Part 5

(Viskaa miekan menemään ohi Hennekinin. Poistuu ylpeäryhtisenä. Joku huudahtaa:)

"Pirupa tais' itse siinä mennä, miekkansa hän viskas lähteissänsä."

(Seuratessaan silmillään Annikin menoa huomaavat kaikki oven pielessä seisovat miehet. Kuuluu yhdessä ja yksitellen hämmästyksen huudahduksia: "Juho Inkoinen! Juho Inkoinen!" Auki jääneestä kaksoisovesta näkyy -päivänkoitto. Inkoisen vierellä seisoo vanha merimies.)

INKOINEN (muuttamatta asentoaan.)

Palannut on retkikunta juuri, tyhjin toimin Voionmaalta asti.

HENNEKIN

Sano, mikä Joopin viesti sulla? Miks' ei Kaarina oo vierelläsi?

INKOINEN

Rouva Kaarina jo täältä muutti mananmaille ikiautuaille. -- Herra armahtakoon sielukurjaa!

HENNEKIN

Kuollutko, ah? Sano, onko kuollut?

INKOINEN

Kuollut.

HENNEKIN

Varo sanojasi, vanha miesi! Lahjonut lie sinut voiolainen!

INKOINEN

Lahjottavanko siis matkaan laitit! -- Suruanne pyydän hillitsemään. -- Kerron tapauksen juurtajaksain: Toissayönä, aamun sarastaissa, keinuilimme pitkän matkan jälkeen tyynen meren aavaa veltoin purjein luona Voionmaan, sen lännen puolla. Äkkiä, kas meitä kohti soutaa kilpaa satakunta haapiota. Luullen tulijoita hyökkääjiksi annoin heti ampua ma niitä. Kivi maalihinsa tarkkaan sattui. Ensi venhe pirstaleiksi lensi. Kohtas tuho rouva Kaarinata, joka siinä ensi venheess' istui.

HENNEKIN

Henkes säästät, jos tuon toteen näytät.

INKOINEN

Kaiken! Kuinka haluat vain, herra. -- Ensi venheen soutaja jäi eloon, uiden pelastui hän laivahamme sekä seisoo tässä vieressäni. -- Hänpä tietää, miten kaikki kävi.

HENNEKIN

Kuka lienetkin, mies, kerro kaikki! Jos vain taidat meidän kieltä, kerro!

MERIMIES

Tuskaa suurempaa ei voine olla, kuin on mulla tässä, kertoessain kuolemasta, itse eloon jääden. -- Viime matkallaan toi morsiamen jalo herramme, nuor' Olaus Hordinch. -- Ensi päivät onnekkaina meni. Luultiinkin jo kaiken hyvin käyneen. Sitten alkoi rouva tuumaella, kyynelissä nähtiin hänet usein. Turusta kun olin, niinkuin hänkin, uskoi rouva mulle aikehensa: Sanoi palaavansa heti Turkuun jonkun hansalaisen aluksessa, johon pyysi mua soutamahan. Sanoi palaavansa Turkuun jälleen, vaikka tiell' ois kaikki meren kauhut. "Säkkiin, tuhkaan pukeuneena", sanoi, "menen polvin rukoilemaan anteeks' polomieheltäni, jonka jätin". -- Yötä päivää siitä asti rouva, ootti laivaa, jolla kotiin pääsis! Inkoisen kun sitten laiva näkyi, lähdimme me heti sitä kohti, luullen tulevan sen Lyypekistä sekä Turunmaalle purjehtivan. Salaa lähdimme me satamasta, kohti laivaa soudin minkä jaksoin. Luulimme jo paon onnistuvan, aikeemme kun nähtiin Voionmaalta. Satakunta soutajata heti jälkehemme nuorin voimin lähti. Vaikka vanha olen, olisimme turvaan ennättäneet, pelastuneet, ellei laivasta ois' kivi tullut, joka jollapahaseni murti. Tämän nähtyänsä ajajamme venheet käänsi, hiljaa maihin sousi. Uiden jatkoin matkaa, auttain häntä Viimein väsyneenä, uupuneena kuolonuneen nukkui turvattini, jonka hamaan laivankylkeen autoin, itsekin jo melkein lopuss' ollen. Neljä vahvaa merimiehen kättä ensin hänet, sitten minut nosti laivan kannelle. -- -- Kuin kuollut olin.

Viime sanoiksensa lausui vainaa: "Herra Hennekin jos rikokseni katsoo anteeksantamattomaksi, älköön kuiten kurjaa ruumistani hylätkö ja poies käännyttäkö. Jos taas anteheksi antaa voisi, suokoon hautakammionsa luona mulle leposijakseni nurkan. -- Hennin uskonvoima sekä henki riittää pelastukseks' minullekin edessä tuon suuren Tuomarimme!" Lausui vainaja sen kirkkain silmin, niinkuin Tuomarin jo nähnyt oisi, Haudattavaksi kun toivoi Turkuun, toimme ruumiin tänne mukanamme.

(Munkit kantavat sisään valkeisiin puetun Kaarinan ruumista paareilla, laulaen surullisen juhlallisella äänellä:)

"_De profundis clamavi ad te, Domine_..."

HENNEKIN

Minun uskonvoimaaniko luottain! --

(Katsoo miekkaa lattialla.)

Minun uskonvoimaaniko luottain!

(Katsoo ruumiiseen.)

