Part 9

-- Tottakai, kultaseni. Toivottavasti sinulla ei ole huonoja uutisia, sanoi Meg nostaen katseensa käsityöstään.

-- Taitavat pikemminkin olla hyviä, vastasi Demi hymyillen ja pani pois sanomalehden. Hän meni istumaan äitinsä viereen pieneen sohvaan, johon parahiksi sopi kaksi henkeä.

-- Kerrohan sitten.

-- Tiedän ettet pidä reportterintoimestani. Sinusta on varmaan hauskaa luulla, että olen ottanut lähtöpassit.

-- Tosiaan hauskaa! Lehtityö on kovin epävarmaa, eikä siinä pääse eteenpäin. Sinun pitäisi päästä hyvään paikkaan, johon voisit jäädä pysyvästi. Haluaisin sinut virkauralle, mutta koska et itse pidä siitä, niin jokin vauras liikeyrityskin kävisi laatuun.

-- Mitä sanoisit rautatiellä olosta?

-- Ei, siitä en pidä. Meluisa ja kiireinen paikka, jossa on kaikenkarvaisia ihmisiä ympärillä. Toivottavasti et aio sinne.

-- Olisin voinut saada sieltä paikan. Entä miellyttääkö sinua kirjanpitäjän paikka nahkatukkuliikkeessä?

-- Ei, tulet kumarahartiaiseksi kirjoittaessasi korkean pöydän ääressä, ja kirjanpitäjä pysyy aina kirjanpitäjänä.

-- No, entä kauppamatkustajan toimi?

-- Ei se ainakaan. Kuolisit tai menettäisit terveytesi huonon ruuan takia, onnettomuudet ja vaarat uhkaisivat joka puolelta ja saisit yhtä mittaa olla menossa.

-- Voisin myös ruveta erään tiedemiehen yksityissihteeriksi, mutta palkka on pieni ja työ voi ennen pitkää loppua.

-- Sellainen puuha olisi kyllä enemmän minun mieleeni. En tietenkään vastusta mitään kunniallista työtä, mutta en soisi poikani ahertavan parasta nuoruuttaan pimeässä konttorissa pienestä palkasta tai heittelehtivän hiukan suuremman palkan vuoksi edestakaisin kehnoissa ja tärisevissä vaunuissa. Tahtoisin saada sinut sellaiseen paikkaan, jossa taitosi ja taipumuksesi kehittyvät ja ovat hyödyksi ja johon voisit ehkä lopuksi päästä osakkaaksi. Silloin oppivuotesi eivät kuluisi hukkaan. Puhuin tästä kaikesta jo aikoinaan isäsi kanssa.

Demi kiersi käsivartensa äidin harteille ja sanoi niin isänsä tapaan, että äidin silmät kostuivat:

-- Äiti rakas, olenkin tainnut saada juuri sellaisen toimen, jota sinä toivot. En halunnut puhua siitä ennen kuin asia oli varma, sillä olisit vain huolehtinut ja hätäillyt, mutta Jo-täti ja minä olemme olleet puuhassa jo jonkin aikaa ja nyt paikka on selvä. Tiedäthän että Jo-tädin kustantaja herra Tiber on menestyneimpiä miehiä alallaan. Lisäksi hän on aulis, ystävällinen ja ehdottoman kunniallinen. Olen suorastaan himoinnut hänen palvelukseensa. Työssä tarvitaan kirjallisuuden tuntemusta ja arvostelukykyä, siinä pääsee kosketuksiin ihmisten kanssa ja se on hyvin kasvattavaa. Aina kun käyn kustantajan luona Jo-tädin asioissa, tahtoisin jäädä tuohon suureen kauniiseen huoneeseen, jossa herra Tiber istuu pöytänsä ääressä melkein kuin kuningas ottamassa vastaan alamaisiaan; suurimmatkin kirjailijat ovat siellä nöyriä poikia ja odottavat jännittyneinä ratkaisua. Tietenkään minulla ei ole mitään tekemistä tuon kanssa, ehkei koskaan tule olemaankaan. Mutta sitä on hauskaa katsella, ja koko ilmapiiri eroaa tyystin monista konttoreista, joissa ei puhuta muusta kuin rahasta. Se on kuin toinen maailma, ja minusta tuntuu siellä hyvin kotoiselta.

