Part 14

-- Niinpä niin, pahus vie! Meidän poikien on pakko katsoa eteemme, tai te tytöt nappaatte kaikki palkinnot meidän nenämme edestä. Sinä olit suurenmoinen tänään, piti kuunnella joka sanaa, vaikka oli niin kuumakin, että olisin varmasti livistänyt, jos joku muu olisi esiintynyt, Doll koetti olla kohtelias ja osoitti todella liikuttavaa ihailua. Hänellä oli ollut niin kuuma, että kaulus oli pehmennyt, kihara tukka suoristunut ja hansikkaat menneet pilalle.

-- Opistossa on kyllä tilaa kaikille. Jos te vain jätätte meille kirjat, niin me luovutamme mielellämme teille pallopelit, soutamisen, tanssimisen ja hakkailun, jotka näyttävät teistä olevan pääasia, vastasi Alice suloisesti.

-- Nyt sinä olet julma! Ei aina voi ahertaa, ettekä te tytötkään näytä panevan pahaksenne noita viimeksi mainitsemiasi opiskelunhaaroja, sinkosi Doll.

-- Jotkut harrastavat kyllä niitä ensimmäisinä vuosinaan. Mutta myöhemmin lapsellisuudet jäävät. Älkää antako minun estää teitä lähtemästä Parnassoon, ja hymyillen Alice nyökkäsi hyvästiksi pojille, jotka katkerasti tunsivat olevansa vielä kovin nuoria ja kokemattomia.

-- Siitä sait, Doll. Parasta olla ryhtymättä suukopuun tuollaisten tyttölasten kanssa, sanoi Pumppu laahustaen tiehensä hiukan liian kylläisenä.

-- Olipas tyttö kirotun ivallinen! Eikä varmaan ole paljonkaan vanhempi kuin me. Tytöt kehittyvät aikaisemmin, mutta ei hänen silti olisi tarvinnut kohdella meitä kuin isoäiti, mutisi Doll tuntien uhranneensa karitsansa perin kiittämättömän Athenen alttarille.

-- Mennään hakemaan jotain syötävää. Minä olen väsynyt paljosta puhumisesta. Vanha Plock sai minut käsiinsä ja pani pääni pyörälle Kantilla ja Hegelillä ja muilla suuruuksilla.

-- Lupasin Dora Westille tanssittaa häntä vähän. Katsotaan missä hän on. Dora on mukava pikku otus ja hänelle riittää, kunhan pysytään tahdissa.

He löntystivät käsikoukkua tiehensä ja jättivät Alicen lukemaan nuotteja, niin kuin seuraelämä ei häntä ensinkään viehättäisi. Kun hän kumartui kääntämään lehteä, pianon takana seisova nuori mies näki avonaisen ruusun ja mykistyi onnesta. Hän tuijotti sitä hetken ja syöksyi sitten pianon viereen ennen kuin uusia kiusanhenkiä ilmestyisi.

-- Alice, ihan tottako, ymmärsitkö? Kuinka voin kiittää sinua, sammalsi Demi kumartuen muka katsomaan laulua, vaikka ei nähnyt ainoatakaan nuottia tai sanaa.

-- Ei, älä nyt! Me olemme vielä liian nuoria ja meidän täytyy odottaa. Mutta minä olen hyvin onnellinen, John!

Ties mitä olisi voinut tapahtua tämän kuiskauksen jälkeen, ellei Tom Bangs olisi hyökännyt Demin ja Alicen luo huomauttaen iloisesti:

-- Musiikkia, se on hyvä keksintö! Väki harvenee ja täällä tarvitaan jotain virkistystä. Korvissa ihan surisee se tieteellinen sekasotku, jota olen kuunnellut koko päivän. Laula tämä sievä skotlantilainen laulu, Alice.

Demi murjotti, mutta Tom ei sitä huomannut, ja Alice arveli, että laulu voisi kelvata vaikeasti kätkettävien tunteiden varaventtiiliksi. Hän istuutui pianon ääreen.