Siihenkö sa huusit syvyydestä! -- Mua kurjaa, voi mua kurjaa, kurjaa! -- Hän ei tiennyt, että olen halpa uskonluopio ja kirkon hylky Pirun palvelija, sielunmyyjä. -- Katso, tuoss' on lattialla miekka, teräksen sen kuulu noita katsoi, itse Piru vihki koston aseeks! --

(Väkijoukolle, joka tunkeilee lähellä)

Juuri lähti teidän tultuanne. -- Älkää lähestykö miekkaa liioin, henkenne voi siitä saastan saada.

(Kaikki väistävät kauhuissaan miekkaa)

Uskonluopio ma olen, hylky, sieluni ma olen menettänyt. Tuolla paholainen ilmaa liitää sielulleni sijaa valmistamaan. --

(Katsoen ruumiiseen.)

Toivoit pelastusta uskostani! -- Oisko mulla vielä pelastusta? Uskallanko sitä mistään pyytää?

(Ihmisjoukko seisoo ympärillä.)

ÄÄNI JOUKOSTA

On kaniikki Hordinch jossain täällä. Hän vois kirvoittavan ripin antaa.

(Jotkut rukoilevat, useat itkevät. Kuuluu ulkoa aseiden helinää ja komentavia ääniä. Sisään astuu miesjoukko. Sen keskellä nähdään Olaus Hordinch vangittuna. Joukon johtaja lähestyy epäröiden väen muodostamaa piiriä ja Hennekiniä.)

JOHTAJA

Jalo Hennekin, on toivomukses' vihdoin täyttynyt, ja saanut voiton kaunis oikeuden kilvoittelus'. -- Meidät ensin lyötiin, peräännyimme aina Saksan rannikolle asti. Väijyilimme, viimein hyökkäsimme laita laitaa vasten voiolaista, jonka kannelta tään vangitsimme hetken tuiman tappeluksen jälkeen. Sano, mitä vangillemme teemme!

HENNEKIN (katsoo lattialla olevaa miekkaa.)

Tuossa rauta säihkyy, noidan tuoma! Kiilto sinussa on Pirun luoma. Voima sen jo näkyy vaikuttavan, vaikk'ei ihmiskäsi mikään ole kamalaa sun kahvaas koskettanut. -- Ottaisinko sinut -- sivaltaisin -- kostokseni halki kallon tuolta.

(Ojentaa vapisevat sormensa kohti miekkaa, mutta samalla osuvat hänen silmänsä ruumiiseen. Ojentautuu jälleen. Miehille:)

Mieheni, oi rakkaat ystäväni, kuuliaiset sotasankarini, hänet jälleen vapaaks' päästäkäätte!

(Sotilaat siirtyvät pois Hordinchin ympäriltä ja pistävät miekkansa tuppeen. Hennekin vaipuu maahan. Kaunis kesäaamu näkyy avoimesta ovesta. Jakob Hordinch on saapunut joutuisana ja hätäisenä. Hän astuu Hennekinin luokse ja jää siihen seisomaan.)

HENNEKIN (Hordinchille, päätään kohottaen:)

Katsot minuun, mustaa mustempahan mitä taivaan kannen alla lienee Mieti, voinko edes sormen saada jälleen puhtaaks; edes yhden sormen, pyhää ristiä ma että voisin ennen kuolemaani kosketella?

HORDINCH (panee siunaavasti kätensä Hennekinin ylle:)

Hairahtunut kurja ihmisparka! -- Usko ainoastaan, Luojaan luota! Toivon sammuessakin sa toivo! Puhtaaks vielä tulet kokonansa!

HENNEKIN

Sanoin joskus: "Voitto sille, joka uupuneena maasta nousee, nousee sekä iskee vielä viime iskun." Nytpä selkenee tuo totuus mulle: Käsitän: ken koston jättäin nousee, iskee parahimman voiton iskun!

HORDINCH

Mutta mikä outo miekka siinä?

(Lähestyy miekkaa väkijoukon hulmahtaessa.)

Peloittava ase, mutta -- poikki.

VÄKIJOUKKO

Poikki? Poikki!

ÄÄNI MIESJOUKOSTA:

Jos on poikki, sido ei se ketään koska antajalta putos, murtui.

HENNEKIN (kasvot kirkastuneina:)

Murtunutko ois tuo hirmurauta! Sano Jakob Hordinch kerran vielä, huojennusta tuo se sielulleni!

HORDINCH

Poikki, poikki, tässä näet itse.

(Erottaa miekan osat toisistaan.)

Sielusi jos siitä olit myydä, ole onnellinen nähdessäsi, että Herra soti puolestasi hävittäen häijyn pahat elkeet ennen tuhon silmänräpäystä! Nouse maasta ylös, katso tuonne, avoinna on armo sulle jälleen! Kaarina toi sulle tervehdyksen: "Hennin uskonvoima sekä henki riittää pelastukseks' minullekin, edessä tuon suuren Tuomarimme."

HENNEKIN (nousee.)

Ihanat, oi, sanat: Armo, armo, pelastus, -- oi, meille molemmille!

(Katsoo ylös autuaallisena. Aamu on täydellisesti kirkastunut. Valo tulvii ovista ja akkunoista sisään. Kaukaa kuuluu munkkien _Te Deum Laudamus_ ja urkujen soittoa.)

LOPPU.