Tässä Demi pysähtyi vetämään henkeä ja Meg, jonka kasvot olivat kaiken aikaa kirkastuneet puuskahti innokkaasti:

-- Juuri tuollaista minä toivoin. Oletko saanut sieltä toimen? Poikakulta, on erinomaista, jos pääset tuohon hyvin järjestettyyn ja menestyvään kustannusliikkeeseen.

-- Luultavasti pääsen sinne, vaikka en uskalla vielä olla aivan varma. Voihan olla etten sovi tuohon työhön; minut otettiin vain kokeeksi. Herra Tiber oli hyvin ystävällinen ja lupasi, että jos selviydyn hyvin, pääsen kohoamaan niin nopeasti kuin toisiin nähden on kohtuullista. Aloitan kuun ensimmäisenä päivänä, toimitan aluksi tilauksia, käyn hankkimassa uusia ja teen muuta sentapaista. Se on minusta mukavaa. Olen valmis tekemään mitä tahansa mikä koskee kirjoja, vaikka vain tomuttamaan niitä, nauroi Demi tyytyväisenä tulevaisuuden näkymiin. Kokeiltuaan monenlaista hän näytti viimein löytäneen alan, josta piti.

-- Eikö Jo-täti ole mielissään tästä? kysyi Meg ja näki jo sielunsa silmin kustantajan oven yläpuolella kilven: "Tiber, Brooke & kumpp."

-- Niin mielissään, ettei tahtonut millään malttaa pitää suutaan kiinni. Minun suunnitelmani ovat tuottaneet sinulle niin usein pettymyksen, että tahdoin tällä kertaa olla varma. Rob ja Tom lupasivat pidättää Jo-tätiä kotona tämän illan, että saan itse kertoa uutisen; hänellä oli kova halu hyökätä tänne päätä pahkaa. Äiti kulta, tuntuu kuin olisin päässyt telakalta vesille!

-- Arvaan sen. Minustakin tuntuu hyvältä, sillä olen välistä pelännyt olleeni sittenkin liian saamaton teidän suhteenne. Sinusta saan nyt olla huoletta. Jos vain Daisy vielä pääsisi selville vesille ja Josie jättäisi haihattelunsa, olisin ihan tyytyväinen.

Demi piti hetken tauon antaakseen iloisen uutisen vaikuttaa; sitten hän aloitti suojelevalla äänellä, jota hän aina vaistomaisesti käytti puhuessaan sisaristaan:

-- Mitä tyttöihin tulee, alan uskoa että isoisä on oikeassa: ihmisen täytyy saada olla oma itsensä, se miksi hänet on luotu. Daisynkin pitäisi saada kulkea omaa tietään. Jos Nat palaa onnellisesti kotiin, niin sinuna minä antaisin heille siunaukseni. Ja sitten auttaisimme yhdessä Josieta saamaan selville, onko teatteri hänen oikea uransa.

-- Daisy on kiintynyt Natiin, se on selvä, ja jos Natissä on kylliksi miestä, he saavatkin tehdä tahtonsa mukaan. Mutta pelkään että Josiesta tulee vielä hankaluuksia. Minä rakastan teatteria, mutta en ymmärrä miten voisin antaa pikku tyttöni ruveta näyttelijäksi, niin lahjakas kuin hän ilmeisesti onkin.

-- Kenenhän syytä hänen teatteri-innostuksensa on? Demi hymyili.

-- Tietysti minun. Minähän näyttelin Daisyn ja sinun kanssasi "Metsän lapsia" ennen kuin osasitte puhua. Siinä sitä ollaan, äidin taipumukset puhkeavat lapsissa, ja äidin täytyy maksaa syntinsä antamalla lapsien tehdä oman päänsä mukaan. Meg nauroi, vaikka pudistikin päätään sille tosiasialle, että Marchin perheessä oli näyttelijänlahjoja.

