Part 5

MARTTI. Henna karkasi tiehensä. Äiti jäi niitylle; ja isä on jossain asioillaan.

MARIA. Mutta ellen minä saakaan näitä pieniksi?

MARTTI. Jauhat siihen asti, kunnes saat. Ehkä minä tulen auttamaan.

MARIA. Et saa, kyllä minä yksinkin jauhan.

MARTTI. Pelkäätkö sinä, että taika ei sitten auta?

MARIA. En minä enää ajattele mitään taikoja, kun vain pääsisi pois.

MARTTI (tarttuu käsikiveen yhdessä Marian kanssa). Mutta miehen pitää aina naista auttaa. Jauhetaanhan yhdessä.

MARIA (vilkaisee häneen). Sinä naurat.

MARTTI. En kai minä tässä itkeä kollota.

MARIA. Sinä et siis ole enää minulle vihoissasi?

MARTTI. En, jos saamme housut pieniksi.

MARIA (alkaa jauhaa täyttä voimaa). Kyllä minä sitten jauhan vaikka viikon tässä. Enkä minä sitten enää välitä, vaikka koko kylä tulisi minulle nauramaan.

MARTTI. Sekö sinulle onkin pääasia?

MARIA. Mikä?

MARTTI. Se, että minä en ole vihainen sinulle?

MARIA. Enhän minä mistään muusta välittäisi koko maailmassa.

MARTTI. Miksi et ole koskaan ennen siitä puhunut?

MARIA. Enhän minä ole sinua vastaan rikkonutkaan.

MARTTI. En minä sitä juuri tarkoittanut.

MARIA. Mitä sitten?

MARTTI. Sitä, että sinä pidät minusta.

MARIA. Mitä minä sitä olisin tullut sanomaan, kun sinä et ole pitänyt minusta.

MARTTI. Mistä sinä sen tiesit?

MARIA. Tietäähän sen sellaisen.

MARTTI. Älä nyt ole olevinasi miestä viisaampi. Ja mistä sinä minun asiani olisit tietänyt?

MARIA. Kun se Regina...

MARTTI. Minä hämäsin sitä Reginaa ihan huvikseni, kun se on niin halukas kokoamaan miehiä ympärilleen ja kun sen Juhan asioista ei tahtonut tulla mitään selvää.

MARIA. Onko se ihan totta?

MARTTI. Ei ihan, mutta on sinnepäin ainakin.

MARIA. Anna nyt minun jauhaa tämä yksinään loppuun asti.

MARTTI. Parempi on, kun saadaan pikemmin tämä suttu valmiiksi.

MARIA. Mitä varten?

MARTTI. Jotta sitten puhutaan muusta.

MARIA. Mistä muusta?

MARTTI. Vaikka meidän häistämme.

MARIA (huudahtaa). Martti!

(Horjahtaa ja kätensä menevät kiven laitaan.)

MARTTI. Älä siinä jauha hyppysiäsi yhteen sotkuun.

MARIA. Älä tee minusta pilkkaa, Martti!

MARTTI. En minä pilkkaa tee. Mutta katsotaanhan nyt, mitä niistä housuista on tullut.

(Tarkastaa myllyyn.)

Eiköhän tämä jo riitä. Tule nyt tänne ja istu viereeni, niin puhumme.

(Vie hänet istumaan rahille pöydän ääreen.)

MARIA. Minä tahtoisin jo mennä pois täältä, ennenkuin äitisi tulee kotia.

MARTTI. Minä luulen, että äiti ei tule kovinkaan pian. Hän tuli niitylle ja lähetti minut tänne hakemaan sukkavarrasta itselleen. Kyllähän minä ihmettelin, mitä hän sillä tekee, kun ei kudintakaan ollut hänellä kädessään, mutta en minä häneltä mitään kysellyt, vaan lähdin niityltä. Katsohan, kun äiti käskee, niin pitää totella. Nyt minä huomaan, että sinä olitkin se sukkavarras, jota minun piti täältä etsiä.

MARIA. Olisikohan hän toden totta tarkoittanut sitä, että sinä puhuisit minun kanssani?