ODOTA VÄHÄN

On isä, äiti köyhiä, heikkoja kumpikin. He eivät sitä kestäisi, jos heidät jättäisin. On puute leivän, särpimen ja karja pikkuinen. Ei rakkahimmat jäädä voi. Siis varro hetkinen!

John tiesi Alicen laulavan hänelle ja antavan vastauksensa surumielisen balladin sanoilla. Hän ymmärsi tarkoituksen ja hymyili niin lämpimästi, että tyttö nousi heti laulun loputtua kuumuutta valittaen:

-- Niin, sinua väsyttää, eikä ihmekään. Tule ulos piristymään! Ja muina miehinä Demi saattoi Alicen tähtien tuikkeeseen Tomin jäädessä räpyttelemään silmiään aivan kuin hänen nenänsä edestä olisi lentänyt raketti.

-- Varjelkoon! Pastori teki tosikauppoja viime kesänä, vaikkei puhunut minulle mitään. Ja Tom lähti levittämään tietoa.

Mitä puutarhassa puheltiin, sitä ei koskaan saatu tarkkaan tietää, mutta Brooken perhe valvoi sinä iltana myöhään ja utelias silmä olisi voinut nähdä, kuinka Demi otti vastaan onnitteluja naisväeltä. Josie oli hyvin tärkeä ja väitti järjestäneensä koko jutun. Daisy iloitsi ja Meg oli niin mielissään, että Josien ja Demin mentyä rupesi puhumaan Daisylle Natista ja sanoi lopuksi:

-- Odota kunnes Nat tulee kotiin. Silloin sinäkin saat kantaa valkoisia ruusuja!

20

HENKI HENGESTÄ

Demin kihlauksesta kerrottiin vain omaisille, koska hänen avioliittonsa joka tapauksessa siirtyisi kauas tulevaisuuteen. Nuoret olivat niin onnellisia, että aika tuntui heistä pysähtyneen. Ja viikon kuluttua he erosivat -- Alice mennäkseen kotiin ja John ryhtyäkseen työhön uudella innolla.

Daisy iloitsi heidän onnestaan eikä koskaan väsynyt kuulemaan veljensä tulevaisuuden suunnitelmia. Ja kun hän nyt kulki talossa puuhakkaana ja laulellen, äiti tunsi, että alakuloisuuteen oli löytynyt oikea lääke. Meg hautoi yhä huolia ja epäilyksiä, mutta salasi ne taitavasti ja piti tarkasti silmällä Lontoosta tulevia kirjeitä. Jokin salaperäinen viesti oli näet lentänyt valtameren poikki ja Daisyn tyytyväisyys näytti kuvastuvan Natinkin nykyisessä hilpeässä mielialassa.

Läpäistyään näin Wertherin ikäkauden ja kokeiltuaan pikkuisen Faustia, johon näköjään kuului tutustuminen Mefistofeleeseen, Blocksburgiin ja Auerbachin viinikellariin, Nat tunsi olevansa Wilhelm Meister, joka palveli oppipoikana suuria elämän mestareita. Päästyään selville Natin pienistä synneistä ja vilpittömästä katumuksesta Daisy vain hymyili sille lemmen ja filosofian sekoitukselle, jota hänen kirjeensä uhosivat.

-- Sydän hänellä on paikallaan. Ja hänen päänsä selvenee pian, kun hän vain pääsee pois siitä tupakan, oluen ja filosofian katkusta, jossa nyt elää. Raikas meri-ilma puhaltaa pois kaikki hulluttelut, Jo sanoi iloissaan viuluniekkansa lupaavasta urasta. Natin kotiinpaluu oli hänen mielipahakseen lykkäytynyt kevääseen, mutta viivästys oli vain eduksi opinnoille.

Josie vietti kuukauden neiti Cameronin seurassa meren rannalla ja oli heittäytynyt niin innokkaasti opiskeluun, että hankki uutteruudellaan ja kärsivällisyydellään ystävyyssuhteen, josta hänelle oli paljon hyötyä tulevina vuosina. Sillä pikku Josien vaisto osui oikeaan. Marchien dramaattiset taipumukset puhkesivat hänessä vähitellen kukkaan, ja hänestä tuli kuuluisa ja suosittu näyttelijä.