-- Kuule nyt, miksi perheessä ei saisi olla näyttelijää yhtä hyvin kuin kirjailija tai pappi tai kustantaja? Tunnusta pois, sinäkin näkisit mielelläsi Josien loistokkaana parrasvaloissa. Anna vain periksi, äiti, itsepäiset lapsesi tahtovat kuitenkin kulkea omia teitään.

-- En kai muutakaan mahda. Silti minua pelottaa, sillä teatterimaailman jännitys nielaisee ihmisen niin, että siitä on vaikea luopua vaikka haluaisikin. Minä tiedän siitä jonkin verran, sillä luultavasti minusta itsestäni olisi tullut näyttelijä Marchin tädistä ja kaikista kunniallisista esi-isistä huolimatta, jollei siunattu isäsi olisi tullut väliin.

-- Vaikea sinun olisikin vastustaa tyttäresi uraa, varsinkin nyt, kun aiot itse jouluna niittää laakereita näytelmän sankarittarena, kiusoitteli Demi seisoen selkä takkatulta vasten siinä asennossa, johon miehet mielellään asettuvat ollessaan voiton puolella.

Meg punastui. -- Hassua että lupauduin siihen, mutta en voinut vastustaa, kun Jo ja Laurie sepittivät osan juuri minua varten ja te lapsetkin näyttelette mukana. Ja heti kun saan päälleni tuon vanhan äitimuorin vaatteet, minua värisyttää samalla tavalla kuin ennen vanhaan näytellessämme ullakolla. Kunpa vain Daisy suostuisi näyttelemään oman osansa.

-- Eikö sinusta Alice sopisi siihen paremmin? Daisy ei osaa näytellä tippaakaan, mutta Alice saa eloa kuiviinkin repliikkeihin. Demi käveli huoneen poikki, kuin tulen hehku olisi äkkiä saanut punan kohoamaan hänen kasvoilleen.

-- Sopisi varmasti. Alice on suloinen tyttö, minä pidän hänestä. Mitä hän tekee tänä iltana?

-- Pänttää kai kreikkaansa. Niin hän tavallisesti tekee, ikävä kyllä, Demi mutisi tuijottaen kirjahyllyyn.

Meg oli ottanut käsityönsä esille ja tarkasteli keskentekoista napinläpeä, niin ettei tullut huomanneeksi poikansa ilmettä.

Demi oli järkevä nuorimies, jolla oli malttia pitää salaisuutensa ominaan. Niinpä Tomin lisäksi vain teräväkatseinen Josie oli huomannut, että liikkeellä oleva kulkutauti oli iskenyt Demiinkin, koska Josie tunsi terveellistä pelkoa isoaveljeään kohtaan, hän asettui vain viisaasti väijyksiin valmiina hyökkäämään kimppuun heti kun toinen paljastaisi heikon kohtansa. Demi oli alkanut iltaisin soitella tunteikkaasti huilua. Meg ja Daisy eivät kiinnittäneet mitään huomiota näihin iltakonsertteihin, mutta Josie kikatteli pahanilkisesti itsekseen ja odotti kostonhimoisena aikaansa, sillä hänen mielestään Demi asettui aina Daisyn puolelle, kun tämä torui häntä vallattomuuksista.

Tänä iltana hän sai tilaisuutensa. Kun äiti oli syventyneenä käsityöhön ja Demi kuljeskeli rauhattomana ympäri, viereisestä huoneesta kuului kirjan paukahdus ja Josie ilmestyi huoneeseen haukotellen, mutta silmissään pahanenteinen pilke.

-- Täällä mainittiin minun nimeni. Oletteko te panetelleet minua? hän kysyi istahtaen tuolin käsinojalle.

