Part 2

-- Olen oikein ylpeä sinusta, Nan, ja toivon sydämestäni että menestyt, sillä juuri sinunlaisiasi naisia maailmassa tarvitaan. Minustakin tuntuu joskus, kuin olisin lyönyt laimin kutsumukseni mennessäni naimisiin. Mutta velvollisuuteni näytti viittaavan tälle tielle, enkä ole siitä pahoillani, sanoi Jo levittäen syliinsä suuren ja hyvin rikkinäisen sukan.

-- En minäkään. Mitähän kummaa minäkin olisin tehnyt ilman äitikultaa, lisäsi Ted syleillen äitiään niin, että molemmat hävisivät sanomalehden taa, johon Ted oli ollut vajonneena vähän aikaa.

-- Kultaseni, jos pesisit kätesi silloin tällöin, niin hyväilysi olisivat vähemmän tuhoisia minun kauluksilleni. Mutta vähät siitä, tulkoot ruohotäplät kaupanpäällisiksi. Lyhykäinen 'auringonpimennys' näytti kovasti virkistäneen Jo-rouvaa, vaikka niskahiukset olivatkin tarttuneet Tedin nappiin ja kaulus oli aivan vinossa.

Samassa Josie, joka oli tutkinut osaansa parvekkeen toisessa päässä, päästi pienen parahduksen ja ryhtyi näyttelemään Julian hautaholvikohtausta niin tehokkaasti, että pojat taputtivat käsiään ja Nan mutisi: -- Ihan liian kiihottavaa hänen ikäiselleen.

-- Kyllä sinun varmaan täytyy alistua, Meg. Tuo lapsi on syntynyt näyttelijäksi. Emme me milloinkaan esittäneet mitään noin hyvin, emme edes 'Noidan kirousta', sanoi Jo-rouva ja heitti kirjavan sukkanipun sisarentyttärensä jalkoihin, kun tämä lyyhistyi kynnysmatolle.

-- Tuo on varmaan rangaistus siitä, että minä niin kiihkeästi halusin näyttämölle silloin tyttönä. Nyt tiedän miltä äidistä tuntui. Meg-rouvan äänessä oli vähän moitetta, ja Demi kiskoi sisarensa kynnykseltä ja komensi tätä olemaan hassuttelematta.

-- Laske minut, tai saatte kuulla 'Mielipuolen morsiamen' hahhahhaineen kaikkineen, huusi Josie mulkoillen Demiin kuin loukattu kissanpoika. Ja heti päästyään jaloilleen hän alkoi esittää dramaattisesti Readen kuuluisaa rouva Woffingtonia käyskellen ylväänä portaita alas Daisyn punainen huivi laahuksena perässään.

-- Eikö hän ole loistava! Täällä olisi julmetun yksitoikkoista, ellei Josie pitäisi iloa yllä. Älä yritäkään tehdä hänestä mallikappaletta, sanoi Ted rypistäen kulmiaan Demille, joka kirjoitti portailla pikakirjoitusmuistiinpanoja.

-- Josien pitäisi olla minun lapseni ja Robin sinun, Meg. Silloin sinun talosi olisi rauhan satama ja minun oikea hullunmylly. Minun täytyy nyt lähteä kertomaan Laurielle uutisia. Tule mukaan, Meg, pieni kävely tekee meille hyvää.

Ja pistettyään Tedin olkihatun päähänsä Jo-rouva lähti sisarensa kanssa. Daisy jäi vahtimaan vohveleita, Ted lepyttelemään Josieta, ja Tom ja Nan menivät järjestämään potilailleen kiusallisen neljännestunnin.

2

PARNASSOS

Nimi oli hyvin valittu, ja muusat tuntuivat olevan kotosalla sinä päivänä. Kulkiessaan avoimen ikkunan ohi tulijat näkivät kirjastoa hallitsevan Kleion, Kalliopen ja Uranian. Melpomene ja Thaleia taas oleskelivat hallissa, jossa joukko nuoria tanssi ja harjoitteli näytelmää. Erato käveli puutarhassa rakastettunsa seurassa, ja musiikkihuoneessa johti kuoroa itse Foibos Apollo.

