Part 3

Sairasvuoteellaan Jo pohti huolissaan perheen kurjia raha-asioita, ja lopulta hän päätti turvautua viimeiseen oljenkorteen -- kauan toimettomana olleeseen kynäänsä. Kun eräs kustantaja juuri silloin etsi julkaistavakseen tyttökirjoja, Jo kyhäsi käden käänteessä pienen tarinan oman sisarusparvensa nuoruudenaikaisista seikkailuista ja lähetti sen liikoja odottamatta koettelemaan onneaan.

Mutta Jon elämässä olivat vasta- ja myötämäet aina olleet jyrkkiä. Hänen ensimmäinen kirjansa, vuosikausien uurastuksen tulos, jonka piti täyttää tekijänsä suuret toiveet ja kunnianhimoiset unelmat, oli tuottanut katkeran pettymyksen. Sen sijaan tämä vaatimaton kertomus, joka oli kyhätty muutaman dollarin toivossa, joutui odottamatta myötätuuleen ja purjehti suoraan lukijain suosioon. Se toi tekijälleen runsain mitoin kultaa ja kunniaa.

Hämmästyksekseen Josephine Bhaer näki pienen purtensa palaavan satamaan liput liehuen ja tykit iloisesti jyskien. Ystävät riemuitsivat hänen menestyksestään ja onnittelivat häntä. Ja tämän ensi menestyksen jälkeen kaikki sujui helposti. Jo koki pelkkää myötätuulta, ja jokainen uusi kirja auttoi eteenpäin niitä, joita hän rakasti ja joiden hyväksi teki työtä.

Mutta kuten kaikella tässä kummallisessa maailmassa, Jon menestykselläkin oli hullunkuriset ja hankalat puolensa. Alkuaikojen hämmästyksestä ja riemusta toinnuttuaan hän alkoi varsin pian väsyä maineeseensa ja kaivata menetettyä vapauttaan.

Hänestä oli äkkiä tullut ihailevan lukijakuntansa orja. Se puuttui kaikkiin hänen toimiinsa, entisiin, nykyisiin ja tuleviinkin. Vieraat halusivat katsella häntä, kysellä, varoittaa ja onnitella; he olivat saattaa hänet suunniltaan hyvää tarkoittavalla huomaavaisuudellaan. Jos hän kieltäytyi avaamasta heille sydäntään, he moittivat häntä. Jos hän torjui tuntemattomien avunpyynnöt ja lahjoitusvaatimukset eikä ottanut kantaakseen kaikkea ihmiskunnan hätää ja kurjuutta, häntä sanottiin kovasydämiseksi, itsekkääksi ja ylpeäksi. Jos hänen oli mahdotonta vastata saamiinsa kirjeröykkiöihin, hän laiminlöi velvollisuutensa.

Ennen pitkää Jon kärsivällisyys loppui. Hän vetäytyi luolaansa ja murahteli pelottavasti, kun häntä houkuteltiin sieltä ulos. Vapaus oli aina ollut hänen kallein omaisuutensa, ja nyt siitä oli jäljellä vain riekaleet. Jo oli mielestään tehnyt kaikki mitä kohtuudella voitiin vaatia, kun oli sirotellut ympärilleen runsain käsin nimikirjoituksia, valokuvia ja elämäkertatietoja, kun taiteilijat olivat kuvanneet hänen kotinsa joka taholta ja lehtimiehet hänet itsensä siltä jöröltä puolelta, jonka hän aina näytti näinä kiusallisina hetkinä, kun herttaisten pyhiinvaeltajien loputon virta oli kuluttanut kunnioittavilla askelillaan hänen kynnyksensä ja tuhonnut hänen pihanurmensa, kun palvelijat lähtivät talosta jo viikon kuluttua väsyttyään kuulemaan aamusta iltaan ovikellon soittoa, kun hänen miehensä sai suojella häntä aterioiden aikoina ja pojat turvata hänen pakonsa takaikkunasta yritteliäiden vieraiden ilmaantuessa sopimattomalla hetkellä.