Josie sai kuulla Demiä koskevan uutisen ja ilahtui siitä, mutta oli huomaavinaan isonveljen suhtautuvan kovin armollisesti hänen onnitteluunsa. Tytön mielestä moinen itsetyytyväisyys ei ollut Demille hyväksi. Hän pisti heti piikin tämän ruusukimppuun.

-- Olen miettinyt meidän näytelmäämme ja keksinyt, että voin piristää omaa osaani laululla. Miltä tämä kuulostaa? Ja istahtaen pianon ääreen hän alkoi laulaa vanhalla sävelellä:

"Oi kuinka sinulle sen kertoisin, mä että silmiisi kun katselin, sä uudeksi teit koko maailman. Suloinen tyttö. Sinua odotan."

Pitemmälle hän ei päässyt, kun Demi hyökkäsi kiukusta punaisena hänen kimppuunsa, ja pöydät ja tuolit lennähtelivät, kun nopsajalkainen nuori neiti ravasi ympäri huonetta kannoillaan Tiber & Kumppanin tuleva osakas.

-- Senkin marakatti, kuinka sinä uskallat koskea minun papereihini, karjui suuttunut runoilija tavoitellessaan julkeaa tyttöä, joka hyppeli sinne tänne ja heilutti kiusoitellen hänen edessään paperilappua.

-- Minä löysin sen tietosanakirjan välistä. Ähä, ähä, mitäs jätät roskiasi joka paikkaan! Etkö sinä pitänyt laulustani? Sehän on oikein herttainen.

-- Jollet anna tuota pois, saat oppia laulun, joka ei ole ollenkaan herttainen, puhisi takaa-ajaja.

-- Tule ottamaan jos pystyt. Ja Josie katosi kirjastoon saadakseen rauhassa kinata, sillä äiti ehätti sanomaan: -- Lapset, lapset, älkää toki riidelkö!

Paperi oli jo liekeissä kun Demi tuli, ja hän rauhoittui nähdessään, että riitakapula oli tiessään.

-- Hyvä että se paloi, minä en siitä välitä. Se oli vain erään tytön tekele, johon koetin sepittää sävelen. Mutta tästedes jätät minun paperini rauhaan, tai minä pyörrän äskeiset sanani. Minä näet neuvoin äitiä, että hän antaisi sinun näytellä niin paljon kuin ikinä haluat.

Josien naama venähti hänen kuullessaan julman uhkauksen ja hän kärtti Demiä kertomaan mitä oli puhuttu. Kooten tulisia hiiliä tytön pään päälle Demi selosti keskustelun ja sai tällä valtioviisaalla tempulla Josiesta heti liittolaisen.

-- Kunnon kaveri! Saat minun puolestani tästä lähtien haikailla ja huokailla vaikka yökaudet, minä en sinua härnää. Jos sinä lupaat olla minun puolellani, niin minä lupaan olla vaiti kuin muuri. Tuossa on. Kirje Alicelta. Kai se kelpaa sovintolahjaksi?

Demin silmät välähtivät, kun Josie ojensi kolmikolkkaisen paperin, mutta koska oli miltei varma, mitä se sisälsi, hän nolasi tytön sanomalla huolettomasti:

-- Ei siinä mitään ole. Hän vain ilmoittaa, tuleeko hän meidän kanssamme konserttiin huomisiltana. Lue itse jos haluat!

Naisten nurinkuriseen tapaan Josie menetti heti uteliaisuutensa, kun sai luvan lukea kirjeen. Hän työnsi lappusen Demille, mutta jäi vahtimaan, kun veli tyynesti silmäili nuo pari riviä ja viskasi paperin tuleen.

-- Mutta hyvä mies! Minä luulin sinun säilyttävän jokaisen liuskan, johon 'suloinen tyttö' on koskenut. Etkö sinä välitäkään hänestä?

