Part 15

Ja vankilan pimeys näytti taas luovan varjon Danin kasvoille. Jo kauhistui nähdessään häivähdyksen siitä helvetistä, jonka halki Dan oli kulkenut. Hän sanoi reippaasti:

-- Ei suinkaan mennyttä. Sinä olet oppinut pitämään elämääsi suuremmassa arvossa ja käyttämään sitä paremmin. Tuo vuosi voi osoittautua kaikista vuosistasi hyödyllisimmäksi. Koeta ajatella niin ja aloita uudestaan! Me autamme sinua ja luotamme sinuun entistä lujemmin. Teemme kaikki niin ja jatkamme yhdessä taistelua.

-- Entistä Dania minusta ei koskaan enää tule. Tunnen itseni kuusikymmenvuotiaaksi. Antakaa minun jäädä tänne, kunnes pääsen pystyyn. Sitten korjaan luuni enkä vaivaa teitä enää, Dan sanoi masentuneena.

-- Sinulla on heikko ja nöyrä sydän. Se on hyvä. Vähitellen pääset työhösi intiaanien pariin. Siellä tarvitset entistä tarmoasi, mutta myös niitä ominaisuuksia, jotka nyt olet oppinut: kärsivällisyyttä, malttia ja viisautta. Kerro minulle vielä siitä papista ja Mary Masonista ja naisesta, jonka sanat auttoivat sinua. Tahdon kuulla tarkkaan tarinasi.

Jon myötätunto vaikutti Daniin. Hän tuli hilpeämmäksi ja purki kaiken, mikä koski tuota katkeraa vuotta. Hän tunsi olonsa helpommaksi, kun oli saanut keventää kuormaa.

21

ASLAUGAN RITARI

Professori ja Laurie saivat siis kuulla Danin vaiheet, mutta puhuessaan pojan kanssa he eivät viitanneet siihen sanallakaan, ystävälliset katseet ja kädenpuristukset sen sijaan ilmaisivat myötätuntoa ja ymmärtämystä. Laurie ryhtyi heti toimimaan. Hän muokkasi vaikutusvaltaisten henkilöiden keskuudessa maaperää Danin pyrkimyksille ja pani liikkeelle laajan koneiston, joka tarvitsee paljon voitelua ennen kuin voidaan ryhtyä mihinkään, mikä koskee maan hallitusta. Herra Bhaer piti puolestaan huolta siitä, että Danin ajatuksilla oli askartelua, ja auttoi häntä ymmärtämään omaa itseään.

Pojat ajeluttivat Dania ja huvittivat häntä kujeillaan. Ja naiset hoitivat ja hemmottelivat toipilasta niin, että hän oli kuin uskollisen orjalauman ympäröimä sulttaani.

Dan kapinoi lääkärin antamaa liikkumiskieltoa vastaan. Tarvittiin Jon koko vaikutusvalta ja tyttöjen kekseliäisyys pidättämään häntä vuoteessa siihen asti, että venähtänyt selkä ja haavoittunut pää olivat parantuneet. Daisy oli hänen keittäjänsä. Nan piti huolta lääkkeistä. Josie luki ääneen lyhentääkseen hänen pitkiä toimettomia tuntejaan, ja Bess toi hänen nähtäväkseen kaikki piirustuksensa ja pystytti Danin erikoistoivomuksesta muovailupöytänsä hänen huoneeseensa.

Iltapäivät olivat Danista päivän hauskin osa. Jo saattoi viereisessä huoneessa työskennellessään nähdä kaikki kolme ystävystä ja nauttia heidän reippaasta seurustelustaan. Tytöt pitivät potilaan viihdyttämistä kunnia-asianaan ja olivat mielissään onnistumisestaan. He seurasivat naisenvaistollaan Danin mielialoja. Kun hän oli hyvällä tuulella, huoneessa kaikui nauru ja meteli. Hänen ollessaan allapäin tytöt lukivat tai puuhailivat vaiteliaina, kunnes potilas reipastui. Ja kun hänellä oli tuskia, he leijailivat sohvan ympärillä kuin kaksi enkeliä, kuten Dan sanoi.