Vanha ystävämme Laurie oli kypsään ikään ehtinyt Apollo; hän oli yhtä hauskan näköinen ja sydämellinen kuin ennenkin, aika vain oli kypsyttänyt oikullisen pojan mieheksi. Menestys seuraa toisia ihmisiä ja he kukoistavat parhaiten auringonpaisteessa; toiset taas tarvitsevat varjoa ja jalostuvat hallan kosketuksesta. Laurie ja Amy kuuluivat edellisiin. Naimisiin menosta lähtien heidän elämänsä oli ollut hyvin valoisaa -- ei vain iloista ja sopusointuista, vaan myös vakavaa ja hyödyllistä.

Heidän talonsa oli mukava ja kaunis. Isäntäväki veti puoleensa taiteilijoita ja piti heitä mielellään vieraanaan. Laurie avusti anteliaasti musiikin harrastajia, Amyn suojatit taas olivat eteenpäinpyrkiviä nuoria maalareita ja kuvanveistäjiä. Ja hänen oma taiteenharrastuksensa tuli hänelle entistä rakkaammaksi, kun Bess varttuessaan jakoi hänen kanssaan työn ja huvin. Sillä Amy kuului niihin, jotka osoittavat, että nainen saattaa olla hyvä puoliso ja äiti uhraamatta omia erikoislahjojaan.

Sisaret tiesivät mistä Amyn löytäisi, ja Jo meni suoraa päätä ateljeehen, jossa äiti ja tytär olivat täydessä työssä. Bess muovasi lapsen päätä, ja äiti viimeisteli miehensä muotokuvaa.

-- Kas niin, tytöt, lopettakaahan savileipienne leipominen, niin saatte kuulla uutisia! sanoi Jo astuessaan sisään.

Taiteilijat panivat pois työkalunsa ja tulivat tervehtimään rauhanhäiritsijää. Hetken kuluttua ilmestyi Lauriekin Megin hälyttämänä huoneeseen ja istahti sisarusten väliin kuuntelemaan uutisia Franzista ja Emilistä.

-- Sillä lailla. Kulkutauti on siis puhjennut, ja tästä lähtien se raivoaa vimmatusti, kunnes joukkosi on kerta kaikkiaan mennyttä. Jo-rukka, saat valmistautua näkemään seuraavien kymmenen vuoden aikana kaikenkirjavia romansseja ja hullutuksia. Poikasi heittäytyvät suin päin ojasta allikkoon, kiusoitteli Laurie naureskellen Jo-rouvan epätoivoista ilmettä.

-- Tiedän sen ja toivon hartaasti, että saan heidät kiskotuksi ehjinä kuivalle maalle. Mutta minun hartioilleni lankeaa hirveä vastuu, sillä tiedän hyvin, miten tässä käy. He tulevat minun luokseni ja odottavat, että minä pystyn järjestämään heidän pienet rakkausasiansa onnelliseen päätökseen. Vaikka hauskaa se minustakin on, ja Meg on niin tunteellinen sielu, että mässäilee tuolla kaikella jo etukäteen, vastasi Jo ajatellen huojentuneena, että hänen omat poikansa olivat onneksi vielä liian nuoria 'heittäytyäkseen suin päin ojasta allikkoon'.

-- Mitäs Meg sanoo, jos Nat alkaa pyöriä liian lähellä Daisya? Kai te olette sen huomanneet. Musikaalisena neuvonantajana olen myös pojan uskottu ja tahtoisin tietää, minkä neuvon hänelle annan, sanoi Laurie suorasukaisesti.

-- Hiljaa! Sinähän unohdat lapsen, aloitti Jo vilkaisten Bessiin, joka oli taas uppoutunut työhönsä.