Tom ja hänen Doransa kulkivat rauhallisesti kohti vihkialttaria. Isä Bangs pelkäsi niin kovasti, että hänen huikenteleva poikansa muuttaisi taas mieltään ja yrittäisi kolmatta ammattia, että hän antoi mielellään Tomin ankkuroitua mahdollisimman pian. Kaikesta päättäen Tomista tulisi äveriäs mies, sillä liikemiesuralla hän oli lahjakas.

-- Syksyllä menemme naimisiin ja asumme aluksi yhdessä isän kanssa. Johtaja vanhenee ja meidän on pidettävä hänestä huolta. Myöhemmin hankimme oman kodin.

Tämä oli heidän mieluisin puheenaiheensa ja sille hymyiltiin, sillä kaikista jotka Tommy Bangsin tunsivat, oli kerrassaan hullunkurista ajatella häntä perheenpäänä.

Näin hyvin olivat asiat; Jo arveli voittaneensa sen vuoden vaikeudet, kun eteen nousi uusi pulma. Pitkien väliaikojen jälkeen Danilta oli silloin tällöin tullut postikortti, osoitteena oli "M. Masonin luona". Tällä tavalla Danin oli mahdollista saada uutisia kotoa ja lähettää lyhyitä tiedonantoja. Viimeinen syyskuussa tullut kortti oli päivätty Montanassa ja kertoi lyhyesti:

'Vihdoinkin täällä, yritän taas kaivostyötä, vaikka en aio viipyä kauan. Kaikki hyvin. Luovuin maanviljelystuumasta. Kerron pian suunnitelmistani. Voin mainiosti, teen työtä ja olen _onnellinen_.

D.K.'

Jos vastaanottajat olisivat aavistaneet, mitä merkitsi paksu viiva onnellinen-sanan alla, niin postikortti olisi todella kertonut paljon.

Dan oli päässyt vankeudesta. Hän tapasi sattumalta erään vanhan ystävänsä, joka toimi kaivosmiesten työnvalvojana ja pelasti hänet pulasta. Dan viihtyi kaivosmiesten seurassa ja nautti sanomattomasti ruumiillisesta työstä oltuaan niin kauan suljettuna harjaverstaaseen. Hän tarttui mielellään hakkuun ja riehui kallion kimpussa kunnes väsyi. Mutta pian hän väsyikin, sillä vankeusvuosi oli jäytänyt hänen mainioita ruumiinvoimiaan. Hän ikävöi kotiin, mutta odotti viikon toisensa jälkeen saadakseen vankilan jäljet häviämään ja synkän ilmeen pois kasvoiltaan. Sinä aikana hän ystävystyi sekä päällystön että työmiesten kanssa. Ja kun kukaan ei tiennyt hänen vaiheitaan, hän saattoi aloittaa alusta, rohkeasti ja iloisesti mutta entistä nöyrempänä.

Eräänä lokakuun päivänä Jo oli kirjoituspöytänsä kimpussa perusteellisessa siivouspuuhassa. Sade litisi ulkona ja rauha vallitsi talossa. Löytäessään Danin postikortteja hän tuumi, mitä niille tekisi, ja pani ne sitten huolellisesti laatikkoon, jossa oli nimilappu "Poikien kirjeitä". Heittäessään yksitoista nimikirjoituspyyntöä paperikoriin hän sanoi:

-- Olisipa jo aika uuden kortin tulla, ellei hän pian ilmesty itse! Olen todella utelias tietämään, mitä Dan on tehnyt tänä aikana ja miten hän nykyään voi.

Tuskin tuntiakaan oli kulunut kun toivomus toteutui. Ted ryntäsi sisään toisessa kädessään sanomalehti, toisessa murtunut sateensuoja ja huohotti yhteen hengenvetoon:

-- Kaivos sortunut -- kaksikymmentä miestä sisällä -- kaikki pääsytiet tukossa -- vesi nousemassa -- Dan tiesi vanhan aukon -- pelasti heidät henkensä uhalla -- puolikuolleina -- kaikki sanomalehdet täynnä -- minä tiesin, että hän on sankari -- eläköön kunnon Dan!