Dan kutsui Josieta usein pikku äidiksi, mutta Bess oli aina prinsessa. Hän suhtautui serkuksiin hyvin eri tavalla. Välistä hän hermostui Josiehen, kun tyttö hosui ja hälisi ja piti mielellään äidillisiä nuhdesaarnoja Danin rikkoessa määräyksiä. Tytöstä oli näet niin hauskaa komennella edes yhtä luomakunnan herraa, että hän olisi hallinnut valtikalla, jos mies vain olisi siihen alistunut. Bessille Dan ei koskaan näyttänyt kärsimättömyyttä tai väsymystä, vaan totteli hänen jokaista sanaansa, ponnisteli näyttääkseen reippaalta hänen läsnäollessaan ja oli loputtoman innostunut hänen puuhistaan.

Näinä aikoina Jo oli pyörremyrskyn partaalla, sillä hänen kirjansa valmistuminen oli lykkäytynyt viimeaikaisten kotitapahtumien vuoksi. Kun Jo istui pöytänsä ääressä papereitaan järjestellen tai hypisteli mietteissään kynäänsä innoitusta odottaen, hän unohti usein mielikuvitussankarinsa ja jäi tutkimaan edessään olevia eläviä malleja. Näin hänelle paljastui katseista, sanoista ja liikkeistä pieni romanssi, jota kukaan muu ei aavistanutkaan.

Huoneiden välinen väliverho oli tavallisesti vedetty syrjään, niin että hän saattoi nähdä sivuikkunan ääressä olevan ryhmän -- Bessin muovailupöytänsä ääressä, Josien kirja kädessään ja heidän välissään leposohvalla Danin yllään Laurien lahjoittama kirjava itämainen viitta; hän käytti sitä tyttöjen mieliksi, vaikka piti paljon enemmän vanhasta nutusta, jossa "ei ollut kirottua häntää kiusaamassa". Danin kasvot olivat Jon huoneeseen päin, mutta hän ei näyttänyt tätä koskaan huomaavan, sillä hänen silmissään oli vain hoikka neitonen, jonka sirot kädet näppärästi muovasivat savea. Josie kiikkui hurjasti pienessä tuolissa vuoteen pääpuolen kohdalla, ja hänen tytönäänensä sorisi yhtä mittaa, ellei huoneessa keskusteltu kirjasta tai Bessin muovailemasta puhvelinpäästä.

Danin silmät, jotka näyttivät laihoissa ja kalpeissa kasvoissa entistä suuremmilta ja mustemmilta, katsoivat kiinteästi samaa kohdetta. Niiden ilme alkoi kiinnostaa Jota ja hän rupesi seuraamaan sen vaihteluita. Dan ei ilmeisesti kuunnellut kertomusta, sillä häneltä jäi usein nauramatta tai huudahtamatta hullunkurisissa ja yllättävissä kohdissa. Joskus hänen silmänsä olivat herkät ja unelmoivat -- onneksi kumpikaan tyttö ei huomannut tuota vaarallista ilmettä, sillä heidän puhuessaan se katosi --, joskus katse oli innokas ja kiihkeä, mutta yleensä synkkä ja surullinen, ikään kuin nuo silmät olisivat etsineet vankeudesta tietä kiellettyyn valoon tai iloon. Tämä ilme toistui niin usein, että se jo huolestutti Jota ja hänen teki mieli kysyä, mikä katkera muisto himmensi noita hiljaisia hetkiä.

Hän ymmärsi, että rikos painoi yhä Danin mieltä. Mutta miksi varjon piti synkistää juuri niitä hetkiä, jotka Dan vietti näiden viattomien ja ystävällisten tyttöjen seurassa? He eivät näyttäneet sitä koskaan huomaavan, ja heidän katsahtaessaan Daniin tai sanoessaan jotakin vastaukseksi välähti hymy kuin päivänpilkahdus pilvistä. Jo teki edelleen havaintojaan, kunnes muuan sattuma vahvisti hänen arvelunsa.