-- Kaikkea vielä, hän on muissa maailmoissa eikä kuule sanaakaan. Vaikka kyllä tytön pitäisikin lopettaa jo. Bess-kulta, pane lapsukaisesi nukkumaan ja juokse ulos. Meg-täti on salissa, mene näyttämään hänelle uusia kuvia, kunnes me tulemme, lisäsi Laurie katsellen hellästi pitkää tyttöään, joka hänen mielestään oli kauniimpi kuin yksikään talon monista veistoksista.

-- Menen, isä. Mutta sano ensin, onko tämä hyvä. Bess pani kuuliaisesti pois työkalunsa ja jäi katsomaan veistosta.

-- Hemmoteltu lapsi, en voi olla toteamatta, että toinen poski on toista pulleampi ja että otsakiharat muistuttavat liiaksi sarvia ollakseen aivan täydellisiä. Muuten se vetää kyllä vertoja Rafaelin laulaville enkeleille, ja minä olen siitä ylpeä.

Laurie nauroi puhuessaan, sillä nämä aloittelijan työt olivat niin Amyn ensiyritysten kaltaisia, että vain ihastunut äiti saattoi suhtautua niihin vakavasti.

-- Sinä nyt et oikeastaan ymmärräkään, että muukin voi olla kaunista kuin musiikki, vastasi Bess ravistaen päätään, joka hohti vaaleana ateljeen viileässä hämärässä.

-- Ymmärrän minä, että sinäkin olet kaunis, kähäräpää, ja ellet sinä ole taidetta, niin mikä sitten? Mutta tahtoisin hätistää sinut pois täältä kolkon saven ja marmorin keskeltä auringonpaisteeseen, tanssimaan ja nauramaan niin kuin muutkin nuoret. Minä haluan ilmielävän tytön enkä harmaaesiliinaista kuvapatsasta, joka ei välitä muusta kuin työstä.

Isän puhuessa kiertyi kaksi töhryistä kättä hänen kaulaansa, ja Bess sanoi vakavasti:

-- Välittääpä ainakin sinusta, isä. Mutta tahtoisin tehdä jotakin kaunista, niin että voisit aikaa myöten olla minusta ylpeä. Nyt menen sinun mieliksesi juoksemaan ja laulamaan ja olemaan ilmielävä tyttö. Ja heittäen ison pellavaesiliinansa pois Bess hävisi huoneesta.

-- Hauskaa että sanoit noin. Tuo lapsi uppoutuu aivan liikaa näihin taideharrastuksiin. Ja se on minun syyni. Olen itse niihin niin innostunut, että unohdan olla järkevä, huokasi Amy peitellen Bessin lapsen huolellisesti kosteaan pyyhkeeseen.

-- Minusta se juuri onkin suurenmoista, että me voimme nyt elää lastemme mukana. Mutta koetan muistaa kuinka äiti kerran sanoi Megille, että isien pitäisi enemmän osallistua kasvatukseen, ja siksi Fritz ja minä vaihdamme silloin tällöin poikia. Robin levollisuus tekee minulle yhtä hyvää kuin Tedin myrskyt hänen isälleen. Amy, entä jos sinäkin antaisit Bessin jättää savikakkunsa joksikin aikaa ja harrastaa musiikkia Laurien kanssa. Silloin tytöstä ei tule yksipuolinen eikä hänen isänsä ole kateellinen.

-- Hyvä, Jo! sanoi Laurie tyytyväisenä. -- Arvasinkin että puhuisit puolestani. Minä olen todellakin kateellinen Amylle ja tahtoisin saada osani tytöstä. Mitäs sanot, rouvaseni, jos minä pitäisin Bessiä kesän ja ensi talven. Kun menemme Roomaan, luovutan hänet taas sinulle ja kuvaamataiteelle. Se olisi reilua peliä.

-- Hyvä on, minä suostun. Mutta älä unohda, että vaikka Bess onkin vain viisitoistavuotias, hän on paljon kehittyneempi kuin useimmat ikäisensä tytöt eikä häntä voi pitää enää lapsena. Minä toivoisin, että hän voisi pysyä aina noin kauniina ja puhtaana.

