Part 2

Kun nyt tietäis, ketä ritareita juhlaan saapuu, että voisi arvioida, kannattaako ottaa mukaan tyttärensä. -- Ritarit jos kutsuu itse herra Henni, on kaniikki Jakob Hordinch miesnä ensimmäisnä, toinen ehkä isä Miltopaeus, kolmantena Paavali on varmaan, dominikaaniluostarin tuo päämies, neljäntenä mestar' Hanhipelto, viidentenä merirosvo Voionmaalta. -- Niin ne saapuis rivi rivin jälkeen kaikki viiniratit sinne koolle. Kukin omaa maataan! -- Tuttu juttu. Kaarinainen Turun jalosukuisien kutsuu kevyimmät nuorukaiset, sillä paastoja ei hälle ole oma mieli määräellyt. -- Mutta, kuten sanoin, kunpa sen vain tietäis, kannattaako ottaa mukaan tyttärensä.

(Soittaa:)

Ilmoitamme emännälle lähdöstämme, sekä että meidät kohtaa aikanansa laiturilla läpsinemme, -- sekä harmaahapsinemme.

(Sisään tulleelle palvelijattarelle:)

Sano rouvallesi terveisemme, että toivon mukaan hänet kohta Ruissalossa tavannemme!

(Palvelijatar menee)

Kolkko, kolkko talo tämänlainen, Joss' ei lapsen naurut koskaan raiu!

SIRKKU

Kaarina saa siitä kiittää Luojaa, ett' on säästynyt ja nähtävästi säästyy, vaaroista mi synnyttäjän kohtaa. --

KERTTU

Sitä myöskin minä! Kaarina saa kiittää Luojaa! "Onnelliset ovat nisät, -- jotka eivät imettäneet". Niinhän sanoo isä Miltopaeus.

KIRSTI

Heinää koirillesi! -- Olettepa aika hassut! -- Ennen minä pyöräytän lapsen, kuin on keitän -- jauhopuuron seitsenhenkiselle perehelle.

(Menevät).

TOINEN NÄYTÖS.

Juhlat Ruissalossa.

Pitkä kapea sali. Etualalla, vasemmalla ja oikealla seinustalla goottilaistyylinen jykevä penkki ja sen edessä vahva, katettu pöytä. Juhlavieraat istuvat arvojärjestyksessä. Oikean pöydän takana arvokkaimmat ja vasemman takana vähemmän arvokkaat vieraat. Isännän kohdalla seinällä sotisopa ja vaakuna. Pöytien edessä ei ole istuimia. Siinä liikkuvat antilaat, jotka kuljettavat isoja, hopeisia paistinlautasia, antaen kunkin vieraista aikanaan leikata itselleen paistista. Toiset antilaat kuljettavat hopeisia viinikannuja ja täyttävät vieraiden pikareita. Keskilattialla kaluaa koira luita. Oikealla puolella, penkin yläpuolella on akkuna, jossa on pyhää Henrikkiä ja Lallia esittävä lasimaalaus. Samanpuoleisessa nurkassa on iso kaappi. Siitä heti vasemmalla, peräseinässä on kaksoisovi, josta näkyy seuraava huone. Sen akkunoista ja avonaisista ovista näkyy puutarha, meri ja Turun kaupunki. Kaksoisovesta vasemmalle on astiakaappi, ja Neitsyt Marian kuva. Vasemman nurkan ja siinä olevan penkin välillä on ovi niinsanottuun pirunkamariin.

Antilaita, soittajia, laulajia ja ilveilijöitä.

HENNEKIN

Kuin rubiini on kaunisteena kullan, niin viinit ovat hyvän laulun kanssa. Ja niinkuin smaragdi on sormuksessa, niin pitoin kaunistuksena on virret. -- Siis laulajat te virttä vetäkäätte!

LAULAJA (säestää lauluaan kitaralla. Säestykseen ottavat osaa myöskin soittajat.)

Oli ennen sankar' suuri kuulu Karjalan kuningas -- --

RITARI SUOMELA

Ei tuota! Laulakaatte meille pojat: "Marketta, korea neiti, keträeli joutessansa" -- --

KAARINA

Sen saatte, kunhan juovutahan ensin, -- nyt lauletaan tuo vanha sotalaulu, sen aikana on oiva keskustella.

(Huutoja: "Oikein! Oikein!")

Laulun aikana keskustellaan, nauretaan, syödään ja ryypätään. Ilveilijätkin joskus innostuvat säestämään.

