Part 7

Nan nyökkäsi huojentuneena, kun vastuu oli poissa hänen harteiltaan. Sen jälkeen kaikki kolme pistäytyivät tohtori Watkinsin luona pyytämässä, että tämä tulisi tutkimaan Donia. Hauska teehetki Nanin kotona virkisti poikia, ja kun he tulivat Plumiin iltaviileällä, koko tapaturma tuntui perin kaukaiselta. Koska vieraat vielä juttelivat etukuistilla, kolmikko vetäytyi talon taakse; Ted rauhoitti mieltään keinuttamalla Robia riippumatossa ja Nan kertoi juttuja, kunnes eläinlääkäri saapui.

Tohtori Watkins sanoi, että Don oli hiukan huonossa kunnossa, mutta vesikauhusta ei näkynyt merkkiäkään sen kummemmin kuin kissanpojassa, joka pyöri jokaisen jaloissa koko tutkimisen ajan.

-- Koira kaipaa isäntäänsä ja kärsii helteestä. Ehkä sitä on ruokittu liian hyvin. Minä pidän sitä muutaman viikon ja lähetän sen terveenä takaisin, sanoi tohtori Watkins, kun Don laski ison kuononsa miehen käteen ja katseli häntä viisailla silmillään kuin vaistoten, että vihdoinkin joku ymmärsi hänen koettelemuksensa.

Don lähti murisematta eläinlääkärin mukaan, ja salaliittolaiset jäivät neuvottelemaan, miten Rob voisi lepuuttaa jalkaansa perheen huomaamatta. Onneksi Rob vietti muulloinkin tuntikausia pienessä kirjastossa, niin että hän saattoi huomiota herättämättä maata sohvalla kirja kädessä niin kauan kuin tahtoi. Ja kun hän oli luonteeltaan rauhallinen ja toiveikas, ei hän kiusannut itseään turhalla pelolla, vaan toipui pian järkytyksestä.

Mutta Tediä oli vaikeampi saada rauhoittumaan. Hän kiemurteli yhä katumuksen tuskissa ja tunsi olonsa aivan kurjaksi, kun ei edes äiti ollut kotona. Päivät hän vietti Robin luona, hosui, jutteli ja tuijotti tätä niin levottomana, että hyväntahtoinen potilas kiusaantui, vaikkei antanut veljen sitä huomata. Mutta öisin oli vielä vaikeampaa. Vilkkaan mielikuvituksen ruokkimat kauhukuvat ahdistivat Tediä niin, että hän makasi valveilla ja käveli välistä unissaan. Nan piti poikaa silmällä ja määräsi joskus rauhoittavia lääkkeitä, luki hänelle, piti saarnoja ja tavatessaan Tedin yöllä kummittelemassa uhkasi panna oven lukkoon, ellei poika pysyisi vuoteessa.

Tämä vaihe meni aikanaan ohi. Mutta oikukkaassa pojassa tapahtui muutos. Kaikki huomasivat sen jo ennen kuin äiti Bhaer palasi kysymään, mikä oli taltuttanut Leijonan sisun. Poika oli hilpeä, mutta ei yhtä vallaton kuin ennen, ja usein kun kiusanteon halu vaivasi, hän luikki yksinäisyyteen purkamaan sisuaan.

-- Tässä on jotain kummaa, sanoi Jo oltuaan viikon kotona, hän oli ymmällä nuoremman poikansa hyvästä käytöksestä. -- Ted on oikea pyhimys, taidamme olla menettämässä hänet. Johtuuko se Megin hyvästä vaikutuksesta vai Daisyn hienoista ruuista vaiko niistä pillereistä, joita Nan hänelle salaa syöttää? Jotakin noituutta täällä on harjoitettu minun poissaollessani.

-- Ted kasvaa, rakas ystävä, hänestä tulee aikuinen. Minusta Robkin on muuttunut. Hän on entistä miehekkäämpi ja vakavampi ja pysyttelee yhä enemmän minun seurassani. Nuoret voivat joskus hämmästyttää meitä tällä tavalla, Jo.

