Part 6
-- Juuri niin olen aikonutkin, mutta halusin edes yhden rohkaisevan sanan. Elämä on tosiaan aika kovaa, sanoi Nat tarttuen kaksin käsin päähänsä kuin se olisi ollut halkeamaisillaan toivon, pelon, mielitekojen ja suunnitelmien sekasorrossa.
-- Hyvinkin kovaa, mutta juuri taistelu tekee ihmiselle hyvää. Sinun tietäsi on tasoitettu monella tavalla, mutta tästedes sinun on itse soudettava venettäsi. Opettele välttämään virtapaikkoja ja ohjaa suoraan siihen satamaan, johon tahdot päästä. Onneksi rakastat musiikkia niin paljon, ettei mikään voi viekoitella sinua sen parista. Kun vain et tekisi liiaksi työtä.
-- Voisin raataa kuin hevonen, mutta pidän kyllä varani. En voi tuhlata aikaa sairastamiseen, ja olen saanut hyviä ohjeita, miten ihminen pysyy kunnossa. Nat naurahti muistellessaan vihkosta, johon Jo oli kirjoittanut hänelle neuvoja joka tilannetta varten.
Lisää tuli heti runsaanlaisesti. Päästyään näin mieliratsunsa selkään Jo oli täydessä vauhdissa, kun Emilin nähtiin mittailevan vanhan talon kattoa. Se oli hänen lempipaikkojaan, sillä siellä saattoi kuvitella olevansa ulapalla, yllä sininen taivas ja raikas tuuli ympärillä.
-- Tahdon puhua pari sanaa Kommodorin kanssa, ja tuolla ylhäällä on mukavaa ja hiljaista. Mene sinä soittamaan Daisylle, niin hän saa unta ja musiikki tekee teille molemmille hyvää. Istu ovisyvennyksessä, että voin pitää sinua silmällä niin kuin lupasin, ja taputtaen Natia äidillisesti olkapäälle Jo lähti kiipeämään katolle, ei sentään seinäristikkoa myöten niin kuin ennen muinoin, vaan sisäportaita pitkin.
Emil oli kattoparvekkeella kaivertamassa nimikirjaimiaan puukaiteeseen merimieslaulun säestyksellä.
-- Astu laivaan, täti, ja ole kuin kotonasi, hän huikkasi huolettomasti. -- Piirrän tähän puumerkkini, että muistaisit minut paetessasi tänne vanhaan paikkaan.
-- Enpä taida unohtaa sinua vaikket piirtäisikään puustaavejasi joka puuhun tai kaiteeseen, sanoi Jo ja istuutui kaiteella ratsastavan sinisen hahmon lähelle miettien, miten aloittaisi sen pienen saarnan, jonka hän aikoi pitää.
-- Hyvä ettet itkeä pillitä etkä ole kuin myrskynmerkki niin kuin aina ennen minun lähtiessäni. On hauskaa painua matkaan hyvällä säällä, varsinkin nyt, kun menee vuosi tai toistakin ennen kuin palataan, sanoi Emil työntäen lakkinsa takaraivolle ja tähyillen ympärilleen kuin hyvästelläkseen vanhaa Plumia.
-- Taidat saada katsella kylliksi suolavettä ilman minun kyyneliänikin. Alan tuntea olevani oikea spartalaisäiti, joka lähettää poikansa sotaan tunteettomasti sanoen: "Palaa kilpeäsi kantaen tai sen päällä", pilaili Jo ja lisäsi hetken päästä: -- Minun itsenikin tekee usein mieli lähteä. Saatpa nähdä, että vielä lähdenkin, sitten kun sinä olet kapteeni ja kuljetat omaa laivaa.
-- Sen laivan nimeksi pannaan "Jolly Jo", ja sinä saat olla perämiehenä, lupasi Emil. -- Sitten pidetäänkin hauskaa, ja minä olen mahtavaa poikaa, kun saan näyttää sinulle maailmaa.