MARTTI. Äiti on niin viisas, etteivät tuomarit ja laamannit hänelle riitä. Ja kun hän lähettää minut tänne ja tietää sinun olevan täällä, tarkoitti hän sillä jotain. Ja hän huusi vielä perästäni, ettei sillä ollut mitään kiirettä.

MARIA. Mutta viehän hänelle nyt se sukkavarras, kun hän kerran lähetti sitä hakemaan.

MARTTI. Minä tahdon kerran olla tottelematonkin, ennenkuin tulen täysi-ikäiseksi. Tämä kilttinä poikana oleminen on ajanmittaan niin kovin ikävää. Kuulehan, Maria, tuletko sinä meille?

MARIA. En minä osaa siihen mitään sanoa.

MARTTI. Ehkä sanoisit, jos ensin söisit tuon supun tuolta myllystä.

MARIA. Älä nyt viitsi!

MARTTI. Vai tahdotko sinä, että minä otan sen Reginan sisaren Katrin tai sitten Sohvin?

MARIA. Ei, et saa ottaa kumpaakaan heistä.

MARTTI (näkee ikkunasta Liisan tulevan). Ellet pian sano; jäätkö tänne vai etkö jää, niin kerron kaiken äidille, joka jo näkyy tuolla tulevan sitä sukkavarrasta hakemaan.

MARIA. Martti, tiedäthän sinä.

MARTTI. Enköhän minä tiedä.

MARIA. Mitä sitten kysyt?

MARTTI. En minä mitään kysykään enää.

LIISA (tulee). No, kauan sinä viivyitkin, Martti.

MARTTI (on noussut ja seisoo pitäen Mariaa kädestä kiinni). Äiti, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin minä ottaisin tämän Marian vaimokseni.

LIISA (menee Marian luo ja syleilee häntä). Terve tuloa sitten taloon. Tätä minä olen toivonut. Tee hänet onnelliseksi ja muista karttaa aina viimeiseen asti ensimmäistä riitaa.

MARTTI. Ei sitä tarvitse enää pelätä, me olemme jo riidelleet.

LIISA (pudistaen päätään). Lapset, lapset, joko jo?

MARTTI. Meillä oli riita niistä minun housuistani.

MARIA (kauhuissaan). Mutta Martti, et saa!

MARTTI. Parasta on häpeä tuoda yhdellä kertaa esiin, niin pääsee vähemmällä.

LIISA. Mitä te housuista riitelitte?

MARTTI. Äiti, katsokaa tuonne myllyyn, niin näette, siellä ne ovat.

LIISA (katsoo myllyyn). Mitä ihmettä tämä on?

MARTTI. Se on rakkauden taikaa. Ja että se on tepsinyt, siitä olen minä selvänä todistuksena.

LIISA (purskahtaa nauruun). Hyvänen aika! En ole kuullut enkä nähnyt mokomaa!

MIKKO (tulee). Mikä ilo ja riemu täällä on?

LIISA (kääntää hänet ympäri). Tule pois, et saa jäädä tänne. Martti on mennyt kihloihin Marian kanssa. Ei heitä nyt saa häiritä.

MIKKO. No, tahdon minäkin joskus olla herra omassa talossani!

(Lykkää Liisan syrjään.)

Ole hiljaa, akka, kun minä miniääni kättelen!

(Menee tervehtimään Mariaa).

Tervetullut taloon!

MARIA. Minä niin häpeän!

(Karkaa ovesta.)

MARTTI. Pitää mennä jälestä, ettei kokonaan häviä!

(Juoksee nauraen hänen jälestään.)

MIKKO (seisoo ihmeissään paikallaan). Olen minä nähnyt kaikenlaisia morsiamia, mutta en vielä tuollaista!

LIISA. Mutta kuulehan nyt, kun kerron.

(Kertoo nauraen.)

Maria teki taikoja. Jauhoi käsikivillä noita Martin märkiä housuja. Tässä ne nyt ovat.

(Vetää housun kappaleen myllystä.)

Sitä se nyt häpeää.

MIKKO. Mitä se suotta häpeää, kuu kerran hyvästi auttoi?

LIISA (mennen miehensä luo ja laskee kätensä hänen molemmille olkapäilleen). Mikko rakas, meillä on nyt miniä ja oikein mieluinen miniä. En olisi parempaa saanut, vaikka itse olisin valinnut.