-- Pitäisi säätää suojelulaki onnettomien kirjailijoiden turvaksi, sanoi Jo eräänä aamuna, kun posti toi hänelle tavallista enemmän kirjeitä. -- Se on minulle polttavampi ongelma kuin kansainvälinen tekijänoikeus, sillä aika on rahaa ja rauha terveyttä, ja olen menettämässä molemmat saamatta tilalle mitään. Mieleni tekee hurjasti paeta jonnekin erämaahan.

-- Noille leijonanmetsästäjille tekisi hyvää vaihtaa hetkeksi osaa takaa-ajettavien kanssa; silloinpa näkisivät, millaisena maanvaivana he ovat. "Otin vapauden tulla ilmaisemaan ihastukseni viehättävästä teoksestanne", matki Ted kumartaen äidilleen, joka tuijotti vihaisena postista tulleita nimikirjoituspyyntöjä.

-- Yhden asian olen päättänyt, sanoi Jo topakasti. -- Tällaisiin pyyntöihin en enää vastaa. Tuolle pojalle olen jo lähettänyt ainakin kuusi nimikirjoitusta, ilmeisesti hän myy niitä. Ja jos vastaan tälle tytölle, saan ennen pitkää kaikki hänen koulutoverinsa kimppuuni. Emerson ja Whittier heittivät tällaisen postin paperikoriin, ja vaikka minä olenkin vain kirjallinen puistotäti enkä tarjoa nuorille muuta kuin moraalivelliä, aion tässä asiassa seurata suurten esimerkkiä. Minähän en ennätä syödä enkä nukkua, jos yritän tyydyttää näiden ajattelemattomien lasten toivomuksia. Ja helpotuksesta huokaisten Jo pyyhkäisi koko läjän syrjään.

-- Minä avaan loput kirjeet, että saat lopettaa aamiaisesi, sanoi Rob, joka usein oli äitinsä sihteerinä. -- Tässä on muuan etelästä tullut. Kahdeksantoistavuotias kirjailija ehdottaa, että panet nimesi romaaniin, jonka hän on kirjoittanut. Ensimmäisen painoksen jälkeen sinun nimesi joutaa pois ja hänen pannaan tilalle. Selväsanainen ehdotus. Mutta et taida suostua siihen, vaikka oletkin yleensä helläsydäminen nuoria kynäilijöitä kohtaan.

-- Ei käy. Selitä se hänelle ystävällisesti, ennen kuin hän ehtii lähettää tänne juttunsa. Minulla on tällä hetkellä hallussani seitsemän käsikirjoitusta ja tuskin ehdin lukea edes omaani, sanoi Jo-rouva. Hän onki maljasta pienen kirjeen ja avasi sen huolellisesti, koska se alamäkeä luisuvasta osoitteesta päätellen oli lapsen kirjoittama.

-- Tähän vastaan itse. Pieni sairas tyttö toivoo minulta kirjaa, ja sen hän on saava; mutta en minä voi kirjoittaa jatkoa kaikkiin kirjoihini vain hänen mielikseen. En koskaan pääsisi loppuun, jos tottelisin näitä ahnaita Oliver Twisteja, jotka koko ajan huutavat lisää! Entä sitten, Robin?

-- Tämä on lyhyt, mutta herttainen.

'Rakas rouva Bhaer! Aion nyt sanoa mielipiteeni teoksistanne. Olen lukenut ne kaikki moneen kertaan ja sanon, että ne ovat loistavia. Olkaa hyvä, jatkakaa!

Ihailijanne Billy Babcock.'

-- Tuosta minä pidän. Billy on järkevä ja arvostelukykyinen mies, koska on lukenut kirjani moneen kertaan ennen kuin ilmoittaa niistä mielipiteensä. Eikä pyydä edes vastausta. Kiitä häntä ja sano terveisiä.

-- Tässä englantilainen seitsemän tyttären äiti tahtoo tietää, mille uralle kasvattaisi kunkin tyttärensä. Vanhin on kaksitoistavuotias, ei ihme, että äidin pää on pyörällä, nauroi Rob.

