Part 1

Chapter 13,085 wordsPublic domain

PLUMFIELDIN POJAT JA MITÄ HEISTÄ TULI

Kirj.

Louisa M. Alcott

Suomentaneet Elma ja Aarni Voipio

Jatkoa Pikku miehiin

Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi WSOY:n kustantamana Porvoossa 1919.

SISÄLLYS:

1. Kymmenen vuotta myöhemmin. 2. Parnassos. 3. Jo vielä kerran pulassa. 4. Dan. 5. Kesäloma. 6. Jäähyväissanoja. 7. Leijona ja karitsa. 8. Josie näyttelee merenneitoa. 9. Tomin uutiset. 10. Demi vakiintuu. 11. Emilin kiitosjuhla. 12. Danin joulu. 13. Natin uusi vuosi. 14. Plumfieldissa näytellään. 15. Odotus. 16. Tenniskentällä. 17. Tyttöjen kesken. 18. Tutkintopäivä. 19. Valkoiset ruusut. 20. Henki hengestä. 21. Aslaugan ritari. 22. Viimeinen näytös. Loppusana.

KYMMENEN VUOTTA MYÖHEMMIN

-- Jos joku olisi kuvannut minulle, miten ihmeellisiä muutoksia täällä kymmenessä vuodessa tapahtuu, en olisi sitä ikinä uskonut, sanoi Jo-rouva Meg-sisarelleen, kun he istuivat kerran kesäpäivänä Plumfieldin kuistilla katsellen ympärilleen ylpeinä ja hyvillä mielin.

-- Tällaisia ihmeitä nähdään, kun taikureina ovat raha ja hyvä tahto. Herra Laurence ei olisi koskaan voinut saada uljaampaa muistomerkkiä kuin jatko-opisto, ja tämän kodin asukkaille Marchin tädin muisto pysyy aina elävänä, vastasi Meg ajatellen kiitollisena niitä, jotka olivat poissa.

-- Muistatko, me mietimme usein ennen vanhaan, mitä pyytäisimme haltijattarilta, jos saisimme esittää kolme toivomusta. Eivätkö vain minun toivomukseni olekin lopulta täyttyneet? Rahaa, mainetta ja yllin kyllin työtä jota rakastan, pohdiskeli Jo. Hän pani kätensä ristiin pään päälle pörröttäen huolettomasti tukkaansa ihan kuin pikku tyttönä.

-- Minäkin olen saanut kaiken mitä pyysin, ja Amylle haltijattaret ovat aivan tuhlailleet lahjojaan. Jos vain John, äiti ja Beth olisivat täällä, olisi kaikki täydellistä, lisäsi Meg. Hänen äänessään soi haikea väre, sillä äidin paikka oli nyt tyhjä.

Jo-rouva laski kätensä sisaren kädelle, ja he istuivat hetken hiljaa katsellen edessään aukenevaa kaunista maisemaa.

Näytti tosiaan siltä, kuin taikuri olisi ollut työssä, sillä rauhallisesta Plumfieldista oli tullut puuhakas pieni yhdyskunta. Talo oli maalattu ja siihen oli lisätty useita siipirakennuksia, niin että se oli nyt komeamman näköinen kuin ennen. Pihanurmikko ja puutarha olivat hyvin hoidetut. Koko kartano näytti vauraalta, aivan toisenlaiselta kuin siihen aikaan, jolloin kaikkialla parveili meluavia poikia ja Bhaereilla oli täysi työ saada tulot riittämään menoihin.

Kukkulalle, entiselle leijanlennättämispaikalle, oli kohonnut komea rakennus, jatko-opisto, joka oli pystytetty vanhan herra Laurencen runsailla testamenttivaroilla. Ahkerat opiskelijatytöt ja -pojat astelivat nyt polkuja, joita lasten jalat olivat tallanneet metsään ja rinteisiin.