MIKKO. Kun onni asuu talossa, niin onnea on kaikkialla. Ei hyvässä talossa koskaan mitään pahoin käy.

LIISA. Meillä on nyt miniä. Uusi polvi varttuu heistä, uusi ja onnellinen polvi. Ja kun me kerran olemme menneet hautuumaalle, niin he meitä silloin vielä muistavat.

MIKKO. Muistavat sinua ainakin, sillä sinähän taloon onnen olet tuonut.

LIISA. Eihän onnen kaunis lintu pysy, ellei sitä toinen osaa pysyttää.

MIKKO. Mutta kaikkien taloon ei onnen lintu lennäkään. Sinä olet lentänyt.

LIISA. Mutta muistakaamme sitä, joka tätä asiaa meille nyt on kiirehtinyt. Hennaa nimittäin. Missähän hän lienee tällä haavaa.

MIKKO. Aitan nurkan takaa minä näin hänen kurkkivan taloon tullessani.

LIISA. Hae kukkarosi esiin, minä kutsun hänet tänne.

(Menee ikkunaan ja viittoilee.)

MIKKO (menee seinäkaapille, ottaa esiin nahkakukkaron ja sieltä hopeatalarin).

Näetkö hänen naamaansa missään?

LIISA. Tuolla Henna on, mutta ei tohdi tulla. (Viittoo uudelleen.) Jo lähti liikkeelle.

HENNA (tulee vähän ajan päästä ovelle. Kurkistaa varovaisesti sisään). Emäntä taisi viittoilla minulle.

MIKKO (pitäen rahaa hyppysissään). Tunteeko Henna, mikä tämä on?

HENNA (nielaisee ensin). Hopeatalarihan se on. Kyllähän minä sellaisen tunnen, vaikka en monasti ole sellaista pidellyt.

MIKKO. Saa nyt pidellä.

(Heittää sen hänelle.)

HENNA (koppaa sen kiireesti). Ja auttoiko se?

LIISA. Auttoi varmasti ja siksi tämä on palkka.

HENNA. Sen minä olen aina sanonut, että kyllä niistä taioista apua on, kun on oikea toimittaja.

(Lyhyen vaitiolon jälkeen.)

Kai minä saan tuon supun ottaa tuolta myllystä?

LIISA. Mihin sitä käytetään?

HENNA. Voinhan minä sen sanoa näin salassa. Elukoillehan minä tätä annan. Pannaan hiukan sonnin juomaan, niin kyllä tepsii. Se on niin varmaa kuin varma on. En minä suotta ole Läpikäytävän Henna.

Väliverho.

NELJÄS NÄYTÖS.

Sama näyttämö kuin ensimmäisessä näytöksessä.

SOHVI (tulee juosten veräjän kautta, huutaa tupaan päin). Katri!

(Surkealla äänellä.)

Katri! Katri!

KATRI (tulee tuvasta). Mikä sinulla nyt on hätänä?

SOHVI. Minä kuulin kylällä, että Heikkilän Martti on mennyt kihloihin.

KATRI (säikähtyen). Kenen kanssa hän on mennyt kihloihin?

SOHVI. Yrjölän Marian kanssa.

KATRI. Se on valhe!

SOHVI. Ei, kyllä se on totta.

KATRI (purskahtaen itkuun). Hyvänen aika, miten onneton minä olen!

SOHVI. Oletko sinäkin onneton!

(Purskahtaa hänkin itkuun.)

KATRI. Itketkö sinäkin?

(Kuivaa äkkiä kyyneleensä.)

Ja mitä varten sinä itket?

SOHVI. Kun minä olen hänen päälleen ajatellut jo kauan aikaa.

KATRI (suuttuen). Sinä, alamittainen! Et sinä semmoista vielä saa ajatella. Ensin täytyy Reginan mennä naimisiin ja sitten minun ja sitten vasta tulee sinun vuorosi. Järjestys kaikessa!

SOHVI. Mutta enhän minä sille mitään mahda, että hän on niin komea ja minun on niin hyvä olla, kun näenkin hänet.