-- No, koetetaan vastata. Mutta vähät hän minun neuvoistani, kun itselläni ei ole tyttäriä; luultavasti naisparka vain järkyttyy kun sanon, että juoksennelkoot ja leikkikööt ja vankistukoot ennen kuin elämänurasta ruvetaan puhumaan. Kyllä asia aikanaan selviää kun saavat olla rauhassa eikä heitä valeta kaikkia samaan muottiin.

-- Tässä joku kaveri etsii morsianta ja kysyy, tunnetko ketään sellaista tyttöä kuin kirjoissasi on.

-- Lähetä Nanin osoite, niin saadaan nähdä, kuinka äijän käy, ehdotti Ted ja päätti lähettää sen itse kaikessa hiljaisuudessa jos suinkin voi.

-- Tämä rouva toivoo, että ottaisit hänen tyttärensä ottolapseksi ja lainaisit tytölle rahaa muutaman vuoden ulkomaisia taideopintoja varten. Kaipa suostut?

-- Ei kiitos! Minä aion pysyä lestissäni. Mikä tuo suttuinen kirje on?

'Rouva J.M. B:lle.

Jos reseda oisin tai lilja, niin rupeisin runoilijaksi, ja tuoksua huokuisin hiljaa, mitä katselis silmää kaksi.

Sä nouset kuin mahtava jalava, kun Phoibos aamuruskon kultaa. Oi ettei mun syömmeni palava sun tähtesi vain joutuis multaan!

Mun suuni suloisesti haastaa. Sun tahdon omakseni raastaa kynäni piirtojen kautta. Se on kuin Karonin lautta.

Oi, katsele kukkia kedon: ne loistavat paremmin työttä kuin Salomon; lyön vaikka vedon. Oi armahin: hyvää yötä!

James.'

Poikien hohottaessa tälle vuodatukselle heidän äitinsä jatkoi kirjeiden lukemista. Muuan tyttö toivoi onnettomana uutta loppua kertomukseen, jossa hänen suosikkisankarinsa oli kuollut. Eräs pappi tahtoi tietää, mitä uskontoa rouva Bhaer tunnusti, ja epätietoinen nuori nainen tiedusteli kumman kahdesta kosijastaan valitsisi.

-- Selvä on tältä päivältä. Nyt siivoan vähän ja käyn sitten käsiksi työhön. Sano kaikille, Mary, etten ole tavattavissa. En ota vastaan edes kuningatar Viktoriaa, mikäli hän sattuu tulemaan.

-- Sujukoon päiväsi hyvin, rakkaani, sanoi hänen miehensä, joka oli ahertanut oman laajan kirjeenvaihtonsa kimpussa. -- Minä syön opistolla professori Plockin kanssa, hänen pitäisi tänään tulla käymään. Nuoriso voi lounastaa Parnassossa, niin että sinä saat olla rauhassa. Ja tasoittaen suudelmalla väsymyksen rypyt vaimonsa otsalta mies marssi tiehensä taskut täynnä kirjoja, vanha sateensuoja toisessa kädessä ja toisessa pussillinen kiviä geologian tuntia varten.

-- Jos kaikille naiskirjailijoille riittäisi aviomiehiksi sinunlaisiasi enkeleitä, niin he eläisivät kauemmin ja kirjoittaisivat enemmän. Vaikka ehkä siitä ei olisi maailmalle paljonkaan siunausta, moni meistä kirjoittaa jo nytkin ihan liikaa, mutisi Jo heilauttaen pölyhuiskua puolisonsa perään.

Emil oli jo lähtenyt kaupunkiin laivalleen, mutta Ted viivytteli napatakseen haluamansa osoitteen, tyhjentääkseen sokeriastian ja keskustellakseen äidin kanssa, sillä näillä kahdella oli yhdessä kaikenlaisia kujeita.

Jo siivosi aina oman huoneensa ennen kuin ryhtyi työhön. Mennessään vetämään alas ikkunaverhoa hän näki nurmikolla taiteilijan piirtämässä ja vetäytyi harmissaan takaikkunalle pudistelemaan pölyhuiskuaan.