Aivan Plumfieldin portin pielessä näkyi puiden välistä soma, ruskeaksi maalattu mökki, pieni kuin kyyhkyslakka, ja vihannalla länsirinteellä hohti auringonpaisteessa Laurien valkopylväinen asunto. Sillä kun nopeasti kasvava kaupunki oli saartanut Marchien vanhan talon, turmellut Megin pesän ja uhannut tuoda saippuatehtaan vanhan herra Laurencen närkästyneen nenän eteen, olivat kaikki ystävämme siirtyneet asumaan Plumfieldiin ja suurten muutosten kausi oli alkanut.

Kaikki menestyi tässä pienessä yhdyskunnassa. Herra Bhaer opiston rehtorina ja pastori March sen sielunpaimenena näkivät pitkäaikaisten toiveidensa toteutuvan. Sisarukset ottivat osaa nuorten iloihin ja murheisiin kukin omalla tavallaan. Meg oli opiskelijatyttöjen äidillinen ystävä, Jo poikien uskottu ja puoltaja, kun taas Amy, 'rouva avokätinen', tasoitti hienotunteisesti varattomien opiskelijain tietä ja järjesti nuorille viihdettä. Ei ihme, että hänen vieraanvaraista kotiaan sanottiin Parnassoksi, sillä kulttuurinnälkäiset nuoret saivat sydämensä halusta harrastaa siellä musiikkia ja muita taiteita.

Plumfieldin ensimmäiset kaksitoista poikaa olivat tietenkin vuosien kuluessa hajaantuneet maailman tuuliin, mutta kaikki, jotka vielä olivat hengissä, muistivat yhä vanhaa kouluaan ja palasivat mielellään sinne kukin taholtaan kertomaan vaiheistaan.

Franz oli nykyään kaksikymmentäkuusivuotias, toimi erään sukulaisensa liikkeessä Hampurissa ja menestyi hyvin. Emilin, Kommodorin, oli eno lähettänyt pitkälle matkalle, jotta tämä saisi tarpeekseen seikkailuista, mutta palatessaan poika oli ollut niin innostunut merielämään, ettei voinut ajatellakaan muuta alaa. Niinpä hän palveli nyt iloisena meripoikana saksalaisessa laivassa.

Dan vietti yhä kulkurielämää. Palattuaan geologiselta tutkimusretkeltä Etelä-Amerikasta hän oli kokeillut lammasfarmia Australiassa ja oli parhaillaan kaivostyöläisenä Kaliforniassa. Nat puolestaan ahkeroi musiikkiopistossa ja hankkiutui juuri pariksi vuodeksi Saksaan päättääkseen opintonsa. Tom luki lääketiedettä ja yritti parhaansa mukaan innostua siihen. Jack oli isänsä liiketoverina ja näytti paisuvan äveriääksi mieheksi. Doll luki yliopistossa lakia yhdessä Nedin ja Pumpun kanssa. Pikku Dick ja Billy-rukka puuttuivat joukosta -- molemmat olivat kuolleet.

Bhaerin poikia, Robia ja Tediä, sanottiin Karitsaksi ja Leijonaksi. Rob olikin hiljainen ja hyvänahkainen poika, mutta äiti tiesi, että hän oli lapsista velvollisuudentuntoisin ja että hänen lempeään olemukseensa kätkeytyi yllin kyllin miehekkyyttä. Tedissä äiti sen sijaan oli näkevinään kaikki ne virheet, oikut, innostuksenpuuskat ja kujeet, joita hänellä itsellään oli nuorena ollut.

Ted oli Plumfieldin näkyvin henkilö, hän oli aina puuhassa, pitkät kädet ja koivet huitoivat, päivänpaahtama tukka oli hurjasti pörrössä ja ääni kaikui yli nurmikon. Noin kerran viikossa hänellä oli synkkä hetkensä, ja hän vaipui syvälle epätoivon suohon, josta hänet kiskoi kuiville joko äiti tai aina kärsivällisin Rob. Äiti tiesi, milloin poika oli jätettävä yksin, milloin ravistettava hereille -- Ted oli äidille ilo ja koettelemus. Pojan lahjakkuus näkyi niin monella tavalla, että äiti tuli usein ihmeissään pohtineeksi, mitä hänestä mahtaisikaan kehkeytyä.