KATRI. Pidä suusi kiinni, likka!

SOHVI. Et saa olla paha minulle, kun minun sydämeni on ihan murtunut! Kyllähän minä tiesin, että sinä ajattelit häntä...

KATRI (suuttuen). Mitä se sinuun kuuluu, ketä minä ajattelen?

SOHVI. Ei kuulukaan, mutta minä ajattelin, että samahan tuo on, jos hän tulee vaikka sinulle, onhan hän sittenkin samassa suvussa!

KATRI. Ellet nyt jo lakkaa vonkumasta, niin saat selkääsi!

REGINA (tulee tuvasta). Mitä tuo Sohvi parkuu ja poraa!

SOHVI. Kun se Heikkilän Martti on mennyt kihloihin Yrjölän Marian kanssa.

REGINA (sävähtäen). Onko se totta?

KATRI. Niin ainakin tuo likka väittää.

REGINA. Kuinka hän on uskaltanut sen tehdä!

KATRI. Sinultako hänen olisi pitänyt siihen lupaa kysyä. Ellet sinä olisi häntä koettanut houkutella puolellesi, niin olisi hän mieltynyt minuun, sillä minä olin täällä jo ennenkuin Maria tulikaan Sikalaan.

REGINA. Mitä minun asiani sinuun kuuluu?

KATRI. Sinä olet toisen miehen kihlattu morsian ja sitten sinä yhtä kaikki narraat toisia miehiä.

REGINA. Pidä sinä huoli omista asioistasi.

SOHVI. Ellei Regina aina olisi tupannut Martin seuraan, niin olisi hän joutunut puhumaan meidän kanssamme.

REGINA. Älä räkätä!

SOHVI (joka on lakannut itkemästä). Ähä, kuttipiti, mitenkä kävi sinulle! Sait apskeetit!

REGINA (hyökkää hänen kimppuunsa). Kyllä minä sinulle näytän vielä!

KATRI (koettaen estää). Anna lapsen olla!

REGINA. Hänen tarvitsee saada kuritusta, kun tekee minusta pilkkaa!

(On tarrannut Sohvin palmikkoon. Sohvi parkuu. Katri tarraa Reginan palmikkoon.)

Päästä irti heti paikalla!

KATRI. Päästä sinä ensin irti!

REGINA. Minä kiskon joka karvan hänen päästään!

SUSANNA (on tullut tuvan ovelle). Joko te sisarukset taas olette tukkanuottasilla! Odottakaahan!

(Menee tupaan.)

KATRI. Sinä villitty narttu, päästä heti Sohvi irti.

REGINA. Älä retuuta minun palmikkoani, taikka tulee niin että läikyy.

SUSANNA (halko kädessään ryntää tyttöjen kimppuun). Ettekö siitä mene erillenne heti paikalla!

(Lyö halolla jokaista.)

ANNA (tulee oikealta karjapihasta seiväs kädessään). Ole siinä rusikoimatta minun lapsiani! Minulla on valta niihin eikä sinulla.

(Hyökkää Susannan kimppuun.)

SUSANNA (kääntyy ja lyö halolla Annaa). Tule päälle, jos uskallat!

ANNA. En minä sinua pelkää, sinä senkin leskivaimo, kakaroiden äiti.

SUSANNA. Älä hauku minua, senkin noita-akka, kirppupesä, hölppähuuli, miehen risti!

ANNA. Sinä joka miehen lautta!

SUSANNA. Sanotko sinä minua lautaksi! Minä maataan sinut ihan kirjavaksi!

(Susanna ja Anna hyökkäävät yhteen, Regina, Katri ja Sohvi koettavat heitä erottaa. Kaikki ovat yhdessä sikermässä.)

TUOMAS (tulee tuvasta). Hiljaa, akkaväki!

SUSANNA. Pidä kurissa tuo sinun sukusi. Se hyökkää minun kimppuuni!

ANNA. Kuka tässä on päälle hyökännyt jollet sinä juuri!

(Lyö häntä.)

JUHA (tulee tuvasta). Älä lyö minun äitiäni! Pysy alallasi, senkin kirottu anoppi-akka!

(Miehet menevät ja eroittavat naiset.)

