Part 16

-- Oletko? Ja Dan katsoi häneen arvaillen, minkä näköisiksi pojan kasvot muuttuisivat, jos hän saisi äkkiä kuulla kaiken.

-- Vannon vaikka nyrkkini kautta jos tahdot. Tiedän että se on jännittävä juttu.

-- Sinä olet utelias kuin tyttö. Uteliaampi ainakin kuin Josie ja -- Bess. He eivät ole koko aikana kyselleet mitään.

-- He eivät välitä hurjista hommista. Heitä kiinnostavat vain kaivospuuhat ja urotyöt ja muut. Niin minuakin kyllä, se oli minusta uljas teko. Mutta sinun silmistäsi näkee, että ennen sitä on tapahtunut jotakin muuta ja minun täytyy saada tietää, kuka oli Blair ja kuka Mason, ketä lyötiin ja kuka karkasi ja kaikki muukin.

-- Mitä! huusi Dan niin terävästi, että Ted hätkähti.

-- Sinähän höpisit niistä unissasi ja Laurie-setä ihmetteli ja niin ihmettelin minäkin. Mutta olkoon, jos et muista tai jos et tahdo muistaa.

-- Mitä muuta minä sanoin? Hassua, mitä pötyä mies voi puhua kun on sekaisin.

-- En minä muuta kuullut. Mutta se tuntui kovin jännittävältä ja minä mainitsin siitä vain muistisi virkistämiseksi, Ted sanoi hyvin kohteliaasti, sillä Danin otsa oli tosiaan pahasti rypyssä.

Se sileni tästä vastauksesta, ja katsottuaan kärsimättömänä kiemurtelevaa poikaa Dan päätti käyttää siteenä tosiasioita ja sepittää hänen huvikseen tarinan, joka tyydyttäisi hänen uteliaisuutensa niin että poika rauhoittuisi.

-- Odotapas! Blair oli poika jonka tapasin junassa, ja Mason-poloinen oli -- oli jonkinlaisessa sairaalassa, johon sattumalta jouduin. Blair karkasi veljiensä luo, ja voisipa sanoa että Masonia iskettiin niin että hän kuoli. Riittääkö?

-- Eikä riitä. Miksi Blair karkasi, ja kuka sitä toista kaveria löi? Siellä oli varmasti tappelu, eikö totta?

-- Oli.

-- Taidan jo tietääkin kaiken.

-- Pahus vie, tiedät varmasti. Anna kuulua! Tämä on hauskaa, sanoi Dan koettaen näyttää hilpeältä.

Ted päästi ihastuneena mielikuvituksensa valloilleen ja esitti poikamaisen selityksen salaisuuteen, jota oli hautonut mielessään.

-- Jos olet luvannut olla vaiti, ei sinun tarvitse myöntää vaikka arvaisinkin oikein. Näen sen kasvoistasi enkä kerro kenellekään. Saas nähdä, osunko oikeaan. Siellä lännessä tapahtuu hurjia selkkauksia, ja sinä olet varmasti ollut mukana jossakin semmoisessa. En tarkoita postiryöstöä tai Ku Klux Klania tai sentapaista, mutta olet voinut olla puolustamassa uudisasukkaita tai hirttämässä jotakin roistoa tai olet ampunut muutaman konnan, niin kuin joskus täytyy itsepuolustukseksi. Älä huoli puhua. Tiedänhän minä kuinka silmäsi välähtävät ja kätesi puristuu nyrkkiin. Ted pöyhisteli tyytyväisenä.

-- Jatka pois äläkä eksy jäljiltä, sanoi Dan tuntien omituista lohdutusta näistä arvailuista. Hän olisi voinut tunnustaa rikoksensa, mutta ei sitä seurannutta rangaistusta, sillä häpeäntunne oli yhä liian suuri.

-- Tiesin että saan sen ilmi. Et voi kauan petkuttaa minua, Ted aloitti niin ylpeän näköisenä, että Danin oli pakko naurahtaa.

-- Eikö helpotakin, kun sinun ei tarvitse enää yksin kantaa sitä, sanoi Ted. -- Minulle voit uskoutua, mutta jos olet vannonut olevasi vaiti, on juttu tietysti toinen.

-- Olen vannonut.

-- No, älä kerro sitten. Tedin mieli masentui. Mutta hän oli heti entisellään ja sanoi maailmanmiehen tavoin: -- All right -- ymmärrän -- kunnia sitoo -- vaiti kuolemaan asti ja niin edespäin. Hyvä että puolustit toveriasi sairaalassa. Kuinka monta sinä tapoit?

-- Yhden vain.

-- Keljun miehen tietysti?

-- Kirotun roiston.

-- No, älä ole noin tuiman näköinen, en minä syytä. Pamauttaisin itsekin semmoista verenhimoista roikaletta. Otit kai hatkat ja pysyit hiljaa koko asiasta, vai mitä?

-- Hyvin hiljaa ja kauan aikaa.

-- Selvisit lopulta ja painuit sinne kaivoksille ja pelastit ne miehet. Se oli totisesti jännittävää ja suurenmoista. Olisi mukava tietää, mutta minä en lörpöttele.