Demi oli käynyt kunnialla jatko-opiston, ja Meg toivoi hänestä pappia. Mutta John, joksi äiti Demiä nykyään nimitti, kieltäytyi päättäväisesti opiskelemasta. Hän väitti saaneensa aivan tarpeekseen kirjoista ja halusi nyt oppia tuntemaan ihmisiä ja maailmaa. Äitinsä suureksi pettymykseksi Demi oli mennyt harjoittelijaksi sanomalehden toimitukseen.

Meg-rouva oli niellyt murheensa ja antanut pojan seurata mielitekoaan, mutta kaikessa hiljaisuudessa hän toivoi yhä, että saisi nähdä vielä joskus Demin saarnatuolissa. Jo-tätikään ei hyväksynyt pojan päätöstä, vaikka suhtautuikin suopeasti tämän kirjallisiin harrastuksiin, sillä Jota närkästytti lehtimiesten halu 'pistää nenänsä toisten asioihin'. Mutta Demi tiesi mitä tahtoi ja seurasi tyynesti suunnitelmaansa piittaamatta levottomista äideistä tai toverien kiusoittelusta. Laurie-setä puolestaan rohkaisi häntä ja ennusti hänelle loistavaa tulevaisuutta.

Tytöt kukoistivat kilpaa. Daisy oli yhtä herttainen ja taloudellinen kuin ennenkin ja puuhaili äitinsä apuna ja seurana. Josie oli neljäntoista ikäisenä hyvin omintakeinen nuori neiti, täynnä kujeita ja päähänpistoja. Tätä nykyä häntä vaivasi niin ankara teatterikärpänen, etteivät äiti ja sisar tienneet nauraako vai itkeä.

Bess puolestaan oli kasvanut pitkäksi kauniiksi tytöksi, joka näytti monta vuotta ikäistään vanhemmalta ja käyttäytyi yhtä viehkeän pidättyvästi kuin aikoinaan pikku prinsessana. Molempien vanhempiensa puolelta periytyneitä rikkaita lahjojaan hän oli saanut kehittää kaikin keinoin, joita rakkaudella ja rahalla on käytettävänään.

Mutta koko yhteiskunnan ylpeys oli entisaikojen 'Nan Nokkonen'. Tyttö oli täysin muuttunut, kuten usein tapahtuu nuoren ihmisen löytäessä oman elämänuransa. Levottomasta, uhmamielisestä lapsesta oli kehittymässä tarmokas ja määrätietoinen nuori nainen. Hän oli ryhtynyt kuudentoista ikäisenä opiskelemaan lääketiedettä ja päässyt neljässä vuodessa sangen pitkälle. Lapsuudenhaave, jolla hän oli pikku tyttönä kauhistuttanut lempeää Daisya, oli hyvää vauhtia toteutumassa, ja tuo päämäärä kiehtoi häntä niin, ettei mikään mahti olisi saanut häntä luopumaan valitsemastaan elämänurasta.

Muutamat nuoret miehet olivat koettaneet saada Nanin muuttamaan mieltään ja valitsemaan Daisyn tyyliin 'sievän pikku kodin ja perheen, josta saa pitää huolta'. Mutta Nan oli vain nauranut ja karkottanut ihailijat tarkastamalla ammattimaisesti heidän kieltään tai tarttumalla tarjotun käden valtimoon. Ja niin he kaikki olivat luikkineet tiehensä -- paitsi eräs itsepintainen nuori mies, jota oli mahdoton nujertaa.

Tom, tämä järkkymätön ihailija, oli yhtä uskollinen lapsuutensa ihastukselle kuin tämä oli lääkärinpihdeilleen. Nanin takia Tom opiskeli urhoollisesti lääketiedettä, vaikka hänen mielensä paloi liikealalle. Mutta Nan oli luja ja Tom jatkoi sitkeästi toivoen vain, ettei tulisi vastaisessa ammatissaan tappaneeksi kovin monta lähimmäistään. Kaikesta huolimatta he olivat mainioita ystäviä ja tuottivat hauskuutta toisille lystikkäällä kinastelullaan.