Professori katseli puhuessaan miettivästi Robia ja Tediä, jotka olivat juuri tulossa portaita ylös. Ted piti kättään veljensä olkapäällä kuunnellen, kun Rob puhui innokkaasti kädessään olevasta kivestä. Ennen Ted oli pilkannut Robin harrastuksia, pannut tiilenpalasia hänen tyynynsä alle ja soraa hänen kenkiinsä tai lähetellyt pikapostissa "professori R.M. Bhaerille" milloin mitäkin törkyä. Mutta nykyään hän osoitti veljeään kohtaan huomaavaisuutta, joka liikutti ja huvitti vaatimatonta Robia.

Robin jalka parantui hyvää vauhtia, mutta hän ontui vielä hiukkasen. Perheelle hän selitti kompastuneensa portaissa ja varoi näyttämästä haavaa muille kuin Nanille ja Tedille.

-- Me puhumme teistä, pojat. Tulkaapas kertomaan, mikä hyvä haltija talossa on käynyt meidän poissaollessamme, kun täällä tuntuu tapahtuneen muutoksia, sanoi Jo-rouva taputtaen sohvaa kummaltakin puoleltaan. Pojat hymyilivät mutta tunsivat hiukkasen syyllisyyttä, sillä tähän saakka äiti ja isä olivat aina tienneet kaiken, mitä heille oli tapahtunut.

-- Se johtuu vain siitä, että Bobby ja minä olemme olleet niin paljon kahden. Me olemme nykyään melkein kuin kaksoset. Minä hiukan villitsen häntä ja hän taas rauhoittaa minua aika lailla. Niinhän isä ja sinäkin täydennätte toisianne. Se on mukavaa, minä pidän siitä. Ted selitti mielestään asian erinomaisesti.

-- Äiti ei kyllä pidä siitä, että vertaat itseäsi häneen. Mutta minä olen ylpeä jos muistutan isää, sillä siihen pyrinkin, vastasi Rob kaikkien nauraessa Tedin kohteliaisuudelle.

-- Kyllä minä pidän Tedin vertauksesta, sillä se on totta. Ja jos sinä, Rob, autat veljeäsi läheskään niin paljon kuin isä on auttanut minua, et tosiaan elä turhaan, sanoi Jo-rouva sydämellisesti.

-- Minustakin on hauskaa, että te pojat olette löytäneet toisenne, sanoi professori Bhaer nyökäten pojilleen, jotka eivät oikein tienneet, miten suhtautua kiitokseen. Rob pysyi hiljaa, sillä hän pelkäsi sanovansa liikaa, mutta Ted ei huomannut pitää varaansa.

-- Minä vain olen havainnut, miten hyvä kaveri Bobby on. Hänhän on aina ollut hirveän viisas, mutta minusta hän oli vähän lallus, kun istui aina nenä kiinni kirjassa eikä tullut mukaan mihinkään touhuihin. Mutta nyt minä tiedän, että vanha kunnon Rob on aikamoinen sankari. Tekin olisitte samaa mieltä, jos tietäisitte kaiken.

Robin varoittava katse sai Tedin äkkiä vaikenemaan ja punastumaan.

-- Emmekö sitten saa tietää kaikkea? kysyi Jo nopeasti, sillä hän huomasi hälytysmerkin ja tunsi, että häneltä salattiin jotakin.

-- Muutos ei taidakaan johtua pelkästä varttumisesta, hän jatkoi. -- Minusta tuntuu, että Ted on taas ollut pahanteossa ja Rob pelastanut hänet jostakin kiipelistä. Siksi minun ajattelematon poikani on laupias kuin karitsa ja minun tunnollinen poikani vääntelehtii mielenvaivassa, sillä hän ei ole tottunut salaamaan mitään äidiltään.