-- Tietenkään et. Kuule, Ted, jos sinä olisit tappanut ihmisen, vaivaisiko se sinua? Pahan ihmisen, tarkoitan.

Poika avasi suunsa sanoakseen: "Ei vähääkään", mutta pidätti vastaustaan, ikään kuin Danin ilme olisi muuttanut hänen mielensä. -- Jos se olisi minun velvollisuuteni sodassa tai tekisin sen itsepuolustukseksi, en välittäisi. Mutta jos pamauttaisin kiivastuksissani, niin minulla olisi kai aika paha olla. Ei kumma vaikka mies kummittelisi minulle ja minä katuisin, niin kuin Aram ja muut. Ethän sinä haudo sitä, vai haudotko? Se oli suoraa peliä, eikö ollutkin?

-- Oli. Minä olin oikeassa. Mutta toivoisinpa totisesti, etten olisi ollut mukana. Naiset eivät katso asiaa siltä kannalta, he kauhistuvat kun kuulevatkaan semmoisesta. Se on kovaa. Mutta vähät minä siitä.

-- Älä kerro heille, niin he eivät tiedä surra, neuvoi Ted nyökäten niin kuin ainakin mies, joka ymmärtää miten naisia oli kohdeltava.

-- En aiokaan surra. Muista pitää salassa mitä tiedät ja myös mitä luulet, sillä jossakin kohdassa olet erehtynyt. Nyt voit lukea jos tahdot.

Siihen keskustelu päättyi. Se tuotti Tedille tyydytystä ja hän näytti siitä pitäen ovelalta kuin pöllö.

Seurasi muutama rauhallinen viikko, ja paikallaanolo alkoi vaivata Dania. Kun vihdoin saapui tieto, että suosituspaperit olivat kunnossa, hän halusi innokkaasti päästä matkaan.

Niinpä eräänä maaliskuun aamuna Sintram lähti liikkeelle hevosineen ja koirineen kohdatakseen jälleen ne viholliset, jotka ilman taivaan apua ja ihmisten sääliä jo olisivat voittaneet hänet.

-- Voi minua! Elämä näyttää olevan yhtämittaista eroamista, ja se käy kerta kerralta yhä vaikeammaksi, huokasi Jo viikkoa myöhemmin istuessaan eräänä iltana Parnasson suuressa salissa, jonne suku oli kokoontunut tervehtimään Washingtonista palaavia matkamiehiä.

-- Mutta myös kohtaamisia, rakas sisko. Olemmehan me täällä, ja Nat on vihdoinkin tulossa. Katso hopeareunaa, se tuo lohtua, niin kuin äiti ennen sanoi, Amy vastasi iloissaan siitä, että oli kotona ja ettei hänen lammastarhansa lähistöllä ollut enää sutta vaanimassa.

-- Minä olen ollut viime aikoina niin huolissani, etten voi olla napisematta. Mitähän Dan mahtoi ajatella, kun ei tavannut enää teitä? Se oli viisasta, mutta kai hän olisi mielellään vielä nähnyt kotiväkeä ennen kuin lähti korpeen, Jo pahoitteli.

-- Paljon parempi näin. Jätimme kirjelapun ja kaikkea mitä vain arvelimme hänen tarvitsevan ja pujahdimme tiehemme ennen kuin hän tuli. Bess näytti helpottuneelta ja niin olin minäkin. Ja Amy pyyhkäisi pois huolestuneen rypyn vaalealta otsaltaan ja hymyili tyttärelleen, joka naureskeli iloisesti serkkujensa seurassa.

Jo pudisti päätään aivan kuin pilven hopeareunaa olisi ollut vaikea löytää. Mutta hänellä ei ollut aikaa valittaa, sillä juuri silloin Laurie tuli sisään tyytyväisen näköisenä.

-- Uusi taulu on saapunut. Katsokaapa musiikkihuoneeseen ja sanokaa, mitä pidätte siitä! Minä annan sille Andersenin sadun mukaan nimen "Viuluniekka vain". Miksi te sitä sanoisitte?

Puhuessaan hän lennätti pariovet selälleen, ja niiden takana seisoi kirkaskasvoinen nuori mies viulu kädessään. Huudettiin: "Nat, Nat" ja kaikki nousivat paikoiltaan. Mutta ensimmäisenä hänen luokseen ennätti Daisy, joka tyystin unohti tavanomaisen pidättyväisyytensä ja kiepsahti Natin kaulaan nyyhkyttäen hämmästyksestä ja ilosta. Tuo itkuinen ja hellä syleily selvitti kaiken, sillä vaikka Meg riensi irrottamaan tytärtään, hänen tarkoituksenaan oli vain siirtyä itse tämän sijalle. Demi pudisti Natin kättä veljellisen lämpimästi ja Josie tanssi heidän ympärillään kuin Macbethin kolme noita-akkaa yhtenä hahmona ja joikui synkästi:

-- Livertelijä olit sä. Toista viulua soitat nyt. Ensimmäistä soittaa saat. Hei, hei, hei!

