemmälle kutimen päälle.)

ANTTI (Lyhyen vaitiolon jälkeen.) Mutta missä Liisa ja -- Maija ovat?

KAISA. Liisa on kai lypsämässä, ja Maija lähti juuri isäntää hakemahan, taisi jäädä edustupahan.

ANTTI (Istuu tuolilla hetkisen vaiti, heilutellen kahleitaan. Laulaa ensin hyräillen, mutta innostuu toisessa värsyssä ja nousee seisaalleen.)

Tuuli se taivutti koivun latvan :,:,:, Ja meri oli lainehissa. Minä vain istuin ja lauleskelin :,:,:, Heilini kamarissa.

Tuuli se taivutti koivun larvan :,:,:, Ja nostatti lainehia. Nyt mua viedähän linnasta linnahan :,:,:, Kantaen kahlehia.

KAISA (On seurannut laulua innostuneena.) Oliko tuo nyt sun laulusi?

ANTTI. Ei. Eihän mun tähteni vielä kannata laulua tehdä (Istuu takaisin tuolille.) Ja eihän lauluja paljon muista tehdäkään kuin häjyistä, komeista ja puukkojunkkareista, jotka kunnioiksensa tappelevat ja häjyilevät.

KAISA. Älä sano. Parempia ne muitten laulut ovat. -- Mutta sanos, eikö siellä linnassa tule laulut vähän haikeiksi, ja katumus tuppaa mielehen.

ANTTI (Hymähtäen.) Kuinka niin? Kaksi kotoahan pojalla on: linna ja lasareetti.

KAISA. Mutta oikein todella?

ANTTI. No, eihän siellä mielellänsä istu. Ei oikein tahtoisi mies joutaa sellaisehen. Meilläkin vanhukset ovat jo eläkkehellä, ja Heikki-veli on aivan poikanen. Mutta minkä sille tekee. Kun häiyt hyppivät nenän katolle, niin ne täytyy pudottaa sieltä pois.

KAISA. Mutta eihän silti tarvitsisi puukkoa ottaa.

ANTTI. Eipä tarvitsisikaan, mutta ei sitä silloin ajattele. Käsi menee puukkohon aivan itsestänsä (Hymähtäen.) Taitaa olla veren vika.

KAISA. Niin isäin perintö ja paha maan tapa.

ANTTI. Kiukkuinen luonto kai eniten vaikuttaa.

KAISA. Niin, niin. Hurja luonto ja viina -- viina!

ANTTI. Kyllä sitä voi selvänäkin suuttua. En minäkään ollut mitään maistanut. Oli vain vähän asiaa suutarin tupahan ja tappelu tuli.

KAISA. Millä se sun suututti?

ANTTI (Hätkähtäen.) Onko joku siitä puhunut?

KAISA. Ei olekkaan. Ajattelin vaan, kun sinä selvin päin... (Katsoo Anttiin, mutta kun Antti ei vastaa, jatkaa.) Ja sellaisen miehen tähden sunkin piti joutua linnahan. Maija on sitä surrut kovasti.

ANTTI (Ilostuen.) Onko?

KAISA. Kovasti se on siihen koskenut. Ei Maija ole käynyt kertaakaan sen jälkehen hypyissä, ei siltä enää koskaan kuule oikein heliää nuottia.

ANTTI. Vai ei Maija enää laulele.

KAISA. Laulaahan se vielä joskus, mutta vain surullisia lauluja ja virsiä.

ANTTI. Onko siitä tullut körttiläinen?

4:s kohtaus.

Edelliset, Jussi ja Kaappo.

JUSSI (Noin 20-vuotias, kookas, rivakka, puettu vähän parempaan työpukuun. -- Tulee ulkoa suoraan keskilattialle. Huomaa Antin.) No kas! Terve mieheen! Johan sinä olet tullut.

KAAPPO (Noin 30-vuotias, hintelä, yksinkertaisen näköinen, työpuvussa. -- Tulee Jussin jälessä, pysähtyy perälle, uunin lähelle. Ottaa hetken kuluttua uunin päältä rikkonaisen saavin, jota rupeaa korjaamaan.)

ANTTI ja JUSSI (Tervehtivät toisiaan kädestä.) Terve! Terve!

ANTTI (Nyökäyttäen päätään Kaapolle.) Päivää.

JUSSI. Koska sinä olet tullut?

ANTTI. Johan minä olen tässä istunut vähän aikaa.

(Istuu entiselle paikalleen.)

JUSSI. Ja aivan yksin. Eikö kukaan ole vielä tullut sua katsomahan?