-- Mitä? Missä? Milloin? Miksi? Älä siinä läähätä vaan anna minun lukea, komensi hänen äitinsä aivan suunniltaan.

Ted luovutti sanomalehden, mutta lukeminen keskeytyi yhtä mittaa Tedin välihuomautuksiin ja hänen kintereillään tulleen Robin kysymyksiin. Uutisesta tuli päivän puheenaihe. Kaikkialla hälistiin Daniel Keanista, joka oman henkensä uhalla pelasti toiset.

Dan oli ollut ainoa, joka muisti kaivokseen johtavan vanhan tukkeutuneen aukon. Hän laskeutui yksin alas ja käski muita pysymään paikallaan, kunnes pääsisi varmuuteen siitä, ettei ollut vaaraa; hän kuuli kuinka miespoloiset hakkasivat epätoivoissaan henkensä edestä seinämän toisella puolella, hän ohjasi heidät koputuksilla ja huudoilla oikeaan paikkaan ja johti pelastusjoukkoa, joka sai miehet ulos ennen kuin vesi kohosi kaivoksessa liian korkealle. Kun hänet viimeisenä hinattiin ylös, katkesivat kuluneet köydet. Dan putosi ja ruhjoutui pahasti, mutta jäi kuitenkin henkiin. Miehet kantoivat hänet sairaalaan, ja kaivoksen omistajat lupasivat hänelle loistavan palkinnon urotyöstä.

-- Hänen täytyy jäädä eloon! Hänet on saatava kotiin hoidettavaksi heti kun hän vain voi matkustaa, vaikka minun pitäisi itseni mennä häntä hakemaan! Minä olen aina tiennyt, että hän tekee vielä jonkin suuren teon, ellei häntä vain sitä ennen ammuta tai hirtetä jonkin hurjan kepposen tähden, Jo sanoi kiihtyneenä.

-- Lähde hakemaan ja ota minut mukaan, äiti. Danhan pitää minusta ja minä hänestä, Ted sanoi, ja hänestä tuntui, että siitä tulisi oikein hänen mielensä mukainen matka.

Ennen kuin hänen äitinsä ennätti vastata, ryntäsi Laurie sanomalehteä heiluttaen sisään melkein yhtä kovalla melulla kuin Teddy.

-- Oletko nähnyt uutisen, Jo? Mitä arvelet, lähtisinkö heti katsomaan poikaa?

-- Olisi mainiota jos menisit. Mutta uutinen voi olla liioiteltu, sellaista sattuu usein. Ehkä saamme piankin aivan toisenlaisen kuvauksen tapahtumasta.

-- Soitan Demille, että hän ottaisi tarkasti selvää asiasta. Jos uutisessa on perää, lähden heti. Ja jos Dan vain kykenee, tuon hänet kotiin. Jollei, jään vähäksi aikaa hänen luokseen. Kyllä hän siitä selviää, Dan ei kuole vaikka putoaisi pää edellä. Hänellä on yhdeksän henkeä eikä hän ole menettänyt niistä vielä puoliakaan.

-- Setä, enkö minä saa tulla mukaan? Olisi hauskaa nähdä kaivokset ja Dan ja kuulla kaikki ja auttaa. Minä olen hyvä sairaanhoitaja, enkö olekin, Rob, kärtti Teddy.

-- Varmasti olet. Mutta kyllä minäkin lähden mielelläni, jos äiti ei tule toimeen ilman sinua ja setä tarvitsee jonkun, Rob vastasi tyynesti näyttäen paljon sopivammalta matkakumppanilta kuin kiihtyvä Ted.