-- Tietysti välitän, kaikkihan me välitämme. Mutta 'haikailu ja huokailu' eivät sovi minulle. Tyttöriepu, näytelmät panevat sinun romanttisen pääsi pyörälle, ja koska Alice ja minä joskus näyttelemme rakastavaisia, sinä hupsuparka ajattelet heti, että me olemme tosissamme. Älä vaivaa päätäsi typeryyksillä, vaan pidä huoli omista asioistasi ja anna minun hoitaa omani. Saat anteeksi tällä kertaa, mutta käytöksesi osoittaa huonoa makua, eivätkä tragedian kuningattaret hassuttele.

Tämä tukki Josien suun; hän pyysi nöyrästi anteeksi ja meni nukkumaan. Demi oli kohtalaisen tyytyväinen; mielestään hän oli rauhoittanut viisaasti sekä itsensä että uteliaan pikku sisarensa. Mutta jos hän olisi nähnyt tytön kasvot tämän kuunnellessa hiljaista huilunsoittoa, ei hän olisi ollut siitä kovinkaan varma. Sillä tyttö näytti ovelalta kuin vanha varis pyhähtäessään halveksivasti:

-- Älä luulekaan, että sinä minut petät. Puhu mitä puhut, mutta serenadia sinä siellä soitat.

11

EMILIN KIITOSJUHLA

"Brenda" kulki täysin purjein nousevassa tuulessa, ja jokainen laivassaolija oli iloissaan, sillä pitkä matka lähestyi loppua.

-- Neljä viikkoa enää, rouva Hardy, sanoi toinen perämies Emil Hoffman pysähtyessään kahden naisen viereen kannen suojaiseen nurkkaukseen.

-- Tuntuu varmaan hyvältä seistä taas tukevasti maankamaralla, vastasi vanhempi nainen hymyillen. Emil oli hänen suosikkinsa, sillä tämä oli ottanut huolekseen pitää seuraa laivan ainoille matkustajille, kapteenin rouvalle ja tyttärelle. -- Nouseekohan tuolta myrsky? rouva Hardy jatkoi vilkaisten levottomana länttä kohti, jonne aurinko laski punaisena.

-- Vain lakillinen tuulta, juuri sopivasti puskemaan meitä eteenpäin, vastasi Emil vilkaisten miettiväisenä taivaalle.

-- Laulakaa meille, herra Hoffman, me kaipaamme musiikkia, sanoi Mary pyytävästi.

Emil oli näiden kuukausien kuluessa monta kertaa siunannut laulutaitoaan, sillä se lyhensi pitkiä päiviä ja toi tunnelmaa hämärän hetkiin. Nytkin hän oli heti valmis, ja nojaten tytön vierellä parraspuuhun hän lauloi Maryn lempilaulun:

"Hei, tuuli raikas antakaa ja hyökylaineen tyrskyt ja aimo aallonkyntäjä, jota ei kaada myrskyt! On hauska merta viilettää ja maiset kahleet heittää, kotimme kun on aalloilla, ne kerran meidät peittää".

Juuri kun heleän ja voimakkaan äänen viimeiset sävelet hiljenivät, rouva Hardy huudahti äkkiä:

-- Mitä tuo on?

Savua tuprusi luukusta, josta sitä ei pitänyt tulla, ja Emilin sydän tuntui lakkaavan hetkeksi lyömästä, kun hän käsitti sen merkitsevän tulipalon vaaraa. Samassa hän oli täysin tyyni ja lähti pois sanoen rauhallisesti:

-- Ei tuolla saa tupakoida. Minä menen katsomaan kuka siellä on.

Hän viipyi vain hetken ja palattuaan savun seasta henkeään haukkoen hän kiiruhti kalpeana ilmoittamaan kapteenille:

-- Tuli irti ruumassa, sir.

"Brendan" lasti oli erittäin tulenarkaa, ja ruumaan suunnatuista vesivirroista huolimatta huomattiin pian, että laiva oli mennyttä. Savua tuprusi kaikkialta palkkien välistä ja vihuri puhalsi hiipivän tulen ilmiliekkiin. Rouva Hardylle ja Marylle ilmoitettiin, että heidän piti olla valmiina lähtemään laivasta heti kun käskettiin. Pelastusveneet pantiin kuntoon, ja miehet tukkivat vimmatusti reikiä, joista lieskat pyrkivät esiin.