Molemmat lähestyivät Plumfieldia sinä iltapäivänä, jolloin Meg-rouva ja Jo-rouva juttelivat kuistilla. Mutta he eivät tulleet yhtä matkaa. Nan käveli yksin reippaasti tietä pitkin miettien jotakin mielenkiintoista sairaustapausta, ja Tom uurasti perässä yllättääkseen tytön muka sattumalta kunhan esikaupungit oli sivuutettu.

Nan oli sievä tyttö, kirkassilmäinen ja punaposkinen ja sen verran itsetietoisen näköinen kuin tarmokkaan nuoren naisen tuleekin. Hän oli yksinkertaisesti ja järkevästi pukeutunut, käveli kepeästi ja näytti reippaalta. Vastaantulijat katsoivat häntä mielikseen: oli hauskaa nähdä hyväntuulisen nuoren tytön kävelevän maalle päin kauniina päivänä. Ja punakka nuorukainen, joka paljain päin porhalsi perässä malttamattoman näköisenä, oli selvästi yhtä mieltä heidän kanssaan.

Äkkiä tuulen mukana kantautui hiljainen "hei". Nan pysähtyi ja koetti näyttää hämmästyneeltä.

-- Kas vain, Tom!

-- Siltä näyttää. Arvelinkin että sinä ehkä lähtisit maalle tänään, sanoi Tom lauhkeat kasvot loistaen.

-- Sinä tiesit sen. Kuinka kurkkusi laita on? kysyi Nan virallisella äänellään, joka aina hillitsi liian innon.

-- Kurkkuni? Ai niin, se voi oikein hyvin. Sinun lääkkeilläsi oli ihmeellinen vaikutus. En ikinä enää sano homeopatiaa huijaukseksi.

-- Sinun kurkkutautisi oli pelkkää huijausta, ja niin olivat ne pilleritkin. Kannattaisikin merkitä muistiin, jos maitosokeri parantaisi niin tehokkaasti kurkkumädän! Voi Tom, etkö sinä koskaan voi lakata kujeilemasta?

-- Voi Nan, etkö sinä koskaan voi lakata rökittämästä minua? Ja he nauroivat toisilleen kuin entisinä aikoina.

-- Tiesin etten tapaisi sinua kokonaiseen viikkoon, ellen keksisi asiaa vastaanotolle. Sinä olet niin toivottoman ahkera, ettei sinulta heltiä toiselle sanaakaan, nurkui Tom.

-- Ahkera sinunkin pitäisi olla eikä tuhlata aikaasi joutavaan. Ihan totta, Tom, ellet paneudu vakavasti opintoihisi, et ikinä edisty, selitti Nan järkevästi.

-- Saan niistä näinkin ihan tarpeekseni, vastasi Tom innottomasti. -- Täytyyhän ihmisen vähän kujeilla, kun on leikellyt ruumiita aamusta iltaan. Minä en kestä sitä pitkään kerrallaan, vaikka eräät tuntuvat nauttivan siitä äärettömästi.

-- Mikset sitten jätä koko puuhaa? Tarttuisit johonkin, joka sopii sinulle. Olen aina pitänyt tätä hassutuksena, kuten tiedät, sanoi Nan vähän huolestuneena etsien sairauden merkkiä kasvoista, jotka olivat verevät kuin jouluomena.

-- Tiedäthän sinä, miksi minä tämän alan valitsin ja miksi aion sillä pysyä, vaikka henki menisi. Ehkä minä en näytä heikolta, mutta minulla on paha sydäntauti, johon ennemmin tai myöhemmin sorrun. Yksi lääkäri voisi kyllä minut parantaa, mutta hän ei halua.

Nan rypisti otsaansa, mutta tottuneena Tomin vihjauksiin tiesi miten poikaa oli kohdeltava.

-- Hänhän hoitaa parastaikaa tautiasi parhaalla ja ainoalla tavalla, mutta sinä olet hankalin potilas, jonka olen ikinä tavannut. Olitko tanssiaisissa, niin kuin määräsin?

-- Olin.

-- Ja osoitit huomiotasi sievälle Dora Westille?

