Part 10

Niin, Dan oli pahassa ahdingossa. Niin kuin usein käy, tämä suistuminen aallonpohjaan oli tapahtunut juuri silloin, kun hän oli erityisen toiveikas ja täynnä tulevaisuudensuunnitelmia.

Hän tapasi junassa hauskan nuoren miehen, Blairin, ja huomasi saavansa tästä matkatoverin, sillä Blairkin oli menossa Kansasiin, jossa hänen veljellään oli maatila. Tupakkavaunussa oli käynnissä korttipeli, ja pitkään matkaan kyllästynyt poika -- hän oli vain kahdenkymmenen -- kulutti aikaansa pelaamalla mukana.

Jolle antamansa lupauksen takia Dan ei halunnut liittyä peliin, mutta hän katseli sitä kiinnostuneena. Hänelle selvisi pian, että Blairin pelitoverit olivat parkkiintuneita huijareita; ilmeisesti he olivat päättäneet kyniä pojan, joka oli ajattelemattomasti näyttänyt heille pullean lompakkonsa. Dan tunsi aina suojelevaa kiintymystä nuorempia ja heikompia kohtaan, ja tämä poika muistutti jollakin tapaa Tediä. Siksi hän piti Blairia silmällä ja varoitti tätä pelitovereista.

Tietenkin se oli turhaa. Kun pysähdyttiin yöksi erääseen suureen kaupunkiin, Dan vei pojan omaan hotelliinsa, mutta jo muutaman tunnin kuluttua tämä oli hävinnyt. Saatuaan kuulla kenen kanssa Blair oli mennyt, Dan lähti etsiskelyretkelle. Hän haukkui itseään hulluksi ryhtyessään moiseen vaivannäköön, mutta ei hennonut jättää herkkäuskoista poikaa oman onnensa nojaan.

Dan löysi Blairin. Tämä istui pahamaineisessa paikassa pelaamassa korttia junatoveriensa kanssa, ja kun Dan ilmestyi näkyviin, hänen huolestuneille kasvoilleen levisi niin huojentunut ilme, että oli helppo havaita asioiden olevan hullusti. Poika oli liian myöhään huomannut vaaran.

-- En voi tulla vielä -- olen hävinnyt. Rahat eivät ole minun, ja ne on saatava takaisin, muuten en uskalla mennä veljieni luo, kuiskasi Blair, kun Dan kehotti häntä lähtemään ennen kuin menettäisi lisää. Poika oli suunniltaan pelosta ja häpeästä, ja hän jatkoi pelaamista siinä toivossa, että ennen pitkää voittaisi rahat takaisin. Nähdessään Danin päättäväiset kasvot, terävän katseen ja varman käytöksen roistot olivat varuillaan ja antoivat Blairin voittaa vähäsen. Mutta he eivät aikoneet päästää saalistaan, ja huomatessaan, että Dan seisoi vartioimassa pojan selän takana, miehet vaihtoivat keskenään pahanenteisen katseen, joka merkitsi: tuo mies on saatava pois tieltä.

Dan huomasi sen ja hänkin oli varuillaan, sillä hän ja Blair olivat vieraita tässä peliluolassa, ja sellaisissa paikoissa tehtiin helposti konnantöitä, joista koskaan ei saatu tietää. Mutta hän ei tahtonut antaa pojan joutua tuhoon, vaan piti silmällä jokaista korttia, kunnes huomasi selvästi toisten pelaavan väärin ja puuttui rohkeasti asiaan. Kovia sanoja vaihdettiin, Danin kiivaus voitti varovaisuuden, ja kun toinen heittiö huusi törkeyksiä ja kieltäytyi pistooli kourassa maksamasta takaisin anastamiaan rahoja, Danin sisu kuohahti ja hän iski miehen kumoon. Tämä lensi päistikkaa uunia vasten ja tuupertui tajuttomana ja verissään lattialle. Seurasi hurja sekamelska, mutta sen lomassa Dan sai kuiskatuksi pojalle. -- Painu pois äläkä puhu mitään! Älä huolehdi minusta!