Josien piti eräänä päivänä mennä asioille, ja Bess tarjoutui työhönsä kyllästyneenä lukemaan, mikäli Dan halusi.

-- Sehän hauskaa. Minä kuuntelen sinun lukemistasi mieluummin kuin Josien. Hän laskettelee liian nopeasti, niin että minun tyhmä pääni menee sekaisin ja sitä alkaa särkeä. Älä sano sitä hänelle, Josie on hyvin kiltti, kun viitsii istua täällä huvittamassa minunlaistani mörköä.

Dan hymyili kun Bess meni pöydän ääreen hakemaan uutta kirjaa, sillä edellinen oli luettu loppuun.

-- Et sinä mikään mörkö ole, sinä olet hyvä ja kärsivällinen. Tuntuu varmaan kauhealta olla vuoteen vankina, kun on aina ollut vapaa.

Jollei Bess olisi parhaillaan tutkinut kirjojen nimiä, hän olisi nähnyt Danin kyyristyvän kuin iskusta. Mutta toiset silmät näkivät sen ja ymmärsivät, että hänen olisi tehnyt mieli ponkaista pystyyn ja rynnätä kukkulalle juoksemaan pitkän kierroksen, niin kuin hän oli tehnyt ennen aina, kun vapauden kaipuu kävi sietämättömäksi.

Äkillisestä mielijohteesta Jo otti ompelukorinsa ja meni naapuriensa seuraan. Hän tunsi että ukkosenjohdatin oli tarpeen, sillä Dan oli kuin musta sähköinen pilvi.

-- Mitähän luettaisiin, täti? Sinähän tunnet Danin maun. Jotain rauhallista, hauskaa ja lyhyttä. Josie palaa pian, Bess sanoi käännellen yhä pöydällä olevia kirjoja.

Ennen kuin Jo ehti vastata, Dan otti pienen kuluneen kirjan päänalusensa alta ja sanoi ojentaen sen Bessille:

-- Lue tästä kolmas kertomus. Se on lyhyt ja kaunis -- minä pidän siitä.

Kirja aukeni oikeasta paikasta, aivan kuin kolmatta kertomusta olisi luettu usein, ja Bess hymyili nähdessään nimen.

-- Hyvänen aika, Dan! En olisi uskonut sinun välittävän tästä romanttisesta saksalaisesta sadusta. Muistaakseni se on aivan tihkuvan tunteellinen.

-- Niin. Minä olen elämässäni lukenut hyvin vähän ja pidän eniten aivan yksinkertaisista tarinoista. Aikoinaan minulla ei ole ollut mitään muuta lukemista kuin tämä kirja. Taidan osata sen ulkoa kannesta kanteen, mutta en koskaan kyllästy sen miekkailijoihin ja taisteluihin ja enkeleihin ja suloisiin naisiin. Kunhan luet 'Aslaugan ritarin', saa nähdä, etkö sinäkin pidä siitä. Edvald oli suurenmoinen, ja kultatukkainen henki tuo aina mieleeni sinut.

Danin puhuessa Jo asettui istumaan niin, että näki hänen kasvonsa peilistä. Bess istahti isoon tuoliin Danin viereen ja rupesi sitomaan tiukempaan niskassaan riippuvaa paksua pehmeää kiharakimppua.

-- Toivottavasti Aslaugalla ei ollut yhtä hankala tukka kuin minulla. Odota vähän, olen kohta valmis.

-- Älä solmi sitä, anna sen riippua. Se kiiltää kauniisti juuri noin. Se lepuuttaa sinun päätäsikin ja sopii hyvin kertomukseen, Kähäräpää. Dan pyysi käyttäen lapsuudenaikaista nimeä ja oli itse poikamaisemman näköinen kuin moneen päivään.