-- Minä en tule toimeen ilman teitä kumpaakaan. Minun poikani joutuvat heti hankaluuksiin, jollen pidä heitä tiukasti kotona. Muita minulla ei ole oikeutta pidättää, mutta teitä en tahtoisi päästää silmistäni, ettei mitään tapahtuisi. Ikinä ei ole ollut tällaista vuotta, haaksirikkoja ja häitä, vedenpaisumuksia ja kihlauksia ja kaiken maailman mullistuksia, Jo huudahti.

-- Muuta et voi odottaakaan, rouvaseni, kun olet tekemisissä nuorten kanssa. Pahin aika on sitten toivottavasti ohi, kun omat poikasi lentävät pesästä. Koetan olla silloin sinun puolellasi, sillä sinä tarvitset apua ja tukea, varsinkin jos Ted livistää. Jon voivottelut huvittivat Laurieta.

-- En usko, että minua voi mikään hämmästyttää. Mutta Danista olen huolissani, ja minusta jonkun pitäisi tosiaan mennä hänen luokseen. Paikkakunta on kurjaa seutua, ja hän tarvitsee huolellista hoitoa. Poikaparka, hänelle näyttää riittävän kolauksia. Mutta ehkä hän tarvitsee niitä asettuakseen.

-- Demi ilmoittaa kyllä ennen pitkää mitä kuuluu, ja minä olen heti valmis matkaan.

Lisätiedustelut vahvistivat uutisen. Laurie matkusti heti ja Ted lähti hänen mukanaan kaupunkiin toivoen yhä pääsevänsä mukaan. Hän viipyi koko päivän poissa. Mutta äiti Bhaer sanoi rauhallisesti:

-- Ted on kiukuissaan kun ei saanut tahtoaan läpi. Hän on varmaan Tomin tai Demin luona ja palaa illalla kotiin nälkäisenä ja leppyneenä. Kyllä minä hänet tunnen.

Mutta Jo erehtyi. Tediä ei kuulunut illallakaan kotiin eikä kukaan ollut nähnyt häntä. Professori Bhaer oli juuri lähdössä etsimään kadonnutta, kun tuli sähke, jossa oli Laurien matkan varrella olevan aseman leima:

'Löysin Tedin junasta. Otan hänet mukaani. Huomenna kirjoitan.

Laurie.'

-- Älä välitä, äiti. Kyllä setä pitää hänestä huolen. Ja Danista on hauskaa tavata hänet, Rob sanoi, kun Jo istui siinä käsittämättä, että hänen nuorin poikansa todellakin oli matkalla kohti villiä länttä.

-- Tottelematon poika! Kyllä minä sen junkkarin löylytän, kun saan hänet takaisin. Ja Laurie on varmaan mukana juonessa. Ihan hänen tapaistaan. Siellä ne lurjukset nyt pitävät hauskaa, saisinpa olla heidän mukanaan! Eikä tuo hupsu poika varmaan ottanut mukaansa edes yöpaitaa tai päällystakkia. Saadaan hoitaa kahta potilasta, kun he tulevat takaisin -- jos ylipäänsä tulevat. Nuo hurjat pikajunat suistuvat aina jyrkänteistä tai palavat poroksi tai törmäävät toisiinsa. Voi Ted, rakas poikakulta! Ja Jon uhkaukset muuttuivat helläksi vaikerteluksi niin kuin äideillä tavallisesti.

Mutta samaan aikaan poika mennä huristi manteren poikki hyvillään ensimmäisen kapinansa onnistumisesta. Laurieta huvitti kun Ted väitti, että koko idea syntyi hänen sanoistaan: "Jos Ted livistää." Siksi Laurie tunsi olevansa pojasta vastuussa ja alistui heti, kun tapasi karkurin vaunussa nukkumassa matkatavaranaan vain pullo viiniä Danille ja kenkäharja itseään varten. Ja kuten Jo aavisti, näillä lurjuksilla oli mainion hauskaa.