Amy puhui alakuloisesti ja katseli ympärilleen hauskassa huoneessa, jossa oli viettänyt monta onnellista hetkeä tyttärensä seurassa.

-- Kukin aina vuorollaan, se kuuluu leikkiin sopuisaan, niinhän me ennen vanhaan hoimme kun tahdoimme kaikki yhtaikaa ratsastaa oksalla tai pitää punaisia kenkiä, sanoi Jo reippaasti.

-- Niinpä niin, vastasivat Laurie ja Amy nauraen Jon leikkilorun herättämille muistoille.

-- Sen vanhan omenapuun oksilla keinuminen vasta oli hauskaa. En ole ikinä nauttinut oikealla hevosella ratsastamisesta sillä tavoin, huokasi Amy katsellen ulos korkeasta ikkunasta, aivan kuin olisi nähnyt taas vanhan puutarhan ja pikku tytöt siellä leikkimässä.

-- Minun herkullisimmat muistoni liittyvät makkaraan ja paistinpannuun. Me pidimme aikamoista elämää. Kuinka pitkä aika siitä tuntuukaan olevan, sanoi Laurie tuijottaen edessään olevia naisia ikään kuin hänen olisi vaikea käsittää, että he joskus olivat olleet pikku Amy ja vallaton Jo.

-- Älä vihjailekaan, hyvä herra, että alkaisimme muka tulla vanhoiksi! Me olemme vasta täydessä kukassa, ja kaunis kukkavihko tässä onkin, nuppuja ympärillä, vastasi Amy-rouva ja ravisti vaaleanpunaisen musliinipukunsa poimuja tuntien samantapaista tyydytystä kuin pikku tyttö uuden puvun saadessaan.

-- Puhumattakaan piikeistä ja kuihtuneista lehdistä, lisäsi Jo huoaten, sillä hänelle ei elämä ollut milloinkaan ollut aivan helppoa.

-- Tule juomaan kupillinen teetä, Jo, katsotaan mitä nuoriso puuhaa. Olet väsynyt ja kaipaat virkistystä, sanoi Laurie tarjoten käsivarren kummallekin sisarelle ja taluttaen heidät iltapäivä teelle, jota Parnassossa vuoti runsaasti kuin muinoin nektaria.

Tee oli katettu ilmavaan kesäsaliin, ja Meg istui siellä odottamassa heitä. Iltapäivän aurinko paistoi kirkkaasti ja puiden humina täytti huoneen, sillä sen kolme isoa ikkunaa olivat puutarhaan päin.

Amy ja Jo istuutuivat avonaisen ikkunan luo kuuntelemaan musiikkisalista kantautuvaa laulua, ja Laurie kaatoi heille teetä. Nat ja Demikin tulivat teelle kintereillään Josie sekä Ted ja Rob isänsä kanssa.

Professori Bhaer oli harmaantunut, mutta yhtä eloisa ja innostunut työhönsä kuin konsanaan. Hän istahti vaimonsa viereen ja viittasi Natia tulemaan lähemmäs.

-- Olen kirjoittanut sinun puolestasi suosituskirjeitä vanhoille ystävilleni Leipzigiin. On hyvä, että voit turvautua heihin, sillä varmasti sinua vaivaa aluksi ankara koti-ikävä, hän sanoi antaen pojalle kirjenipun.

-- Kiitos. Kai siellä tosiaan tuntuu aika orvolta, ennen kuin pääsee alkuun, tuumi Nat, joka ajatteli tulevaa Saksan-matkaansa varsin ristiriitaisin tuntein.

Nat oli nyt täysikasvuinen. Mutta hänen siniset silmänsä olivat yhtä vilpittömät kuin ennenkin, suu hiukan pehmeä, otsa korkea ja leveä niin kuin usein musikaalisilla ihmisillä. Vaatimaton, herkkä ja tunnollinen Nat oli menestynyt tyydyttävästi, mutta ei mitenkään loistavasti. Jo-rouva piti pojasta ja oli varma, että tämä yrittäisi parhaansa, mutta ei voinut odottaa häneltä kovin suuria, ellei hän opiskeltuaan ulkomailla ja jouduttuaan omille jaloilleen kypsyisi taiteilijana ja ihmisenä. Natilta puuttui lujuutta.