Bess naurahti, pudisti kauniin tukkansa levälleen ja alkoi lukea hyvillään, että sai piilottaa kasvonsa, sillä hän kainosteli kohteliaisuuksia, lausuipa niitä kuka hyvänsä. Dan kuunteli tarkkaavaisena ja Jo, jonka silmät tuon tuostakin siirtyivät neulasta peiliin, saattoi päätään kääntämättä nähdä, kuinka mies nautti joka sanasta, aivan kuin niissä olisi ollut enemmän sisällystä hänelle kuin muille kuulijoille. Hänen kasvonsa kävivät valoisiksi, hänen ilmeensä muuttui niin kuin aina, kun jokin rohkea tai kaunis innoitti häntä. Luettiin Fouquen kertomusta ritari Frodasta ja Sigurdin kauniista tyttärestä, joka ilmestyi vaaleahiuksisena henkiolentona rakastetulleen riemun hetkinä ja johti hänet urotekoihin, uhrauksiin ja kieltäymykseen.

Olisi luullut, että mikä tahansa kirjan muista tarinoista olisi miellyttänyt Dania enemmän kuin tämä, ja Jo ihmetteli, että Dan ylipäänsä löysi noiden romanttisten kuvien alta tarinan perusajatuksen. Mutta hän tiesi, että Danissa oli aina piillyt syvällä rosoisen kuoren kätköissä tunteikkuutta ja hellämielisyyttä. Kärsimykset olivat teljenneet hänen tunteensa, mutta nyt myötätunnon lämmittäessä nälkäinen sydän alkoi kaivata sitä ravintoa, jota siltä oli aina puuttunut. Tämän kaiken Jo saattoi lukea hänen ilmeikkäistä kasvoistaan. Dan kaipasi kauneutta, rauhaa ja onnea ja näki sitä kaikkea silmiensä edessä olevassa tytössä.

Tajutessaan tämän Jo säikähti, sillä hän tiesi, kuinka toivoton Danin haave oli. Bessin täydellinen häiriintymättömyys osoitti, ettei tytöllä ollut aavistustakaan asiasta. Mutta kuinka kauan kestäisi, ennen kun paljon puhuva katse paljastaisi totuuden? Minkä pettymyksen Dan silloin kokisi ja kuinka kauhistunut olisikaan Bess, tuo viileä ja ylhäinen kuin marmori.

-- Elämä tulee käymään raskaaksi poikaraukalle! Kuinka voin tuhota häneltä tuon unelman? Kun saan omat poikani onnellisesti sijoitetuksi, se riittää, sillä tämmöisistä asioista sydän pakahtuu, mietti Jo ommellen Teddyn takin hihaan vuorin erehdyksessä nurinpäin. Kertomus oli pian lopussa, ja kun Bess heilautti hiuksensa taaksepäin, Dan kysyi innoissaan kuin poikanen:

-- Etkö pitänyt siitä?

-- Se on hyvin kaunis ja ymmärrän, mitä se tarkoittaa, mutta olen aina pitänyt enemmän Undinesta.

-- Tietysti, se sopiikin sinulle -- liljoja ja helmiä ja sydämiä ja ja raikasta vettä. Sintram oli ennen minusta paras, mutta ihastuin tähän ollessani -- hm -- kerran pahassa pälkähässä. Minusta tämä on rohkaiseva, sillä siinä oli tavallaan henkinen tarkoitus, ymmärrätkö?

Bessin siniset silmät revähtivät ihmettelystä selälleen, kun hän huomasi, että Dan harrasti 'henkistä', mutta hän nyökkäsi sitten ja sanoi:

-- Muutamat pikku laulut olivat herttaisia ja niihin pitäisi saada sävel.

Dan naurahti: -- Lauloin viimeistä niistä omalla sävelelläni joskus auringon laskiessa:

Taivaan lauluja kuunnellen, silmäsi selkeät suunnaten puoleen loistehen kirkkahan, siunattu ritari Aslaugan!

-- Aslaugan ritarihan minä olinkin, hän jatkoi kuiskaten ja vilkaisi seinällä tanssivaan valoläikkään. -- Mutta vähät siitä. Lue minulle lehteä! Päähäni sattunut isku teki minut ihan hulluksi.