Samassa ovikello soi ja tieltä kuului pyörien ratinaa.

-- Minä menen. Mary päästää heidät kuitenkin sisään, sanoi Ted ja oikoi hiuksiaan lähtiessään eteiseen.

-- En ota ketään vastaan. Järjestä niin, että pääsen pakenemaan yläkertaan, kuiskasi Jo valmistautuen pakoon. Mutta ennen kuin hän ehti minnekään, ilmestyi ovelle mies kortti kädessään. Ted tervehti häntä jäykästi ja Jo kätkeytyi verhojen taa odottamaan pakotilaisuutta.

-- Kirjoitan sarjaa "Lauantain pakinoihin" ja tulin ensimmäiseksi haastattelemaan rouva Bhaeria, aloitti vastatullut ammattikuntansa silkoiseen tapaan.

-- Rouva Bhaer ei ota vastaan lehtimiehiä.

-- Mutta minä pyydän vain muutaman minuutin, sanoi mies tunkeutuen yhä sisemmälle.

-- Ette voi tavata häntä, sillä hän on ulkona, vastasi Ted todettuaan uhrin kadonneen -- luultavasti ikkunasta.

-- Sepä ikävää, minä tulen sitten uudestaan. Onko tämä kaunis huone hänen työkammionsa?

-- Ei ole, sanoi Teddy työntäen miehen kohteliaan päättävästi eteiseen.

-- Olisin kiitollinen, jos kertoisitte kuinka vanha rouva Bhaer on, missä hän on syntynyt, milloin mennyt naimisiin ja kuinka monta lasta hänellä on, jatkoi vieras häkeltymättä.

-- Hän on kuusissakymmenissä, syntynyt Novaja Zemljalla, mennyt naimisiin päivälleen neljäkymmentä vuotta sitten ja hänellä on yksitoista tytärtä. Vieläkö muuta? Tedin totinen naama oli niin hullunkurisessa ristiriidassa tuon pilailevan vastauksen kanssa, että mies tunnusti joutuneensa tappiolle ja peräytyi nauraen, juuri kun portaita nousi muuan rouva kannoillaan kolme kukoistavaa tyttöä.

-- Me tulemme Oshkoshista asti emmekä voi mennä kotiin näkemättä rakasta rouva Bhaeria. Tyttäreni ihailevat kauheasti hänen kirjojaan ja tahtovat välttämättä nähdä hänet. Tiedän kyllä, että on varhaista, mutta me aiomme mennä katsomaan vielä Holmesta, Longfelleria ja muita suuruuksia. Rouva Erastus Kingsbury Parlamee Oshkoshista, ilmoittakaa hänelle. Ei väliä, vaikka saamme odottaa. Katselemme tässä hetken ympärillemme, jollei hän ole vielä valmis.

Tämä kaikki tuli semmoisella vauhdilla, että Ted saattoi vain tuijottaa reippaita neitosia, jotka olivat iskeneet häneen siniset silmänsä niin anovasti, ettei hänen ritarillisuutensa voinut kieltää heiltä ainakaan kohteliasta vastausta.

-- Rouva Bhaer ei ole nyt tavattavana -- ulkona kai parastaikaa. Mutta voittehan katsella taloa ja pihaa, jos teitä haluttaa, hän mutisi peräytyen, kun nuo neljä naista hyökkäsivät eteenpäin silmäillen ahnaasti ympärilleen.

-- Oi, kiitos! Todella viehättävä paikka! Tässäkö hän kirjoittaa? Onko tuo hänen kuvansa? Juuri semmoiseksi olen häntä kuvitellutkin.

Naiset olivat pysähtyneet vanhan kaiverruksen eteen, joka esitti Caroline Nortonia, seitsentoistavuotiasta runoilijaneitoa, kynä kädessä, innoittunut ilme kasvoilla, jalokivikoriste otsalla ja helminauha kaulassa.