-- Olen nimeillyt kaikki vaatteesi -- tai oikeastaan Daisy sen teki --, ja heti kun saat kirjasi kokoon, voidaan ruveta pakkaamaan, sanoi Jo, joka oli niin tottunut lähettämään poikia eri suuntiin, ettei edes matka pohjoisnavalle olisi tuntunut hänestä ihmeeltä.

Nat punastui onnesta kuvitellessaan Daisya nimeilemässä N:ää ja B:tä hänen halpoihin sukkiinsa ja nenäliinoihinsa. Sillä Nat palvoi Daisya ja uneksi tulevaisuudesta, jolloin hänellä olisi soittajan paikka ja Daisy hoitaisi heidän pientä kotiaan. Jo-rouva tiesi sen. Nat ei ollut aivan se mies, jota hän olisi toivonut sisarentyttärelleen, mutta toisaalta hän tunsi pehmeän Natin tarvitsevan juuri sellaista huolenpitäjää kuin Daisy. Ilman taitavaa luotsia hänestä saattaisi tulla rakastettava, mutta vastuuton ja päämäärätön ajelehtija, jollaisia joskus näkee maailman väylillä.

Daisyn äiti asettui päättävästi vastustamaan Nat-paran haavetta. Hän oli pojalle ystävällinen, mutta tässä asiassa niin luja kuin hänen kaltaisensa lempeä sielu pystyi olemaan. Ja Nat pakeni saamaan lohdutusta äiti Bhaeriltä, joka aina otti sydämestään osaa poikiensa huoliin. Rakkausasioissa Meg-rouva oli tavallisesti sisarensa paras neuvonantaja, sillä hän nautti niistä vielä yhtä hartaasti kuin konsanaan nuorena tyttönä. Mutta Natin kohdalla hän kovetti sydämensä eikä tahtonut kuulla taivuttelun sanaakaan. Nat oli hänen mielestään liian tarmoton, ja musiikkimiehen elämä oli epävarmaa. Daisykin oli vielä nuori; asia tulisi ajankohtaiseksi vasta viiden kuuden vuoden perästä. Siinä kaikki, sillä kun pelikaaniemo ryhtyy vastarintaan, se saattaa olla hyvin tiukka, vaikka muuten olisi valmis nyppimään jälkeläistensä puolesta vaikka viimeisen höyhenensä.

Jo-rouva mietti kaikkea tätä, kun hän katseli Natia tämän keskustellessa professorin kanssa, ja hän päätti puhua avoimesti pojalle ennen tämän matkaa.

-- Platon ja hänen oppilaansa lähestyvät, kaikui Teddyn kuulutus, kun herra March tuli huoneeseen mukanaan joukko opiskelijoita.

Bess meni heti hänen luokseen, sillä mummon kuoleman jälkeen isoisä oli hänen erityishuolenpitonsa kohteena. Näytti herttaiselta kun vaaleakiharainen pää kumartui hopeisen puoleen tytön vetäessä esiin isoisän lempituolin tarjoillakseen hänelle hellän innokkaasti.

-- Sir, suvaitsetteko? kysyi Laurie, joka kierteli ympäriinsä sokeriastia toisessa ja kakkulautanen toisessa kädessään.

-- Kiitos, tämä tyttö huolehtii minusta. Ja pastori March kääntyi Bessiin päin, joka istui hänen tuolinsa käsinojalla ja piteli maitolasia.

-- Kaunis vastalause laululle, jossa sanotaan, etteivät nuoruus ja vanhus saata elää yhdessä, sanoi Laurie hymyillen edessään olevalle parille.

-- Laulussa puhutaan äreästä vanhuudesta, isä. Siinä onkin aikamoinen ero, sanoi Bess nopeasti.