Dan puhui lempeällä äänellä, mutta valo oli hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän heittelehti levottomasti niin kuin silkkityynyt olisivat olleet täynnä piikkejä. Huomatessaan Danin mielialan muuttuneen Bess laski rauhallisesti kirjan kädestään, tarttui sanomalehteen ja silmäili palstoja löytääkseen jotakin Danille sopivaa.

-- Sinä et välitä rahamarkkinoista etkä musiikkiuutisista. Tässä on murha. Sellaiset uutiset olivat sinusta ennen jännittäviä. Luenko sen? Mies tappaa toisen...

-- Älä lue!

Jo vavahti eikä uskaltanut vähään aikaan katsoa peiliin. Kun hän jälleen vilkaisi siihen, Dan makasi liikkumatta käsi silmillään, ja Bess luki kaikessa rauhassa taideuutisia, vaikka nuo korvat eivät kuulleet sanaakaan. Tuntien itsensä varkaaksi, joka oli siepannut jotakin hyvin arvokasta, Jo pujahti työhuoneeseensa, ja kohta Bess tuli hänen perässään kertoen, että Dan nukkui sikeästi.

Äiti Bhaer lähetti Bessin kotiin ja päätti järjestää, ettei tämä tulisi liian usein sairaan luokse. Tytön mentyä hän mietti pitkään asioita katsellen ikkunasta auringonlaskun kajoa. Sitten hän kuuli Danin äännähtävän ja mentyään vuoteen luo, huomasi tämän nukahtaneen tekounesta todelliseen syvään lepoon. Dan makasi raskaasti hengittäen toinen käsi nyrkkiin puristettuna leveällä rinnalla.

Jo istahti hänen viereensä miettimään, miten selviäisi tästä sotkusta. Samassa Danin käsi luiskahti alas ja vetäisi poikki langan, joka oli hänen kaulansa ympärillä. Lattialle putosi pieni kotelo.

Jo nosti esineen maasta ja katseli sitä tuumien, mitä arvokasta se mahtoi sisältää, sillä kotelo oli intiaanien työtä ja katkennut lanka oli punottu hyvänhajuisesta heinästä.

-- En totisesti halua enää urkkia poikaraukan salaisuuksia. Korjaan nauhan ja panen huomaamatta talismaanin paikoilleen. Silloin kotelosta putosi paperipala. Se oli kotelon mukaisesti leikattu valokuva. Hetken Jo oli siinä uskossa, että kuva oli hänen omansa, sillä kaikilla Plumfieldin pojilla oli sellainen, mutta kun ohut päällyspaperi kääntyi syrjään, hän näki kuvan, jonka Demi oli ottanut Bessistä kerran onnellisena kesäpäivänä. Kumartuessaan huokaisten panemaan koteloa takaisin Danin povelle hän huomasi, että poika katseli häntä kasvoillaan omituinen ilme.

-- Kätesi luiskahti. Pudotit kotelon ja aioin panna sen takaisin, Jo selitti kuin pahanteosta tavattu lapsi.

-- Näitkö sinä kuvan?

-- Näin.

-- Ja tiedät mikä hullu minä olen?

-- Tiedän, Dan, ja olen pahoillani...

-- Älä yhtään surkuttele! Ei minua mikään vaivaa. Hyvä että tiedät sen, vaikka en koskaan aikonut kertoa sitä. Tietenkin se on vain minun hulluja kuvitelmiani, jotka eivät voi koskaan toteutua. En ole ikinä ajatellutkaan sen toteutuvan. Hyvä Jumala, tiedän hyvin, ettei tuo pieni enkeli voi olla minulle kuin kaunis ja suloinen unelma.

Tyyni alistuminen liikutti Jo-rouvaa enemmän kuin kiihkeinkään mielenpurkaus, mutta hän ei voinut muuta kuin sanoa myötätuntoisena:

-- Se tuntuu kovalta, ystäväni, mutta asialle ei kai voi mitään. Sinä olet kyllin viisas ja rohkea ymmärtääksesi sen, ja annat salaisuuden jäädä meidän väliseksemme.