ANTTI. Onhan täällä ollut Kaisa.

JUSSI. Niin. Kyllähän Kaisa on rehti puhekumppani. Mutta kun tavallisiakin vankeja kuljetahan kyläkunnittain katsomassa, niin pitäisi mun mielestäni olla nyt jo tupa täynnä väkeä, kun sua tuotihin, joka herrojen "hyvyyden" tähden kahleita kannat. Missä Maijakin on? Ja oletko saanut mitään suuhusi?

ANTTI. Eihän tässä vielä --

JUSSI. Kaisa! Laittakaa te vähän ruokaa tuonne edustupahan. On kai siellä viinaakin, jotta Antti saa ruokaryypyn (Antille.) Minä, näet, en viinaa enää maista ollenkaan. Kirjoitin nimeni sellaisehen paperihin, jossa lupasin olla viinaa juomatta.

ANTTI. Mikä se sellainen paperi oli?

JUSSI. Lukkari mulle sen näytti. Siihen saivat kirjoittaa nimensä kaikki ne, jotka suostuvat raittiutehen.

ANTTI. En minäkään kovin perso viinalle ole, jottei mun tähteni yksin tarvitse -- --

JUSSI. Mutta minne Maija on hävinnyt?

ANTTI. En tiedä. En minä ole vielä Maijaa nähnyt.

JUSSI. No jo nyt! Ja tyttö on surrut sua, niin että posket ovat mennehet sisällepäin pullollensa. -- Kaisa! Missä Maija on?

KAISA. Tuolla se on kai edustuvassa.

JUSSI. Jaha!

(Menee ulko-ovesta.)

5:s kohtaus.

Edelliset ja Maija.

KAISA (Kaapolle.) Kuinka te näin varahin työstä pääsitte?

KAAPPO. Joutuuhan ne työt, kun Jussin kanssa matkassa ollahan. Ja tänäpäivänä se vielä kiiruhti kotia, kun tiesi Antin tulevan.

JUSSI (Tulee ulko-ovesta kantaen sylissään Maijaa, joka sätkyttelee vastaan.) Mitä siinä sätkyttelet. Mielesi kumminkin tekee.

(Laskee Maijan lattialle.)

MAIJA (Työkkää Jussia naurahtaen.) Sinä olet aina sellainen karhu. Olisinhan minä kantamattakin tullut (Kääntyy Anttiin päin ja joutuu hämilleen. Antaa Antille kätensä ja sanoo tuskin kuuluvasti.) Päivää Antti.

ANTTI (Nousee. Myös hiljaa.) Päivää!

(Jää vähän hämilleen. -- Istuutuu entiselle paikalleen.)

MAIJA (Menee pöydän viereen istumaan.)

JUSSI (Katsoo ihmetellen vuoroin toista, vuoroin toista.)

No mitä nyt? Ketä te ujostelette, kun tuskin päivää saatte sanotuksi. Tietäväthän kaikki sen, että (Maijalle) sinä olet ottanut Antilta kihlat (Vähän ajan kuluttua naurahtaen.) No mennähän me pois, jotta saatte rauhassa jutella. -- Kaappo! Mene sinä laittamahan hevoselle silppua, Kaisa laittaa vähän ruokaa meille edustupahan. Ja minä menen -- ikkunan takaa kurkistamahan. En sentään. Olkaa rauhassa.

MAIJA (Hätäytyneenä.) Kyllä minä ruokaa laitan.

(Nousee.)

JUSSI (Työntää Maijan takaisin istumaan.) Ei. Nyt sinä istut kaunihisti tuossa siihen asti, kun me olemme mennehet. Sen jälkehen saat itse valita paikkasi (Vilkaisee merkitsevästi Anttiin.) Ja nyt Kaisa! Nyt sitä mentihin.

(Ottaa Kaisaa vyötäisiltä ja pyörähyttää pari kierrosta.)

KAISA (Nauraen.) Siunatkohon, tuota poikaa!

JUSSI. Vai poikaa! Mies minä olen. -- No Kaappo. Jalat alle!

(Jussi, Kaisa ja Kaappo menevät ulko-ovesta.)

6:s kohtaus. Maija ja Antti.

ANTTI (Muuttuu hetken kuluttua vihaisen näköiseksi. -- Kiivaasti.) Mitä varten sinä olet noin kummallinen.

MAIJA. Enhän minä --

ANTTI. Silloin, kun mua vietihin, et käynyt katsomassakaan; vaikka kotisi porraspäästä lähdin. Ja nyt, kun tulen takaisin, olet taas piilossa. Tuskin olisit näyttänyt nytkään itseäsi, ellei Jussi kantamalla olisi sua tuonut.

