Pitkäjärveläiset: Nelinäytöksinen huvinäytelmä

Part 6

Chapter 62,101 wordsPublic domain

JUHA. Minä en maksa, ennenkuin olen ensin koettanut.

HENNA. Hehehehe, on sitä ennenkin minulle sanottu ja aina on sitten maksettu.

(Menee veräjästä.)

(Juha on jäänyt miettiväisenä ja päätään raapien seisomaan paikalleen Hennan mentyä.)

REGINA (tulee karjapihasta). Etkö sinä jo ole mennyt työhön?

JUHA. Odotan, että sinä menet ensin.

REGINA. Kyllä minä työaikani tiedän.

JUHA. Sinä lähdet siis nyt, jotta vieraat eivät tee kaikkia töitä yksinään.

REGINA. Vai yrität sinä minua komentierata?

JUHA. Minä en yritä, minä komentieraan.

REGINA. Tuollainen kräpä.

JUHA. Älä hauku minun hentoa ruumistani, sisu se minullakin on.

REGIHA. Ei sitä ole paljoa tähän asti näkynyt.

JUHA. Kun sitä ei ole tähän asti tarvittu. Mutta nyt minun täytyy jo sanoa, että minä alan väsyä tähän sinun ynseyteesi minua kohtaan. Olethan sinä aikonut minun kanssani mennä naimisiin.

REGINA. Olen aikonut ja oli aika, jolloin olisin mennyt toiselle, mutta nyt en enää aio.

JUHA. Oliko se toinen Martti?

REGINA. Jos tahdot tietää, niin oli.

JUHA. Ja sen sinä sanot minulle vasten kasvoja!

REGINA. En kai minä yksinänikään sitä sano.

JUHA. Ja tuommoisen kanssa minä menisin naimisiin!

REGINA. Menet kuin menetkin. Kihlat olet antanut ja minä olen ne ottanut vastaan. Sinun on pakko mennä minun kanssani naimisiin. Muistahan Knaapin emäntää Kuhmalahdella. Hän otti Kuivaisten pojan kihlat vastaan, kun tämä tuli illalla niitä tuomaan ja emäntä jo oli levolla, tulikin oikein todistaja matkassaan. Emäntä lähetti kihlat takaisin. Mutta auttoiko se? Ei auttanut. Mies veti lesken oikeuteen ja oikeus tuomitsi emännän ottamaan Kuivaisten pojan miehekseen. Niin sitä käy. Ja Tavelan poika Kangasalta sai ottaa tytön vaimokseen, kun oli sille preivin kirjoittanut. Kyllä minä lain tunnen.

JUHA. Näyt tuntevan paremmin kuin pahin tuomari.

REGINA. Siitä huomaat, että sinä et pääse minusta irti enää millään tavalla, ellen minä sinua päästä. Enkä minä sinua päästä, jotta sen tiedät.

JUHA (nolona). No, on tämä nyt ihme ja kumma, kun väkisin pitää mennä naimisiin.

REGINA. Kun minä kerran olen ollut kanssasi kihlattu ja jos sitten eroan, niin kyllä kai minä miestä odottaa saan. Ja sitä minä en aio tehdä.

JUHA (tullen nöyräksi). Kuulehan nyt, Regina, puhutaan kauniisti nyt. Olenhan minä sinua rakastanut, tiedäthän sinä sen. Minkätähden sinä näin ylenkatsot minua?

REGINA. Kun sinä olet sellainen kräpä ja vaivainen, joka et uskalla tapella edes.

JUHA. Mutta eihän miehen kunto tappelussa ole.

REGINA. Missä se sitten näkyy, jollei siinä, että uskaltaa jotain.

JUHA. Älähän nyt viitsi olla noin tyly. Martti on nyt mennyt kihloihin toisen kanssa. Eihän tässä mikään muu auta kuin että me ajattelemme sitä naimista. Ja koetetaan elää sovussa. Sopu ja rauha on rakasta elämässä.

REGINA (ivallisesti matkien). Niin, sopu ja rauha on rakasta elämässä.

(Kiivaasti.)

Mutta minä en aio elää kuin mikäkin vätys, jotta sen tiedät.