-- Vannon sen. Ei ainoatakaan sanaa tai silmäystä, jos vain minun tahdostani riippuu. Kukaan ei aavista asiaa, ja kun en kerran vaivaa enkä häiritse ketään, niin voiko siinä olla mitään pahaa, että pidän tämän kuvan ja lohdutan itseäni haaveella, joka pelasti järkeni siinä kirotussa paikassa.

Dan näytti kärsimättömältä ja piilotti kotelon ikään kuin joku olisi tahtonut riistää sen häneltä. Jo sanoi tyynesti:

-- Pidä ja kerro minulle siitä haaveesta. Kun kerran satuin kompastumaan salaisuuteesi, haluaisin kuulla miten se syntyi ja voinko keventää sen kantamista.

-- Sinä naurat, mutta vähät siitä. Ainahan sinä olet päässyt perille meidän salaisuuksistamme ja aina olet myös auttanut meitä eteenpäin. No niin, minä en ole koskaan välittänyt paljon kirjoista, senhän tiedät. Mutta siellä kaukana, kun paholainen kiusasi minua, minun piti tehdä jotakin, etten tulisi hulluksi. Ja silloin luin niitä kahta kirjaa, jotka olen saanut sinulta. Raamattua en ymmärtänyt, ennen kuin se vanha mies opetti minua. Mutta tämä toinen todella lohdutti. Pidin kaikista sen tarinoista, mutta varsinkin Sintramista. Katso kuinka paljon sitä on luettu! Sitten pääsin Aslaugaan ja se tavallaan sopi toiseen elämäni onnelliseen kohtaan, viime kesään -- täällä.

Dan vaikeni, sillä sanat tyrehtyivät hänen huulilleen. Sitten hän jatkoi syvään hengittäen aivan kuin olisi ollut vaikea pukea sanoiksi pientä rakkaustarinaa, jonka hän oli kutonut kokoon tytöstä, kuvasta ja lastensadusta siinä pimeässä paikassa, joka oli hänelle yhtä kauhistuttava kuin Dantelle helvetti.

-- En saanut unta ja jotakin minun oli pakko ajatella. Siksi kuvittelin, että olin Folko ja näin Aslaugan hiukset vartijan lyhdyn hohteessa ja ilta-auringon tai aamuruskon kurkistaessa sisään. Minun koppini oli korkea. Saatoin nähdä palasen taivasta; joskus näin siinä tähden ja se tuntui melkein yhtä hyvältä kuin ihmisen kasvot. Tuo sininen läiskä oli minulle kallisarvoinen, ja kun valkoinen pilvi joskus meni ohitse, se oli kauneinta maailmassa. Kai minä olin melkein hullu, mutta nuo ajatukset ja asiat auttoivat minua kestämään, ja siksi ne ovat minulle niin vakavan tosia, etten voi luopua niistä. Hohtava pää, valkoinen puku, tähtisilmät ja suloinen tyyni olemus, joka on yhtä paljon minua korkeammalla kuin taivaan kuu. Älä riistä niitä minulta! Se on vain haave, mutta miehen täytyy rakastaa, ja on parempi, että rakastan hänen laistaan henkiolentoa kuin jotakin sellaista tyttöä, joka välittäisi minusta.

Äänen tyyni epätoivo viilsi Jon sydäntä. Kuitenkin Dan oli oikeassa: tämä onneton rakkaus saattoi kohottaa ja puhdistaa häntä.

-- Niin, Dan, jos tämä viaton haave auttaa ja lohduttaa sinua, säilytä se siihen asti, kun eteesi tulee todellisempi rakkaus, jolla on edellytyksiä elää ja tehdä sinut onnelliseksi. Jospa vain voisin antaa sinulle toivoa, mutta me tiedämme kumpikin, että tuo lapsi on isänsä silmäterä ja äitinsä ylpeys ja ettei heidän mielestään kukaan mies ikinä ole hänen arvoisensa. Anna Bessin pysyä ylhäisenä, kirkkaana tähtenä, joka saa sinut uskomaan taivaaseen.