-- Aion nauttia hurjasti meritaudista ja myrskyistä huolimatta. Minun on aina tehnyt mieleni kokea haaksirikko, sellainen turvallinen vain, jossa kaikki pelastuvat huikeasta vaarasta oltuaan sankarillisia ja roikuttuaan ylimmästä raakapuusta.
-- Haaksirikko on vielä kokematta, mutta koetetaan noudattaa asiakkaan toivomuksia. Kapteeni väittää minun tuovan mukanani hyvää säätä, niin että koiranilmat säästyvät sinua varten, nauroi Emil jatkaen laivan kaivertamista kaiteeseen.
-- Kiitos lupauksesta. Kommodori, tämä vuoden kestävä matka on sinulle uusi kokemus. Oletko ajatellut, että kuulut nyt päällystöön ja että sinulla on entistä enemmän velvollisuuksia ja vastuuta? Välistä tuntuu kuin sinusta koko elämä olisi vain leikkiä. Mahdatko käsittää, että joudut nyt käskemään etkä vain tottelemaan. Valta on vaarallista, varo käyttämästä sitä väärin.
-- Naulan kantaan puhuttu. Olen nähnyt laivoissa aikamoisia tyranneja ja luulen oppineeni jotakin. Minähän olen Petersin alainen, niin etten saa kovinkaan kummasti heilua. Mutta aion katsoa, ettei miehiä potkita päähän, kun Peters alkaa taas reivata liivaria. Hassua puhua etukäteen, mutta nyt en aio sietää sitä.
-- Tuo kuulostaa salaperäisen kamalalta. Mitä kauheaa simputusta tuo liivarin reivaaminen on? kysyi Jo kiinnostuneena.
-- Juopottelua. En tiedä ketään, joka sietää niin paljon väkeviä kuin Peters. Hän pysyy aina jaloillaan, mutta elämöi kuin raivopää ja panee pojat tanssimaan pillinsä mukaan. Kerran näin, kun hän iski miehen keksillä kanteen, enkä voinut tehdä mitään. Toivottavasti minulla nyt on parempi onni.
-- Koeta silti välttää rettelöitä ylempiesikin kanssa, Kommodori. Sinä olet näyttänyt olevasi hyvä merimies, koeta olla myös hyvä ja oikeudenmukainen upseeri.
-- Minä yritän. Juttelimme illalla pitkään enon kanssa. En unohda hänen sanojaan enkä liioin mitä olen hänelle velkaa. Ja mitä sinuun tulee, ensimmäinen laivani saa sinun nimesi ja sinun kuvasi keulaansa, usko pois. Ja lupauksensa vakuudeksi Emil suuteli tätiään. Tämä toimenpide huvitti kovin Natia, joka istui 'kyyhkyslakan' ovisyvennyksessä hiljaa soitellen.
-- Minä alan jo ylvästellä siitä, kapteeni. Mutta haluan sanoa sinulle vielä yhden asian. Luin kerran, että kaikkiin Britannian laivaston köysiin on punottu punainen lanka, niin että tuuman pituisen köydenpätkänkin alkuperä tiedetään, löytyi se mistä tahansa. Siitä saan saarnani tekstin. Kunniantunto, rehtiys ja rohkeus ovat sinä punaisena lankana, joka aina paljastaa hyvän miehen, vaikka hän epäonnistuisikin. Sinun elämäsi on karua ja kovaa eivätkä toverisi aina ole sellaisia kuin toivoisit, mutta sinä voit silti olla herrasmies sanan oikeassa merkityksessä.
Jon puhuessa Emil oli noussut ja seisoi lakki kädessä vakavan näköisenä kuin käskynjaossa. Tädin lopetettua Emil vastasi lyhyesti mutta sydämensä pohjasta:
-- Jumalan avulla koetan!
-- Ei sitten muuta. Minä en juuri pelkää sinun puolestasi, mutta heikko hetki saattaa yllättää ja toisinaan voi ohimennen lausuttu sanakin auttaa ihmistä, sanoi Jo nousten.