"Punaruusujen näetkö puhkeavan lumihangen helmasta valkean?"

laususkeli pastori March, kun Josie tuli istumaan hänen toiselle käsinojalleen. Josie olikin kuin pieni okainen ruusu, sillä hän oli ollut kuumassa sanakiistassa Tedin kanssa ja joutunut tappiolle.

-- Isoisä, pitääkö naisten aina totella miehiä ja myöntää heidät viisaammiksi vain sen takia, että he ovat vahvempia, Josie huudahti katsoen äkäisesti serkkuaan, kun tämä asteli ärsyttävä hymy poikamaisella kasvoillaan, jotka aina näyttivät hassunkurisilta pitkän vartalon päässä.

-- Kultaseni, se on vanhanaikainen käsitys ja sen muuttaminen vie aikaa. Mutta minusta tuntuu, että naisten hetki on lyönyt. Poikien on varmaan ruvettava ponnistelemaan parhaansa mukaan, sillä tytöt ovat nyt heidän rinnallaan ja pääsevät ehkä ensimmäisinä määränpäähän, vastasi herra March ja katseli isällisellä tyydytyksellä ympärillään olevia nuoria naisia.

-- Pikku Atalante-raukkoja hämmentävät surkuteltavassa määrin heidän tielleen heitetyt esteet, mutta arvelen, että he saavat hyviä tuloksia, kunhan ovat oppineet juoksemaan paremmin, nauroi Laurie-herra silittäen Josien pörröistä tukkaa, joka oli pystyssä kuin vihaisen kissanpojan karvat.

-- Mikään ei pysäytä minua, jahka lähden liikkeelle. Vaikka edessä olisi kokonainen lauma Tedejä, yrittäköötpä vain saada minut kääntymään. Minä näytän Teddylle, että nainen voi näytellä yhtä hyvin kuin mies, jollei paremminkin. Niin on käynyt ja käy vastakin. Enkä ikinä myönnä, etteivät minun aivoni olisi yhtä hyvät kuin hänen, vaikka ovatkin ehkä pienemmät, huusi kiihtynyt nuori neiti.

-- Jos viskelet noin rajusti päätäsi, turmelet nekin vähät, jotka sinulla on; sinun sijassasi koettaisin suojella niitä, alkoi Ted taas kiusoitella.

-- Mistä tämä kansalaissota sai alkunsa? kysyi isoisä.

-- Me ahersimme Iliaan kimpussa ja tulimme siihen kohtaan, jossa Zeus käskee Heran olla utelematta hänen asioitaan tai uhkaa lyödä häntä, ja Josie äkämystyi, kun Hera oli nöyrästi vaiti. Minä sanoin, että se oli ihan oikein, ja olin yhtä mieltä tuon vanhan kaverin kanssa siitä, etteivät naiset tiedä paljon mitään ja että heidän täytyy olla kuuliaisia miehille, selitti Ted.

-- Jumalattaret tehkööt miten tahtovat, mutta kreikkalaiset ja troialaiset naiset olivat raukkoja, jos välittivät sellaisista miesnahjuksista, jotka eivät itse kyenneet taistelemaan taistelujaan vaan joita Pallas Athenen ja Afroditen ja Heran piti yllyttää, kun he olivat saada selkäänsä. Oli sekin ajatus, että kaksi armeijaa pysähtyi ja istuutui katselemaan, kun kaksi sankaria kivitti toistaan. Minä en anna suurtakaan arvoa teidän vanhalle Homeroksellenne. Minun sankarini on Napoleon tai Grant.

-- Napoleonin Heralla oli hyvät päivät. Tyttöjen tapa on juuri tuolla lailla tehdä johtopäätöksiä ensin yhtäänne, sitten toisaanne, pilkkasi Ted.

-- Aivan kuin Johnsonin nuori nainen, joka ei koskaan lausunut varmaa mielipidettä mistään, vaan aina kierteli, lisäsi Lauriesetä nauttien äärettömästi väittelystä.

