Part 11

Chapter 113,043 wordsPublic domain

Toisen ikävän yllätyksen Nat koki ollessaan samana päivänä aterialla professori Baumgartenin luona. Eräs opiskelijatoveri tuli hilpeänä ilmoittamaan, että hän oli lähdössä Amerikkaan ja kävisi mielellään tervehtimässä siellä professori Bhaeria. Natin sydän jähmettyi, kun hän ajatteli mitä paljastuksia toinen voisi tehdä Plumfieldissä -- hän ei toki ollut tahallaan petkuttanut kotiväkeä, mutta oli jättänyt monen monta asiaa mainitsematta kirjeissään. Ja kun lähtijä kiusoitellen vihjasi Minnaan ja sanoi, että hän voisi valmistaa Natin ystäviä tulossa olevaan kihlaukseen, Nat huomasi hartaasti toivovansa, että meri nielaisisi toisen ennen kuin tämä ehtisi Plumiin asti. Mutta koettaen pysyä rauhallisena Nat antoi pojalle niin sekavat matkaohjeet, että olisi ollut sula ihme, jos tämä koskaan olisi löytänyt Amerikan manterelta professori Bhaerin. Tämän keskustelun jälkeen Natin mieliala oli synkkä, ja hän poistui niin pian kuin saattoi.

Kun Nat käveltyään pitkän aikaa kaupungilla vihdoin tuli kotiin, siellä oli odottamassa kolmas harmin aihe, postissa saapunut laskupino, joka hautasi hänet lopullisesti katumukseen, epätoivoon ja itseinhoon. Laskujen yhteissumma oli niin suuri, että Nat kauhistui, sillä hän ei todellakaan ollut tottunut käsittelemään rahaa. Maksaakseen kaikki heti hänen olisi otettava viimeinenkin dollari tililtään ja jäätävä puille paljaille seuraavaksi kuukaudeksi, jollei hän sitten pyytäisi kotoa apua. Mutta siihen hän ei aikonut alentua vaikka kuolisi nälkään.

Ensin Nat aikoi yrittää uhkapeliä, johon uudet ystävät olivat häntä usein houkutelleet. Mutta hän oli luvannut herra Bhaerille välttää pelisaleja eikä tahtonut enää jatkaa syntiluetteloaan. Mitä hän saattoi tehdä? Tuntikausia hän käveli edestakaisin epätoivoissaan ja keksimättä pelastusta. Sitten posti tuotiin huoneeseen, ja uusien laskujen joukosta hän löysi kirjekuoren, jonka kulmassa oli amerikkalainen postimerkki.

Se oli tervetullut! Ahnaasti hän luki kirjeen, johon jokainen kotona oleva oli kirjoittanut muutaman rivin. Tutut nimet saivat hänen silmänsä sumenemaan, ja kun hän pääsi lopussa oleviin sanoihin: "Jumala siunatkoon poikaani. Äiti Bhaer", Natista tuntui, kuin hänelle olisi ojennettu auttava käsi meren takaa.

Luettuaan kirjeen uudestaan Nat mietti tilannettaan, eivätkä vaikeudet näyttäneet enää aivan voittamattomilta. Laskut oli maksettava, joutavat tavarat myytävä ja muutettava pois tästä kalliista asunnosta. Päästyään takaisin toimeliaan rouva Tetzelin luo hän keksisi työtä, jolla elättäisi itsensä niin kuin moni muukin opiskelija. Nat tiesi, että oli raskasta laskeutua jalustalta, tulla ihmisten säälittelyn ja naurun kohteeksi, mutta hänen oli pystyttävä siihen.

Uuden vuoden ensimmäisen viikon tuhlaajapoika käytti suunnitelmansa toteuttamiseen. Hän kertoi kaiken professori Baumgartenille ja oli huojentunut kuullessaan, ettei hänen tarinansa ollut kokeneelle miehelle mikään yllätys. Professori lupasi pitää asian omana tietonaan ja järjestää Natille pitkäaikaista työtä, jotta hän voisi maksaa soittotuntinsa.