Silloin Jo murtui, oli julmaa riistää se heikko toive, joka näkyi Danin katseessa. Mutta hänen sydämellinen osanottonsa lohdutti, ja Danin ääni osoitti, kuinka rehellisesti hän pyrki luopumaan kaikesta, paitsi sen onnen varjosta, joka jollekin toiselle olisi saattanut olla onnellista todellisuutta.

He keskustelivat pitkään ja vakavasti hämärässä, ja uusi salaisuus liitti heidät vielä kiinteämmin toisiinsa kuin aikaisempi. Kun he vihdoin nousivat kellon kilinän kutsumina, oli häikäisevä iltarusko kadonnut ja talvisella taivaalla tuikki tähti, suuri, lempeä ja kirkas. Jo seisoi hetken ikkunan edessä ennen kuin laski verhon alas ja sanoi reippaasti:

-- Tule katsomaan, kuinka kaunis iltatähti on. Sinähän rakastat sitä.

Ja Danin seisoessa hänen takanaan hoikkana ja kalpeana, entisensä haamuna, hän lisäsi lempeästi:

-- Ja muista, rakas ystävä, jollet saakaan suloista tyttöä, niin vanha ystäväsi on aina täällä, hän rakastaa sinua, luottaa sinuun ja rukoilee puolestasi.

Tällä kertaa Jo ei pettynyt. Jos hän olisi pyytänyt palkkaa monista huolistaan ja vaivoistaan, nyt hän sen sai, kun Danin käsivarsi kietoutui hänen ympärilleen ja poika sanoi kiitollisena:

-- Sitä minä en koskaan unohda. Sillä sinä olet ollut pelastamassa sieluani ja olet saanut minut katsomaan korkeuksiin ja pyytämään Jumalan siunausta.

22

VIIMEINEN NÄYTÖS

-- Totisesti, tuntuu kuin eläisin ruutikellarissa, koskaan ei tiedä, mikä tynnyri seuraavaksi räjähtää ja lennättää minut ilmaan, Jo mietti seuraavana päivänä laahustaessaan Parnassoon. Hän oli menossa vihjaisemaan sisarelleen, että oli ehkä parasta palauttaa viehättävä sairaanhoitaja marmorijumalien luo, ennen kuin haavoittunut sankari saisi lisää vammoja. Hän ei paljastanut salaisuutta, mutta pelkkä vihjaus riitti, sillä Amy vartioi tytärtään kuin kallista jalokiveä ja keksi heti yksinkertaisen varokeinon. Laurie oli menossa Washingtoniin Danin asioissa ja otti mielellään perheen mukaansa, kun sitä sivumennen ehdotettiin. Juoni onnistui erinomaisesti, ja Jo palasi kotiin tuntien itsensä pahemmaksi petturiksi kuin koskaan.

Hän odotti räjähdystä. Mutta Dan suhtautui uutiseen tyynesti, näki selvästi, että hän ei toivonut mitään. Ja Amy oli varma, että hänen sisarensa oli erehtynyt. Mutta jos hän olisi nähnyt Danin kasvot, kun Bess tuli sanomaan hyvästi, hänen äidinsilmänsä olisivat auenneet. Jo vapisi pelosta, että Dan paljastaisi tunteensa, mutta tämä oli kovassa koulussa oppinut hillitsemään itsensä ja olisi selvinnyt ankarasta hetkestä loistavasti, jollei tyttö olisi lapsellisessa ystävällisyydessään pannut häntä liian kovalle koetukselle. Kun hän tarttui Bessin käsiin ja sanoi sydämellisesti: "Hyvästi, prinsessa! Jollemme enää tapaa, niin muista joskus vanhaa ystävääsi Dania", Bess vastasi tavallista lämpimämmin:

-- Kuinka voisinkaan olla muistamatta, kun me kaikki olemme niin ylpeitä sinusta? Jumala siunatkoon sinun työtäsi ja tuokoon sinut terveenä kotiin takaisin!