Rob oli nyt yhtä punainen kuin Ted, mutta tuokion epäröityään hän näytti helpottuneelta ja sanoi:

-- Olet oikeilla jäljillä, äiti, mutta kaikki on nyt ohi eikä vahinkoa ole tapahtunut, niin että annetaan asian olla ainakin toistaiseksi. Tuntui pahalta salailla teiltä, mutta nyt tiedätte niin paljon kuin tarvitaankin. Meille molemmille tämä juttu on ollut vain hyväksi.

Jo katsoi Tediä, joka räpytteli silmiään, mutta kesti katseen kuin mies. Sitten hän kääntyi Robin puoleen, joka hymyili niin iloisesti, että Jo uskoi asioiden olevan tolallaan. Mutta jokin piirre Robin kasvoissa hämmästytti häntä, ja hän huomasi, että juuri tuo ilme sai pojan näyttämään vanhemmalta ja vakavammalta kuin ennen. Samassa hän muisti Nanin ja poikien vaihtamat silmäykset, ja hänelle valkeni äkkiä, että Rob oli ollut jossakin vaarassa.

-- Rob, sinä olet ollut sairas. Kerro heti, sillä sellaisia salaisuuksia minä en salli. Pojat saavat joskus kärsiä koko elämänsä sen vuoksi, että ovat olleet huolimattomia tai välinpitämättömiä onnettomuustapauksissa. Fritz, vaadi heitä puhumaan!

Herra Bhaer pani paperinsa pois, asettui poikien eteen ja sanoi:

-- Te haluatte ehkä säästää äitiä ja minua, mutta se on turhaa. Kertokaa totuus, pojat, me kestämme sen kyllä. Olkaa rohkeita.

Ted sukelsi sohvatyynyjen väliin ja pysyi siellä, niin ettei hänestä näkynyt kuin punoittava korvapari, kun Rob kertoi tapauksen vakuuttaen, että koko juttu oli loppujen lopuksi ollut aivan mitätön, koska Don oli terve. Haavakin oli parantunut hyvin eikä vaivannut enää juuri ensinkään.

Vakuutuksista huolimatta Jo kalpeni säikähdyksestä ja isä kääntyi poispäin äännähtäen: "Ach Himmel", mikä sai Tedin lisäämään vielä yhden tyynyn päänsä päälle. Vaimea ääni, joka muistutti tukehtuvan henkäystä tai haukotusta, kuului tyynyjen alta ja Tedin pitkien jalkojen asento ilmaisi niin selvästi epätoivoa, että äiti Bhaer kumartui penkomaan tyynyjä, kunnes löysi pörröisen keltaisen pään, silitti sitä ja naurahti rohkaisevasti:

-- Tule saamaan anteeksi, syntisraukka! Sinä olet kärsinyt ihan tarpeeksi, enkä toru sinua sanallakaan. Mutta jos Robin olisi käynyt huonosti, olisit tehnyt minut vielä onnettomammaksi kuin itsesi. Koeta toki hillitä itsepäisyytesi ennen kuin on liian myöhäistä!

-- Äitikulta, en ikinä unohda tätä läksyä. Jollen minä siitä opi, ei minusta ole mihinkään, vastasi Ted raastaen tukkaansa.

-- Kyllä sinusta on, kultaseni. Viisitoistavuotiaana minusta tuntui ihan samanlaiselta, kun Amy oli hukkua; silloin mummo auttoi minua niin kuin minä nyt koetan auttaa sinua. Olen monta kertaa kamppaillut omaa itsepäisyyttäni vastaan ja joutunut usein tappiolle, mutta en aina. Tule pahoina hetkinä minun luokseni, niin koetan auttaa sinua.

Kukaan ei puhunut vähään aikaan. Äkkiä Ted nousi pystyyn, meni isänsä eteen ja sanoi lapsekkaasti:

-- Minua pitäisi rangaista, isä.

-- Etköhän ole jo saanut kyllin suuren rangaistuksen, kun vain et anna sen mennä hukkaan, vastasi professori ja syleili poikaa häpeämättä vähääkään tunteitaan, jotka amerikkalaisisä olisi purkanut läimäykseksi olkapäälle ja lyhyeksi "all rightiksi".