JUHA. Mutta kun minä rakastan sinua yhtä kaikki.

REGINA. Se on sinun asiasi, eikä se kuulu minuun.

(Heittäen niskojaan menee veräjästä.)

JUHA (pudistaen päätään). Taisi siltä Hennalta jäädä se talarin puolikas saamatta.

HENNA (tulee veräjästä). Minä kuuntelin tuolla aitan takana. Sen minä sanon, että tuollaista miestä en minä ole koskaan nähnyt. Miksi et sitä lyönyt?

JUHA. Ei ole helppoa lyödä naista, jota rakastaa.

HENNA (nauraen). Hehehehe! Katsele kissoja, tappelevat nekin! Mutta en minä voi mitään asiaa kesken jättää. Kun kerran kaikki ovat poissa, niin koeta haukkua minua.

JUHA. Minä en voi haukkua vanhempaa naista. Se ottaa niin luontoani vastaan.

HENNA. Hauku, kun minä sanon!

JUHA (kokoaa rohkeutensa). Sinä senkin raato!

HENNA. Sano paremmin!

JUHA. Sinä maantien kura-rapakko!

HENNA. Kiukkuisemmin, paljoa kiukkuisemmin! Tuo on likkojen vikinää!

JUHA. No, kyllä minä sinua kiukkuisestikin osaan haukkua, sillä nyt jo minun kärsivällisyyteni loppuu, kun tässä jokainen tahtoo painaa minua alas. Mies minäkin olen.

HENNA. Mikä mies sinä olet! Viho viimeinen vaivainen, joka ei kelpaa mihinkään muuhun kuin istumaan lullan vieressä ja laulamaan: "Kala oli vedessä ja made oli vadissa ja lude oli lullan laidalla!"

JUHA. Sinä tahdot jo ottaa minulta miehen arvonkin.

HENNA. Ei sitä ota, jota ei ole.

JUHA. Minä hirmustun!

HENNA. Hehehehe, ei sitä pelkää torakkakaan!

JUHA. Ellet sinä jo pidä sitä suutasi suipemmalla, niin saat että läjähtää!

HENNA. Millähän sinä löisit, tuollainen ruikka, tuollainen krääkkä, tuollainen krampampuli! Lyö, jos tohdit! Ähä, etpä tohdikaan!

JUHA (kohottaa kätensä lyöntiin). Ellet nyt jo lakkaa rääkymästä, niin minä isken.

HENNA (ojentaa korvansa lyötäväksi). Tuossa on korva, on sille ennenkin pläikytetty.

(Juha vetää kätensä pois.)

Kala, pehmeä kuin matikka, ruodoton kuin savolaisen kalakukon sydän, vaivainen vätys!

(Tyrkkää häntä nyrkillä rintaan.)

JUHA. Älä tule niin lähelle tai minä en tiedä, mitä minä teen!

HENNA. Tulenpas, tulen aivan nenäsi eteen, sinä lude, heikkohenkinen lude, joka ei ole ihmistä vuosikauteen nähnyt, sinä kalatorpan lude keväällä auringon paisteessa, sinä Oriveden kurjin akan-alku.

JUHA. Älä hauku minua akaksi, sillä sitä minä en suvaitse.

HENNA. Akka olet ja akkana pysyt, vaikka sinulla olisi housut jalassa!

JUHA. Älä tule niin lähelle. Nyt minä lyön!

(Lyö häntä korvalle.)

HENNA. Vai tohdit sinä silmille hyppiä. Minä kynsin sinulta silmät päästä. Minä revin joka karvan päästäsi.

(Ryntää häntä kohden.)

JUHA. Sinä villitty! Sinä paapelin peliaali, sinä ilmestyskirjan peto!

(Lyö häntä uudelleen.)

HENNA. Otanko sinua kintusta kiinni ja heitän tuonne navetan katolle!

JUHA. Navettaan minä sinut itsesi panen, poljen sonnan alle syvälle ja sitten vedän pellolle!

(Lyö häntä uudelleen.)

TUOMAS (tulee tuvan ovelle). Vai leikkii jo nallikatkin!