Danin mieleen kohosi niin elävästi kaikki se, minkä hän menettäisi, ettei hän voinut vastustaa haluaan ottaa vaaleata päätä käsiensä väliin ja suudella sitä.

-- Hyvästi! hän sanoi ääni värähtäen ja ryntäsi huoneeseensa, ja se tuntui hänestä uudelta vankikopilta, johon ei näkynyt kaistalettakaan taivaan sineä.

Tämä hellyyden puuska ja äkkilähtö saivat Bessin hämmästymään, sillä hän tajusi vaistomaisesti, että suudelmassa oli jotakin ennen tuntematonta, ja hän katsoi Danin jälkeen punastuen ja huolekkaana. Jo huomasi sen, ja torjuakseen kysymyksen hän kiirehti jo etukäteen vastaamaan:

-- Anna hänelle anteeksi, Bess. Danilla on ollut paljon vaikeuksia, ja siksi hän heltyy erotessaan vanhoista ystävistä. Ties vaikkei hän enää tulisi takaisin siitä levottomasta maailmasta, minne hän on menossa.

-- Tarkoitatko tuota putoamista ja kuoleman vaaraa? Bess kysyi viattomasti.

-- En, kultaseni. Suurempia vaikeuksia kuin ne. Mutta en voi kertoa sinulle enempää -- paitsi että hän on selvinnyt siitä urheasti. Siksi sinun tulee luottaa häneen ja kunnioittaa häntä niin kuin minäkin.

-- Hän on siis menettänyt rakastettunsa. Dan parka. Meidän täytyy olla hänelle oikein ystävällisiä.

Bess ei udellut sen enempää, vaan näytti tyytyvän omaan ratkaisuunsa -- ja sehän olikin oikea. Jo vahvisti sen nyökäten, ja tyttö lähti siinä uskossa, että sydänsuru ja pettymys olivat saaneet Danissa aikaan sen muutoksen, jonka kaikki huomasivat.

Mutta Tediä oli vaikeampi tyydyttää, ja tavaton salaperäisyys kiihdytti hänet aivan äärimmilleen. Äiti oli kieltänyt häntä vaivaamasta Dania kyselyillä. Mutta kuultuaan Danin pian lähtevän Ted päätti hankkia selvät ja tyydyttävät tiedot hänen seikkailuistaan, joiden täytyi kuumehoureista päätellen olla jännittäviä. Niinpä eräänä päivänä kun väylä oli selvä, Ted tarjoutui viihdyttämään potilasta.

-- Hei, kuule. Jos et halua minun lukevan, niin kerro sinä sen sijaan koko se Kansasin juttu, maatilasotkut ja muut. Montanasta minä tiedänkin kaiken, mutta sinä unohdat aina sen aikaisemman vaiheen. Ted sanoi tämän niin yllättäen, että Danin oli pakko irrottautua synkistä mietteistään.

-- Ei, en minä unohda, mutta siinä ei ole mitään mielenkiintoista muille kuin minulle. Minä luovuin maatilahankkeesta, hän sanoi hitaasti.

-- Miksi?

-- Ryhtyäkseni muuhun.

-- Mihin?

-- No niin, harjantekoon muun muassa.

-- Älä pilaile. Puhu totta!

-- Ihan totta, minä tein harjoja.

-- Mitä varten?

-- Pysyäkseni erilläni pahanteosta, niin, ainakin siitä syystä.

-- Vai niin. Sinä olet kyllä kumma kaveri, ja tuo on kummallisinta mitä olet tehnyt, Ted huudahti hiukan pettyneenä. Mutta hän ei aikonut vielä antautua, vaan aloitti uudestaan:

-- Mistä pahanteosta, Dan?

-- Älä välitä siitä. Ne ovat aikamiesten asioita.

-- Mutta minä haluaisin tietää, koska olen sinun toverisi ja pidän sinusta mahdottomasti. Anna tulla vain, kerro pois koko juttu. Seikkailut ovat jännittäviä. Minä olen vaiti kuin muuri, jollet tahdo muiden tietävän.