Syntymäpäivänään tammikuun alussa Nat asui jo entisessä pienessä huoneessaan rouva Tetzelin luona. Hän istui sinä iltana yksin ja allapäin takan ääressä muistellen vanhaa Plumia ja iloisia lähtiäisiltaansa. Silloin koputettiin oveen, ja sisään purjehti rouva Tetzel käsissään tarjotin, jolla oli viinipullo ja kynttilöin koristettu kakku. Hänen kannoillaan sipsutteli vanha neiti Vogelstein kantaen kukkivaa ruusua ja huudahdellen onnentoivotuksia 'rakkaalle herra Blakille'.

Huvittuneena ja liikuttuneena Nat kiitti vieraitaan, ja nämä istahtivat viettämään juhlaa hänen kanssaan. Pian kävi selville, että heillä oli pari käytännöllistä ehdotustakin Natille, jonka vaikeuksista he olivat hyvin selvillä. Rouva kertoi ystävästään, joka antaisi mielellään Natille paikkansa erään pikkuteatterin orkesterissa, koska hänen oli sairauden takia pakko luopua työstä. Ja neiti Vogelstein puolestaan kysyi punastellen, voisiko Nat ruveta antamaan englannin tunteja siinä tyttökoulussa, jossa hän opetti piirustusta; palkka oli tosin vaatimaton, mutta tuntimääräkään ei ollut kovin suuri. Nat suostui mielihyvin tarjouksiin, ja iloissaan salahankkeensa onnistumisesta ystävälliset naapurit hyvästelivät häntä.

Maailma näytti tämän jälkeen paljon valoisammalta, ja hyvät päätökset versoivat Natin mielessä yhtä elinvoimaisina kuin neiti Vogelsteinin ruusu, joka täytti huoneen raikkaalla tuoksullaan.

PLUMFIELDISSA NÄYTELLÄÄN

Kun jatko-opisto rakennettiin, sen yhteyteen tuli pieni teatteri, jota käytettiin myös lausuntailtoihin, luentoihin ja konsertteihin. Pääosien esittäjät ja avustajat, orkesterinsoittajat ja lavastajat olivat kaikki kotoisia voimia. Tämän teatterin tarpeisiin Jo oli Laurien avustamana kirjoittanut näytelmän, joka piti esitettämän joulujuhlassa. Ystävykset nauttivat suunnattomasti yhteistyöstään ja imartelivat itseään, kun näytelmästä tuli tosiaan hauska ja esityskelpoinen.

Kaikki oli valmista. Joulupäivää vilkastuttivat kenraaliharjoitukset, arkoja näyttelijöitä pelotti, unohdettuja esineitä etsittiin ja teatterin koristelua viimeisteltiin. Metsästä tuodut rautatammenlehvät, Parnasson kasvihuoneen kukat ja eri kansallisuuksien liput loivat iloista tunnelmaa saliin. Orkesteri viritti soittimensa tavallista huolellisemmin, kulissimiehet hoitivat taitavasti tehtävänsä, kuiskaaja sijoittautui urheasti tukahduttavan ahtaaseen kopperoonsa, ja näyttelijät pukeutuivat vapisevin käsin. Jo ja Laurie olivat läsnä kaikkialla.

-- Onko hän tullut? kysyttiin kulissien takana, ja kun Tom, joka oli näytelmän vanhus, ilmoitti näkevänsä neiti Cameronin vieraiden joukossa, kävi kohahdus läpi koko joukon ja Josie vakuutti innosta läähättäen, että hänellä oli ensi kertaa elämässään esiintymiskuumetta.

-- Minä ravistan sinua jos pelkäät, sanoi Jo hiukset pörrössä.

-- Ennätät kyllä rauhoittua ennen kuin osuutesi alkaa. Alice ja minä olemme parkkiintuneita teatterilaisia ja tyyniä kuin kalat, vastasi Demi nyökäten Alicelle, joka oli jo valmiina markiisittaren puvussaan.