-- Tanssin koko illan hänen kanssaan.

-- Eikö sillä ollut mitään vaikutusta tuohon herkästi tulehtuvaan elimeesi?

-- Ei kerrassaan mitään. Vilkaisin häntä kerran, unohdin aivan tarjota hänelle apetta ja huokasin helpotuksesta, kun sain työntää hänet taas äitinsä liepeisiin.

-- Sama annos uudelleen niin usein kuin mahdollista ja tarkkaile oireita. Ennustan että alat vähitellen kaivata tuota lääkettä.

-- En ikinä. Olen varma, ettei se sovi minun ruumiinrakenteelleni.

-- Sepä nähdään. Tottele vain määräyksiä.

-- Totellaan, tohtori, tuli alistuvasti.

Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Kuljettiin tuttujen paikkojen ohi ja aivan kuin heittäen niiden takia pois riitakapulan Nan sanoi äkkiä:

-- Kyllä meillä oli ennen hauskaa tuolla metsässä! Muistatkos kun putosit pähkinäpuusta ja olit taittaa niskasi?

-- Ja kuinka sinä liotit minua värivedessä, kunnes sain hienon mahonginvärin, ja Jo-täti itki tärveltynyttä takkiani, nauroi Tom muuttuen hetkessä pojaksi jälleen.

-- Ja kuinka sinä sytytit talon palamaan?

-- Ja sinä raahasit asemalta matkalaukkuasi?

-- Sanotko sinä enää koskaan "pala ja kipinöi"?

-- Sanooko sinua enää kukaan rasavilliksi?

-- Daisy sanoo. En ole häntäkään nähnyt kokonaiseen viikkoon.

-- Minä tapasin Demin tänä aamuna ja hän kertoi, että Daisy hoitaa äiti Bhaerin taloutta.

-- Niin hän aina tekee, kun Jo-täti joutuu pyörremyrskyn kouriin. Daisy on mallikelpoinen taloudenhoitaja; tekisit viisaasti, jos heittäytyisit hänen jalkoihinsa, ellet nyt kerta kaikkiaan voi ruveta puskemaan töitä ja antaa rakkauden odottaa, kunnes tulet aikuiseksi.

-- Nat iskisi viulun päähäni, jos katsoisin Daisyyn päinkään. Ei kiitoksia! Minun sydämessäni on eräs toinen nimi, eikä se lähde sieltä kulumallakaan enempää kuin sininen ankkuri käsivarrestani. 'Toivo' on minun tunnussanani, sinun taas 'älä antaudu'. Saa nähdä kumpi pitää.

-- Te hupsut pojat olette yhä leikkivinänne viimeistä paria niin kuin ennen vanhaan. Hei, katsopas Parnassoa, kylläpä se näyttää tästä kauniilta, Nan sanoi vaihtaen äkkiä keskustelunaihetta.

-- Se on komea talo, mutta minä pidän enemmän vanhasta Plumista. Eiköhän Marchin täti hämmästyisi, jos näkisi nämä muutokset, vastasi Tom, kun he pysähtyivät suurelle portille katsomaan kaunista näkymää.

Äkkiä heitä hätkäytti kirkaisu. Pitkä, vaalea pörröinen poika loikkasi pensasaidan yli kuin kenguru ja häntä seurasi lennossa solakka tyttö, joka takertui orapihlajaan ja lysähti oksalle nauraen läkähtyäkseen. Tytöllä oli tumma tukka ja sievät ilmeikkäät kasvot. Hattu riippui selässä, ja hameessa näkyi jälkiä puroista, joiden yli oli hypitty, ja puista joissa oli kiipeilty. Äskeisestäkin loikkauksesta oli muistona muutama repeämä.

-- Voi Nan, auta minut alas. Ja pitele sinä, Tom, sillä aikaa Teddyä, hän sieppasi minun kirjani, ja minä tahdon sen takaisin, huusi Josie yläilmoista turvautuen odottamattomiin apujoukkoihin.

Tom tarttui heti rosvoa niskasta, ja Nan kiskoi tytön pensaasta maahan.