Kaikesta huolimatta onneton "Brenda" oli pian uiskentelevana kokkona, ja annettiin käsky käydä veneisiin. Pakokauhua ei syntynyt, kaikki säilyttivät malttinsa, ja veneet saatiin toinen toisensa jälkeen vesille. Se vene, missä naiset olivat, pysytteli aluksen vieressä, sillä kapteeni tahtoi jäädä viimeiseen asti laivaansa.

Emil pysyi hänen rinnallaan, kunnes sai lähtökäskyn, jota oli toteltava. Mutta juuri kun hän oli päässyt aluksen vierellä vaappuvaan veneeseen, kaatua rojahti tulen kaluama masto ja sinkosi kapteeni Hardyn mereen. Kapteeni oli tajuton ja tainnoksissa, mutta vene saavutti hänet pian, ja Emil hyppäsi mereen pelastamaan häntä. Tämän jälkeen Emilin oli otettava komento käsiinsä, ja hän käski miesten soutaa henkensä edestä, sillä hylyssä voisi minä hetkenä tahansa tapahtua räjähdys.

Toiset veneet olivat jo vaaravyöhykkeen ulkopuolella, mutta viipyivät yhä lähistöllä seuraten lumoutuneina kammottavan komeaa näytelmää. Palava laiva ajelehti punaten iltataivaan ja heijastaen kirkasta loimoa veden pintaan, missä täysinäiset pelastusveneet kelluivat. Kaikki katsoivat viimeistä kertaa "Brendaa", joka hitaasti vajosi märkään hautaansa. Kukaan ei kuitenkaan nähnyt sen loppua, sillä navakka tuuli pyyhkäisi nopeasti veneet paikalta ja hajotti ne niin, että muutamat katselijoista eivät tapaa toisiaan ennen kuin meri antaa kuolleensa takaisin.

Päivän sarastaessa Emil totesi, ettei koko aavalla merellä näkynyt ainoatakaan muuta venettä, ja hän ymmärsi, missä vaarassa he olivat. Ruokaa ja vettä oli otettu mukaan sen verran kuin ehdittiin, samoin muita varusteita, mutta oli päivänselvää, ettei varasto riittäisi pitkäksi aikaa kymmenelle hengelle, joista yksi oli pahasti haavoittunut. Ei ollut muuta toivoa kuin että näköpiiriin osuisi sattumalta jokin laiva; sekin toive oli heikko, sillä koko yön puhaltanut tuuli oli suistanut veneen kauaksi laivareitiltä. Kuitenkin haaksirikkoiset tähystivät tunnista toiseen taivaanrantaa pelastusta odottaen.

Toinen perämies Hoffman oli rohkea ja avulias, vaikka odottamaton vastuu painoikin raskaasti hänen hartioitaan. Kapteenin tila näytti toivottomalta, vaimoraukan suru kalvoi mieltä ja Maryn sokea luottamus tuntui raskaalta taakalta; siitä huolimatta ei veneen nuoren komentajan kasvoilla saanut näkyä merkkiäkään pelosta tai epävarmuudesta. Miehet tekivät auliisti tehtävänsä, mutta Emil tiesi, että jos nälkä ja epätoivo saisi heidät suunniltaan, hänellä olisi edessään ankara urakka. Siksi hän ei antanut periksi. Hän oli toiveikas ja puhui niin vakuuttavasti pelastumismahdollisuuksista, että kaikki odottivat vaistomaisesti häneltä neuvoja ja tukea.

Ensimmäinen vuorokausi meni aika hyvin, eikä toisenakaan ollut vielä hankaluuksia, mutta kun päästiin kolmanteen päivään, toivo alkoi pettää. Kapteeni houraili, hänen vaimonsa oli nääntymäisillään tuskaan ja jännitykseen, ja Maryä heikotti nälkä, sillä hän oli pannut puolet korppuannoksestaan syrjään äitinsä varalle ja antanut vesiosuutensa isänsä kuumeisten huulien kostukkeeksi.