Illan aluksi esitettiin pienoiskomedia, jota oli näytelty jo aikaisemminkin. Se oli hauska pikku kappale, jossa Josie piti Alice-markiisittaren kamarineitona vauhtia yllä, kuunteli avaimenreiästä, kurkisti kirjeisiin ja pujahti sisään ja ulos aina kun huonoimmin sopi, nenä pystyssä ja kädet esiliinan taskussa, vastustamattoman lystikkään näköisenä. Kaikki sujui hyvin, ja näytelmä lähestyi loppuaan, kun kuului romahdus ja raskas sivukulissi lensi kallelleen uhaten pudota Alicen niskaan. Huomatessaan tapaturman Demi kiiruhti seisomaan seinän viereen ja pönkittämään sitä selällään kuin mikäkin Simson. Vaara oli vältetty, ja hän oli juuri lausumassa viimeisiä vuorosanojaan, kun hätääntynyt kulissimies, joka oli kiivennyt tikapuille korjaamaan vahinkoa, nojautui seinän yli kuiskaamaan "kaikki hyvin" vapauttaakseen Demin hankalasta asennosta. Miehen kumartuessa vasara luiskahti taskusta ja putosi suoraan Demin päähän.

Esirippu laskettiin nopeasti, ja yleisö menetti sievän kohtauksen, joka ei kuulunut näytelmään; markiisitar kiiruhti tukkimaan verenvuotoa huutaen hätäisesti: -- Nojaa minuun! Eikä Demi kieltäytynyt tuesta, sillä häntä pyörrytti tosissaan, vaikka hän kykenikin nauttimaan lähellään olevien kasvojen huolestuneesta ilmeestä. Se teki hänet niin onnelliseksi, ettei hän olisi välittänyt, vaikka koko rakennus olisi romahtanut hänen niskaansa.

Silmänräpäyksessä Nankin oli siinä ensiapurasioineen, ja haava oli jo sievästi laastaroitu, kun Jo riensi kauhuissaan kysymään:

-- Voiko hän enää jatkaa vai onko kaikki hukassa?

-- Sovin osaani vain entistä paremmin, haavakin on nyt omasta takaa. Olen kohta valmis, älkää hätäilkö.

Siepattuaan lattialta peruukkinsa Demi hävisi kiittäen katseella markiisitarta, joka oli hänen tähtensä tärvellyt kalliit hansikkaansa.

-- Kuinka hermojesi laita on? kysyi Laurie Jolta, kun he seisoivat yhdessä henkeään pidättäen ennen kuin kello soi viimeistä kertaa.

-- Entä omiesi? vastasi Jo viittoen rajusti Megiä kohentamaan myssyään.

-- Rohkeutta, kumppani, seison rinnallasi tuli mitä tuli.

Meg istui maalaismummona tuvassa räiskyvän takkavalkean ääressä, souti kätkyttä ja parsi hyräillen sukkia kuin ei olisi elämässään muuta tehnytkään. Hän ajatteli lapsiaan, Sam-poikaa, joka tahtoi ruveta sotilaaksi, tyytymätöntä tytärtään Dollyä, joka uneksi kaupunkilaisten hyvistä päivistä ja huvituksista, ja Elisa-raukkaa, joka oli tullut kotiin kuolemaan ja jättänyt lapsensa äidilleen siltä varalta, että kelvoton isä vaatisi sitä omakseen. Yksinpuhelua säesti koukussa poriseva kattila, ison kellon naksutus ja piskuisten sinisten kenkien huiske vauvan leperrellessä.

Kauheat kasvot ilmestyivät ikkunaan. Jo nykäisi Laurieta käsivarresta ja sanoi:

-- Siinä on Demi. Toivottavasti kukaan ei tunne häntä, kun hän kohta ilmestyy Samina. Minua harmittaa yhä, ettet sinä suostunut esittämään tuota heittiötä.