Koettaen pysyä vakavana Teddy osoitti oven takana riippuvaa epäonnistunutta muotokuvaa, joka oli perheessä jatkuvana ilonaiheena.

-- Tässä on äitini, mutta se ei ole kyllä oikein hyvä kuva, hän selitti nauttien suunnattomasti huomatessaan, miten tytöt ponnistelivat salatakseen pettymyksensä. Nuorin heistä, kahdentoista ikäinen, ei loppujen lopuksi voinutkaan peittää mielipahaansa.

-- Minä luulin, että hän olisi siinä kuudentoista. En minä enää tahdokaan nähdä häntä, tyttö tokaisi rehellisesti ja meni eteiseen jättäen äitinsä pyytelemään anteeksi ja sisarensa selittämään, että kuva oli "erittäin miellyttävä ja runollinen, varsinkin otsan kohdalta".

-- Tulkaa, tytöt, meidän pitää lähteä, jos aiomme selvitä tästä päivästä. Voitte jättää albuminne ja saatte ne postissa, kunhan rouva Bhaer on kirjoittanut niihin värssyn. Olemme oikein kiitollisia. Parhaat terveiset äidillenne, oli ikävää, ettemme tavanneet häntä.

Puhuessaan rouva Erastus Kingsbury Parlamee tuli katsahtaneeksi lukukammiolta näyttävään sivuhuoneeseen, jossa keski-ikäinen nainen oli pyyhkimässä pölyä yllään iso, raidallinen esiliina.

-- Vilkaisen vain hänen pyhäkköään, kun hän kerran on ulkona, huudahti innostunut rouva ja pyyhälsi joukkoineen hallin poikki, ennen kuin Ted ehti varoittaa äitiään. Tämä oli jäänyt loukkuun, sillä taloa piirittivät taiteilija toiselta ja lehtimies toiselta puolen.

-- Nyt ne saivat hänet kiinni, pahoitteli Teddy. -- Turhaa hänen on näytellä sisäkköä, hehän tuntevat hänet kuvasta.

Mutta Jo pani parastaan, ja varmasti hän olisi pelastunut, jollei tuo kohtalokas kuva olisi paljastanut häntä. Rouva Parlamee pysähtyi kirjoituspöydän ääreen, ja välittämättä merenvahapiipusta, pöydän vieressä olevista miehen tohveleista ja isosta kirjekasasta, josta paistoi osoite "Prof. F. Bhaer", hän löi kätensä yhteen ja huudahti haltioissaan:

-- Tytöt, tällä paikalla hän on kirjoittanut nuo ihanat kertomuksensa! Saisinko, saisinko minä ottaa paperinpalasen tai käytetyn kynänterän tai edes postimerkin muistoksi tästä nerokkaasta naisesta?

-- Olkaa hyvä, rouva, vastasi palvelijatar vetäytyen syrjään ja vilkaisten poikaan, jonka silmät tuikkivat hilpeyttä.

Mutta vanhin tytär huomasi katseen. Nykäisten äitiään hän kuiskutti:

-- Tuohan on rouva Bhaer itse.

-- Eihän? On! Niin onkin! Todella, miten hauskaa! Ja tarrautuen Jo-parkaan, joka oli jo pakotiellä, rouva Parlamee huudahteli innoissaan: -- Suokaa anteeksi, teillä on varmasti kiire, mutta haluaisin välttämättä puristaa kättänne ennen kuin lähdemme! Ja jos joskus tulette Oshkoshiin, me kannamme teitä käsillämme, teidän ei tarvitse varpaankärjellännekään koskettaa maankamaraa...

Kauhistuneena Jo päätti, ettei ikinä menisi tuohon ylenpalttiseen paikkaan, mutta kirjoitti alistuneena nimensä albumeihin, lahjoitti muiston kullekin tytölle ja suuteli koko kierroksen. Sitten naiset lähtivät tapaamaan Longfelleriä, Holmesta ja muita suuruuksia -- joista kukaan toivottavasti ei ollut kotona.