TUOMAS. Pidä suusi kiinni, kloppi! Vai haukut sinä minun vaimoani!

JUHA. Haukun, kun hän hyökkää äitini kimppuun!

TUOMAS. Mikä sinä luulet olevasi?

JUHA. Isäntä talossa!

TUOMAS. Vai isäntä! Tuollainen kräpä! Ei sitä isännäksi tietäisi, ellet pidä rinnan päällä julistusta. Kaikki sitä itseään isännäksi kutsuvatkin, jotka eivät ole edes isännän näköisiä. Minä se isäntä tässä talossa olen.

JUHA. Isäntä on se, jolle talo kuuluu.

TUOMAS. Isäntä on se, joka isäntänä olla osaa.

JUHA. Merkitsee sitä laki ja parakraahvit myös jotain! Ja laki on tuominnut talon minulle.

TUOMAS. Laki ja parakraahvit! Laki olen minä ja minun kourani ovat tässä talossa parakraahvit!

SUSANNA (Juhalle). Katso, miten hän sinua soivaa! Hän tahtoo ottaa talon sinulta, vaikka hän ei ole täällä yhtään mitään.

TUOMAS. Vai en ole mitään? Sanohan se toinen kerta! Minä olen tätä komentoa jo kylliksi kauan katsellut. Ja nyt minä sanon, että minä täällä määrään eikä kukaan muu.

SUSANNA. Älä hellitä, Juha! Hän vie talon sinulta!

JUHA. Minä en anna taloa näin vain. Talo oli isäni ja minä pidän sen! Ja ennenkuin siitä luovun, minä peruutan koko naimakaupan!

REGINA. Juha, sitä sinä et saa tehdä!

TUOMAS. Uskallappas, jos tohdit. Minä vedän sinut oikeuteen, minä käyn käräjiä siihen asti, kun viimeinen hengenveto kestää!

JUHA. Millä tuollainenkin mies käräjiä käy, jolla ei ole edes omaa taloa, joka on täällä toisten armoilla.

TUOMAS. Vai olen minä armoilla! Kohta nähdään, kuka tässä armoilla on.

(Hyökkää häneen käsiksi.)

SUSANNA. He tappavat toisensa!

ANNA. Erottakaa heidät!

(Naiset ryntäävät miehiin kiinni ja kiskovat heidät erilleen.)

(Samassa tulevat veräjästä Mikko, Liisa, Martti, Maria ja Henna.)

MIKKO. Herran rauhaa taloon!

LIISA. Täällä on kai ollut jotain pientä keskustelua, kun miehet ovat noin punaisia.

SUSANNA. Ei täällä ole mitään. Me vain olimme aikeissa mennä niitylle.

MIKKO. Me olemme saaneet jo heinät tehdyiksi. Ja kun tiedämme, että teillä vielä on joukko korjaamatta, niin me tulimme tänne kaikin auttamaan.

SUSANNA. Sehän on vallan erinomainen asia. Minäkin olin juuri menossa.

LIISA. Ja oikein halko kourassa! Ihan siitä olisi tullut hölmöläisten heinänkorjuuta!

SUSANNA. Kas, kun on se vielä kädessä. Minä olin juuri meiningissä panna se pesään, kun täytyi tulla tänne.

(Heittää halon pois.)

HENNA. Joko täällä tiedetään uudesta kihlauksesta?

SUSANNA. Kuka on mennyt kihloihin?

LIISA. Tämä meidän Martti ja Maria, nehän ovat sen tehneet eilen.

SUSANNA (menee kättelemään Marttia ja Mariaa). No, kyllä olette osanneet sen salassa pitää. Onneksi olkoon teille molemmille. Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi sinä, Liisa, eilen olit niin vastahakoinen, kun minä toisella tavalla ehdotin.

LIISA. Minä annoin nuorten päättää asiansa.

ANNA (tulee kättelemään). Onnea vain sitten!

JUHA (lämpimästi). Hyvästi olet valinnut, Martti! Mariasta saat oikein lempeän ja siveän vaimon itsellesi.

MARTTI. Siitä olen ihan varma.

TUOMAS (kättelee). Eläkää sovussa ja rauhassa niin kauan kuin suinkin laatuun käy! Se on minun toivotukseni!