Kaikki purskahtivat nauramaan ja tunnelma muuttui heti iloiseksi ja meluisaksi. Sitten alkoi tavallinen kysymysten ja vastausten tykkituli, jota pidettiin ripeästi yllä; pojat ihailivat Natin vaaleaa partaa ja ulkomaalaista vaatetusta ja tytöt hänen sievistynyttä ulkomuotoaan, sillä hän oli punakka hyvästä englantilaisesta pihvistä ja oluesta ja raikas kuin merituuli, joka hänet oli puhaltanut hyvää kyytiä kotiin.

Kaikki tahtoivat tietysti kuulla hänen soittavan, ja hän näytti mielellään heille kykyään. Kun viulu -- inhimillisin kaikista instrumenteista -- oli laulanut kauniin sarjan sanattomia lauluja, Nat kysyi vanhoja ystäviään katsellen:

-- Saanko soittaa nyt kappaleen, jonka te kaikki muistatte, vaikka ette pidä siitä yhtä paljon kuin minä.

Hän soitti saman katusävelen, jonka oli soittanut heille ensimmäisenä iltanaan Plumfieldissa. He muistivat sen ja yhtyivät laulun surumielisiin kertosäkeisiin:

"Suru sydämeni täyttää, valitan ja kärsin vain. Vanhat mielessä on seudut, soisin olla kotonain."

-- Nyt on taas parempi olla, sanoi Jo, kun he kaikki marssivat mäkeä alas. -- Jotkut meidän pojistamme ovat epäonnistuneet, mutta Nat ilmeisesti menestyy, ja kärsivällisestä Daisysta tulee vihdoinkin onnellinen tyttö. Natin menestys on sinun ansiotasi, Fritz. Onnittelen sydämestäni.

-- Me voimme vain kylvää siemenen ja luottaa siihen, että se lankeaa hyvään maahan. Minä ehkä istutin, mutta sinä vartioit etteivät taivaan linnut syöneet siementä, ja Laurie piti huolen kastelusta. Siksi saamme jakaa sadon keskenämme ja olla tyytyväisiä vähäänkin, rakkaimpani.

-- Danin kohdalla siemen taisi pudota hyvin karuun maahan. Mutta en hämmästyisi vaikka hän menestyisi paremmin kuin toiset, sillä katuva syntinen tuottaa enemmän iloa kuin kymmenen vanhurskasta, vastasi Jo unohtamatta mustaa lammastaan, vaikka koko lauma valkoisia asteli iloisesti hänen edellään.

LOPPUSANA

Väsyneellä kertojalla on suuri kiusaus lopettaa tarinansa maanjäristykseen, joka nieli Plumfieldin ympäristöineen päivineen niin syvälle maan poveen, ettei kukaan koskaan löytäisi siitä jälkeäkään. Mutta moinen melodramaattinen loppu saattaisi järkyttää ystävällisiä lukijoita, siksi hillitsen itseni ja vastaan todennäköiseen kysymykseen: "Mitä heistä lopulta tuli?" toteamalla lyhyesti, että kaikki avioliitot onnistuivat.

Pojat menestyivät kukin kutsumuksessaan, samoin tytöt, sillä Bess ja Josie saavuttivat kunniaa taiteilijoina ja löysivät aikaa myöten itselleen hyvän elämäntoverin. Nan jäi naimattomaksi, hän oli ahkera, reipas ja itsenäinen nainen ja pyhitti elämänsä kärsiville sisarilleen ja heidän lapsilleen löytäen tässä todella naisellisessa työssä pysyvän onnensa.

Dan ei mennyt koskaan naimisiin, vaan eli valitun kansansa keskuudessa urheata ja hyödyllistä elämää, kunnes hänet ammuttiin puolustustaistelussa ja hän sai vihdoin nukkua rakastamansa vihreän luonnon helmaan, kultainen hiuskiehkura rinnallaan ja kasvoillaan hymy, joka näytti kertovan, että Aslaugan ritari oli suorittanut viimeisen taistelunsa ja oli turvassa.

Pumpusta tuli raatimies ja hän kuoli äkkiä halvaukseen erään julkisen juhla-aterian jälkeen. Doll oli hieno seurapiirileijona, kunnes tuhlasi rahansa loppuun, jolloin hän sai lahjojensa mukaisen toimen räätälinliikkeessä. Demistä tuli kustannusliikkeen osakas ja hän sai eläessään nähdä nimensä liikekilvessä. Ja Rob oli professorina Laurencen jatko-opistossa.

Mutta Ted jätti heidät kaikki varjoon, sillä hänestä tuli lahjakas ja kuuluisa pappi hämmästyneen äitinsä suureksi iloksi. Kun nyt on koetettu tyydyttää kaikkia: on monta avioliittoa, vain muutama kuolemantapaus ja niin runsaasti elämäniloa kuin asioiden luonteva järjestys suinkin sallii, niin vaietkoon soitto, sammukoot valot ja laskeutukoon esirippu Marchin perheen eteen ikuisiksi ajoiksi.