-- Senkin lurjus, mikset auttanut minua livahtamaan? Ja mitä hassutuksia puhuitkaan sille lehtimiehelle! Mutta toivottavasti tätä kaikkea ei lasketa meille synniksi, pakkohan tässä on vähän juonitella. Monta yhtä vastaan -- se ei ole reilua peliä. Ja Jo ripusti esiliinansa hallin kaappiin maristen kovaa kohtaloaan.

-- Jälleen kansaa puistotiellä, ilmoitti Teddy, joka oli lähdössä kouluun. -- Livistä nyt niin kauan kuin tie on selvä. Minä pidättelen heitä vähän aikaa.

Jo karkasi yläkertaan ja saatuaan oven lukkoon katseli tyynesti ikkunasta nurmikolle kerääntynyttä koulutyttöjoukkoa. Kun tytöiltä oli kielletty pääsy sisään, he ryhtyivät huvikseen poimimaan kukkia ja syömään eväitään huomautellen suorasukaisesti mitä kukin paikasta ja sen omistajista arveli.

Seurasi muutama rauhallinen tunti ja Jo oli juuri pääsemässä kiinni iltapäiväurakkaansa, kun Rob kävi kertomassa, että Nuorten miesten kristillinen yhdistys oli tulossa opistolle ja että pari kolme tuttua poikaa aikoi pistäytyä täälläkin.

-- Kohta alkaa kyllä sataa, niin että luultavasti he peruuttavat koko retken. Mutta isän mielestä sinun oli kaiken varalta hyvä tietää. Ainahan sinä otat vastaan pojat, vaikka paadutatkin sydämesi tyttöraukoille, sanoi Rob, sillä hän oli kuullut veljeltään aamullisista vieraista.

Alistuneesti Jo pukeutui mustaan silkkipukuunsa ja jäi odottamaan vierailua -- rukoillen kuitenkin hartaasti sadetta.

Pian alkoikin ropista rankasti, ja arvellen jo olevansa turvassa Jo pörrötti tukkansa, riisui kalvosimensa ja asettui työhön. Hänen päiväurakkansa oli kolmekymmentä sivua, ja hän tahtoi sen hyvissä ajoin valmiiksi ennen iltaa.

Josie oli tuonut kukkia ja oli panemassa juuri viimeisiä maljakkoihin, kun näki rivin sateensuojia poukkoilevan rinnettä alas.

-- Täti, he tulevat, tyttö huusi portaiden alapäässä.

-- Pidä silmällä ja hihkaise, kun he ennättävät lehtokujaan! Parissa minuutissa minä siistiydyn ja juoksen alas, Jo-rouva vastasi kirjoittaen kuin henkensä edestä.

-- Heitä on ainakin puolikymmentä, sisäkkö-Anne huusi hallin ovelta. -- Ettei vaan kymmenkunta.

-- Täti, he tulevat kaikki. Mitäs nyt tehdään? Josie jähmettyi kauhusta nähdessään mustan jonon lähestyvän hyvää vauhtia.

-- Luoja paratkoon, heitä on satamäärin. Juokse panemaan takaovelle saavi sateensuojia varten. Käske heidän pinota hattunsa pöydälle, sillä naulakko ei kestä. Kynnysritilöistä ei tässä ole apua, voi mattoraukkojani! Ja Jo meni alas vastaanottamaan hyökkäystä, sillä välin kun Josie ja palvelijat lentelivät ympäri huoneita. Sateensuojajono lähestyi vääjäämättä, jokaisen alla oli rapainen jalkapari, sillä retkeilijöillä oli ollut kylliksi aikaa kuljeskella kaupungilla eivätkä he antaneet sateen häiritä itseään.

Kop kop kop, hallissa kopisteli seitsemänkymmentäviisi kenkäparia. Pian seitsemänkymmentäviisi sateensuojaa valutti kaikessa sovussa vesiään vieraanvaraiseen saaviin sillä aikaa kun niiden omistajat parveilivat ympäriinsä talon alakerrassa. Ja talon emäntä puristi nurisematta seitsemääkymmentäviittä kättä. Salaperäisesti ilmestyi pöydälle kortteja, joihin pyydettiin nimikirjoitusta. Ja aamullisesta uhkauksestaan huolimatta Jo kirjoitti nimensä jokaiseen.