-- Enhän minä voi ohjata ja näytellä samalla kertaa. Demin naamio oli mainio, ja hän pitää tuollaisesta paisuttelusta. Hei, siinä hän tulee.

Sisään kompuroi hurjan näköinen mies. Silmissään häijy välke hän vaati lastaan ja aikoi toisen vastustellessa ottaa sen väkisin. Mutta silloin vaimo syöksyi sieppaamaan vauvan kätkyestä, sulki sen suojelevasti syliinsä ja käski miestä Jumalan nimessä jättämään lapsen rauhaan niin kuin kuolevan äidin viimeinen tahto oli. Meg esitti osansa todella hyvin, ja väliajalla Jo syöksyi posket innosta ja jännityksestä hehkuvina sisarensa luo.

-- Meg, sinä pelastat koko jutun! Kunpa sinä olisit oikea näyttelijä ja minä oikea näytelmäkirjailija!

-- Älä intoile, kultaseni, vaan auta Josieta pukeutumaan. Hän on niin innostunut, että pysyy tuskin nahoissaan.

Kohtaus kohtaukselta näytelmän juoni eteni. Josie, sievä Dolly, pääsi kaupunkiin kyläilemään rikkaan sukulaisen luo ja sai ylleen upean puvun ja laahustimen, jonka pituus tyydytti hänen huikeimmatkin unelmansa. Hän sai myös rikkaan ja typerän kosijan, jonka houkkamaisuus auttoi ennen pitkää huomaamaan, miten mitätöntä se kaikki oli, mistä hän oli köyhässä kodissaan uneksinut. Demi puolestaan virui sotasairaalassa Nanin asiantuntevassa hoidossa, kunnes äiti löysi hänet ja vei haavoittuneen kotiin. Kaikki päättyi iloon ja onneen, ja viimeisessä joukkokohtauksessa olivat mukana kaikki Plumfieldin nuoret, Daisya ja Tediä myöten.

-- Eipä hullumpi näin esikoistekeleeksi, sanoi Laurie helpotuksesta huoaten, kun esirippu laskeutui viimeisen kerran ja näyttelijät hajaantuivat.

-- Täydellinen menestys, intoili Jo alkaen jo mielessään suunnitella uutta draamaa, joka -- todettakoon -- jäi kyllä kirjoittamatta perheessä sattuneiden todellisten draamojen vuoksi.

Näytelmän loputtua vieraat siirtyivät ruokasaliin kahville ja esiintyjät liittyivät pian näyttämöpuvuissaan heidän seuraansa. Sekä Meg että Josie olivat mielissään saamistaan kiitoksista, ja parasta oli kun neiti Cameron tuli Megin luo ja sanoi sydämellisesti: -- Rouva Brooke, nyt tiedän mistä lapsenne ovat saaneet lahjansa. Ensi kesänä teidän täytyy antaa pikku Josie minun oppilaakseni, kun menemme rannikolle.

Kotimatkalla sanoi Jo nojaten professorinsa käsivarteen, kun he kahlasivat pitkin lumista polkua:

-- Fritz, joulu on hyvien päätösten tekoaikaa, ja olen päättänyt, etten ole enää koskaan kärsimätön tai kiukkuinen rakkaalle aviomiehelleni. Tästä puoleen olen mallivaimo, sillä muuten en ansaitse parasta ja kultaisinta miestä, jonka maa päällään kantaa. Ja koska Jo oli dramaattisella tuulella, hän syleili elämänkumppaniaan kuutamossa jäljessäkulkijain suureksi iloksi.

Muutamia päiviä myöhemmin Jo Bhaer sai kirjeen Danilta. Se rauhoitti häntä ja teki hänet onnelliseksi, vaikkei hän voinutkaan vastata Danille, tämä kun ei ilmoittanut osoitettaan.

ODOTUS

-- Jo, minulla on huonoja uutisia, sanoi professori Bhaer tullessaan sisään eräänä päivänä tammikuun alussa.

Jo pudotti työnsä ja nousi seisomaan kuin ottaakseen urhoollisesti vastaan iskun.