LAULAJA

Oli ennen sankar' suuri, kuulu Karjalan kuningas, koko Suomen valtamiesi, isänmaan iso isäntä, rohkea Antero Oroinen. Laittelevi laivojansa, tyyrin vartta valmistavi, ruotsein maalle mennäksensä.

Pystytti pisimmät parret, piirat pitkät siihen pisti, suurten haahten purjepuiksi, nuorat nahkaiset viritti, nosti purjehet punaiset, kirjoraakahan rakensi, latoi laivoja lähelle, niinkuin sotka poikiansa.

Oli haahet hankittuina, laivat suuret laitettuina, punaisilla purjehilla, viherjäiset viirit päällä, meni Ruotsihin sotihin, vetten taakse tappelohon, ryöstöhön rumien maahan, surmaksi isojen sulhoin.

Yli aaltojen ajeli, läpi laski lainehien, yli harjan, halki toisen, leveästi laivat kulki, kokka koskena kohisi, tuuli mastoissa tohisi, köydet vinkui vinttilöinä, lauloi laidat tammipuiset.

(Ritarien kuoro:)

"Köydet vinkui vinttilöinä, lauloi laidat tammipuiset."

Itä painoi purjehesen, tuimasti meni venehet, yli aallon siivettivät. Päivä laski luoteen alle, ranta nousi lännen alta. Laivat juoksi joutuisasti, ohi kaikki kuohupaikat, kiertäen kivet siniset.

Tuo on Karjalan kuningas, sekä Suomen Kaikkivalta, itse Antero Oroinen, näki maan, havaitsi rannan, haahet rantahan rakensi, aluksensa ankkurihin saatuansa ruotsein maalle, ruotsein suureksi suruksi.

Astui maalle manterelle ruotsein maalle mairehelle, jalkojaan Ievähtämähän, henkeään vedättämähän, alle Sigtunan sinisen, alle Birkan pikkaraisen. Siihen leirin laitteleikse, leirin suuren ja sorean.

Sanan linnahan lähetti, kirjan kultaisen kuletti rohkea Antero Oroinen Ruotsin Sonnien sekahan, suurten sankarten salihin, tottihollarin tupihin, linnan vanhinten vajoihin, sanan lausui, noin nimesi:

"Onko linnassa lihoa, onko härkiä lahattu, onko voita Volmarissa, maitoa Meelarin takana, oltta Birkan kellareissa, sekä ruokaa Ruotsin maalla, suomalaisen iltaiseksi, karjalaiselle veroksi?"

(Vanhojen ritarien kuoro:)

"Suomalaisen iltaiseksi, karjalaiselle veroksi."

Lausui Lauri Laurinpoika, sanoi Sigtunan isäntä: "Onpa linnassa lihoa, Sigtunassa särpimiä, maitoa Meelarin takana: Tauti meiltä tamman tappoi, tuoll' on raato rauniolla miehen suuren suupalaksi."

(Nuorten ritarien naurava kuoro:)

"Tuoll' on raato rauniolla miehen suuren suupalaksi."

Tuopa Karjalan kuningas, meijän kuulu kullan solki, itse Antero Oroinen, siitä suuttui ja syäntyi. Pani jouset joikumahan, jänteret järäjämähän, kivileivät lentämähän, alla Sigtunan sinisen.

Ampui kerran, ampui toisen, meni räystähät rämynä, tuohet lenteli levyinä. Ampui linnan liipinlaapin, kastarit ylösalaisin. Miestä otsahan osasi, löi hevosta lautasehen, sankaria sorvenpaikkaan.

Savu nousi Sigtunasta, panu Birkassa pamisi, tomu suitsi, tukka tuoksui, veri mullat pehmitteli, miesten päät katuja peitti, -- Lauri lehtohon pakeni, Harteviikki haavistohon, Steeni Fincke tienohe'en.

(Ritarien kuoro:)

"Harteviikki haavistohon, Steeni Fincke tienohe'en."

Oli harmo hankittuna, satuloitu sorja orhi. Tuopa Karjalan kuningas, kypärikulta meijän kuulu, itse Antero Oroinen, hyppäsi hyvän selälle, satulahan sorjan orhin, antoi juosta jouhihännän.

Neiet itki Sigtunassa, Birkassa pyhäiset piiat, että poiat pois tulivat, sulhot surman alle saivat, valittivat vaimot valjut, itkivät ne öin ja päivin, että miehet mistattihin, miekoin maahan murrettihin.