(Regina, Katri ja Sohvi kättelevät sanaakaan sanomatta. Sohvi rupeaa itkemään.)

LIISA. No, mikä lapselle tuli?

HENNA. Ainahan ne nuoret tytöt itkevät kihlajaisissa ja häissä. Se kuuluu nuoren naisen luonnonlaatuun.

ANTTI (tulee veräjän kautta). Täällähän on melkein koko kylä koolla.

SUSANNA. Mikä teidät, isä, taas tänne tuottaa?

ANTTI. Virka-asiat, tyttäreni, virka-asiat! Juuri kun olin kotia päässyt, niin tuli siltavouti meille ja ilmoitti, että täällä on hänen poikaansa sunnuntai-iltana hyvin pahalla tavalla mukiloitu. Minun täytyy tulla toimittamaan siitä tutkimus. Aijai, pojat, tästä nousee julma prosessi! Tappelu ja pyhäiltana vielä. Siinä otetaan monta parakraafia varteen eikä siinä pääsekään enää sakoilla, vaan kujanjuoksua siitä tulee.

MARTTI. Muistaako vallesmanni, että te menitte Koljon sillan yli juuri silloin, kun Kalle ja minä seisoimme siellä. Me kysyimme silloin aikaa ja te sanoitte, että puuttuu kello kuudesta se aika, mikä tarvitaan synnintunnustuksen lukemiseen ja minä luin ensin koko vaivaisen syntisen alusta loppuun.

ANTTI. Onko sinulla siihen todistajia?

MARTTI. Olihan siellä Regina ja Maria ja olihan siellä Juhakin ja sitten se eräs messukyläläinen sotamies.

MIKKO. Maria on jäävi, koska hän on Martin morsian.

ANTTI. Vai on se sillä tavalla. Minä onnittelen sitten vähän myöhemmin. Virkatoimitus ensin ja ilot sitten vasta.

HENNA. Jos minä saan sanoa jotain asian selvitykseksi.

ANTTI. Kuka te olette?

HENNA. Eikö vallesmanni enää tunne Läpikäytävän Hennaa sieltä Längelmäeltä? Vanhoja tuttujahan me ollaan.

ANTTI. Onhan Henna meillä usein ollut sahtia panemassa.

HENNA. Ja eikös ole tullut aina hyvää? Tietysti on tullut, kun minä olen tahtonut. Ja pitäähän sitä tulla, kun olen aina saanut kapan maltaita palkakseni ja koko haarikallisen aivan uutta olutta.

ANTTI. Ja silloin Henna on laulellut.

HENNA. Totta kai sitä laulaa, kun juonut on. Vihelletäänhän sitä silloin, kun hevonen juo, totta kai täytyy laulaa, kun ihminen juo.

ANTTI. No, mitä Henna tietää tähän asiaan?

HENNA. Minä tulin siihen juuri silloin, kun ne pojat rimpuilivat toistensa kimpussa. Minä menin erottamaan, sillä tappelu on jumalatonta meininkiä. Ensin tramppasi ja potkaisi ne minua! Pahasti potkaisikin se Kalle, kun sillä on sellainen hirveä voima. Minulla on ihan sininen läiskä täällä takana. Näytänkö vallesmannille?

ANTTI. Ei tarvitse, kyllä minä uskon.

HENNA. Mutta ei minulta luonto mene yhdestä potkusta, ei sentään! Minä kramppasin kiinni poikien kinttuihin, näytänkö vallesmannille, miten minä kramppasin? Minä otin tällä tavalla nilkoista kiinni.

(Tarttuu äkkiä Antin jalkaan.)

ANTTI (joka on horjahtamaisillaan). No, no, sellaisiako konsteja sillä Hennalla on?

HENNA. Nehän sanovat minua siellä Längelmäellä kinttusyynääjäksi, kun minä tavallisesti tappelut lopetan tällä tavalla. Ja kun minä sen tein, niin sitten ne menivät molemmat virtaan niin että mulskahti. Ja vaikka minä en olekaan tuomari enkä edes lautamies, niin sen minä sentään ymmärrän, että jos se Kalle on tästä asian tehnyt, niin sisu siinä on pelissä. Ei se anna sitä anteeksi, kun sillä tavalla joutui jokeen. Se koskee niin kovin kipeästi miehen luontoon sellainen. Ja jos vallesmanni sallii, niin minä selitän, millainen se miehen luonto oikeastaan on.