-- Älä huolehdi minusta, tulen ensi vuonna kotiin sellainen kirstu matkassani, että saat tusinakaupalla uusia jutunaiheita. Lähdetkö alas? Hyvä, mutta varo laskuportaita! Minä ehdin sinne siksi, kun saat kakkulaatikon esille. Viimeinen tilaisuus kunnon ateriaan maissa.
Jo lähti nauraen alas, ja Emil kaiversi vihellellen laivansa valmiiksi. Kumpikaan ei osannut aavistaa, milloin ja missä tämä katolla käyty keskustelu palaisi toisen mieleen.
Dania oli vaikeampi saada kiinni. Mutta iltapäivällä, kun Jo istui yksin kirjastossa lukemassa, Dan kurkisti ikkunasta sisään.
-- Tule lepäämään, sinä olet varmaan väsyksissä pitkän retkesi jälkeen. Jo viittasi isoa sohvaa kohti.
-- Taidan häiritä. Mutta Dan näytti tosiaan haluavan lepuuttaa rauhattomia jalkojaan, koska hän heilautti itsensä ikkunasta sisään ja heittäytyi sohvaan.
-- Tämä oli viimeinen päivä, mutta jostakin syystä minua ei haluta ajatella koko lähtöä. Tavallisesti minä olen puolikyljin menossa jo lyhyen pysähdyksen jälkeen. Eikö se ole kummallista? Dan kysyi totisena nyppien heiniä ja lehtiä hiuksistaan ja parrastaan, sillä hän oli loikonut nurmikolla mietiskellen monenmoista hiljaisessa kesäillassa.
-- Ei ollenkaan kummallista, vastasi Jo. -- Olet lentänyt aikasi ja kaipaat muutosta.
-- Niin, minun pitäisi kai juurtua jonnekin ja saada läheisiä ihmisiä, joista pitää huolta, myönsi Dan. -- Olen väsynyt omaan itseeni. Minä olen tietämätön kulkuri. Taisin tehdä aika typerästi, kun läksin juoksemaan ympäri maailmaa enkä mennyt kouluun niin kuin muut kaverit.
Hän katsoi kysyvästi Jota, ja tämä koetti peittää hämmästystään. Tähän asti Dan oli aina halveksinut kirjoja ja kerskaillut vapaudestaan.
-- Kai sinä teit oikein. Eiköhän vapaa elämä sopinut sinulle parhaiten. Nyt kun olet mies, pystyt hillitsemään kuritonta luonnettasi, mutta poikana sinun täytyi olla aina menossa, muuten olisit tehnyt tuhotöitä. Elämä on mainio kesyttäjä, ja minä olen vielä ylpeä villivarsastani, ruvetkoon hän sitten kyntämään peltoja viljelykselle tai auttamaan kuormajuhtana nälkäänäkeviä. Dan hymyili vertaukselle loikoessaan sohvannurkassa miettivä katse silmissään.
-- Tarvitaan kai kovaa kesyttämistä, ennen kuin minä osaan kulkea siivosti valjaissa. Minä kyllä haluan sopeutua ja yritänkin silloin tällöin, mutta ennen pitkää rupean aina vikuroimaan ja rikon valjaani. Ihmishenkiä ei toki ole vielä mennyt, mutta kuka tietää mitä on edessä. Kerran voi tulla aika rysäys.
-- Kuinka niin, Dan? Koitko jotain oikein pahaa tämän viimeisen poissaolosi aikana? Se on tullut muutaman kerran mieleeni, mutta en ole kysynyt mitään, sillä tiesin sinun kertovan itse, jos voin jotenkin auttaa. Voinko?
Jo katsoi kysyvästi Dania, sillä tämän kasvoille oli äkkiä noussut synkkä ilme.
-- Ei mitään kovin pahaa. Mutta Frisco ei ole mikään maanpäällinen taivas ja siellä on vaikeampaa olla pyhimys kuin täällä, Dan vastasi hitaasti. Sitten hän kohottautui istumaan ja lisäsi nopeasti, puoleksi uhmaten, puoleksi häpeissään: -- Kokeilin pelaamista, ja se oli kyllä vikapisto.