YLIANTILAS (lyöden tarjotintaan, kuuluttaa:)

Kaniikki Turun, pater Voionmaalta, Jakobus Hordinch, pyytää hiljaisuutta.

KIRSTI (kuiskaa vierustoverilleen:)

Jakobus Hordinch rupee saarnaamahan, siis hiljaisuutta kaikin mokomin!

(Sali rauhoittuu.)

HORDINCH

Tää jalo, suuri seura pitkin iltaa, on iloinnut ja nauttinut sun pöytääs, Hennekin Kuokkinainen, suuri sankar', viis vuotta Turun ylimpänä ollut. -- Sun kunniakses tahdon lausuella, sen mitä tuntee vieraas muistellessaan sun töitäs kotikaupunkisi hyväks. -- Me näämme tämän jalon huvilinnan, tään sukutalon vanhain Kuokkinaisten, mi ruokineen ja juomineen ja noine puutarhoineen ja jätti-tammistoineen, on lahjoittanut meille tänään päivän, mi muistoon piirtyy kultakirjaimilla. -- Me näämme jalon herrasväen tässä viel' elon parhaimmassa voimissansa.

KIRSTI (puhuu jotain vierustoverilleen.)

HORDINCH

Ois onni Turun kaupungille suuri, jos Jumalamme kanssa voisit vielä, eespäinkin palvella sun lahjoillasi virassa, johon kaitselmus sun määräs ja Turun porvarien vaalipäätös. -- Ma lienen ainoo muukalaista juurta, ja voin siis silmäellä kauempata ja imartelematta arvostella. Siis kunniamme talon isännälle, ja emännälle ehtoisalle samoin!

(Malja.)

Yks seikka älköön jääkö mainimatta: On Ruissalossa isännöinyt kauan tää jalo Kuokkinaisten vanha suku. Sen eloss' olevista jäsenistä on jäljellä vain jalo isäntämme. Tään puutteen laskemme me sydämelle niin isännän kuin emännänkin, että viis vuotisjuhlaa kun taas toivon mukaan me viettää saamme herra Hennekinin, myös silloin näämme suvun uuden vesan!

(Kaikki remuavat. Kaarina ja Hennekin kumartavat.)

Ja lisäks' vielä mainitakseni senkin, mi koskee katolista kirkkoamme --: Sun rikkautes herra Kuokkinainen, on tehnyt mahdolliseks muistaa joskus suurlahjoituksillasi seurakuntaa. Eik' yksin rikkautes, vaan ennen muuta tuo jalo mielenlaatu sekä hurskaus ei salli kaivaa kymmenystäs maahan, se hengen oli taikka aineen lahja.

HENNEKIN (kumartelee.)

PRIOORI PAAVALI

Ma yhdyn siihen mitä veli Hordinch nyt juuri lausui, sekä vielä lisään -- ma myös oon muukalainen niinkuin hänkin -- niist' töistä sanan, mitkä tehnyt onpi Hennekin Kuokkinainen luostarille dominikaanein. -- Esirukoukset senvuoksi veljeskunta taivaan puoleen sun puolestasi mielin vilpittömin ja kiitollisin uhraa aamuin, illoin. Me rukoilemme sulle pitkää ikää. Ja lapseton kun Abrahamin lailla sa oot, niin kertaan, minkä Hordinch lausu "Ei vieras Eleasar sua peri, on Kaarinalla vuoden päästä poika!"

KAARINA (nauraa.)

KIRSTI

Miks' Saara nauroi? Onko mahdotonta?

HENNEKIN

Ma kiitän puheistanne, hyvät herrat, mut sentään luulen, ettei ennustukset nuo lausumanne voine käydä toteen senvuoksi varsinkaan, kun ennustitte ne täällä, jossa suvun muistot elää.

KIRSTI

No, joko Abrahamkin epäelee? -- On Kuokkinaisten lasten äänet täällä jo kajahdelleet monta vuosisataa.

PAAVALI

Jo kajahdelleet monta vuosisataa?