JUHA (kääntyy kimmastuneena). Vai härnäätte tekin minua! Miksi ette ole työssä niinkuin muutkin?

TUOMAS. Minä hakkasin tupakkaa!

JUHA. Laiskuuttanne te hakkasitte yhä pehmeämmäksi. En ole teidän vielä nähnyt tekevän yhtään työtä tässä talossa. Mutta minä menen työhön!

(Menee veräjää kohden.)

TUOMAS. Se menee perässä, joka ei mene edellä.

JUHA (kääntyy). Ja muutamat haukkuvat aina toisia tekemättä itse mitään!

TUOMAS. Vai rupeat sinä tässä jumalattomaksi suustasi. Katso, ettet makaa tuolla nurkassa!

(Menee nopeasti tupaan.)

JUHA (huutaa hänen jälestään). Minä en pelkää nyt ketään, en vaikka taivaan enkeli tulisi painimaan minun kanssani kuin patriarkan kanssa! Minä en pelkää. Tulkaa tänne, jos tohditte!

TUOMAS (tulee kalikka kädessään). Niin minä tulenkin ja annan kerran sinulle oikein apen kädestä!

(Ryntää häntä kohden, tarttuu hänen tukkaansa toisella kädellä ja lyö toisella kädellä kalikalla päähän.)

HENNA. Pidä puoliasi, Juha, pidä puoliasi. Appi se vain on! Ei se ole taivaan enkeli!

SUSANNA (tulee veräjästä). Mitä täällä minun poikaani hantteerataan!

(Sieppoa halon, jonka hän näytöksen alussa on heittänyt syrjään ja ryntää auttamaan poikaansa. Menee Tuomaan taakse ja vetää häntä tukasta.)

Päästätkö irti!

(Lyö häntä halolla päähän.)

Päästätkö irti!

TUOMAS (päästää irti). Saatanan akka!

SUSANNA (kiskaisee kalikan hänen kädestään). Jätä minun poikani rauhaan, eihän ole sinun pieksettäviäsi!

REGINA (on tullut karjapihasta ja seisoo katsellen tappelua). Olipa Juha jäädä alle, ellei äiti olisi auttanut. Millainen mies!

(Nauraa.)

JUHA. Vai naurat sinäkin vielä minulle.

(Ryntää vimmoissaan Reginaa kohden, joka pakenee näyttämön toiselle puolelle.)

TUOMAS (ryntää uudelleen Juhan kimppuun). Minun tytärtäni sinä et lyö, sen minä sanon!

SUSANNA (ryntää taas erottamaan miehiä). Irti minun vesastani! Jos hän selkäänsä tarvitsee, niin osaan minäkin antaa!

ANNA (tulee oikealta kantaen kahta sankoa). Joko te nyt taas olette kaikki yhdessä. Erillenne siitä!

(Ottaa toisen sangon ja heittää siitä vierrinvettä ryhmän päälle. Ryhmä hajaantuu heti. Tuomas vetäytyy syrjään kuivaten kasvojaan, samoin Susanna.)

JUHA. Vai on vielä anoppikin minun kimpussani! Kyllä tästä nyt jo loppu tulee, sen minä sanon.

(Ryntää Annaa kohden. Tämä pakenee vasemmalle seinän vieressä olevan rahin luo. Juha sieppaa toisen sangon. Anna kaatuu rahille, Juha valelee sangossa olevalla vedellä Annan.)

(Katri ja Sohvi tulevat veräjästä.)

KATRI (ryntää apuun). Älä minun äitiäni siellä kastele!

(Tarraa takaapäin Juhan tukkaan.)

JUHA (ravistaa hänet irti). Vai isket sinä kuin ilveskissa minun kimppuuni! Kavala ilveskissa!

SOHVI (kiljuen). Sinä kurja retkale!

JUHA. Älä yski, lude!

(Potkaisee Sohvia.)

No, nyt minä olen saanut tarpeekseni tästä kaikesta. Ulos nyt minun talostani joka sorkka!

TUOMAS. Mitä sinä tohdit sanoa?