Peloissaan ja kauhuissaan Blair pakeni päätä pahkaa kaupungista jättäen Danin viettämään yönsä putkassa ja muutamia päiviä myöhemmin seisomaan oikeudessa syytettynä taposta. Danilla ei ollut kaupungissa ainoatakaan ystävää, ja kerrottuaan lyhyesti tapauksen hän vaikeni. Koska halusi pitää tämän salassa kotiväeltä, hän ei paljastanut edes henkilöllisyyttään, vaan esiintyi David Kentin nimellä, niin kuin usein ennenkin jouduttuaan pinteeseen. Oikeudenkäynti oli lyhyt, ja koska tapauksessa ilmeni lieventäviä asianhaaroja, hän sai vain vuoden kuritushuonerangaistuksen.

Tämä järkyttävä äkkikäänne tyrmistytti Dania niin, ettei hän täysin käsittänyt sitä, ennen kuin rautainen ovi paiskautui kiinni hänen peräänsä ja hän istui ahtaassa, kylmässä, haudanhiljaisessa kopissa. Hän tiesi, että yksikin sana olisi tuonut Laurien tänne avuksi, mutta hänestä tuntui mahdottomalta paljastaa tätä häpeää ja tuottaa surua ystäville, jotka toivoivat hänelle pelkkää hyvää.

-- Ei, luulkoot että olen kuollut, hän mietti ja ponkaisi astelemaan pitkin kivilattiaa kuin häkkiin suljettu leijona. Hän kulki edestakaisin mieli kuohuksissa, kunnes arveli tulevansa hulluksi ja rupeavansa takomaan seiniä, jotka erottivat hänet vapaudesta. Ensimmäiset päivät olivat kuin helvettiä, mutta ennen pitkää hän väsyi ja vaipui synkkämielisyyteen, joka oli vielä pahempaa kuin kiihtymys.

Vankilan johtaja oli raaka mies, joka oli kaikkien epäsuosiossa tarpeettoman kovuutensa vuoksi. Sen sijaan vankilan pappi tunsi lämmintä myötätuntoa vankeja kohtaan ja hoiti raskaan työnsä uskollisesti. Hän koetti saavuttaa Danin luottamuksen, mutta mikään ei näyttänyt vaikuttavan vankiin, ja pastorin oli pakko odottaa, että vankeus kesyttäisi ylpeän miehen, joka pystyi kärsimään mutta ei valittamaan.

Dan pantiin tekemään harjoja, ja kun hän tunsi, että toiminta oli hänen ainoa pelastuksensa, hän teki työtä kuumeisella tarmolla. Työnjohtaja oli häneen tyytyväinen, mutta vähemmän taitavat toverit alkoivat kadehtia häntä. Päivästä toiseen hän istui paikallaan aseistetun kaitsijan vartioimana. Hän ei saanut puhua kuin välttämättömän, ei saanut vaihtaa ajatuksia vieressä istuvan vankitoverinsa kanssa, ainoana vaihteluna oli matka kopista työpaikalle ja ainoana ruumiinliikuntona väsyttävä kävely samaa rataa kädet edelläastujan olkapäillä -- kaikkea muuta kuin sotilaiden reipasta marssia. Ääneti, nuiveana ja katkerana Dan teki päivätyönsä, söi karvasta leipäänsä ja totteli käskyjä silmissään kapinallinen välke, josta johtaja sai aihetta sanoa:

-- Tuo mies on vaarallinen. Pitäkää häntä silmällä, hän karkaa vielä jonakin päivänä.

Joukossa oli vaarallisempia miehiä kuin Dan, vanhoja rikollisia, jotka olivat valmiita mihin uhkayritykseen tahansa saadakseen vaihtelua pitkän rangaistusaikansa yksitoikkoisuuteen. He aavistivat Danin mielialan, ja niillä salaperäisillä keinoilla, joita rangaistusvangit aina keksivät, he toimittivat hänelle sanan jo ennen ensimmäisen kuukauden loppua, että suunnitteilla oli kapina.

Kiitosjuhlan päivä oli niitä harvoja tilaisuuksia, jolloin vangit saivat puhella keskenään, sillä juhlan kunniaksi oli lupa viettää kokonainen tunti vapaasti vankilan pihalla. Silloin päätettäisiin yksityiskohdista ja pantaisiin -- jos mahdollista -- toimeen äkkirynnäkkö, joka antaisi ainakin muutamille vapauden.