ANTTI. Kyllä minä sen tunnen, onhan sellainen minullakin.

HENNA. Mutta ei sitä mies koskaan miehen luontoa niin tunne kuin nainen, joka sitä katselee sivultapäin ja sen tähden saa kärsiä vaivaa ja tuskaa. Kas, se on sillä viisiä, että kun mies on oikein varma itsestään ja voimastaan ja sitten saa köniinsä, niin se ihan hirmustuu. Ja jos se ei uskalla uudestaan yrittää, niin se menee käräjiin ja koettaa saada toiselle ainakin sakot. Eihän sitä koskaan käräjille se tule, joka tappelussa voiton saa ja siis on vahvempi.

ANTTI. Niinhän se on, mutta Henna voisi...

HENNA (uudella vauhdilla). Ja minä olen ajatellut, että likkojen tähden ne pojat toistensa nappia tahtoivat purkaa, kun ne kaksi, tuo Regina ja tuo Maria, siinä vieressä niin rinkuivat, että ihan kiinni täytyi pidellä. Ja se tappelu, joka käydään likkojen tähden, se se vasta jotain onkin. Se ei pääty, ennenkuin toinen on auttamattomasti kukistettu. Ja kun se Kalle on tunnettu jumalattomasta luonnostaan, sehän käy siellä Längelmäelläkin toisinaan voimiaan koettamassa, niin totta kai se elämän nostaa, kun se kastui. Ei tappelu pääty hyvällä, ellei se käy kuiviltaan. Mutta tässä ei minun meininkini alkujaan ollutkaan niitä virtaan heittää. Kaataa minä tahdoin, mutta kun ne olivat niin lähellä sillan kanttia, niin en minä jaksanut kahta sellaista retkaletta kintuista pidellä, kun ne rupesivat menemään alaspäin. Minähän olisin ollut itse vedessä ja sitä minä sentään varon, kun minä en osaa uida ollenkaan. Enhän minä vettä pelkää, mutta en minä uida osaa. Osaako vallesmanni?

ANTTI. Kyllä tämä asia tästä jo alkaa tulla selväksi, kun Henna pääsee kaiken kertomaan. Minä menen nyt ensin Sikalan isännän luo ja otan hänet matkaani ja sitten me yhdessä pidämme protokollan tästä kaikesta.

HENNA. Mutta ei kai minua siitä sakoteta, että niiden kinttuihin kramppasin?

ANTTI. Kun se tapahtui rauhan rakentamiseksi, niin ei siitä mitään sakkoa tule Hennalle.

HENNA. Mutta kai minä jalkavaivat saan?

ANTTI. Minä en tiedä, kuka ne maksaisi.

MIKKO. Kyllä kai ne joutuvat meidän talon maksettaviksi, kun tämä Martti on mennyt kihloihin sen tappelun kunniaksi.

ANTTI. Niin, teillähän on kihlajaiset. Onnea vain nuorille. Kelpaahan nuoren vaimon mennä sellaiseen taloon kuin Heikkilä on.

MARIA. Vähät minä talosta. Martin tähdenhän minä...

ANTTI. Minä menen nyt Sikalan isännän kanssa puhumaan. Älkää kukaan menkö pitkälle, jotta saan teidät käsiini kuulustelua varten. Kaikesta päättäen on tämä sellainen juttu, että tässä päästään sovinnolla hyvään loppuun eikä tule tuomiokirjaan.

(Menee veräjästä.)

MIKKO. Mitä me tässä viivyttelymme. Niitty odottaa. Mistä me aloitamme, Juha?

JUHA. Tästä kotiniityltähän pitäisi kai aloittaa, koska se on vielä kesken.

LIISA. Mennään siis.

ANNA. Minä olen juuri sahtia panemassa. Minä en voi nyt tulla kesken kaiken sinne.