JUHA. Kootkaa hynttyynne heti paikalla ja sitten mars raitille. Minä olen jo saanut koko roikasta tarpeekseni!

(Anna, Katri ja Sohvi juoksevat tupaan.)

Minä en takaa enää mistään, minä en välitä enää vaikka murha tulisi! Pian nyt sisälle kokoamaan kampsujanne!

(Tuomas livahtaa tupaan.)

Regina, sinä jäät! Älä liiku siinä paikaltasi!

REGINA (tuvan oven lähellä. Niiaa.) Enhän minä mene. Kyllä minä jään!

JUHA (kääntyy Susannaan päin). Sen minä sanon, että...

SUSANNA (arkana). Mitä isäntä tahtoo?

JUHA. Isäntä! Niin, viimeinkin isäntä omassa talossaan!

(Kääntyy Reginaan päin.)

Tule tänne! Tule tänne, kun minä sanon!

REGINA (lähestyy nöyränä). Tässä minä olen.

JUHA. Ja nyt sinä et puhu muuta kuin isännän luvalla. Ymmärrätkö?

REGINA (niiaa). Kyllä minä ymmärrän.

(Aikoo sanoa jotain.)

JUHA. Mitä sinä vielä tahdot?

REGINA. Juha, rakas Juha, älä ole noin vihainen!

JUHA. Mene auttamaan isääsi ja äitiäsi, jotta he pikemmin pääsevät matkaan!

(Regina menee nöyränä tupaan.)

SUSANNA. Isäntä koettaa nyt olla rauhallinen. Ei tässä mitään vaaraa ole. Kaikkihan on hyvin.

JUHA. Ei, ennenkuin tuo joukko on mennyt. Minä en jaksa tätä enää katsella. Minä en voi enää kuunnella tätä menoa ja mekastusta.

SUSANNA. Kyllä tästä hyvää tulee, ei kukaan enää isäntää vastusta.

HENNA (kuiskaa Susannalle). Sen pitäisi nyt saada ryyppy, muuten se pakahtuu.

(Susanna juoksee aittaan ja palaa sieltä pullo kädessään.)

JUHA. Pian sieltä tuvasta ulos joka sorkka! Mitä te siellä kuhnailette.

SUSANNA (tarjoaa pulloa). Isäntä ottaa pienen vahvistuksen nyt. Kyllä se on hyvää, minä olen sitä itse keittänyt. Ei isäntä nyt halveksi tällaista vähäistä lahjaa. Passaa ottaa nyt!

JUHA (ryyppää kulauksen). Ei se toinen voima toista voimaa kaada. Ja nyt minä olenkin valmis mihin tahansa!

(Tuvasta tulevat Tuomas, Anna, Katri ja Sohvi nyytteineen.)

TUOMAS. Tämä on sellaista kohtelua, että minä en osaa sanoa sanaakaan.

JUHA. Ei tarvitsekaan sanoa mitään. Tuossa on veräjä, siitä on tie ulos. Ja tänne ette saa tulla ennenkuin vasta häihin. Ja niistä minä lähetän tiedon teille. Menkää sinne Längelmäelle, josta olette tulleetkin.

(Tuomas, Anna, Katri ja Sohvi menevät verkalleen veräjästä.)

SUSANNA. Isäntä istuu nyt. Tämä tällainen raukaisee.

JUHA (huomaa Hennan. Äkkiä muistuu hänelle jotain mieleen, hänen suuttumuksensa häviää ja hän menee Hennan eteen ja nauraa). Ja se Henna!

HENNA (hiukan peloissaan nauraa virskuen). Niin, Läpikäytävän Henna minä olen sieltä Längelmäeltä.

JUHA. Tulee sieltä jotain hyvääkin.

(Huutaa tupaanpäin.)

Hoi, muija, ota sieltä kaapista kukkaro ja sieltä talari!

HENNA. Että oikeinko isäntä aikoo...

JUHA. Minä en vielä ole jäänyt mitään velkaa.

REGINA (rientää tuvasta kädessään talari). Tässä on!

JUHA (ottaa sen ja puristaa Hennan käteen). Ja tässä on palkka!