Merimiehet lakkasivat soutamasta ja istuivat juroina odotellen, joku purnasi suoraan esimiehelleen siitä, ettei tämä ollut seurannut heidän neuvoaan, toiset vaativat enemmän ruokaa ja vaara kasvoi kaiken aikaa, kun nälkä ja väsymys olivat saaneet piilevät vaistot hereille. Emil teki parhaansa, mutta tunsi olevansa voimaton, hän saattoi vain kääntää kasvonsa pois kovasta pilvettömästä taivaasta aavalle merelle, missä ei näkynyt ainoatakaan purjetta. Kaiken päivää hän koetti rohkaista seuralaisiaan ja rauhoittaa heitä, vaikka pelko hänen omassa sydämessään kasvoi.

Tuli neljäs päivä, ja ruoka- ja vesivarasto oli melkein lopussa. Emil ehdotti, että säästettäisiin rippeet sairaalle miehelle ja naisille, mutta kaksi miehistä nurisi ja vaati osaansa. Emil säästi omansa esimerkin vuoksi ja toiset miehet tekivät samoin. Vielä tämän päivän veneessä vallitsi rauha.

Mutta kun Emil seuraavana yönä väsymyksestä nääntyneenä jätti vartioinnin luotettavimmalle miehelleen levätäkseen hetken, nuo kaksi purnaajaa pääsivät ruokavarojen kimppuun ja anastivat kaiken leivän ja viimeisen paloviinapullon, jota Emil oli huolellisesti säästänyt tehdäkseen karvaan veden juomakelpoiseksi. Puolihulluina janosta miehet joivat ahnaasti, ja aamulla toinen oli tukkihumalassa ja toinen oli niin hurjana, että kun Emil koetti häntä hillitä, hän hyppäsi mereen ja hukkui. Tapahtumasta kauhistuneina muut miehet alistuivat kohtaloonsa, ja vene ajautui hiljaa eteenpäin mukanaan toivoton, kokoon lyyhistynyt ihmisjoukko.

Tuli uusi koettelemus, joka vain lisäsi epätoivoa. Näköpiiriin ilmestyi purje. Se sai haaksirikkoiset hetkeksi hurjan riemun valtaan, mutta ilo kääntyi pian katkeraksi pettymykseksi, sillä laiva kulki ohi liian kaukaa. Hätämerkit ja avunhuudot olivat turhia.

Silloin Emil luhistui. Kapteeni näytti olevan kuolemaisillaan eivätkä naiset voisi kestää paljon kauemmin. Illan pimeässä, jolloin hiljaisuuden läpi kuului vain sairaan läähätystä, vaimon kuiskailevia rukouksia ja aaltojen lakkaamatonta loiskinaa, Emil tuijotti kuivin silmin eteensä mielessään autio toivottomuus.

Kun hän istui siinä pää käsien varassa elämänsä ensimmäisen suuren koettelemuksen lamauttamana, päänsä päällä tumma taivas, allaan rauhaton meri ja ympärillään turtunut ihmisjoukko, hiljaisuuden katkaisi vaimea ääni. Hän jäi kuuntelemaan sitä kuin unissaan. Mary lauloi tyynnyttääkseen äitiään, joka oli nyyhkien painautunut hänen syliinsä. Ääni oli heikko ja katkeileva, sillä tytön huulia poltti jano, mutta hänen heltynyt mielensä oli tänä epätoivon hetkenä kääntynyt suuren Auttajan puoleen. Hän lauloi herttaista vanhaa laulua, jota usein Plumfieldissäkin laulettiin, ja äkkiä Emil oli olevinaan jälleen kotona. Viimeinen keskustelu Jo-tädin kanssa palautui hänen mieleensä, ja itsesyytösten ahdistamana hän ajatteli:

-- Punainen lanka! Minun on tehtävä velvollisuuteni loppuun asti. Ohjaa suoraan, vanha veikko, ja jollet pääse satamaan, painu pohjaan täysin purjein!