-- Mikä hätänä, ystäväiseni? Nan kysyi tyynesti koettaen kuroa nuppineuloilla pahinta repeämää sillä välin kun Josie tarkasteli naarmuuntuneita käsiään.

-- Minä olin harjoittelemassa osaani raidassa, kun Ted hiiviskeli sinne ja löi kepillä kirjan kädestäni. Se tipahti puroon, ja ennen kuin pääsin maahan, tuo ilkiö oli jo tipotiessään. Senkin lurjus, anna kirja heti takaisin tai minä löylytän sinut! huusi Josie nauraen ja toruen yhteen hengenvetoon.

Päästyään Tomin kynsistä Ted heittäytyi haaveelliseen asentoon, katsoi riutuvin silmin edessään seisovaa märkää ja repaleista nuorta neitiä ja lausui ylhäisen raukealla äänellä erään muodissa olevan näytelmän sankarin puheenvuoron, joka päättyi sanoihin: -- Pidätkö kuvasta, rakkaani? Ja samassa hän itse esitti tuota kuvaa pitkät koivet linkussa ja kasvot hirvittäviksi vääntyneinä.

Hulluttelun keskeytti kuistilta kuuluva kättentaputus, ja kaikki neljä juoksivat lehtikujaa pitkin taloon melkein yhtä hyvää vauhtia kuin Tomin entisaikainen valjakko, jonka virkuin menijä oli Nan. Punaposkisina ja huohottaen Tom ja Nan tervehtivät kuistilla istujia ja lysähtivät portaille lepäämään. Meg-rouva alkoi ommella kokoon tyttärensä hametta, Jo pörrötti leijonansa harjaa ja pelasti häneltä kirjan. Daisykin ilmestyi portaille tervehtimään vieraita.

-- Vohveleita illalliseksi, niin että kannattaa jäädä syömään. Daisyn vohvelit eivät koskaan petä, sanoi Ted vieraanvaraisesti.

-- Hän on asiantuntija, ahmi viimeksi yhdeksän. Siksi hän onkin noin paksu, Josie sanoi murhaavasti vilkaisten serkkuunsa, joka oli laiha kuin tikku.

-- Minä olen menossa katsomaan Lucy Doven sormea. Siinä on paise, joka täytyy puhkaista. Juon teetä opistossa, vastasi Nan ja koetti taskuaan varmistuakseen, että instrumenttilaatikko oli mukana.

-- Kiitos vain, mutta minäkin menen opistolle. Tommy Merrywetherilla on roska silmässä, ja minä lupasin ottaa sen pois, selitti Tom, joka pysytteli epäjumalansa lähettyvillä milloin ikinä saattoi.

-- Olkaa hiljaa! Ei Daisy siedä kuulla teidän verisiä puheitanne juuri kun vohvelit odottavat. Ted virnisti hyvillään ajatellessaan tiedossa olevia herkkuja.

-- Kuuluuko Kommodorista mitään uutta? kysyi Tom.

-- Hän on kotimatkalla, ja Dankin taitaa tulla pian. Haluaisin nähdä kaikki poikani koolla, ja olen pyytänyt kulkureita tulemaan viimeistään kiitosjuhlaksi, vastasi Jo-rouva iloisena.

-- He tulevat kyllä joka ikinen, jos vain voivat. Jopa Jackkin on valmis uhraamaan dollarin päästäkseen meidän kanssamme samaan päivällispöytään, nauroi Tom.

-- Tuolla kalkkuna sen kuin lihoo juhlaa varten. En nykyään ajele sitä, ahdan vain siihen ruokaa, ja tuo siunattu elukka pulskistuu ihan silmissä, sanoi Ted osoittaen tuomittua lintua, joka ylpeänä astuskeli läheisellä vainiolla.

-- Me voisimme järjestää Natille jäähyväisjuhlan, jos hän lähtee vasta viimeisenä päivänä. Meidän livertelijästämme tulee Euroopassa varmasti uusi Ole Bull, sanoi Nan.