-- Sillä tavallako sait rahasi?
-- En penniäkään. Ne on kaikki hankittu kunniallisesti, mikäli liikemiehen puuha ei ole samaa pelaamista sekin. Voitin paljonkin, mutta menetin rahat tai annoin ne pois ja jätin koko leikin ennen kuin se nielaisi minut.
-- Jumalan kiitos. Älä kokeile uudestaan! Tuo intohimo johtaa helposti yhä pahempaan, sen sinä tiedät varmaan paremmin kuin minä.
Dan nyökkäsi, ja nähdessään kuinka asia huolestutti Jota hän sanoi keveämmällä äänellä:
-- Älä hätäile, kaikki on hyvin nyt. Turkkinsa polttanut koira karttaa kyllä tulta. En ryyppää enkä tee muutakaan mitä sinä pelkäät. Mutta kun kiivastun, en jaksa hillitä tätä pirullista sisuani.
Hirven tai puhvelin kanssa voi tapella, mutta jos iskee mieheen, saa olla varovainen, olkoon toinen millainen konna tahansa. Kyllä kai minä vielä jonkun tapan -- sitä minä pelkään. En siedä lurjuksia.
-- Minä tiedän, äkkipikaisuus on aina ollut sinun onnettomuutesi, ja minä ymmärrän sinua. Minä itse olen koettanut hillitä luonnettani koko elämäni ajan enkä vieläkään ole oppinut, sanoi Jo huoaten. -- Taivaan tähden, varo pahoja henkiäsi äläkä anna raivonpuuskan pilata koko elämääsi. Rukoile, Dan. Inhimillisessä heikkoudessa ei auta muu kuin Jumalan rakkaus.
Jon silmiin tuli kyyneliä hänen puhuessaan. Dankin oli liikuttunut ja vähän hämillään, niin kuin aina kun uskonnosta tuli puhe.
-- On paljon helpompi väijyä piilossa olevaa karhua kuin omaa sisuaan, hän puuskahti. -- Tulen mainiosti toimeen villipetojen kanssa, mutta ihmiset ärsyttävät minua hirvittävästi, enkä silloin saa purkaa sisuani selväksi tappeluksi. Tulen ehkä paremmin toimeen vuoristolaisten kanssa ja jään heidän luokseen vähän pitemmäksi aikaa -- kunnes minusta tulee kyllin kesy elämään siivojen ihmisten parissa, jos koskaan tuleekaan.
-- Koeta sitä apua josta puhuin, äläkä anna periksi. Ja yritä etsiä ihmisiä, joiden seurassa et ärsyynny. Täällä meidän joukossammehan sinä olet laupias kuin lammas.
-- Kiitos vain. Silti tunnen olevani kuin haukka kanatarhassa, ja välistä tekisi mieli iskeä ja repiä. Vaikka ei sentään yhtä usein kuin ennen, Dan lisäsi naurahtaen Jon hämmästyneelle ilmeelle. -- Muistan kyllä neuvosi, mutta eihän tällainen maankiertäjä voi nirsoilla eikä valikoida seuraansa.
-- Sinun pitäisi lukea enemmän. Oikeanlaiset kirjat ovat aina hyvää seuraa. Minä voin etsiä sinulle muutaman. Jo katsahti hyllyynsä.
-- Etsi vain, matkakertomuksia ja sellaisia. En huoli jumalisia kirjoja, en saa niihin makua enkä viitsi teeskennellä, Dan tokaisi katsellen haluttomasti hyllyssä olevia kirjarivejä.
Jo käännähti ja laski molemmat kätensä Danin olkapäille.
-- Kuulehan, Dan, älä koskaan pilkkaa hyviä asioita äläkä tekeydy pahemmaksi kuin olet. Ei sinun tarvitse puhua uskonnosta ellet halua, mutta älä sulje siltä mieltäsi, lähestyipä se sinua missä muodossa tahansa.