-- Emilin laiva on kateissa eikä häneltä ole tullut mitään tietoja.

Oli hyvä että herra Bhaer oli ottanut vaimonsa vahvan käsivartensa syleilyyn, sillä näytti siltä kuin Jo-rouva pyörtyisi. Hetken kuluttua hän kuitenkin tointui ja kuunteli miehensä vieressä istuen, mitä tällä oli kerrottavaa.

Joku pelastuneista oli lähettänyt tietoja tapahtumasta laivan omistajalle Hampuriin, ja Franz oli heti sähköttänyt enolleen. Koska yksi venekunta oli pelastunut, oli toiveita siitä, että toisiakin selviytyisi. Nopeakulkuinen höyrylaiva oli tuonut nämä uutiset, ja tarkempia tietoja saattoi odottaa minä hetkenä hyvänsä. Mutta Franz jätti mainitsematta, että merimiehet arvelivat maston kaatuessaan tuhonneen kapteenin veneen, vaikka savun vuoksi ei varmasti nähty miten siinä kävi. Aikanaan tämäkin surullinen huhu kyllä kulkeutui Plumfieldiin.

Kaikesta huolimatta Jo kieltäytyi uskomasta Emilin hukkuneen. Hän selitti järkkymättä, että Emil kyllä kestäisi myrskyn kuin myrskyn ja pulpahtaisi esiin terveenä ja iloisena. Professori Bhaer ei jaksanut olla näin toiveikas, mutta häntä lohdutti suuresti muiden osoittama myötätunto ja suru. Franz käytti ahkeraan lennätintä ilmoittaakseen uutisia, Nat lähetti kiintymystä uhkuvia kirjeitä Leipzigistä ja Tom kulki kaikki laivatoimistot ristiin rastiin saadakseen tietoja. Doll ja George kävivät tuomassa kukkia äiti Bhaerille, ja hyväsydäminen Ned matkusti Chicagosta asti puristaakseen ystäviensä kättä.

-- Tuo käynti teki oikein hyvää. Vaikka en muuta olisikaan opettanut pojilleni, heillä on ainakin veljesrakkautta, ja sen voimalla he tukevat toisiaan halki elämän, sanoi Jo, kun Ned oli lähtenyt.

Viikot vierivät hitaasti, ja sitten eräänä päivänä tuli sähke: "Kaikki hyvin, kirjeitä tulossa." Silloin lippu kohosi salkoon, opiston kellot soittivat tunnin päättyneeksi, Tedin kauan käyttämättä ollut tykki kumahti ja ihmiset kulkivat ympäri nauraen ja itkien.

Odotetut kirjeet tulivat aikanaan ja niissä kerrottiin haaksirikon kaikki vaiheet. Koko kapteenin perhe oli liittänyt Emilin kirjeeseen oman tervehdyksensä. Milloinkaan ei kirjeitä ole luettu niin tarkkaan, Jo kantoi sitä taskussaan aina kun se ei ollut professorin mukana.

Professori hymisi taas kävellessään puistotietä opistolle kuin suuri mehiläinen ja rypyt silisivät äiti Bhaerin otsalta, kun hän kirjoitti levottomille ystäville kirjeitä ja antoi romaaniensa odottaa. Onnittelutervehdyksiä tulvi.

Nyt alkoi uudenlainen odotus, sillä pelastuneet olivat matkalla Hampuriin ja heidän piti viipyä siellä jonkin aikaa. Kapteenin oli näet annettava Herman-sedälle, "Brendan" omistajalle, meriselitys, ja Emil aikoi jäädä samalla Franzin häihin.