HENNEKIN (ilmeisesti jo humalassa, liikutettuna puheista:)

Niin, oikeass' on jalo rouva Kirsti. Isäni, kuulu Henrik Kuokkinainen, jok' kuoli lähes satavuotiaana, hän kuullut oli isoisältänsä sukumme ammoisin jo valtiaina sodan ja myöskin rauhan töissä olleen. Ja minne sukumuistot ulottuvat, nuo muistot muinaisihin sotavuosiin, niin aina isäntänä Ruissalossa on Kuokkinaisten sukuvanhin ollut. -- Niin eräs heistä, Repo Kuokkinainen, sai sankarkuolon Auran taistelussa, noin kaks ja puoli vuosisataa sitten päämiesnä, kuninkaana suomalaisten, Kupittain lähteen luona, joka täynnä ol' ollut silloin hyytynyttä verta. Kun kuuma taistonpäivä vihdoin päättyi, niin seisoi joukot vielä lyömätönnä, molemmin puolin taistoon valmihina. -- Päämiehet meidän kävi neuvotteluun Koroisten luona, saaden päätökseksi: Pääjoukot siirtyy uusiin asemihin, ja Revon poika, Heikki Kuokkinainen, käy uhriks' pienen jälkijoukon kanssa.

Jo päivä nousi vanhan linnan luona, kun Heikki, Revon poika, joukkoinensa tuon heittyi Ruotsin kuninkahan armoon.

Nuor' Kuokkinainen silloin Kupittailla sai purppuralle puuntavaisen kasteen ja lyötiin ritareiksi tovereineen. -- Ja Ruissalossa pyhä uhrilehto, tuo ikivanha jätti-tammimetsä, se lyötiin kumoon uuden uskon vuoksi. Ja isiemme pyhä uhrilähde -- se, jonka vettä täällä vielä juomme -- se lapioitiin umpeen manauksin.

Näin Ruotsin mies pääs' valtiaaksi Auran.

Ja tuosta lähtehestä taru kertoo: Min lapioiden saivat päivin umpeen, sen viereen aamuin ilmaantui taas uusi; ja lähde vielä pulppuilevi tänään.

PAAVALI

Tuo lähdejuttu ei oo pelkkä satu. Dominikaanein luostarissa kerran ma arkistosta löysin pergamentin, ja siitä luin, kutka luostarveljet, sai tehtäväkseen lapioida umpeen tuon pakanoiden vanhan uhrilähteen. Kaks miestä joka aamu Ruissalossa, -- vuos' vuoden jälkeen -- aina joka aamu.

RITARI SUOMELA (vastakkaisessa pöydässä, humalaisena:)

Ma halajaisin tietää, mitä kertoo dominikaanein pergamentit noista Ruissalon uhrilehdon tammipuista, senjälkeen, kun ne maahan lyödyt oli.

PAAVALI

Ne luultavasti siihen mätänivät. -- Ei aikakirjat niistä mitään kerro.

SUOMELA

Sen uskon, että pergamentit munkkein tuon pikku seikan ovat unohtaneet. Mut Muistotar tuo meidän kertoo, että nää pyhäin jättitammein jylhät rungot sai tuoduks' Ruotsin maalle. Sitten niistä siell' laivain emäpuita vestettihin. Ja laivat ajan tullen maihin laski tuon Ruotsin suuren joukon Ulvilassa...

(Naurua, melua, "hei"-huutoja.)

KANIIKKI HORDINCH

Ma sulle, nuori herra, huomautan: On viininhöyry sekoittanut mieles, kun siihen määrään ritarkunniasi voit unhottaa ja mennä loukkauksiin, jotk' alentavat sukus aateluutta ja kuollehien miesten mainetöitä...

SUOMELA

Te pappi ootte, muuten ehkä teidät tilille nuhteistanne pakottaisin! (Kuokkinaiselle:) Isäinne eestä häpeen totisesti!

KANIIKKI HORDINCH (karkaa ylös miekka paljaana:)

Nulikka, tahdon tapella sun kanssas'!

SUOMELA (nauraa röhisten:)

Kai emännöitsijäsi kanssa, niinhän? -- Pois siianvartaas' tuppeen! Saarnaa sinä!

HENNEKIN

Voit olla oikeassa sinä Hordinch -- Mut oikeammass' on tuo nuori herra. Ne siirtyi sankarjoukot sisämaahan ja siellä taistelevat vielä tänään. -- Me nöyräniskat, jotka antauduimme, me kastettiin ja lyötiin ritareiksi, se totta on, jos mikään totta lienee! Puut pyhäin uhrilehtoin lyötiin kumoon, ja pyhät uhrilähteet häväistihin, mut Jumalat nuo ylhäiset jäi eloon. -- Te ristin miehet julistatte vihaa, ja kostoa ain' neljänteenkin polveen. Niin myöskin suomalaisten Jumalien sai kostottaret hirmutehtäväkseen meit' töistä esi-isäin kuritella. -- On mulla Kuokkinaisten pää ja aivot, muu tomu Auran kunniakalmistoissa.