Josie pakeni takahuoneeseen, mutta nuoret löytöretkeilijät löysivät hänet, ja eräs heistä loukkasi tyttöä verisesti kysymällä, oliko tämä rouva Bhaer. Vierailu ei kestänyt kauan, ja se loppui paremmin kuin alkoi, sillä sade taukosi ja sateenkaari loisti kauniina vieraitten yläpuolella, kun he seisoivat nurmikolla laulamassa jäähyväislaulua.

-- Mukavia poikia! En kadu ensinkään puolituntistani, mutta työni minun täytyy lopettaa, niin ettette saa laskea enää ketään häiritsemään ennen teetä, sanoi Jo jättäen Maryn sulkemaan ovia. Isä ja pojat olivat lähteneet vieraiden mukaan ja Josie oli juossut kotiinsa.

Tunnin ajan vallitsi rauha, sitten ovikello soi ja Mary tuli kikattaen ylös sanomaan:

-- Kummallinen rouvasihminen kysyy, saako hän pyydystää heinäsirkan puutarhasta.

-- Minkä? huudahti Jo-rouva pudottaen kynänsä niin että mustetta roiskui; kaikista omituisista pyynnöistä tämä oli kaikkein omituisin.

-- Heinäsirkan, rouva. Minä sanoin, että teillä on paljon työtä, kysyin mitä hän tahtoo, ja silloin hän sanoi. "Olen saanut heinäsirkkoja monen tunnetun ihmisen mailta ja tahtoisin mielelläni kokoelmaani yhden Plumfieldistakin." Oletteko ikinä kuullut mokomaa? Ja Mary jatkoi kikattamistaan.

-- Sano hänelle, että vie ne kaikki. Olen oikein iloinen, jos pääsen niistä, nauroi Jo.

Mary lähti, mutta palasi hetken päästä. Hän nauroi niin että ei tahtonut saada sanaa suustaan.

-- Hän käskee kiittää, mutta pyytäisi vielä vanhaa pukua tai sukkaparia kuteeksi mattoon, joka hänellä on tekeillä. Hän on saanut herra Emersonin liivit ja herra Holmesin housut ja rouva Beecher-Stow'n leningin. Hän mahtaa olla hullu!

-- Anna hänelle tämä vanha punainen huivi, että pääsen isoisten rinnalle tuohon ihmeelliseen mattoon. Nuo leijonanmetsästäjät ovat kaikki hulluja, mutta tämä ei ainakaan kuluta aikaani, siunattu ihminen, sanoi rouva Bhaer palaten työhönsä. Vilkaistessaan ikkunasta hän näki hoikan mustapukuisen naisihmisen hyppivän hurjasti edestakaisin nurmikolla -- ilmeisesti heinäsirkkajahti oli käynnissä.

Keskeytyksettä päästiin hämärään asti. Silloin Mary pisti päänsä sisään ilmoittaakseen, että muuan herra kysyi rouva Bhaeria eikä ottanut kieltoa kuuleviin korviinsa.

-- Mutta minä en tosiaankaan tule nyt alas. Tämä on ollut kamala päivä, ja minä teen työtä, vastasi ahdistettu kirjailija.

-- Sanoin sen hänelle, mutta hän astui vain sisään hävyttömän rohkeasti. Hänkin on varmaan hullu. Melkein pelkään häntä, hän on niin iso ja musta ja kylmä kuin kurkku, vaikka onkin oikeastaan hyvän näköinen, lisäsi Mary vähän typerästi hymyillen, sillä vieras näytti rohkeudestaan huolimatta miellyttäneen häntä.

-- Koko päivä on mennyt pilalle, ja tahdon ehdottomasti käyttää tämän viimeisen puolituntisen päästäkseni loppuun. Käske hänen mennä tiehensä, minä en tule alas, puuskahti Jo tuohtuneena.