Dan oli jo suunnitellut omaa karkaamistaan ja odotti vain sopivaa aikaa. Sitä mukaa kuin vankeus jäyti hänen ruumistaan ja sieluaan, uhmamielinen ja hurja kapinanhenki sai hänet valtaansa. Hän hautoi mielessään tuhoutunutta elämäänsä ja luopui kaikista suunnitelmistaan; hänestä tuntui, ettei hän enää koskaan voisi palata vanhaan rakkaaseen Plumfieldiin eikä puristaa ystäviensä kättä, kun hänen omansa olivat veren tahrimat. Hän ei välittänyt miehestä, jonka oli surmannut, mutta vankeuden häpeä ei koskaan väistyisi hänen muististaan, vaikka ajeltu tukka kasvaisikin, harmaa takki vaihtuisi toiseen ja lukot ja salvat jäisivät taakse.

-- Kaikki on mennyttä, olen tuhonnut elämäni. Menköön siis kaikki menojaan. Parasta ottaa irti hauskuutta sieltä mistä ja milloin sitä saa. He luulevat minun kuolleen ja surevat minua eivätkä saa koskaan tietää, mikä minä olen. Äiti Bhaer raukka, hän yritti turhaan auttaa minua. Ei kekälettä voi pelastaa.

Pää käsien varassa matalan vuoteen laidalla Dan suri kaikkea sitä, minkä oli menettänyt, suri kyynelettömän haikeuden vallassa, kunnes armelias uni vei hänet entisiin onnellisiin päiviin, jolloin kaikki hymyili hänelle ja Plumfield oli täynnä aurinkoa ja iloa.

Danin työpaikassa työskenteli muuan poloinen, jonka kohtalo oli vielä kovempi kuin Danin. Miehen rangaistusaika päättyi keväällä, mutta hänellä oli tuskin toiveita elää siihen asti, sillä hän oli pahasti sairas. Kovasydämisinkään ei voinut olla säälimättä tätä Mason-raukkaa, joka yskien laski, kuinka monta raskasta päivää oli vielä edessä, ennen kuin hän saisi nähdä vaimonsa ja lapsensa. Oli hiukan toiveita armahduksesta, mutta Masonilla ei ollut avuliaita ystäviä, ja oli selvää, että suuren Tuomarin armahdus pian päättäisi hänen kärsimyksensä.

Dan sääli miestä enemmän kuin kehtasi näyttää, ja tämä ainoa hellä tunne tuona synkkänä aikana oli kuin vanhassa sadussa muuritiilien väliin kasvanut pieni kukka, joka pelasti vangin epätoivosta. Dan auttoi Masonia työllään, kun tämä ei jaksanut saada urakkaansa valmiiksi. Mason puolestaan koetti varoittaa Dania liittymästä 'pahaan liutaan', niin kuin kapinallisia sanottiin. Mutta jouduttuaan tähän alennustilaan Dan oli kuin riivaajan vallassa; hän tunsi hurjaa tyydytystä ajatellessaan päivää, jolloin saisi ehkä kostaa julmalle vankilanjohtajalle ja tapella vapautensa puolesta. Istuessaan kiitosjuhlaa edeltävänä sunnuntaina vankilan kappelissa Dan huomasi, että jumalanpalveluksessa oli läsnä useita vieraita, jotka istuivat heille varatuilla paikoilla. Hän katseli levottomana, oliko joukossa ketään tuttuja, sillä hän pelkäsi aina kuollakseen, että joku kotiväestä ilmestyisi odottamatta hänen eteensä. Ei, kaikki olivat tuntemattomia, ja Dan vaipui ajatuksiinsa.

Vankilan vierailla oli usein tapana puhua jumalanpalveluksissa. Niinpä ei herättänytkään erityistä huomiota, kun muuan nainen nousi ja sanoi haluavansa kertoa pienen tarinan. Tuolla naisella oli miellyttävät kasvot ja lämmin ääni; Danin mielestä hän muistutti Jota. Siksi Dan heräsi välinpitämättömyydestään ja kuunteli.

Lyhyesti ja yksinkertaisesti nainen kertoi tarinan kahdesta sotilaasta, jotka viruivat sairaalassa haavoittuneina. Molemmat olivat vaarassa menettää oikean kätensä. Toinen potilaista alistui ääneti kohtaloonsa kuullessaan että käsi oli katkaistava. Ennen pitkää hän parani ja saattoi jatkaa elämäänsä, vaikkei hänestä ollut enää sotilaaksi. Toinen kapinoi eikä halunnut suostua leikkaukseen ennen kuin oli myöhäistä. Hän menehtyi haavoihinsa.