Katumuskirje tuli aikanaan, ja vihastuneet vanhemmat unohtivat nuhteensa ajatellessaan Dania, joka oli hyvin heikko eikä moneen päivään tuntenut ystäviään. Sitten alkoi paraneminen, ja kaikki antoivat anteeksi pahankuriselle pojalle, kun tämä ylpeänä kirjoitti, että Danin ensimmäiset sanat hänen tajuihin tultuaan olivat olleet: "Kas, Ted", ja että hän oli hymyillyt mielissään nähdessään tutut kasvot vierellään.

-- Hyvä että Ted lähti, en minä toru häntä enää. Mutta mitä me lähetämme Danille? Ja Jo karkotti kärsimättömyytensä lähettämällä toipilaalle niin paljon hoitovälineitä, että siitä olisi riittänyt kokonaiselle sairaalalle.

Pian alkoi tulla ilahduttavia tietoja ja vihdoin ilmoitettiin, että Dan kykeni jo matkustamaan, mutta hän ei näyttänyt haluavan vielä lähteä, vaikka olikin loputtoman kiinnostunut kotiasioista.

"Dan on muuttunut", kirjoitti Laurie Jolle, "eikä vain tämän sairautensa vuoksi, vaan myös jostain muusta syystä. En tiedä mitä on tapahtunut, ja jätän kyselyt sinun asiaksesi. Mutta hourailusta päätellen hänellä on ollut ikäviä kokemuksia. Hän näyttää kymmentä vuotta vanhemmalta, mutta kehittyneemmältä ja tyynemmältä ja on hyvin kiitollinen. On liikuttavaa nähdä, kuinka mielellään hän katselee Tediä, niin kuin ei voisi saada kylläkseen hänestä. Hän sanoo, että Kansas oli epäonnistunut yritys, mutta en halua kysellä mitään, koska puhuminen rasittaa häntä. Täkäläiset ihmiset pitävät hänestä ja hän näyttää olevan siitä hyvillään. Ennenhän häntä kiusasi kaikki tunteiden osoittaminen. Nyt hän sitä vastoin tuntuu etsivän ihmisten ystävyyttä. Mene tiedä, saatanpa erehtyä. Pian saat itse nähdä kaiken. Ted on kuin jänis kaalimaassa, ja matka on tehnyt hänelle tavattoman hyvää. Anna minun ottaa hänet mukaani Eurooppaan! Esiliinan helmat eivät voi varjella häntä enempää kuin minua muutama vuosisata sitten, kun ehdotin, että karkaisin sinun kanssasi Washingtoniin. Eikö ollut ikävä ettet tullut mukaan?"

Tämä kirje sai Jon mielikuvituksen laukkaamaan hurjasti, ja Dan-parka joutui kokemaan kaikki rikokset, vääryydet ja onnettomuudet, mitä maailmassa ikinä oli tapahtunut. Jo odotti häntä hartaasti kotiin ja kulutti enemmän aikaa houkuttelukirjeeseen kuin teoksiensa jännittävimpiin kuvauksiin.

Sitä kirjettä ei saanut nähdä kukaan muu kuin Dan. Mutta se sai hänet myös tulemaan. Ja eräänä lokakuun päivänä Laurie auttoi heikon miehen vaunuista Plumfieldin ovelle ja Jo otti kulkurin vastaan kuin tuhlaajapojan. Ted esitti kaiken aikaa sotatanssia ryhmän ympärillä päässään villin näköinen hattu ja jalassaan ällistyttävät saappaat.

-- Suoraan yläkertaan ja vuoteeseen! Nyt minä olen hoitaja. Ja tämän haamun täytyy saada ruokaa ennen kuin hän avaa suutaan, Jo käski koettaen peittää hämmästystään, sillä Dan oli todella kalpea ja kuihtunut, kuin entisensä varjo.

Dan totteli mielellään ja kävi häntä varten varattuun pitkään leposohvaan katsellen ympärilleen tyytyväisen näköisenä kuin äidin syliin päässyt lapsi. Jo hääri hänen ympärillään hilliten uljaasti kielelle pyrkivät kysymykset. Dan nukahti pian matkan rasituksista uupuneena, ja silloin Jo vetäytyi 'lurjusten' seuraan vuoroin toruen, vuoroin kiittäen heitä.