-- Minä puhuin heistä vain sotilaina. Mutta jos katsotaan asiaa naisten kannalta, niin eikö Grant ollut hyvä aviomies ja rouva Grant onnellinen nainen? Grant ei uhannut lyödä vaimoaan, jos tämä kysyi jotakin. Ja jos Napoleon teki väärin Josephineä kohtaan, niin osasi hän kuitenkin taistella, eikä minkään Pallas Athenen tarvinnut hääriä hänen ympärillään. Kreikkalaiset olivat typerää joukkoa, keikari-Pariksesta aina Akhilleukseen asti, joka kuhnusteli laivoillaan, enkä minä muuta mielipidettäni jonkun Hektorin tai Agamemnonin takia, sanoi Josie lannistumattomana.

-- Sinä ainakin osaat taistella kuin troialainen, ja me muut olemme nyt ne kaksi tottelevaista sotajoukkoa, jotka katselevat syrjästä, kun sinä ja Ted selvitätte asian, aloitti Laurie-setä. Hän asettui sellaiseen asentoon, että muistutti keihääseensä nojaavaa sotilasta.

-- Luulen että meidän täytyy luopua siitä, sillä Pallas näyttää laskeutuvan maan pinnalle ja vievän Hektorimme, sanoi herra March hymyillen, kun Jo tuli muistuttamaan pojalleen, että illallisaika lähestyi.

-- Taistellaan loppuun toisella kertaa, kun läheisyydessä ei ole jumalattaria, jotka saattavat keskeyttää, sanoi Ted ja kääntyi lähtemään aika vauhtia muistaessaan luvatut herkut.

Katsoen että hänellä naisena oli oikeus viimeiseen sanaan, Josie juoksi pojan perästä, mutta ei ennättänyt keksiä mitään purevaa, kun päivettynyt nuori sinipukuinen mies tuli juosten portaita ja huusi iloisesti:

-- Hoi, hoi! Missä kaikki ovat?

-- Emil! Emil! huusi Josie, ja samassa Tedkin oli paikalla. Äskeisten riitapukarien ottelu päättyi tervetuliaishälinään.

Vohvelit unohtuivat. Hinaten serkkuaan kuin jyskyttävät pikku höyryt hienoa kauppalaivaa lapset palasivat olohuoneeseen.

-- En luullut pääseväni täksi päiväksi, mutta kun selvisinkin, ohjasin suoraa päätä vanhaan Plumiin. Siellä ei ollut ristin sielua ja niin tein luovin ja purjehdin kohti Parnassoa, ja täällähän te olette joka iikka. Voi että on hauskaa nähdä teitä taas, huudahti meripoika seisoessaan hajasäärin ihan kuin olisi jatkuvasti tuntenut keinuvan kannen jalkojensa alla.

-- Sinäpä tuoksut laivalle ja tervalle, sanoi Josie nuuskien tuoreita meren tuoksuja. Emil oli hänen lempiserkkunsa, ja hän puolestaan Emilin lemmikki. Siksi hän tiesi, että sinisen puseron pulleissa taskuissa oli aarteita ainakin hänelle.

-- Maltahan ja anna minun luodata ennen kuin sukellat, nauroi Emil, sillä hän ymmärsi, mitä hyväilyt tarkoittivat. Ja pitäen toisella kädellään tyttöä loitolla, hän kaiveli toisella taskustaan kaikenlaisia rasioita ja paketteja. Niissä oli nimi kussakin ja hän ojenteli niitä ympärilleen.

-- Tässä touvia, joka pitää veneen aloillaan edes viisi minuuttia, hän sanoi ja heitti Josien kaulaan sievän vaaleanpunaisen korallinauhan. -- Ja tämän merenneidot lähettivät Undinelle, hän lisäsi ojentaen Bessille helmiäiskotilonauhan. -- Arvelin että Daisy pitää viulusta, jatkoi meripoika nauraen ja purki kääröstä hienon, viulunmuotoisen filigraanineulan.

-- Varmasti pitää, minä vien sen hänelle, vastasi Nat poistuen hyvillään saamastaan tehtävästä.