Jo katseli perhettään ja näky ilahdutti hänen romanttista mieltään. Mutta poikien kertomus askarrutti yhä häntä, eikä hän voinut olla ihailematta Nanin hienotunteisuutta ja rohkeutta.

-- Olen aina tiennyt, että siitä tytöstä tulee jotakin, ja tässä on todistus. Joku toinen olisi voinut joutua pakokauhun valtaan ja pyörtyä ja ruveta parkumaan, mutta Nanissa on lujuutta ja tarmoa. Kuinka minä voin osoittaa hänelle kiitollisuuteni! hän huudahti innostuneena.

-- Toimita Tom pois tieltä, että hän saa olla rauhassa, tokaisi Ted.

-- Tosiaankin, Tom on kuin iiliäinen Nanin kimpussa. Minä pidän Tomista, mutta hän on Nanille maanvaiva, lisäsi Rob ja meni isänsä avuksi kirjepinon kimppuun.

-- Olkoon menneeksi, sanoi Jo päättävästi. -- Sen tytön elämänuraa eivät hupsun pojan mieliteot saa katkaista. Jonain väsymyksen hetkenä hän kenties myöntyy, ja silloin kaikki on mennyttä. Hankkikoon Nan ensin itselleen paikan ja näyttäköön, että pystyy työhönsä. Sitten hän voi mennä naimisiin jos haluaa ja sattuu löytämään arvoisensa miehen.

Mutta Jon apua ei tarvittu. Sillä rakkaus ja kiitollisuus saavat ihmeitä aikaan, ja kun kauneus, hyvä onni ja valokuvaus tulevat avuksi, on menestys varma. Niin tapahtui myös tunteikkaalle Tomille hänen aavistamattaan.

8

JOSIE NÄYTTELEE MERENNEITOA

Kun Rob ja Ted hankkivat kokemuksia kotona, huvitteli Josie sydämensä pohjasta rannikolla Laurencein vieraana. Bess oli kovin kiintynyt pieneen serkkuunsa, ja Laurie-setä nautti saadessaan soudella, ajella, leikkiä ja vetelehtiä kahden iloisen tyttölapsen seurassa. Josie kukoisti kuin kedon kukka tässä vapaudessa, ja molemmat tytöt olivat naapurien suosikkeja tässä pikku yhdyskunnassa, missä huvilat kiertelivät pitkin matalaa rantaa tai kallionharjoja kauniin lahden ympärillä.

Eräs kiihkeä toive häiritsi kuitenkin Josien rauhaa, se kasvoi intohimoksi ja piti häntä levottomana ja varuillaan kuin salapoliisia, joka on saanut selvittääkseen rikoksen. Neiti Cameron, suuri näyttelijätär, oli vuokrannut erään huviloista ja vetäytynyt sinne lepäämään ja luomaan uutta osaansa tulevaa näytäntökautta varten. Hän seurusteli vain muutaman ystävänsä kanssa. Hänellä oli yksityinen uimaranta ja hänet nähtiin vain kun hän oli ajelulla tai kun uteliaiden tirkistelijäin kiikarit sattuivat meressä kelluvaan siniseen olentoon. Laurencet tunsivat hänet, mutta eivät halunneet häiritä häntä ennen kuin hän itse ilmoitti toivovansa seuraa.

Mutta Josie oli kuin janoinen kärpänen suljetun hunajapurkin ympärillä. Hän olisi välttämättä tahtonut nähdä, kuunnella ja puhutella tuota kuuluisaa naista, joka lumosi taiteellaan tuhansia. Jos ystävällinen neiti Cameron olisi aavistanut, kuinka kiihkeä halu ja toivo polttivat sen tytön mieltä, jonka hän joskus näki kiipeämässä kallioilla, polskimassa uimarannassa tai ratsastamassa hänen porttinsa ohi shetlanninponilla, hän olisi toki suonut ihailijalleen sanan tai edes katseen. Mutta talven työstä uupuneena ja uuteen osaansa uppoutuneena neiti ei välittänyt nuoresta naapuristaan enempää kuin lokeista lahden selällä. Portaille jätetyt kukkavihot, piha-aidan takana pidetyt serenadit ja ihailevien silmien tuijotus olivat niin jokapäiväisiä, että hän tuskin kiinnitti niihin huomiota. Ja Josie tuli aivan epätoivoiseksi, kun kaikki hänen yrityksensä epäonnistuivat.