Tällä välin Nat kulki Leipzigissä vakaasti eteenpäin sitä tietä, jonka oli valinnut, niin vaikea kuin se monesti olikin, sillä maistettuaan kiellettyä hedelmää hän oli päässyt joutilaisuuden ja huvitusten makuun. Rikkaruohoja hänen sadossaan oli, mutta hän niitti rohkeasti mitä oli kylvänyt, ja löysi hyvääkin vehnää ohdakkeiden seasta. Päivisin hän opetti ja illan toisensa jälkeen soitti viulua rähjäisessä pikku teatterissa. Samalla hän opiskeli niin ahkerasti, että opettaja oli häneen erittäin tyytyväinen ja lupasi muistaa häntä, jos ilmautuisi etenemismahdollisuuksia.

Kevään tullessa asiat paranivat -- menot vähenivät, työ muuttui hauskemmaksi ja elämä siedettävämmäksi. Velat eivät enää painaneet Natia, ja vuosi oli melkein kulunut. Jos hän tahtoi vielä jäädä, opettaja lupasi järjestää niin, että Nat voisi ainakin jonkin aikaa olla riippumaton.

Nat sai palkinnon ahkeruudestaan pikemmin kuin odottikaan, ja se oli suurempi kuin hän arveli ansainneensa. Eräänä päivänä Natin opettaja ilmoitti, että hänet oli muutamien muiden lupaavien oppilaiden kanssa valittu orkesteriin, jonka oli määrä matkustaa heinäkuussa esiintymään musiikkijuhlille Lontooseen. Tämä oli arvokas tunnustus opiskelijalle, mutta se avasi Natille muutenkin iloisia tulevaisuudennäkymiä.

-- Koeta olla hyödyksi Bachmeisterille Lontoossa englannin taidollasi, ja jos kaikki sujuu hyvin, hän ottaa sinut mukaansa Amerikkaan, sillä hän lähtee sinne alkusyksystä pitämään konsertteja. Olet edistynyt hyvin viime aikoina ja toivon sinusta pelkkää hyvää.

Tämä kiitos sai Natin työskentelemään entistäkin ahkerammin. Tulevassa matkassa hänellä oli jo mielestään yllin kyllin ilon aihetta, niin että kaikkien koettelemusten jälkeen tuntui miltei ylenpalttiselta, kun Franz ja Emil kesäkuun alussa ilmaantuivat pikavierailulle Leipzigiin mukanaan hyviä uutisia ja mieluisia lahjoja. Nat oli riemussaan langeta heidän kaulaansa kuin ikävöivä tyttölapsi; ennen pitkää hän purki ystävilleen koko surkean tarinansa ja oli perin helpottunut, kun he nauraen tunnustivat, että oli heillä itselläänkin ollut samantapaisia kokemuksia.

Sovittiin että Natkin tulisi Franzin häihin kesäkuun lopussa ja liittyisi retkikuntaan vasta Lontoossa. Sulhaspoikana Nat ei voinut kieltäytyä siitä uudesta puvusta, jonka Franz tahtoi tilata hänelle, ja rahalähetys, joka parahiksi saapui, sai hänet pitämään itseään miljonäärinä.

Samoihin aikoihin Dankin laski viikkoja elokuuhun, jolloin hän pääsisi vapauteen. Ilta illan jälkeen hän tuuditti itsensä uneen suunnittelemalla, kuinka Mary Masonin luona käytyään ohjaisi kulkunsa suoraan vanhojen intiaaniystäviensä luokse, kätkisi erämaahan häpeänsä ja parantaisi haavansa. Hän uskoi, että tehdessään työtä monien ihmisten hyväksi hän sovittaisi sen, että oli riistänyt hengen yhdeltä.

-- Mutta kun kaikki taas on kunnossa ja minulle on kertynyt kerrottavaa, jota ei tarvitse hävetä, menen kotiin Plumfieldiin, hän ajatteli. -- Ei vielä. Minun täytyy ensin päästä tästä. He näkisivät ja tuntisivat vankilan tahran minussa, enkä voisi katsoa heitä silmiin ja salata totuutta. En halua menettää Tedin rakkautta, äiti Bhaerin luottamusta ja -- ja -- tyttöjen kunnioitusta. Ja Dan katseli masentuneena ruskeaa kättään muistaen, mitä se oli tehnyt sen jälkeen kun eräs tietty pieni valkoinen käsi oli luottavaisesti levännyt siinä. -- Vielä he ylpeilevätkin minusta, eikä kukaan milloinkaan saa tietää tästä vuodesta. Voin pyyhkiä sen pois ja niin teenkin, Jumala minua auttakoon!