Dan ei vastannut, ja hyvillään siitä, että uhmamielinen ilme oli sulanut pojan kasvoilta, Jo otti hyllystä käteensä kirjan.
-- Katso, tässähän on vanha kunnon Sintram. Pidin aikoinani hänen tuittuiluistaan. Tuossa hän ratsastaa kuolema ja paholainen kintereillään.
Danin katsellessa kirjan kannessa olevaa Dürerin piirrosta, jossa ritari, hevonen ja koira kulkivat vuorensolaa mukanaan ihmisen tavalliset seuralaiset tässä maailmassa, Jo jatkoi:
-- Siinähän olet sinä, Dan, juuri tällä hetkellä. Vaarat ovat lähelläsi, intohimot kiusaavat sinua, hurjat henget ajavat sinua sinne tänne, kun etsit rauhaa ja itsekuria. Muistatko, että Sintram etsi äitiään, jota hän rakasti ja kaipasi? Hän löysi etsimänsä taisteltuaan urheasti loppuun asti.
Dan selaili liikuttuneena vanhaa kirjaa, katsoi kuvan toisensa jälkeen, ja lapsena kuultu kertomus palautui elävänä hänen mieleensä. Erämaissa Daniin oli tarttunut hiven intiaanien taikauskoa, hän uskoi uniin ja enteisiin, ja Fouquén vertauskuvallisen kertomuksen maaginen tunnelma tehosi häneen voimakkaammin kuin Jo aavistikaan. Mutta sulkiessaan kirjan Dan ei sanonut muuta kuin:
-- Tämän minä otan, jos se joutaa.
Hän työnsi kirjan taskuunsa ja lähti päätä pahkaa joelle selviytyäkseen yksinäisyydessä äskeisestä avomielisyyden puuskasta.
Seuraavana päivänä matkamiehet lähtivät. Kaikki olivat hyvällä tuulella, ja ilmassa vilkkui valkoinen nenäliinapilvi heidän ajaessaan pois. Kun raitiovaunun kolina hiljeni, Jo pyyhkäisi silmiään ja sanoi kuin ennustaen:
-- Minusta tuntuu, että jollekulle heistä tapahtuu jotakin. Joko he eivät palaa koskaan, tai sitten he palaavat uusina ihmisinä.
7
LEIJONA JA KARITSA
Poikien lähdettyä Plumfield vaipui hiljaiseloon ja perhe hajaantui eri tahoille, koska elokuu oli tullut ja kaikki kaipasivat vaihtelua. Professori Bhaer vei Jon vuoristoon. Laurencet viettivät lomaa rannikolla, ja Megin perhe ja Bhaerin pojat kävivät heidän luonaan vuoron perään, koska jonkun piti aina olla hoitamassa asioita.
Meg ja Daisy hoitivat tällä kertaa opiston kansliaa, ja Rob ja Ted olivat juuri palanneet kotiin rannikolta. Nankin oli suonut itselleen viikon loman ja oli viettämässä sitä Daisyn kanssa Plumissa.
Meri-ilma näytti kihonneen Tedille päähän, hän oli tavallista levottomampi ja piti kujeillaan tätiään ja Robia alituisessa jännityksessä. Hän ratsasti Oktoon näännyksiin ja komenteli Donia yhtä mittaa hyppimään ja temppuilemaan, niin että koira teki ilmikapinan. Opiston tytöillä oli sekä hupia että harmia niistä aaveista, joita esiintyi milloin missäkin öiseen aikaan, ja niistä hyytävistä äänistä, jotka häiritsivät heidän lukurauhaansa. Lopulta sattui kuitenkin tapaus, joka sai Tedin järkiintymään ja teki kumpaankin poikaan pysyvän vaikutuksen.
Syyskuun ensimmäisenä päivänä -- sitä päivää pojat eivät koskaan unohtaneet -- reippaan kävelyn ja hyvän kalaonnen jälkeen Ted ja Rob loikoilivat ladossa, sillä Daisylla oli vieraita ja pojat pysyttelivät syrjässä.