-- Minä voisin kiivetä tuohon petäjään ja pudota mätkähtää hänen kuistinsa katolle tai panna Sheltien paiskaamaan minut maahan huvilan kohdalla, hän sanoi Bessille, kun tytöt olivat eräänä iltapäivänä menossa uimaan. -- Ei kannata koettaa hukuttautua hänen silmiensä edessä, hän vain lähettäisi jonkun miehen kiskomaan minut kuiville. Mitä minä teen? Tahdon nähdä hänet ja kertoa toiveistani ja saada kuulla hänen suustaan, että saan joskus vielä näytellä. Häntä äitikin uskoisi. Ja jospa hän ottaisi minut oppilaakseen -- se olisi ihanaa.

-- Odota sinä vain aikaasi äläkä ole noin kärsimätön! tyynnytti Bess. -- Isähän lupasi järjestää sinulle tilaisuuden ennen kuin loma päättyy. Se on toki paljon parempi kuin nuo sinun hupsut suunnitelmasi.

-- Minä vihaan odottamista, mutta kai minun täytyy. Voi jos hän olisi uimassa nyt iltapäivällä. Hän oli sanonut sedälle, että hänen täytyy uida illalla, sillä aamuisin ihmiset kiikaroivat ja tulevat ihan hänen uimarannalleen. Tule, sukelletaan oikein kunnolla tuolta suurelta kalliolta. Täällä on pelkkiä lapsia hoitajineen, me voimme hyppiä ja polskuttaa mielin määrin.

Kun tytöt myöhemmin istuivat vettä valuvina isolla kalliolla, Josie töytäisi äkkiä Bessiä niin että tämä oli luiskahtaa veteen, ja huudahti innoissaan:

-- Tuolla hän on! Katso, hän tulee uimaan! Voi, jospa hän joutuisi vähän vaaraan ja minä saisin pelastaa hänet hukkumasta!

-- Ole katsovinasi muualle, Josie. Ei olla näkevinämme häntä, sillä hän haluaa olla rauhassa, vastasi Bess koettaen pysyä piilossa purjeveneen takana.

-- Uidaan virran mukana sinne päin niin kuin oltaisiin meriruokoa. Ei hän voi pahastua, jos me kellumme selällämme vain nenä veden pinnalla. Sitten kun ei enää voida olla näkemättä häntä, uidaan aika kyytiä takaisin niin kuin olisi erehdytty. Se tekisi vaikutuksen, ja ehkä hän silloin tahtoisi kiittää kohteliaita nuoria neitejä, jotka ottavat huomioon hänen toivomuksensa, ehdotti Josie, jonka vilkas mielikuvitus suunnitteli aina jännittäviä tilanteita.

Juuri kun he aikoivat liukua alas kalliolta, näytti kuin kohtalo olisi viimeinkin antanut periksi; neiti Cameron viittilöi kovasti, hän seisoi vyötäisiään myöten vedessä ja katseli pohjaan.

-- Juokse, lennä! Hän tarvitsee meitä, hän tarvitsee meitä! Josie huusi heittäytyen veteen kuin tarmokas kilpikonna ja ui hienointa tyyliään kohti kauan kaivattua riemun satamaa. Bess seurasi vähän hitaammin, ja molemmat tulivat vapisevina mutta hymyillen neiti Cameronin eteen, joka silmiään nostamatta sanoi kauniilla äänellään:

-- Minä pudotin rannerenkaani. Se näkyy tuolla, mutta en saa sitä ylös. Mahtaisitko, poikaseni, löytää minulle jostain pitkän kepin? Minä pidän silmällä, ettei vesi kuljeta sitä mukanaan.