-- Tämäkin on sairaala, jossa hoidetaan haavoittuneita sotilaita, puhuja sanoi. -- Apu on kaikille tarjona, mutta on opittava alistumaan kipuun ja häpeään, ennen kuin parannus on mahdollinen. Kärsimyksestä jää arpi, mutta ihmisen on parempi menettää kätensä kuin sielunsa. Jos nämä kovat vuodet opettavat teitä hillitsemään itsenne, ne eivät mene hukkaan, vaan niistä voi tulla elämänne arvokkain aika. Uskokaa tulevaisuuteen, jollette itsenne tähden, niin omaistenne ja ystävienne tähden. He odottavat teitä ja toivovat teille hyvää.

Puhe päättyi. Danin oli pakko luoda silmänsä maahan ja puristaa huulensa yhteen estääkseen niitä vavahtelemasta, sillä Jon ääni kaikui vetoavana hänen korvissaan. Hän oli iloinen päästessään koppinsa yksinäisyyteen; hän tunsi äkkiä ratkaisun olevan edessä. Liittyisikö hän kapinoitsijoihin pidentäen ehkä tällä uudella rikoksella rangaistusaikaansa? Silloin hän kääntäisi selkänsä peruuttamattomasti ystävilleen ja turmelisi tulevaisuutensa, josta vielä saattoi olla toivoa. Vai alistuisiko hän kärsimään rangaistuksensa? Silloin hän kenties uskaltaisi mennä kotiin ja saisi uutta voimaa ystäviltään.

Hyvä ja paha taistelivat Danista niin kuin enkeli ja paholainen Sintramista. Katumus ja uhma, häpeä ja suru, ylpeys ja intohimo tekivät ahtaan kopin taistelutanterekseen. Vähäinen seikka oli kallistanut vaa'an, ja Dania sipaissut myötätunto auttoi siinä ratkaisussa, josta oli tuleva hänen elämänsä siunaus tai kirous.

Pimeänä iltahetkenä pilkisti valo ovenraosta, salpa aukeni hiljaa ja sisään astui vankilan pappi. Hän oli ennenkin odottamatta saapunut Danin luo, mutta aina tavannut hänet jörönä, välinpitämättömänä tai kapinallisena ja poistunut kärsivällisesti odottamaan aikaansa. Nyt se oli tullut; vangin kasvoilla oli helpottunut ilme, kun valo sattui niihin, ja ihmisääni kaikui oudon mieluisalta, kun oli tuntikausia kuunnellut kopissa kummittelevaa intohimon, epäilyn ja pelon kuisketta.

-- Kent, Mason on lähtenyt. Hän lähetti teille terveisensä ja tunsin, että minun piti tulla tuomaan niitä heti, sanoi pappi istuutuen tuolille ja katsoi ystävällisesti vuoteella makaavan jäykkiin kasvoihin. -- Mason kuoli äkkiä, mutta muisti teitä ja pyysi minua sanomaan nämä sanat: "Sanokaa ettei Dan ryhtyisi siihen puuhaan, vaan koettaisi kestää, ja kun hänen rangaistusaikansa loppuu, menisi suoraa päätä Maryn luo, sillä hänellähän ei ole ystäviä näillä seuduin. Mary ottaa hänet kyllä vastaan minun tähteni. Sanokaa hänelle minulta terveisiä ja hyvästi. Hän oli minulle hyvä, ja Jumala siunaa häntä." Sitten hän kuoli rauhallisesti ja pääsi kotiin saatuaan Jumalan armahduksen, kun ihmiset eivät sitä ajoissa toimittaneet.

Dan ei sanonut mitään, nosti vain käsivarren silmilleen ja makasi ääneti. Nähdessään että terveiset olivat tehneet tehtävänsä paremmin kuin hän uskalsi toivoakaan, pappi jatkoi aavistamatta, kuinka rauhoittavalta hänen isällinen äänensä kuulosti vangista, joka ikävöi kotia, mutta tunsi menettäneensä siihen oikeuden.

-- Mason oli vaatimaton mies, mutta ette varmaankaan voi olla välittämättä siitä, että hänen viimeinen ajatuksensa kohdistui teihin. Tiedän että täällä on tulossa ikävyyksiä. Uskokaa pois, tuo yritys ei onnistu -- ne eivät onnistu koskaan --, ja olisi vahinko, jos pilaisitte siinä paperinne, sillä te olette täällä hyvissä kirjoissa. Pysykää rohkeana ja lähtekää rangaistusaikanne päätyttyä täältä vapauteen muistaen Masonin terveisiä. Teillä on nyt paikka mihin mennä, ellei teillä ole täällä ystäviä.