-- Jo, luulen että Dan on tehnyt jonkin rikoksen ja saanut kärsiä siitä, sanoi Laurie Tedin mentyä näyttämään tovereilleen saappaita ja kertomaan hurjia juttuja kaivosmiesten elämästä. -- Pojalla on ollut järkyttäviä kokemuksia, ja hän on murtunut niistä. Hän oli aivan sekaisin meidän tullessamme, ja kun valvoin hänen vierellään kuulin hänen retkistään vähän. Hän houraili jostakin johtajasta, kuolleesta miehestä ja Blairista ja Masonista ja työnsi minulle kättään kysyen, tarttuisinko siihen ja antaisinko anteeksi. Kerran kun hän oli oikein rauhaton, tartuin häntä käsistä kiinni. Hän rauhoittui heti ja rukoili, etten panisi hänelle käsirautoja. Oli totisesti hirveätä kuulla, kun hän välistä houraili vanhasta Plumista ja sinusta ja rukoili, että pääsisi kotiin kuolemaan.

-- Ei hän kuole, vaan elää katuakseen sitä mitä on tehnyt, olkoon se mitä tahansa. Älä säikytä minua noilla hämärillä viittauksilla! En välitä vaikka hän olisi rikkonut kaikkia kymmentä käskyä vastaan. Minä puolustan häntä, ja niin teet sinäkin, ja me nostamme hänet jaloilleen. Hän ei ole turmeltunut, se näkyy hänen kasvoistaan. Älä puhu mitään kenellekään, minä otan ennen pitkää selvän kaikesta, Jo vastasi yhä uskollisena pojalleen, vaikkakin masentuneena kuulemastaan.

Muutaman päivän Dan lepäsi tapaamatta juuri ketään. Sitten hyvä hoito ja tuttu kotoinen ympäristö alkoivat vaikuttaa, ja hän tuntui olevan taas ennallaan, vaikkei halunnutkaan kertoa viimeaikaisista kokemuksistaan. Hän vain vetosi siihen, että lääkäri oli kehottanut välttämään puhumista. Kaikki tahtoivat nähdä hänet, mutta hän ei laskenut luokseen muita kuin vanhat ystävänsä ja kieltäytyi jyrkästi sankarin osasta. Ted oli siitä pahoillaan, sillä hän olisi halunnut näyttää kaikille urhoollista Dania.

-- Jokainen mies siellä olisi tehnyt samoin. Miksi pidätte minusta niin suurta melua? Dan kysyi enemmän häpeissään kuin ylpeänä katkenneesta kädestään.

-- Mutta eikö tunnu hyvältä ajatella, että sinä pelastit kaksikymmentä henkeä ja annoit hätääntyneille perheille takaisin heidän rakkaansa, Jo kysyi eräänä iltana, kun he olivat jääneet kahden kesken.

-- Tuntuu. Se yksin on pitänyt minua hengissä -- ainakin luulen niin. Tämä merkitsi minulle enemmän kuin jos minusta olisi tullut presidentti tai muu maailman mahtava. Kukaan ei voi aavistaa kuinka lohdullista on ajatella, että olen pelastanut kaksikymmentä ihmishenkeä maksaakseni niillä. Dan pysähtyi äkkiä katkaisten mielenpurkauksen, jonka syytä hänen kuulijansa ei voinut käsittää.

-- Arvasin että ajattelet niin. On jaloa pelastaa ihmishenki omansa uhalla, sanoi Jo toivoen, että Dan jatkaisi.

-- 'Joka kadottaa henkensä, hän pelastaa sen', Dan mutisi tuijottaen takkavalkeaan, joka valaisi huonetta ja loi hänen kasvoilleen punertavan hohteen.

Jo hämmästyi kuullessaan pojan sanat ja huudahti iloisesti:

-- Sinä olet lukenut sitä pientä kirjaa, jonka minä annoin. Sinä pidit lupauksesi!

-- Luin usein sitä. En tiedä vielä paljon, mutta haluan oppia.

Ja onhan se jotakin.