-- Minä sukellan kyllä mielelläni sitä hakemaan. Mutta en minä ole poika, vastasi Josie nauraen ja ravisti kiharaista päätään, joka oli saanut neidin erehtymään.

-- Anteeksi kovasti! Mutta sukella sitten! Se peittyy ihan kohta hiekkaan. Se on minulle hyvin rakas. Olen aina ennen muistanut ottaa sen pois uimaan mennessäni.

-- Kyllä minä sen saan, sanoi Josie ja painui veteen noustakseen ylös koura täynnä pieniä kiviä, mutta ilman rengasta.

-- Se on mennyttä. Antaa olla -- omapa on syyni, sanoi neiti Cameron pahoillaan, mutta häntä huvitti tytön nolous, kun tämä pudisti vettä silmistään ja läähätti urheasti:

-- Eikä ole. Minä hankin sen vaikka saisin olla vedessä koko illan, ja vedettyään pitkään henkeä Josie sukelsi uudestaan, niin että hänestä näkyi vain kaksi sätkivää koipea.

-- Kunhan hänelle ei vaan kävisi huonosti, sanoi neiti Cameron katsellen Bessiä. Hän tunsi tytön äidin näöstä.

-- Eikö mitä! Josie ui kuin kala. Se on hänestä vain hauskaa. Ja Bess hymyili hyvillään serkkunsa toiveen toteutumisesta.

-- Te olette herra Laurencen tytär, eikö totta? Kuinka teillä jaksetaan? Kertokaa isällenne, että tulen pian tervehtimään. Olen ollut kovin väsynyt, mutta nyt alan virkistyä. Kas, siinä sukeltaja. Miten kävi? hän kysyi kun kantapäät painuivat veteen ja märkä pää pulpahti esiin.

Josie ei voinut aluksi kuin läähättää ja porskuttaa. Mutta vaikka hänen kätensä olivat pettäneet, hänen rohkeutensa ei silti pettänyt. Hän heilautti päättäväisesti märkää tukkaansa, katsoi kirkkain silmin kookasta neitiä ja ahmien ilmaa keuhkoihinsa sanoi tyynesti:

-- "Älä hellitä" on minun tunnussanani. Minä hankin renkaan vaikka saisin mennä Liverpooliin asti sitä hakemaan. Hei! Ja taas merenneito painui veteen, nyt ihan näkymättömiin, ja kuopi pohjaa kuin oikea merikrapu.

-- Sisukas tyttö! Semmoisesta minä pidän. Kuka hän on? kysyi neiti Cameron istuutuen puoleksi veden peittämälle kivelle vartioimaan sukeltajaa, kun ei enää nähnyt rengastaan.

Bess kertoi yhtä valloittavasti hymyillen kuin isänsä:

-- Josie haluaa näyttelijäksi ja hän on jo kuukauden päivät koettanut nähdä teidät edes vilaukselta. Tämä oli hänelle suuri onni.

-- Siunatkoon sitä tyttöä! Miksei hän ole tullut käymään. Vaikka kyllä minä tavallisesti vältän ihastuneita tyttöjä niin kuin lehtimiehiäkin, naurahti neiti Cameron.

Samassa vedestä ilmestyivät näkyviin ruskea käsi ja kiiltävä rannerengas, ja niitä seurasivat punakat kasvot. Josie oli noustessaan niin pyörällä päästään, että tarrautui Bessiin melkein menehtyneenä.