Dan kuunteli pastorin sanoja aivan toisin kuin ennen, sillä koti-ikävä, yksinäisyyden tunne ja kuolinsanoma olivat herkistäneet hänen mielensä. Ja tänä iltana hänessä tapahtui muutos, vaikkei sitä tiennyt kukaan muu kuin pastori. Toisia kohtaan Dan oli sama vaitelias ja tyly mies kuin ennenkin. Hän käänsi selkänsä niin pahoille kuin hyvillekin, ja hänen ainoana ilonaan olivat kirjat, joita pappi hänelle toimitti. Niin kuin pisara kovertaa kiveä, pastori voitti kärsivällisyydellään vähitellen Danin luottamuksen, ja hänen opastamanaan Dan alkoi etsiä tietä eteenpäin. Hän sai vielä kokea monta luiskahdusta, monta raskasta hetkeä, joina elämä ei tuntunut elämisen arvoiselta ja Masonin kohtalo näytti ainoalta pelastukselta. Kuitenkin koti-ikävä ja halu sovittaa menneisyys paremmalla tulevaisuudella antoivat hänelle kärsivällisyyttä ja voimia.

Jouluna Danille tuli niin ikävä Plumfieldiin, että hän mietti, kuinka voisi lähettää sinne tervehdyksen ilmaisematta olinpaikkaansa. Lopulta hän kirjoitti Mary Masonille ja pyysi tätä postittamaan kirjeen. Siinä hän ilmoitti olevansa terve ja työssä ja luopuneensa maamiehen urasta; suunnitelmistaan hän kertoisi myöhemmin. Hän ei tulisi todennäköisesti kotiin ennen syksyä eikä kirjoittaisi usein, mutta hän lähetti terveisiä ja toivotti hauskaa joulua kaikille.

13

NATIN UUSI VUOSI

-- En odota vielä tietoja Emililtä ja Nat kirjoittaa säännöllisesti, mutta missä Dan on? Vain pari kolme kirjettä lähdön jälkeen. Hänenlaisensa toimelias mies olisi tänä aikana ehtinyt jo ostaa kaikki Kansasin maatilat, tuskaili Jo eräänä aamuna etsittyään turhaan postissa tulleista korteista ja kirjeistä Danin kulmikasta käsialaa.

-- Eihän hän koskaan kirjoita usein. Dan tuskin huomaa kuukausien ja vuosien kulumista kaikkien suunnitelmiensa keskellä, vastasi professori Bhaer syventyneenä Natin pitkään kirjeeseen.

-- Mutta hän lupasi kirjoittaa heti, miten hänen hankkeensa ovat sujuneet, ja Dan pitää kyllä sanansa jos vain voi. Pelkään että hänelle on tapahtunut jotakin, sanoi Jo ja lohduttautui silittämällä Donin päätä, kun se isäntänsä nimen kuultuaan tuli katselemaan häntä viisailla silmillään.

-- Älä sure, äiti. Se kaveri putoaa aina jaloilleen. Ennen pitkää hän sukeltaa taas esiin ja tulla tallustelee kotiin kultakaivos toisessa ja preeria toisessa taskussaan eikä tiedä murheista mitään, vakuutti Ted, jolla ei ollut pienintäkään hoppua luovuttaa Oktoota sen oikealle omistajalle.

-- Hän on voinut lähteä Montanaan ja hylätä farmisuunnitelmansa. Minusta hän näyttikin pitävän enemmän intiaaneista, sanoi Rob ja meni auttamaan äitiään valtaisan kirjepinon käsittelyssä.

-- Sitä minäkin toivon. Se sopisi hänelle parhaiten. Mutta olisi hän toki kertonut meille, jos hänen suunnitelmansa ovat muuttuneet, ja pyytänyt rahaakin. Ei, tunnen vanhoissa luissani, että jokin on hullusti, sanoi Jo vakavana kuin kohtalotar.