-- Uskotko, Rob, että Don on sairas. Se ei peuhaa, ei syö eikä juo ja käyttäytyy kummasti. Dan tappaa meidät, jos koiralle sattuu jotakin, sanoi Ted katsellen Donia, joka makasi koppinsa luona. Koira oli vaeltanut koko päivän edestakaisin Danin huoneen ovelta pihan varjoisaan nurkkaukseen, johon Dan oli sen jättänyt vartioimaan vanhaa hattuaan kunnes palaisi.
-- Ehkä se johtuu helteestä. Mutta joskus minusta tuntuu, että se ikävöi Dania. Koirathan ikävöivät, ja ukkorukka on ollut allapäin siitä saakka kun pojat lähtivät. Tai ties vaikka Danille olisi sattunut jotakin, Donhan ulvoi viime yönä. Olen kuullut semmoisesta, Rob vastasi miettivästi.
-- Pötyä, se on vain pahalla tuulella. Minä lähden juoksemaan sen kanssa, se tekee sille hyvää. Hoi, kaveri, herää. Ted napsautti sormiaan Donille, joka vain muljautti häneen haluttomasti.
-- Anna olla. Viedään se huomenna tohtori Watkinsille, jos tuo ei mene ohi, sittenpähän kuullaan mitä hän arvelee. Ja Rob heittäytyi taas heinille katselemaan pääskysten lentoa ja parantelemaan latinankielistä runoa, jonka oli sepittänyt.
Mutta Tediin meni itsepäisyyden paholainen. Vain uhmatakseen Robin kieltoa hän jatkoi koiran härnäämistä muka piristääkseen sitä. Don ei ollut huomaavinaan taputuksia tai komennuksia eikä kääntänyt päätäänkään Tedin usuttaessa sitä liikkeelle. Lopulta poika sisuuntui ja päätti nujertaa koiran väkipakolla. Hän sieppasi vitsan, mutta oli kyllin viisas sitoakseen Donin, sillä tämä ei sietänyt lyöntejä vierailta. Koira aavisti mitä oli tulossa ja nousi muristen jaloilleen. Rob kuuli murinan ja nähdessään Tedin kohottavan vitsaa juoksi väliin.
-- Älä koske siihen, hän huusi. -- Anna koiran olla rauhassa! Ei sitä saa lyödä, Danhan kielsi!
Rob komensi harvoin, ja silloin kun hän sen teki, Tedin oli taivuttava. Mutta poika oli nyt kuohuksissaan, ja Robin kielto vain yllytti häntä. Ainakin yksi isku oli niskoittelevan koiran saatava. Hän sivalsi vain kerran, mutta isku kostautui heti. Sillä vitsan heilahtaessa koira karkasi murahtaen Tedin kimppuun, ja juostessaan väliin Rob tunsi terävien hampaiden pureutuvan jalkaansa. Samassa Don irrotti leukansa ja painautui Robin jalkoihin, sillä se piti pojasta ja oli selvästi pahoillaan, kun oli vahingossa purrut ystäväänsä. Rob taputti koiraa sovinnon merkiksi ja lähti nilkuttamaan latoon kannoillaan Ted, joka häpesi nähdessään punaiset pisarat Robin sukassa ja pienet haavat hänen jalassaan.
-- Olen totisesti pahoillani. Minkä ihmeen tähden tulit siihen? Tässä on vettä, pese tuo haava, niin minä etsin riepua siteeksi, hän sanoi nopeasti kastaen pesusienen veteen ja kaivaen taskustaan likaisen nenäliinan.
Rob ei tavallisesti tehnyt numeroa tapaturmistaan, mutta nyt hän istui ääneti katsoen punaisia jälkiä niin kalpeana, että Ted tuli levottomaksi.
-- Mitä, et kai sinä pelkää tuollaista pikku haavaa? hän kysyi.
-- Pelkään vesikauhua, vastasi Rob irvistäen.