MAIJA. Minähän olin silloin tätini luona kesteissä.

ANTTI. Mutta olisit kyllä ehtinyt kotia, jos olisit tahtonut. Ja sielläkö sinä nytkin olit? (Katkerasti.) Sano vaan suorahan, kuka se parempi on.

MAIJA (Toruvasti.) Antti!

ANTTI (Lauhtuneempana.) Pelkäätkö sitten mua, vai kammottaako sua nämä? (Helähyttää kahleita. -- Vaitiolo.) Ja eihän se ihme olisi, vaikka toista etsisitkin. Mikä sen tietää, kuinka kauan vallesmanni saa mua vielä kiusata.

MAIJA (Tulee Antin luo, istuu tuolille ja ottaa Anttia kädestä.) Antti kulta. Älä puhu sellaisia. Tiedäthän sinä, etten parempaa etsi. Mutta mun on ollut niin paha olla.

ANTTI. Senkö tähden et tullut mua lähtiessänikään katsomahan?

MAIJA. Niin, Antti (Hymyilee kyyneleet silmissä ja katsoo Anttiin.) Minä en kehdannut tulla itseäni näyttämähän. Itkin silloin niin --

ANTTI (Silittäen Maijan päätä.) Tyttö raukka!

MAIJA. Minä olen ajatellut sua niin paljon. Aina, aina olet ollut mielessäni. Minä tiedän sen synniksi, että sydän on niin kiintynyt maallisihin, mutta en voi mitään. Olen kyllä koettanut taistella vastahan, mutta turhaan. Ja nyt taas, kun sinä tulit, ovat kaikki hyvät aikeheni turhia.

ANTTI. Maija kulta! Eihän siinä mitään pahaa ole. Niin minäkin teen. Minä olen aivan lapsellinen. Joka ilta ajattelen sua. Niin ja muulloinkin. Minä ajattelen kaikenlaista, kuinka minä laitan kuntohon sua varten. Kamarihin laitetahan paperit seinihin. Pöytä, sänky ja tuolit maalatahan keltaisen ja ruskean viirullisiksi. Ja koko rakennus maalatahan punaiseksi, ikkunalaudat valkoisiksi. Ja lattiat pestähän, jotta ovat hohkalla kuin viilipunkit. Ja sitten pannahan katajanhakoja lattialle ja hajuheiniä riippumahan orsille. -- Kelpaahan sinne Maijan tulla. -- Niin ja häät. Ne ovat niin komeat, että niistä puhutahan viidellä kirkolla. -- Sellaisia minä ajattelen varsinkin iltasin. Ja sen jälkehen minä nukun ja näen kaunihia unia meistä.

MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Mutta se on synti. Ajatukset maallisesta hyvästä vain sokaisevat silmät ja tekevät vaikeammaksi nähdä katoomatonta kirkkautta.

ANTTI (Vähän hämmästyneenä.) Onko susta tullut körttiläinen?

MAIJA. Minä olen herännyt, Antti. Minä olen saanut kutsumuksen. Silloin, kun sua vietihin, tunsin, että Jumala tahtoi pelastaa mun suruttomuuden tilasta. Minä jouduin ahdistuksehen synteini tähden ja tunsin niitten suuruuden. Ne painoivat mun Herran jalkain juurehen. Ja siinä minä odotan, että tulisin mahdolliseksi käymähän ahtahasta portista sisälle.

ANTTI (Vetäytyy hämillään vähän edemmäksi.)

MAIJA (Nousee seisaalleen.) Mutta minä pelkään sua, Antti. Sinä käännät mun mieleni maallisihin (Tuskallisesti.) Ja minä rakastan sua. -- Joka päivä minä rukoilen, että Jumala herättäisi sunkin. -- Linnassa te kaikki tulette katkeriksi ja koviksi. Sydän muuttuu kiveksi ja mieli raa'aksi kuin petoeläimellä. Sieltä tultuanne te vihaatte kaikkea, rakkaudella ei ole sijaa sydämessänne ja te saatte ajallisen ja ijankaikkisen turmion, josta vanhurskas Jumala yksin voi teidät pelastaa (Pyytäen.) Sentähden nöyrry, nöyrry sinäkin Jumalan edessä. Tunnusta syntisi ja kadu -- -- --

ANTTI (Nousee seisomaan.) Minä! Katua! Minä en voi katua. Minä en kadu! Vaikka saisin nämä viikot takaisin, tekisin sittenkin samoin. Uudestansa iskisin ja ehkä lujemmasti.

MAIJA. Antti!