LIISA. Tarvitaanhan sitä sahtiakin, kun ensin on heiluttu niityllä.

TUOMAS. Menkää te edeltä, minä hakkaan vähän lisää tupakkaa tuolla tuvassa. Pitäähän sitä hengenruokaakin olla työn lomassa.

(Menee tupaan.)

REGINA. Minä tulen heti paikalla, kun ensin olen porsaat syöttänyt

(Menee ovesta.)

MARTTI (Marialle). Niin kauan kuin minä muistan, niin hän aina syöttää porsaita.

MARIA. Älä siinä tee pilkkaa!

(Mikko, Leena ja Maria menevät veräjästä. Martti, Susanna, Katri ja Sohvi seuraavat heitä.)

JUHA (pidättää Hennaa). Minulla olisi vähän asiaa.

HENNA. Jaa, minulleko olisi asiaa?

JUHA. Henna taisi sen Martin ja Marian saattaa yhteen.

HENNA. Kyllähän se oli niinkuin minun työtäni. Tuskin siitä minun avuttani olisi mitään tullutkaan. Olivat niin kovin arkoja molemmat. Niitä nuoria täytyy aina tyrkätä. Se on se tämän puolen luonto sellainen. Tekee mieli, mutta ei oikein tohdi.

JUHA. Henna taitaa osata antaa neuvoa vaikka mihin tahansa.

HENNA. Kyllähän minä yhtä ja toista tiedän. Onko täällä lehmä punataudissa vai?

JUHA. Kyllä nyt on kysymys minusta eikä lehmästä. Voiko Henna sanoa, mitä pitää tehdä, jos nainen tulee äksyksi?

HENNA. Riippuu siitä, onko nainen oma vai toisen.

JUHA. Jos on oma.

HENNA. Silloin sitä pitää lyödä. Niin, lyödä!

JUHA. Se on sentään ilkeää. Jos puhuisi kauniisti.

HENNA. Kun nainen on äksy, niin ei siinä hyvä puhe auta, lyödä sitä pitää. Pälkäneellä oli Onkkaalan kylässä isännällä, en nyt viitsi sanoa talon nimeä, paha akka. Minä neuvoin ja hän löi sitä talikolla pari kertaa oikein tuntuvasti. Akka oli kaksi viikkoa kipeänä, mutta sisu oli mennyt. Niillä on nyt kuusi lasta elossa. Ja Luopioisissa oli emäntä, joka teki miehensä koko pitäjän nauruksi, kun sitä niin komentierasi, mutta mies pudotti sen kerran veneestä Kukkia-järveen, antoi sitten muijalle vitsaksen, josta se sai pitää kiinni ja uitti tätä pitkin järveä. Ja kun tultiin rannalle, niin oli niin nöyrä, aijai, kuinka nöyrä se oli. Ja Padasjoella pudotti pitäjän suutari muijansa kaivoon eikä päästänyt ennenkuin se oli luvannut pysyä siivolla. Minä sen keinon neuvoin. Suutari ennätti tehdä puolipohjat minun kenkiini, ennenkuin akka oli talttunut. Ja Pirkkalassa Naistenmatkan kylässä minä neuvoin nuorta isäntää, joka oli nainut äkäisen naisen Lempäälästä, että joka aamu ensimmäiseksi hiukan siveli vaimoaan housun hihnalla.

JUHA. Mutta tehän olette läänittäin käynyt ihmisiä neuvomassa.

HENNA. En minä ole Akaata alempana ollut, siitä etelämpään ne ovat saaneet naida ja hommata ihan omin neuvoin. Ja kyllä se onkin semmoista sitten ollut. Mutta kun sitä kulkee joka paikassa ja katselee ihmisten elämää, niin sittenhän sitä oppii. Ei sitä kirjoista opi kaikkea. Kyllä minä sen olen nähnyt. On sitä saanut ihan herrasväellekin sanoa millä lailla pitää elää ja olla.

JUHA. Ette kai sentään kysymättä neuvo?

HENNA. Johan nyt. Jos kysymättä neuvoo, niin leivättä kulkee. Puoli talaria se olisi.

JUHA. Mikä?

HENNA. Tämä neuvo, jonka nyt annoin siitä selkäsaunasta.