-- Kyllä siitä tieto tulisi, sillä hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas. Älä huolehdi turhia, Jo, vaan kuuntele Natin hyviä uutisia! En aavistanutkaan, että poika välittäisi muusta kuin musiikista. Hyvä ystäväni Baumgarten on auttanut häntä alkuun, ja menestys tekee pojalle hyvää, kunhan hän vain pitää päänsä kylmänä. Hän on kunnon poika, mutta kovin kokematon, ja Leipzig on täynnä ansoja sille, joka ei ole varuillaan. Kunpa hän selviytyisi!

Nat kuvasi kirjeessä haltioissaan muutamia kirjallisia ja musikaalisia kutsuja, joihin oli osallistunut, komeaa oopperaa ja uusia tuttavia. Hän kertoi, kuinka ystävällinen professori Baumgarten oli hänelle ollut, ja ihaili suunnattomasti viulunsoiton opettajaansa.

-- Kuulostaa hyvältä, sanoi Jo tyytyväisenä. -- Jo ennen Natin lähtöä minusta tuntui, että hän on lujempi ja miehekkäämpi kuin aavistimmekaan. Hänellä oli paljon hyviä suunnitelmia.

-- Saadaanpa nähdä. Varmasti Natinkin on maksettava oppirahansa, nuoruus on sellaista aikaa. Toivotaan vain, ettei läksy ole liian kova, vastasi professori, ja hän hymyili muistaessaan omia ylioppilasvuosiaan.

Professori oli oikeassa. Nat oli saanut jo läksynsä ja edistyi sen oppimisessa sellaista vauhtia, että se olisi hämmästyttänyt kotona olevia ystäviä. Miehekkyys, josta Jo iloitsi, oli alkanut kehittyä odottamattomaan suuntaan, ja hiljainen Nat antautui vilkkaan kaupungin huvituksiin niin innokkaasti kuin kokematon nuorukainen ainakin. Vapaus ja riippumattomuuden tunne kiehtoivat häntä. Kukaan ei täällä tuntenut hänen entisyyttään, ja kun hänellä oli hyvin varustettu vaatevarasto, sievä rahasumma pankissa ja Leipzigin paras opettaja, hänen oli helppo astua seuraelämään, semminkin kun Laurie Laurencella oli Leipzigissä paljon ystäviä, jotka mielellään avasivat kotinsa ovet hänen lahjakkaalle suojatilleen. Näin Nat pääsi nopeasti piireihin, joihin moni kunnianhimoinen nuorukainen turhaan pyrki.

Tämä pani Natin pään melkein pyörälle. Kun hän istui juttelemassa naisten kanssa kahviseurassa tai pyöritti jonkun kuuluisan professorin tytärtä tanssisalin lattialla koettaen kuvitella tyttöä Daisyksi, hänestä usein tuntui, ettei hän voinut olla sama henkilö kuin se pieni koditon katusoittajaparka, joka kerran sateessa seisoi Plumfieldin portilla. Vähitellen Natin heikkoudet pääsivät pinnalle: turhamaisuus vei harhateille, huvittelu päihdytti hänet, eikä hän vähään aikaan ajatellutkaan muuta kuin tämän uuden elämän iloja. Hän ei suinkaan halunnut pettää ketään, mutta tuli silti antaneeksi ihmisille sen käsityksen, että oli varakkaan perheen poika, jolla oli hyvät tulevaisuudentoiveet. Hän puhui mielellään Laurien rikkaudesta ja vaikutusvallasta ja kehui sitä erinomaista oppilaitosta, jota oli käynyt. Josta kerrottiin tunteellisille nuorille neideille, jotka lukivat hänen kirjojaan.

Mutta kaikesta tästä oli ikävät seuraukset. Sillä ennen pitkää Nat ei mielestään voinut asua halvassa asunnossaan tai viettää suunnittelemaansa ahkeraa, hiljaista elämää. Hän vuokrasi paremman asunnon hienommasta kaupunginosasta jättäen kelpo rouva Tetzelin valittamaan menetystään ja musiikkia harrastavan naapurinsa neiti Vogelsteinin pudistamaan huolestuneena harmaata kiharapäätään.

Se rahaerä, joka oli talletettu Natin käytettäväksi, oli hänen omasta mielestään kokonainen omaisuus, vaikka se olikin pienempi kuin antelias Laurie ensin oli ehdottanut. Professori Bhaer oli kehottanut Laurieta varovaisuuteen, koska Nat ei ollut tottunut käsittelemään rahoja ja täysi kukkaro saattaisi hyvinkin johdattaa pojan tuhlaamaan.