Mary meni, mutta hänen emäntänsä ei voinut olla kuuntelematta puheen sorinaa. Sitten hän kuuli Maryn huutavan. Koska tyttö oli sievä ja säikky, rouva Bhaer heitti kynänsä ja lähti pelastamaan häntä.

Jo laskeutui majesteettisen ylväästi portaita ja pysähtyi katsomaan tunkeilijaa. Tämä näytti pyrkivän kohti portaita, joita Mary urheasti puolusti. Jo-rouva kysyi hyvin kunnioitusta herättävällä äänellä:

-- Kuka tämä vieras on? Minähän olen kieltäytynyt ottamasta vastaan.

-- En tosiaankaan tiedä, hän ei sano nimeään, väittää vain, että te olisitte pahoillanne, ellette tapaisi häntä. Mary väistyi punakkana ja suutuksissaan paikaltaan.

-- Olisithan pahoillasi? vieras kysyi mustat silmät nauraen ja hampaat välkkyivät valkoisina pitkän parran keskeltä, kun hän rohkeasti kädet ojennettuina lähestyi kiivastunutta rouvaa.

Jo-rouva katsoi tarkkaan, sillä ääni tuntui tutulta, ja Maryn hämmästykseksi emäntä lensi sitten rosvon kaulaan ja huudahti riemuissaan:

-- Poikakulta, mistä sinä tulet?

-- Kaliforniasta, tulin sinua katsomaan, äiti Bhaer. Eikö olisikin ikävää, jos lähtisin muitta mutkitta tieheni, vastasi Dan suudellen häntä.

-- Ajatella, että käskin ajaa sinut ulos talosta, vaikka olen odottanut sinua koko vuoden, nauroi Jo-rouva mennessään olohuoneeseen juttelemaan kotiutuneen kulkurinsa kanssa, jota tämä pila tavattomasti huvitti.

4

DAN

Rouva Bhaer mietti usein, mahtoiko Danissa olla intiaaniverta; siihen ei viitannut ainoastaan pojan mieltymys vapaaseen kulkurielämään, vaan myös hänen ulkomuotonsa. Kahdenkymmenenviiden vuoden ikäisenä Dan oli pitkä ja jäntevä, tummakasvoinen ja niin terävän näköinen kuin ainakin mies, jolla on tarkat aistit. Hän oli täynnä tarmoa, hiukan karkea käytökseltään ja nopea sekä sanoissa että teoissa. Entinen liekki paloi hänen silmissään, hän näytti aina valppaalta niin kuin olisi tottunut olemaan varuillaan, ja hänen koko olemuksensa uhkui reippautta ja voimaa. Juuri tämä ominaisuus hänessä viehättikin niitä, jotka tunsivat hänen seikkailijanelämänsä ilot ja vaarat. Hän näytti hyvin valloittavalta jutellessaan äiti Bhaerin kanssa vankka ruskea käsi tämän kädessä.

-- Unohtanutko? Kuinka voisin unohtaa ainoan kodin, joka minulla koskaan on ollut! Ei, minulla oli sellainen hoppu kertomaan hyvästä onnestani, etten jäänyt edes siistiytymään, vaikka olenkin kai enemmän villipuhvelin näköinen kuin milloinkaan. Ja Dan heilautti pitkää mustaa tukkaansa, sipaisi partaansa ja nauroi niin että huone raikui.

-- Et näytä yhtään hullummalta. Minä olen aina ihaillut rosvoja, ja sinä olet ilmetty ryöväri. Josie ei kai muista sinua, mutta Ted kyllä tuntee Daninsa pitkästä parrasta ja heiluvasta harjasta huolimatta. Kohta he ovat kaikki täällä toivottamassa sinut tervetulleeksi, niin että kerro minulle vähän itsestäsi ennen kuin he tulevat. Ajattele, Dan, siitä on melkein kaksi vuotta, kun viimeksi olit täällä. Sinä olet siis menestynyt! sanoi Jo, joka oli äitien tapaan kiinnostuneena kuunnellut hänen kertomustaan Kaliforniasta ja erään pienen sijoituksen odottamattomasta tuotosta.