Emil maiskautti suutaan ja otti esiin sievästi veistetyn karhun, jonka pää irtosi niin että aukosta näkyi reilun kokoinen mustepullo. Sen hän jalkaa raapaisten antoi Jo-tädille.

-- Kun tiedän, kuinka rakastat näitä jaloja eläimiä, toin tämän kynääsi varten.

-- Mainiota, Kommodori! sanoi Jo-rouva mielissään.

-- Koska Meg-täti nuoruudestaan huolimatta aina käyttää myssyä, sain Ludmillan hankkimaan muutaman pitsinpalan. Toivottavasti ne miellyttävät. Ja pehmeästä paketista tuli esiin kaksi harsomaista esinettä, joista toinen pian peitti Meg-rouvan kauniita hiuksia kuin lumihiutaleet.

-- En voinut keksiä mitään kyllin hyvää Amy-tädille, koska hänellä on kaikkea mahdollista. Siksi toin vain pienen kuvan, joka saa minut aina muistamaan häntä Bessin lapsuusaikoina. Ja Emil antoi tädille pitkänpyöreän norsunluusoljen, johon oli maalattu kultahiuksinen Madonna pienokainen sinisessä viitanhelmassaan.

-- Sepä kaunis, huudahtivat kaikki. Ja ihastuneena Amy-täti heti ripusti sen kaulaansa Bessin hiuksista ottamaansa siniseen nauhaan, sillä kuva toi hänen mieleensä hänen elämänsä onnellisimman vuoden.

-- Ja Nanille olen mielestäni löytänyt mahdollisimman sopivan lahjan, sievä se on vaikkei komea, eräänlaiset arvonmerkit, nähkääs, ja ne sopivat hyvin tohtorille, Emil sanoi ylpeästi esittäen kaksi pienen pääkallon muotoista korvarengasta.

-- Kamalaa! Bess käänsi katseensa omaan kauniiseen kaulanauhaansa.

-- Ei hän käytä korvarenkaita, sanoi Josie.

-- Hyvä, sitten hän pistää huvikseen reiät sinun korviisi. Hänhän on silloin kaikkein onnellisin, kun saa kaivella ja koetella veitsellä kanssaihmisiään, vastasi Emil hämmästymättä. -- Minulla on vielä paljon saalista arkussani teille, pojat, mutta tiesin, etten saisi hetkenkään rauhaa, ennen kuin lasti on purettu tytöille. Ja nyt kertokaa kaikki kuulumiset. Istuutuen Amyn parhaalle marmoripöydälle merimies heilutteli jalkojaan ja puhui kymmenen solmun nopeudella, kunnes Jo-täti hätisti koko joukon pitkän pöytänsä ääreen juomaan teetä Kommodorin kunniaksi.

3

JO VIELÄ KERRAN PULASSA

Monta ilon hetkeä oli Marchin perheen jäsenillä ollut vuosien varrella, mutta suurimman yllätyksen he olivat kokeneet, kun 'ruma ankanpoikanen' lopultakin osoittautui -- ei kylläkään joutseneksi, vaan pikemminkin sadun kultahanheksi. Jo oli näet kymmenen vuoden kuluessa saavuttanut kirjoillaan sellaisen menestyksen, että hänen huimimmatkin unelmansa toteutuivat. Koskaan hän ei itse täysin käsittänyt, miten ja miksi näin kävi. Hän huomasi vain äkkiä olevansa kuuluisa, ja -- mikä parasta -- keränneensä sen verran maallista mammonaa, että vaikeudet oli voitettu ja poikien tulevaisuus turvattu.

Tämä menestys alkoi eräänä onnettomana vuotena, jolloin Plumfieldissa kaikki meni päin mäntyä. Oli tiukka aika, koulu kitui, Jo uurasti yli voimiensa ja sairastui. Laurie ja Amy matkustelivat pitkään ulkomailla, ja Bhaerit olivat liian ylpeitä pyytääkseen apua edes heiltä.