TENNISKENTÄLLÄ

Urheilua harrastettiin Plumfieldissä paljon. Joella missä ruuhi ennen vanhaan keikkui täynnä meluisia poikia, oli nyt aikamoinen liikenne. Siellä oli kaikenlaisia veneitä pienistä kalaruuhista aina komeaan huvipurteen, ja tuon tuostakin siellä pidettiin soutukilpailuja. Laaja niitty vanhan raidan luona oli nyt opiston urheilukenttänä, jossa juostiin, hypittiin, heitettiin keihästä ja kiekkoa, silloin kun siellä ei riehunut jokin pallo-ottelu. Tytöt viettivät aikaansa turvallisen matkan päässä tästä Mars-kentästä; he pelasivat krokettia jalavien alla, ja mailat löivät tarmokkaasti monella tenniskentällä.

Yhtä kenttää sanottiin Josien hoviksi, ja siellä tämä neiti hallitsi kuin kuningatar. Hän oli innostunut tenniksestä, ja koska halusi kehittää pelitaitonsa mahdollisimman täydelliseksi, hän oli jokaisena vapaahetkenään jonkun uhrin kimpussa. Eräänä lauantai-iltapäivänä hän oli pelannut Bessin kanssa ja voittanut tämän; vaikka prinsessa oli joustavampi, hän ei ollut yhtä nopea kuin vilkas serkkunsa.

-- Voi sentään, sinä olet väsynyt, ja pojat rehkivät viimeistä myöten tuolla typerässä baseball-ottelussa. Kenen kanssa minä pelaan? huokasi Josie. Hän työnsi suuren punaisen hattunsa niskaan ja katseli ympärilleen kuin vaanien uutta saalista.

-- Pelaan kohta, kun olen vähän vilvoitellut. Mutta se on tylsää, kun en koskaan voita, vastasi Bess leyhytellen itseään suurella lehdellä.

Josie aikoi juuri istahtaa hänen viereensä puutarhapenkille, kun keksikin matkojen päästä kaksi miesolentoa. Heidän siniset säärensä näyttivät suuntaavan kohti baseball-ottelua, mutta he eivät milloinkaan saapuneet perille. Ilahtuneena Josie pinkaisi niitylle käyttääkseen hyväksi näitä taivaan lähettämiä apujoukkoja.

Tulijat pysähtyivät, kun tyttö lensi paikalle, ja kumpikin nosti hattuaan. Pönäkkä poika kohautti sitä veltosti ja laski hatun heti päähän kuin iloisena, että sekin velvollisuus oli ohi. Sen sijaan toinen, hoikka nuori mies, jolla oli tummanpunainen solmio, nosti hattunsa sulavasti kumartaen ja piti sitä hetken koholla niin että hänen mustat kiharansa näkyivät. Doll oli hyvin ylpeä tuosta kumarruksesta; se oli pitkän harjoittelun tulos. Kaikille sitä ei kylläkään suotu, sillä Doll oli kiinnostunut vain huomionarvoisista tytöistä, hän kun uskoi itsekin olevansa melkoinen hurmuri.

Josie ei ilmeisesti älynnyt antaa arvoa kunnialle. Hengästyneenä ja innoissaan hän houkutteli poikia tenniskentälle huomauttaen ovelasti, miten hikistä ja likaista puuhaa baseball oli näin kuumalla. Nämä kaksi syytä tehosivat, sillä Pumpulla oli jo nyt liian kuuma ja Doll oli sonnustautunut upouuteen valkotakkiseen pukuun, jota ei halunnut liata.

-- Tullaan ilomielin, vastasi kohtelias poika kumartaen uudestaan.