Soma puna kohosi Daisyn poskille, mutta hän vastasi tyynesti:

-- Laurie-sedän mielestä Nat on tosiaan lahjakas. Setä uskoo, että palattuaan opintomatkalta Nat ansaitsee täällä mainiosti elatuksensa, vaikkei hänestä tulisikaan mikään kuuluisuus.

-- Parasta ettei odota mitään, sillä nuoret kulkevat aina omia teitään, tuumi Meg-rouva hiukan huoahtaen. -- Pitäisi olla tyytyväinen, jos lapsista tulee hyviä ja hyödyllisiä ihmisiä. Mutta aina sitä vain toivoo, että he menestyisivät ja saisivat kunniaa.

-- Aivan. Lapset ovat ihan niin kuin minun kananpoikani, sanoi Ted vakavana. -- Katsokaa nyt noita kukkoja. Kuka uskoisi, että tuo komea tepastelija on hölmöin koko joukosta, pelkkä rähisijä ja jänishousu. Sen sijaan tuo kurjan näköinen pitkäkoipinen rääpäle on tarhan kuningas ja kiekuu hereille vaikka kaikki seitsemän unikekoa. Siitä näette. Minuakin te aina motkotatte, mutta katsotaanpa, miltä muutamien vuosien perästä näyttää! Ja oikaistessaan niskaansa Ted muistutti niin ilmeisesti pitkäkoipista lemmikkiään, että kaikki purskahtivat nauruun.

-- Minusta Danin pitäisi asettua johonkin. Poikahan on jo täyttänyt kaksikymmentäviisi. Ei ole hyvä, että hän kiertää yhä maailmalla vailla muuta kiintopistettä kuin sinä siinä. Meg-rouva nyökkäsi sisarelleen.

-- Kyllä Dan löytää lopulta paikkansa. Hän ei ole vielä kypsynyt, mutta joka kerta kotiin tullessaan hän on kehittynyt parempaan päin. Voi olla, ettei hänestä koskaan tule suurmiestä tai rikasta pohattaa, mutta minulle riittää täysin, jos hänestä tulee kunnon mies, sanoi Jo puolustaen taistelunhaluisesti laumansa mustaa lammasta.

-- Hyvä, äiti, pysy sinä lujana. Dan vastaa kokonaista tusinaa Jackeja ja Nedejä, jotka kerskailevat rahoistaan ja ovat olevinaan suuria pomoja. Uskokaa pois, Dan saa vielä aikaan jotakin, josta saadaan olla ylpeitä, lisäsi Ted, jonka kiintymys Dannyyn oli vuosien varrella vain kasvanut ja muuttunut poikamaiseksi ihailuksi.

-- Totisesti, sen minäkin uskon. Hän on juuri sellainen veikko, joka kiipeää Matterhornille, sukeltaa Niagaraan tai löytää ison kultakimpaleen. Dan purkaa liikaa puhkuaan sillä tavoin, ehkäpä viisaammin kuin me muut, sanoi Tom miettiväisenä.

-- Paljonkin viisaammin, sanoi Jo-rouva painokkaasti. -- Lähettäisin toki mieluummin poikani näkemään Danin tavoin maailmaa kuin jättäisin heidät yksin kaupunkiin keskelle kiusauksia, tuhlaamaan aikaa, rahoja ja terveyttään. Danin täytyy itse raivata tiensä, ja se kasvattaa hänessä rohkeutta, kärsivällisyyttä ja itseluottamusta. En ole yhtään niin huolissani hänestä kuin Georgesta ja Dollista, jotka eivät kykene huolehtimaan itsestään paremmin kuin pikkulapset.

-- Entä sitten Demi? Hänhän ravaa ympäri kaupunkia ja joutuu tekemään juttuja vaikka mistä, sanoi Tom tuumien, että itse asiassa sellainen työ olisi paljon mukavampaa kuin lääketieteen opinnot.

-- Demillä on kolme henkivartijaa -- hyvät periaatteet, tyylivaisto ja viisas äiti. Ei hän joudu ikävyyksiin. Ja näistä kokemuksista on hänelle paljon hyötyä sitten kun rupeaa kirjoittamaan, niin kuin hän varmasti ennen pitkää rupeaa, aloitti Jo-täti profeetalliseen sävyyn, sillä hän toivoi hartaasti, että edes muutamista hänen ankanpojistaan tulisi joutsenia.