Neiti Cameron veti Josien viereensä kivelle, työnsi hiukset tytön silmiltä ja sai tämän toipumaan sanomalla: "Bravo, bravo!" Josie oli monta kertaa kuvitellut mielessään ensimmäistä kohtaamistaan jonkun näyttelijättären kanssa -- miten hän arvokkaasti ja viehättävästi esittäisi suuren toiveensa, miten hänellä olisi yllään tehoava puku, miten järkevästi hän puhuisi ja miten hänen lupaavat lahjansa tekisivät syvän vaikutuksen. Mutta ei koskaan, ei huimimpina hetkinäänkään hän ollut ajatellut tällaista kohtaamista. Punaisena, hiekkaisena, vettä valuen ja äänettömänä hän nojautui kuuluisaan olkapäähän kuin sorea hylje, räpytteli silmiään ja läähätti, kunnes saattoi hymyillä ja huudahtaa ylpeänä:

-- Löysin sen! Ihanaa!

-- Tyyntykäähän nyt, niin minullakin on hyvä olla! Olitte kiltti, kun näitte tuon vaivan minun tähteni. Kuinka voin kiittää teitä? kysyi neiti Cameron.

Josie läimäytti yhteen likomärät kätensä ja vastasi niin rukoilevasti, että kovinkin sydän olisi siitä heltynyt:

-- Antakaa minun kerran tulla luoksenne, vain yhden ainoan kerran! Tahtoisin kuulla teidän suustanne osaanko näytellä. Kyllä te sen näette. Minä seuraan teidän ohjeitanne, ja jos arvelette, että minusta on näyttelijäksi -- sitten joskus, kun olen oikein kovasti opiskellut --, niin olen maailman onnellisin ihminen. Saanko tulla?

-- Saatte. Tulkaa huomenna kello yhdeltätoista. Jutellaan oikein kunnolla. Näytätte sitten mitä osaatte, ja minä sanon teille mielipiteeni. Mutta ei se ole teistä mieluista.

-- Ihan varmasti. En välitä vaikka sanoisitte, että olen pähkähullu. Tahdon että tästä asiasta tulee selvä, ja niin äitikin tahtoo. En minä sorru, vaikka sanoisittekin ei, mutta jos sanotte, että osaan näytellä, en kyllä hellitä ennen kuin olen tehnyt parhaani -- niin kuin tekin.

-- Lapsi kulta, se on raskas tie, ja vaikka ansaitsisitte lopulta ruusuja, niissäkin on okaita. Teillä taitaa kyllä olla rohkeutta ja äskeisestä päätellen sisuakin. Ehkä teistä on näyttelijäksi. Tulkaa, niin saamme nähdä.

Neiti Cameron osoitti puhuessaan rannerengasta ja hymyili niin ystävällisesti, että malttamaton Josie olisi tahtonut syleillä häntä.

-- Neiti Cameron ei pääse uimaan, ja vesi alkaa jo laskea. Tule, Josie, sanoi ajattelevainen Bess, joka pelkäsi että he viipyivät jo kauemmin kuin oli soveliasta.

-- Juoskaa lämpimiksenne rantaa pitkin! Monet kiitokset. Kättään heilauttaen murhenäytelmien kuningatar lähetti pois hovinsa, mutta jäi itse seuraamaan kahden solakan tytön juoksua hietikolla, kunnes he hävisivät. Uidessaan hän mietti:

-- Tuolla tytöllä on näyttämökasvot, eloisat ja liikkuvat, kauniit silmät, eläytymiskykyä, rohkeutta ja tahtoa. Ehkä hän kelpaa. Hyvää ainesta -- lahjakas perhe. Sittenpähän nähdään.

Josie ei tietysti nukkunut silmäntäyttäkään; hän oli odotuksesta kuin kuumeessa. Laurie-setää tapaus huvitti. Amy-täti valitsi suurta kohtausta varten sievimmän valkoisen leningin, Bess lainasi kauneimman hattunsa ja Josie itse samosi maita ja metsiä kootakseen villiruusuista, valkoisista atsaleoista, sananjaloista ja muhkeista heinänkorsista kukkavihon kiitollisuutensa osoitukseksi.