-- Se onkin tärkeintä. Kerro toki minulle! Tiedän että sinulla on taakka sydämelläsi. Anna minun auttaa kantamaan sitä, niin kuormasi kevenee.

-- Tietenkin se kevenisi. Ja kertoisin mielelläni, mutta sinäkään et voisi antaa kaikkea anteeksi. Ja jos sinä hylkäät minut, silloin pelkään painuvani pohjaan.

-- Äidit voivat antaa anteeksi mitä tahansa. Kerro kaikki ja voit olla varma, etten hylkää sinua milloinkaan, vaikka koko maailma kääntäisi sinulle selkänsä!

Jo otti Danin käden omiinsa ja piteli sitä odottaen ääneti, että ystävällinen kosketus antaisi Danille rohkeutta puhua. Pää käsien varassa istuen Dan sitten kertoikin hitaasti kaiken katsahtamatta kertaakaan ylös.

-- Nyt sen tiedät voitko antaa anteeksi miehen surmaajalle ja pitää entistä vankia talossasi?

Jo kietoi kätensä Danin ympärille ja painoi paljaaksi ajellun pään rintaansa vasten silmät täynnä kyyneliä. Se tuntui paremmalta kuin mitkään sanat. Muutama kyynel tipahti siihen villahuiviin, jolla Danin poski lepäsi. Ei kukaan olisi voinut aavistaa kuinka hyvältä ja lämpimältä se hänestä tuntui niiden kovien päänalusten jälkeen, joihin hän oli tottunut. Kärsimykset olivat murtaneet häneltä tahdon ja ylpeyden.

-- Poikaparka! Sinä olet kärsinyt koko tämän ajan, ja me luulimme sinun olevan vapaa kuin taivaan tuuli! Miksi et kertonut meille, että olisi voitu auttaa? Epäilitkö sinä ystäviäsi? kysyi Jo.

-- Minua hävetti. En tahtonut järkyttää ja pahoittaa sinun mieltäsi, niin kuin nyt olen tehnyt, vaikka koetatkin salata pettymyksesi. Äläkä suotta peitä sitä! Minun täytyy tottua siihen.

Ja Danin katse painui taas, aivan kuin hän ei olisi jaksanut nähdä sitä surua, jonka tunnustus oli tuonut hänen parhaan ystävänsä kasvoille.

-- Minua järkyttää rikos, mutta olen hyvilläni ja kiitollinen siitä, että olet katunut ja sovittanut sen ja valmis ottamaan oppia kohtalostasi. Riittää kun Fritz ja Laurie saavat tietää asiasta. Heillä on siihen oikeus, ja he ajattelevat samoin kuin minäkin, vastasi Jo ymmärtäen, että avomielisyys oli parempi lääke kuin liian suuri myötätunto.

-- Ei, eivät he ajattele samalla tavalla. Miehet eivät anna anteeksi niin kuin naiset. Ja se on ihan oikein. Kerro sinä minun puolestani heille, sitten se on tehty. Laurie sen kai tietääkin, vaikka hän on ollut hyvin ystävällinen. Jaksan kyllä kestää, että he tietävät asian. Mutta voi, älä kerro Tedille äläkä tytöille!

Dan tarttui Jon käsivarteen anovasti ja sai tämän kiireesti vakuuttamaan, ettei kenellekään muulle kerrottaisi. Ja Dan rauhoittui kuin häveten äkillistä pelästymistään.

-- Se ei ollut murha, se tapahtui itsepuolustukseksi. En aikonut tappaa. Mutta minä en sure tuota tapausta niin kuin minun pitäisi. Olen maksanut rikoksestani täyden hinnan, ja semmoisen roiston on parempi joutua pois maailmasta kuin olla täällä näyttämässä pojille tietä pahaan. Kyllä minä tiedän: sinusta on kauheaa, kun ajattelen näin. Mutta en mahda sille mitään. Minä vihaan konnia. Ehkäpä olisi ollut parempi, että hän olisi tappanut minut. Minun elämäni on mennyttä.