-- Siinä paha missä puhutaan, huomautti Tom, kun ruskeasilmäinen, terveen näköinen nuori mies lähestyi lehtikujaa pitkin heiluttaen sanomalehteä kädessään.

-- Sieltä tulevat kaupungin Iltauutiset! Viimeinen painos! Kauhea murha! Pankkivirkailija karannut! Ruutitehdas räjähtänyt ja latinankoulun pojat tehneet lakon! kiljui Ted ja lähti serkkuaan vastaan loikkien sirosti kuin nuori kirahvi.

-- Kommodori on tullut! Hän katkaisee ankkuriköytensä ja laskee myötäistä jahka irti pääsee, julisti Demi jo kaukaa.

Kaikki olivat innoissaan, ja lehti kulki kädestä käteen, jotta jokainen saattoi omin silmin vakuuttua, että hampurilainen "Brenda" oli onnellisesti laskenut satamaan.

-- Hän vaappuu tänne huomenna mukanaan tavanomainen kokoelma merihirviöitä ja hurjia juttuja. Minä tapasin hänet, ja poika oli iloinen ja tervainen ja ruskea kuin kahvipapu. Matka oli sujunut hyvin, ja hän toivoo pääsevänsä toiseksi perämieheksi, kun nykyisen jalka on katkennut, lisäsi Demi.

-- Saisivat tuoda sen minulle lastoitettavaksi, mutisi Nan kiinnostuneena.

-- Miten Franz voi? kysyi Jo-rouva.

-- Hän on menossa naimisiin! Siinä onkin teille yllätys. Ensimmäinen joukosta, täti, niin että saat sanoa hänelle hyvästit. Tytön nimi on Ludmilla Hildegard Blumenthal, hyvästä perheestä, varakas, sievä ja tietenkin enkeli. Poika toivoo vain enonsa suostumusta, sitten hän aikoo vakiintua kunnon kansalaiseksi. Eläköön hän kauan ja onnellisena!

-- Olipa se mukava uutinen. Tuntuu ihanalta, kun saa edes yhden poikansa hyvän vaimon hoiviin. Jos kaikki on kohdallaan, niin minun ei kai enää tarvitse olla huolissani Franzista, sanoi Jo-rouva ristien tyytyväisenä kätensä, sillä hän tunsi usein itsensä levottomaksi kanaemoksi, jolla oli siipiensä suojassa iso parvi poikasia.

-- Niin, sitä minäkin, huokasi Tom vilkaisten syrjäsilmällä Naniin. -- Nuori mies tarvitsee hyvää vaimoa vakiintuakseen. Ja mukavien tyttöjen velvollisuus on mennä naimisiin niin varhain kuin mahdollista, eikö niin, Demi?

-- Jos vain mukavia poikia olisi kylliksi. Mutta naisväkeä on enemmän kuin miehiä, kuten tiedät, vastasi Demi nojaten äitinsä tuoliin.

-- Se on siunattu järjestelmä, sillä tarvitaan kolme tai neljä naista, ennen kuin yksi mies selviää maailmaan, sen läpi ja siitä pois. Te pojat olette kalliita otuksia, ja on hyvä että äidit, sisaret, vaimot ja tyttäret rakastavat velvollisuuksiaan, sillä muuten te kyllä katoaisitte maailmankuvasta, sanoi Jo-rouva juhlallisesti ja avasi korin, joka pullotti täynnä rikkinäisiä sukkia. Kunnon professori kulutti niitä kovasti, ja pojat olivat tulleet isäänsä.

-- Ja näin ollen ylijäämänaisilla on yllin kyllin työtä pitäessään huolta avuttomista miesparoista ja heidän perheistään. Huomaan sen joka päivä yhä selvemmin ja olen iloinen, että minusta tulee ammattini takia hyödyllinen ja riippumaton vanhapiika. Nanin päättäväinen painotus sai Tomin huokaamaan.