Kello kymmeneltä hän jo juhlallisesti sonnustautui ja istui sitten katsellen sieviä hansikkaitaan ja solkikenkiään, kunnes oli aika lähteä. Ajatellessaan että hänen kohtalonsa kohta ratkaistaan, hän kävi kalpeaksi ja vakavaksi. -- Haluan mennä yksin, niin olemme vapaampia. Rukoile, Bess, että hän neuvoisi minua oikein, hänen sanansa merkitsivät niin paljon. Äläkä yhtään naura, setä, tämä on minulle vakava hetki. Neiti Cameron tietää sen ja kertoo sinullekin. Heilauttaen kättään niin kuin esikuvansa Josie lähti matkaan hyvin sievänä ja hyvin peloissaan.

Varmana sisäänpääsystään hän soitti nyt rohkeasti tuolla ovella, joka monille pysyi kiinni. Kun hänet ohjattiin varjoisaan olohuoneeseen, hänen katseensa kiintyi muutamiin muotokuviin. Lukemansa perusteella hän tunsi useimmat näistä näyttelijöistä ja muisti heidän roolinsa, ja huomaamattaan hän rupesi jäljittelemään kuvasta näkemäänsä rouva Siddonsia lady Macbethina. Niin syventynyt hän oli osaansa, että neiti Cameron sai rauhassa katsella häntä muutamia minuutteja. Sitten hän tytön hämmästykseksi jatkoi lady Macbethin vuorosanoja siitä, mihin Josie oli jäänyt.

-- Minä en koskaan pysty esittämään sitä tuolla lailla, mutta minä yritän, jos te olette sitä mieltä, huudahti Josie unohtaen innoissaan kaikki käytöstavat.

-- Näyttäkää sitten mitä osaatte, vastasi näyttelijä hypäten viisaasti suoraan asiaan, sillä hän tiesi, ettei mikään tavanomainen jaarittelu tyydyttäisi tätä tosissaan olevaa nuorta neitiä.

-- Ensin tahtoisin antaa teille nämä. Arvelin että pitäisitte enemmän metsäkukista kuin kasvihuoneessa kasvaneista, enkä osannut muutenkaan kiittää teitä ystävällisyydestänne, sanoi Josie.

-- Ne ovat minun lempikukkiani ja huoneeni ovatkin niitä tulvillaan, sillä jokin hyvä haltija ripustelee aina niitä porttiini. Totta tosiaan, olen tainnut löytää sen haltijan, tästä kimpusta päätellen, neiti Cameron lisäsi nopeasti.

Tyttö ja hänen pieni uhrilahjansa liikuttivat neiti Cameronia, hän veti Josien puoleensa ja sanoi luonnollisesti: -- Pidän niistä ja teistäkin. Ylistykseen väsyy, mutta ihailu tekee hyvää, kun se on näin yksinkertaista ja vilpitöntä. Mutta näyttäkäähän nyt mihin pystytte! Julia tietysti, kaikkihan aloittavat siitä. Tyttöriepu, kyllä häntä rääkätään!

Josie oli tosiaankin aikonut aloittaa Romeon uskollisena morsiamena, esittää sitten Bianca Paulinea ja muita teatterihullujen tyttöjen suosikkiosia. Mutta äkkiä hän älysi, kuinka viisas Laurie-sedän neuvo oli ollut, ja päätti seurata sitä. Hän ei purjehtinutkaan neiti Cameronin odottamiin vuorosanoihin, vaan esitti Ophelian hulluuskohtauksen ja suoriutui siitä oikein hyvin, sillä hän oli harjoitellut sitä opistossa puhetaidon opettajan ohjaamana. Tietystikin hän oli osaan liian nuori, mutta valkoinen puku, hajallaan olevat hiukset ja kukat, joita hän sirotteli ympärilleen, auttoivat asiaa. Ja hän lauloi laulut herttaisesti, kumarsi juhlallisen kohteliaasti ja hävisi verhon taa.

-- Oikein hyvä. Esittäkäähän jotain muuta. Se meni paremmin kuin osasin odottaakaan, kuului oraakkelin tuomio.