-- Pelaa sinä, minä lepään, sanoi Pumppu, joka mieluummin keskusteli rauhallisesti prinsessan kanssa vilpoisessa varjossa.

-- Hyvä, sinä voit huvittaa Bessiä, sillä minä hakkasin hänet juuri ja hän tarvitsee vähän lohdutusta. Sinulla on tietysti jotakin hyvää taskussasi, George. Ajaen saalista edellään Josie palasi riemusaatossa hoviinsa.

Pumppu heittäytyi raskaasti penkille, joka narahti hänen painonsa alla. Hän otti heti esiin makeisrasian, jota ilman ei liikkunut missään, ja virkisti Bessiä sokeriorvokeilla ja muilla herkuilla sillä välin kun Doll puski lujasti töitä pitäessään puoliaan. Josie oli jälleen voitolla, sillä onnettomuudekseen Doll kompastui ja tahri uudet housunsa, mikä teki hänet hajamieliseksi ja huolettomaksi. Pelin päätyttyä Josie antoi Dollin levätä ja lohdutteli häntä hiukan ivallisesti, koska housuille sattunut tapaturma nähtävästi painoi raskaasti pojan mieltä.

-- Älä viitsi olla hupsu, voihan tuon puhdistaa. Sinä olet varmasti ollut entisessä elämässäsi räätäli, jonka ainoana kutsumuksena ovat vaatteet.

-- Älä lyö lyötyä, vastasi Doll nurmelta, missä hän ja Pumppu nyt makasivat, että tytöt mahtuisivat penkille. Nenäliina oli levitettynä Dollin alle ja kyynärpää nojasi toiseen, kun hän harmissaan tuijotti vihreänruskeata tahraa. -- Minä haluan olla siisti, ei minusta ole kohteliasta esiintyä naisten seurassa vanhoissa kengissä ja kauhtuneessa paidassa. Meidän pojat ovat herrasmiehiä ja pukeutuvat sen mukaan, täällä ei puvulla taida olla niin väliä, hän lisäsi kiukuissaan räätälisanasta, sillä hän oli yhdelle mainitun ammatin harjoittajalle kiusallisen paljon velkaa.

-- Niin ovat meikäläisetkin, mutta täällä eivät pelkät vaatteet tee herrasmiestä. Me vaadimme aika lailla enemmän, sinkautti Josie, joka heti oli aseissa puolustaakseen opistoaan. -- Saat vielä nähdä, että kun sinä ja sinun hienot herrasi unohdettuina solmitte kaulanauhojanne ja panette hajuvettä tukkaanne, muutamat sinun halveksimistasi kavereista ovat kuuluisia miehiä. Minä pidän vanhoista kengistä ja inhoan keikareita. Entä sinä, Bess?

-- En inhoa, jos he ovat ystävällisiä ja kuuluvat vanhaan joukkoon, vastasi Bess nyökäten kiitokseksi Dollille, joka varovasti poimi tiedonhaluisen toukan hänen pieneltä punaiselta kengältään.

-- Minä pidän naisista, jotka ovat kohteliaita eivätkä katkaise miehen niskoja nurin, vaikka tällä olisikin omia ajatuksia. Entä sinä, George? kysyi Doll hymyillen ystävällisesti Bessielle ja vilkaisten Josieta harvardilaisittain nenäänsä pitkin.

Pumppu vastasi tyynesti kuorsaamalla, ja yleinen nauru palautti rauhan hetkeksi. Josie kiusasi mielellään itsevarmoja luomakunnan herroja, mutta jätti tällä kertaa hyökkäyksen sikseen, jotta saisi pelata vielä erän tennistä. Kohteliaana ritarina Doll suostui ja he jättivät Bessin piirtämään Georgea, joka loikoi pitkät koivet ristissä ja pyöreä punainen naama puoliksi hatun peitossa. Tämän ottelun Josie hävisi. Nolona hän palasi toisten luo ja rupesi herättelemään nukkujaa kutkuttaen heinänkorrella tämän nenää.