Pudottaen kauhistuneena sienen ja nenäliinan Ted tuijotti Robiin.
-- Voi, Rob, voisiko Don olla sairas! Mitä me teemme?
-- Käy hakemassa Nan, hän tietää. Mutta älä säikytä tätiä äläkä kerro kenellekään muulle kuin Nanille. Hän on takakuistilla. Tuo hänet niin pian kuin voit, minä huuhtelen sillä välin haavaa. Ehkä ei ole mitään vaaraa. Ted, älä ole noin onnettoman näköinen. Minä vain arvelin, että se on mahdollista, kun Don käyttäytyy noin omituisesti.
Rob yritti puhua rohkeasti, mutta Tedin jalkoja heikotti, kun hän riensi hakemaan apua. Onneksi ketään ei tullut vastaan, sillä hänen kasvonsa olisivat kavaltaneet kaiken. Nan loikoili ylellisesti riippumatossa ja luki juuri suureksi nautinnokseen eloisaa esitystä kuristustaudista, kun kiihtynyt poika melkein kiskaisi hänet laidan yli ja kuiskasi:
-- Tule Robin luokse latoon! Don on sairas ja puri Robia, emmekä me tiedä mitä tehdä. Kaikki on minun syytäni. Kukaan ei saa tietää tästä. Pian nyt!
Nan oli heti jaloillaan, säikähtyneenä mutta valppaana. He lähtivät ääneti ja pujahtivat talon taitse, kun Daisy jutteli pahaa aavistamatta ystäviensä kanssa olohuoneessa ja Meg-täti nautti päiväillistorkkujaan yläkerrassa.
Rob oli vetäytynyt valjashuoneeseen, jottei herättäisi huomiota. Tapaus kerrottiin Nanille, ja vilkaistuaan Donia, joka nyt makasi allapäin kopissaan, tämä sanoi hitaasti:
-- On olemassa yksi varotoimenpide, ja siihen meidän on pakko turvautua heti paikalla. Ei ole aikaa noutaa lääkäriä eikä jäädä katsomaan, miten Donin laita on. Minä tiedän mitä on tehtävä ja teenkin sen, mutta se koskee kovasti, ja on kamalaa tuottaa sinulle tuskaa.
Nanin ääni värähti varsin epäammattimaisesti, ja hänen katseensa sumeni, kun hän näki edessään kahdet huolestuneet kasvot, jotka luottavaisina odottivat häneltä apua.
-- Minä tiedän: haava pitää polttaa. Polta pois vain, kyllä minä kestän, mutta Tedin on mentävä pois, sanoi Rob. Hän puristi päättävästi huulensa yhteen ja nyökkäsi onnettomalle veljelleen.
-- En minä häiritse. Kyllä minä kestän siinä missä Robkin. Ja oikeastaan minun pitäisikin olla hänen paikallaan, sanoi Ted niin pahoillaan, pelästyneenä ja häpeissään, ettei hänen kestokykynsä näyttänyt suinkaan luotettavalta.
-- Jääköön vain auttamaan, se tekee hänelle hyvää, vastasi Nan töykeästi; sisimmässään hän vapisi tietäessään, mitä pojilla saattoi olla odotettavana. -- Pysykää täällä hiljaa, tulen heti takaisin, hän lisäsi ja lähti taloa kohti tehden nopeita suunnitelmia.
Oli silityspäivä ja tuli paloi vielä tyhjässä keittiössä; palvelustytöt olivat menneet yläkertaan lepäämään. Nan pisti ohuen rautavartaan kuumenemaan, ja istuutuessaan siihen odottamaan hän peitti kasvonsa ja pyysi voimia ja rohkeutta suoriutuakseen vaikeasta tehtävästään. Oli kauheata, että vaarassa oli juuri Rob, isän ylpeys ja äidin ilo, kaikkien ystävä. Muutama kyynel tipahti pöydälle, kun Nan koetti tyynnyttää mieltään ajattelemalla, että kaikki oli ehkä erehdystä ja pelko aiheeton.