SUSANNA. Mitä se Henna on tehnyt, kun hän palkan sai?

JUHA. Se neuvoi minua. Ja neuvosta maksetaan tuomarillekin saati sitten tällaiselle, joka on viisaampi kuin koko tuomiokapituli yhteensä. Niin se tietää ja tuntee koko avioliiton sisältä ja ulkoa.

(Mikko, Liisa, Martti ja Maria tulevat veräjästä.)

MIKKO. Kyllähän me tulimme tänne töihin, mutta auttamaan ainoastaan. Näyttää siltä kuin talon väki pysyisi kotona.

JUHA. Minä olen täällä hiukan siivonnut taloa. Ja aijai, miten minun sieluni nyt kutiaa. Minä tahtoisin ilosta oikein kirota.

LIISA. Minä näin Tuomaan joukkoineen menevän täältä nyytit käsissä. Oikeinko niistä on päästy?

JUHA. On, päästy on, kerrankin päästy. Ja kun minä olen alkuun tullut, niin ei tänne enää tule kukaan, sen minä takaan.

MARTTI (kättelee häntä). Terve tuloa sitten miesten joukkoon!

JUHA. Olenhan minä tässä ollut ihan kuin housuissa kävelevä nainen, hiljainen ja ujo. Minä en tiennyt tähän asti, miten ihanaa on suuttuminen. Se on kuin ukkonen kesäisellä helteellä. Minun mieleni on nyt niin hiivatin kepeä.

SUSANNA. Isäntä kiroaa vaan, ei se mitään tee, mutta kiroaa vähitellen.

SIKALA (tulee pyssy kädessään veräjästä). Onko se Heikkilän Martti täällä?

JUHA. Tuossa hän on.

(Osoittaa Marttia.)

SIKALA. Minä ammun sen nulikan.

SUSANNA. Ei saa, ei saa!

LIISA (lempeästi). No, mitä sinä nyt rähiset?

SIKALA. Kun hän menee ja houkuttelee Marian pois. Minä kuulin vallesmannilta, että he ovat menneet kihloihin. Millä minä nyt korjaan viljani? Minä ammun sen miehen kuin kärpäsen tuohon paikkaan.

LIISA. Sinä et ammu mitään nyt, veljeni! Me olemme saaneet hyvän miniän taloomme. Ja kun sovussa elämme, niin aina meillä riittää kättä ja apua sinunkin taloasi varten.

SIKALA. Se on siis täyttä totta eikä vain kulkupuheita? He aikovat siis vakavasti yhteen?

MARTTI. Niin vakavasti kuin ajatella saattaa.

SIKALA. Sitten saat, sinä Martti, tämän pyssyn oikein omaksesi. Ota pois, ennenkuin ehdin katua! Sellaista tarvitsee nainut mies aina!

ANTTI (tulee veräjästä). Minä en jaksanut isännän kanssa juosta. Täällä näyttää olevan oikein ilo ja riemu. Mitä täällä on tapahtunut?

LIISA. Ei mitään muuta kuin että nuori mies on tullut mieheksi.

SUSANNA. Ja siitä kannattaa iloita.

LIISA. Niin, siitä kannattaa iloita. Nainen on tässä talossa löytänyt herransa. Ellei niin olisi, niin huonosti olisi kaikki. Valta on oleva miehellä, koska hän sitä oikein käyttää. Me naiset olemme sitä varten, jotta talon kunnossa pitäisimme, jotta se säilyisi sukupolvesta sukupolveen, säilyisi kauniina perintönä. Ja kun minä muistelen edesmenneitä emäntiä, jotka taloa ovat hoitaneet vaikeina aikoina, jolloin miehet ovat sotaa käyneet maan ja kruunun puolesta, niin silloin näen, että vähäinen ei ole se tehtävä, joka meillä naisilla on. Ja niin olkoon meidän elämämme emäntinä, että me olemme aivan kuin kukkiva seppele meidän miehemme pään päällä.

ANTTI. Kauniisti sanottu, ja mieleni on tästä heltynyt.

HENNA. Sen minä sanon, vaikka olenkin vaimoihminen, että mies on sentään aina mies!

Loppu.