Emil alkoi uneksia Plumfieldistä. Hän näki kaikki omaiset, kuuli tutut äänet, tunsi kädenpuristukset ja oli sanovinaan itsekseen: -- Hyvä, heidän ei tarvitse hävetä minun puolestani, vaikken koskaan enää näkisi heitä.

Huudahdus herätti hänet lyhyestä unesta, ja otsalle pudonnut pisara ilmaisi, että siunattu sade oli vihdoinkin tullut ja tuonut mukanaan pelastuksen; janoa on näet vaikeampi kestää kuin nälkää, kuumaa tai kylmää. Suunniltaan ilosta kaikki kohottivat kuivat huulensa, ojensivat kouransa ja levittivät vaatteitaan kerätäkseen talteen noita kallisarvoisia pisaroita, joita pian valui taivaan täydeltä.

Sadetta kesti koko yön. Tunnista toiseen haaksirikkoiset nauttivat virvoittavasta ryöpystä, joka huuhteli heidän suolaveden karstoittamaa ihoaan, ja he elpyivät kuin nuutuneet kasvit sateella.

Päivän koittaessa pilvet hajaantuivat. Emil hypähti pystyyn. Yön hiljaisuudessa hän oli latautunut täyteen tarmoa ja tulevaisuudenuskoa. Eivätkä hänen hyvät aavistuksensa pettäneet: tähystäessään pitkin taivaanrantaa hän näki äkkiä laivan. Se piirtyi selvästi aamutaivasta vasten ja oli niin lähellä, että silmä saattoi erottaa maston huipussa liehuvan viirin ja kannella liikkuvat tummat hahmot.

Villi huuto purkautui kaikkien kurkusta ja kantautui veden yli, huidottiin, vaatekappaleet heiluivat, ja kuin pelastava enkeli laiva lähestyi hyvää vauhtia vireässä tuulessa.

Tällä kertaa ei koettu pettymystä. Vastausmerkit varmistivat, että apu oli tulossa. Ylitsevuotavassa riemussaan rouva Hardy ja hänen tyttärensä syleilivät Emiliä; tämä sanoikin myöhemmin, että elämänsä ylväimmän hetken hän koki, kun Mary pidettyään siihen asti urhoollisesti päänsä pystyssä pyörtyi hänen käsivarsilleen pelkästä ilosta.

Heti kun kaikki olivat turvassa "Uranian" kannella ja potilas saatettu hoitoon, Emilin oli tehtävä haaksirikkoselostus ennen kuin hän ennätti ajatella omaa tilaansa. Vasta tuntiessaan naisille tuodun liemen herkullisen tuoksun hän muisti nälkänsä, ja hänen puheensa kävi äkkiä niin katkonaiseksi ja sekavaksi, että toiset huomasivat miten heikossa kunnossa hän oli. Laivalääkäri tuli hänen luokseen, ja saatuaan ruokaa ja hoivaa hän jäi vuoteeseen lepäämään.

Juuri kun lääkäri oli lähdössä, Emil kysyi käheällä äänellä: -- Mikä päivä tänään on? Pääni on niin sekaisin, että olen menettänyt ajantajun.

-- Kiitosjuhlan päivä, hyvä mies! Ja saatte oikean uusenglantilaisen juhla-aterian jos tahdotte, vastasi lääkäri sydämellisesti.

Mutta Emil oli liian voipunut tehdäkseen mitään, hän lepäsi vain hiljaa ja kiitti palavammin kuin koskaan ennen, olihan hän saanut elämän siunatun lahjan, joka oli vielä autuaampi, kun hän tiesi täyttäneensä uskollisesti velvollisuutensa.

12

DANIN JOULU

Missä oli Dan? Vankilassa. Samaan aikaan kun jouluvalot loistivat vanhassa Plumissa, Dan istui yksin kopissaan lukien Jon antamaa pientä kirjaa ja kaivaten kaikkea minkä oli menettänyt.