Varusteinaan hehkuva rautavarras, ruukullinen jäävettä ja muutamia nenäliinoja, jotka oli siepannut kuivaustelineeltä, Nan palasi hetken kuluttua vajaan hoitamaan vakavinta sairaustapaustaan. Pojat istuivat kuin kuvapatsaat: toinen oli epätoivoinen, toinen alistunut. Tehdäkseen työn nopeasti ja hyvin Nanin oli hallittava hermonsa, joista hän aina kerskui.
-- Kas niin, Rob, hetki vain, niin kaikki on ohi. Pidä varasi, Ted, häntä voi pyörryttää.
Rob sulki silmänsä, puristi kätensä nyrkkiin ja istui liikahtamatta. Ted polvistui hänen taakseen valkoisena kuin lakana. Kaikki oli silmänräpäyksessä ohi, kuului vain heikko voihkaisu. Mutta kun Nan vilkaisi apulaiseensa saadakseen vähän vettä, Ted-parka oli pyörtynyt.
Rob naurahti, ja tämän odottamattoman äänen rohkaisemana Nan sitoi haavan vapisematta, vaikka hänen otsallaan olikin hikikarpaloita. Ja hän antoi kulauksen vettä ensimmäiselle potilaalleen ennen kuin kääntyi uuden puoleen. Ted oli häpeissään ja masentunut, kun hän toinnuttuaan tajusi, ettei ollut kestänyt tuota tärkeätä hetkeä, ja hän pyysi ettei asiasta puhuttaisi; hän ei todellakaan ollut mahtanut sille mitään.
-- Älä huoli. Kaikki on nyt hyvin eikä kenenkään tarvitse tietää mitään, rohkaisi Nan, kun Ted-parka niiskutti Robin olkapäätä vasten nauraen ja itkien yhtaikaa. -- Ja kuulkaa, pojat, Nan jatkoi. -- Parasta ettemme säikytä vielä ketään tällä jutulla, sillä minusta tuntuu, että pelkäsimme turhaan. Don oli latkimassa vettä äsken kun tulin, eikä se näytä ollenkaan sairaalta. Mutta kaiken varalta: lähdetään nyt pienelle ajelulle kaupunkiin tohtori Morrisonin luo ja annetaan hänen vilkaista tuota haavaa. Valjasta sinä hevonen, Ted, minä käyn hakemassa hattuni ja jättämässä terveisiä Daisylle. Kaupungissa voidaan käydä meillä haukkaamassa jotain, niin ei tarvitse kiirehtiä takaisin teelle. Daisy saa seurustella rauhassa vieraidensa kanssa.
Nan puhua pälpätti purkaen jännitystään, jota ammattiylpeys ei sallinut hänen paljastaa, ja pojat hyväksyivät hänen ehdotuksensa heti, sillä on aina helpompaa toimia kuin odottaa aloillaan. Ted meni pumpulle pesemään kasvojaan ja hankaamaan vähän väriä poskiinsa, ennen kuin valjasti hevosen. Nan nouti salaa hattunsa sisältä ja jätti Daisyn neulatyynyyn kirjelapun, jossa ilmoitti lähteneensä poikien kanssa ajelulle. Sitten hän riensi takaisin ja tapasi potilaansa paljon reippaampina. He nousivat rattaille, asettivat Robin jalka koholla takapenkille ja ja lähtivät matkaan niin huolettoman näköisinä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tohtori Morrison ei ollut millänsäkään asiasta, sanoi vain, että Nan oli menetellyt oikein. Mutta kun pojat keventyneinä laskeutuivat alakertaan, hän kuiskasi Nanille:
-- Lähettäkää koira karanteeniin joksikin aikaa ja pitäkää poikaa silmällä, mutta hänen ei tarvitse tietää siitä mitään. Ilmoittakaa minulle heti, jos jokin näyttää olevan hullusti. Tällaisissa tapauksissa ei koskaan voi olla varma.