Soittaminen oli Natille yhä pääasia, eikä hän jäänyt kertaakaan pois oppitunnilta. Mutta ne tunnit, jolloin hänen olisi pitänyt kärsivällisesti harjoitella, kuluivat liian usein tanssiaisissa ja ravintoloissa. Aluksi huveista ei ollut muuta haittaa kuin että hän kulutti niihin kallista aikaa ja rahaa, joka ei ollut hänen omaansa.

Mutta vähitellen tapahtui muutos huonompaan päin, ja hän oivalsi sen myös itse. Ensi askelet ruusuisella tiellä veivät alaspäin eivätkä ylöspäin, ja pysyvä uskottomuuden tunne, joka pian alkoi vaivata Natia, saattoi hänet harvoina yksinäisinä hetkinä tuntemaan, etteivät hänen asiansa olleet kunnossa.

-- Vielä kuukausi, sitten minä vakavoidun, hän mietti useammin kuin kerran koettaen puolustautua sillä, että kotiväki toivoi hänen olevan onnellinen ja että seuraelämä soisi hänelle tarpeellista silausta. Mutta kuta useampia kuukausia kului, sitä vaikeampaa oli vetäytyä pois tuosta kaikesta.

Natin tuttavien joukossa oli muuan miellyttävä rouva, jolla oli musiikkia harrastava tytär; he olivat hienoa sukua mutta varattomia, ja rouva toivoi tyttärensä Minnan löytävän rikkaan miehen. Molemmat olivat ihastuneita Natiin, ja äiti alkoi kaavailla Minnan tulevaisuutta tämän ystävyyden varaan. Nat kävi usein heidän luonaan, sillä hiljainen kodin ilmapiiri tuntui rauhoittavalta vilkkaamman seurustelun lomassa. Minnan äidille hän oli jo tuttavuuden alkaessa kertonut olevansa kihloissa; niinpä hän ei voinut lainkaan aavistaa, mitä toiveita rouva ja tytär hautoivat mielessään hänen suhteensa.

Jokunen vihjaus uusista kokemuksista pujahti tietysti myös kirjeisiin, joita Nat uskollisesti joka viikko kirjoitti kotiin. Daisy iloitsi hänen menestyksestään ja pojat nauroivat kuvitellessaan 'livertelijää' salonkileijonan osassa; sen sijaan vanhempia kirjeiden sävy huolestutti, ja he pohtivat pitäisikö poikaa varoittaa. Mutta Laurie sanoi:

-- Antaa hänen liehua vähän, poika on ollut kyllin kauan lieassa. Pitkälle hän ei pääse niillä rahoilla, jotka hänellä on käytettävänään, enkä usko hänen tekevän velkaa -- siihen Nat on liian arka ja rehellinen. Poika maistaa nyt ensi kertaa vapautta, nauttikoon siitä niin kauan kun voi. Sitä paremmin hän tekee työtä aikaa myöten, uskokaa pois.

Kuukausi toisensa jälkeen vierähti, tulivat joulunpyhät lahjoineen ja kutsuineen. Nat huvitteli sydämensä pohjasta -- kunnes hän uuden vuoden päivänä sai maksaa kalliisti ajattelemattomuudestaan. Tuona päivänä kaikki oli kuin noiduttua, kuin paha haltijatar olisi valmistanut hänelle yllätyksen toisensa jälkeen.

Ensimmäinen koettelemus tuli aamulla, kun Nat meni kallis kukkakimppu ja makeisrasia mukanaan Minnan luo kiittämään joululahjoista. Rouva otti hänet herttaisesti vastaan, mutta kun Nat kysyi Minnaa, rouva selitti, että nämä tiheät vierailut olivat jo aiheuttaneet juoruja ja että Natin oli selvitettävä aikomuksensa tai pysyttävä poissa talosta.

Silloin Nat säikähti tosissaan, sillä hän huomasi liian myöhään, että täällä asiat tulkittiin toisin kuin Amerikassa. Seurasi surkea näytelmä; Natin oli pakko karistaa yltään kaikki kuvitelmat, tunnustaa olevansa vain köyhä opiskelija ja pyytää anteeksi ajattelemattomuuttaan. Minnan äiti oli erittäin loukkaantunut huomatessaan tuulentupiensa luhistuvan, ja Nat lähti nöyryytettynä talosta.