Tuo, tohtor' Karpalanus, iskurautas! Oon varma, että lyöt sen vaikka mihin -- et veren pisaraa saa minust' irti.

(Monet, Hennekinin kalvenneita kasvoja katsellen, huokaavat: "Voi kauheaa". Muuten vallitsee salissa kuolonhiljaisuus.)

Hän, herra Hordinch, ja myös herra Paavali kun mulle ja mun emännällein lausui: "Ei vieras Eleasar sua peri, -- on vuoden päästä Kaarinalla poika", niin silloin ilmestyi mun taaksein haamu, es'isäin muoto, sotakalpoinensa, ja laskein rautakouransa hän yllein näin lausui mulle vihaisena, vimmoin: "Sa kurja Kuokkinaisten viime tomu, sun kanssas loppuu Kuokkinaisten suku!"

Kun juonut olen milloin viinimaljan tai suonut itselleni levon, ilon, tai käynyt yhteyteen naisen kanssa, niin silloin aina mulle ilmaantuvi tuo haamu kalpoineen ja silminensä, -- ne veren viime pisarankin vievät... On osanani työ ja kieltäymykset; ja lähdettyäin täältä isäin luokse jää autioksi Kuokkinaisten paikka...

(Kuolonhiljaisuus. Kirsti heiluttelee päätään ja kuiskailee tuskin jaksaen hillitä itseään: "Häväistys! Häväistys!"...)

KAARINA (kauhuissaan ja kalpeana:)

Mä varmaan pyörryn, saanko kylmää vettä!

ANNIKKI (tuo vettä.)

HENNEKIN

Tuo on sen vanhan uhrilähteen vettä.

KAARINA

Se virkistää! Sun puhees kauhistuttaa! Oi sano näille, että olet juonut pääs sekaisin ja puhut joutavia!

HENNEKIN

On selvä pää, en ole humalassa.

KIRSTI

No tääkös nyt on vasta roskajuttu!

KAARINA (Hennekinille:)

Miks' ennen kertonut et mulle tuota?

HENNEKIN

Ma luulin viisaammaksi vaiti olla. Ja kun ei kukaan sanonut näinikään: "Ei vieras Eleasar sua peri, on Kaarinalla vuoden päästä poika". -- Sun otin vaimokseni, koska tahdoin ma suoraan uhmaella Sallimusta, ja toivoin suvulleni pelastusta. -- En selvittänyt edes itselleni tuot' ole vielä kummaa kysymystä.

No, mitä sanot, tohtor' Karpalanus, sa mestar' horoskooppein, salaoppein?

KARPALANUS

Ma sanon, että koska pikarit on tyhjenneet ja päivä kohta laskee, niin vaietkohon riidat mennehistä. -- Nyt nuoret kaikki ulos karkeloimaan, siell' laulut, soitot iloisina soimaan, ja vaarit apajoilleen pulikoimaan Ruissalon vanhain herrain tuttuun tapaan.

(Kuuluu huutoja: "Hyvä, hyvä." Käsien taputusta. Yleisen hilpeyden vallitessa hajautuu seura. Useat nuoret poistuvat tanssien. Näyttämölle jäävät Kaarina ja Annikki. Ulkoa kuuluu tanssi ja laulu. Osa tanssikenttää näkyy akkunain ja ovien kautta.)

ANNIKKI

Kuin palvella voin teitä, hyvä rouva? Te näytätte niin kovin uupuneelta.

KAARINA

En käskenyt sua avukseni jäämään.

ANNIKKI

Se totta on ja pyydän anteheksi. Ma jäin, kun kukaan muu ei jäänyt tänne. Ma tahdoin jäädä teitä lohduttamaan. -- Mun asiani kysellä ei ole, -- sen kyllä ymmärrän ja hyvin tiedän, mi aiheutti surun, pahoinvoinnin. Mut viaks' laskettane sit' ei mulle, jos hyvää tarkoittaen jään ma tänne ja poistun ensi viittauksestanne. -- Jos sallitte tään orjattaren haastaa, niin lausuisin ma vielä pari sanaa -- En vaieta voi minä, eikä kukaan, ken havainnut on tämän hurskauden, tuon tekopyhän, viisaan vaivaisuuden, mi herra Hennekinin olinmailla kuin kuuma poutatuuli polttaa kaiken, mi kukoistaa kuin kevään vehryt nurmi.

KAARINA

On sanas ehkä liian ankaroita.

ANNIKKI (innostuen:)

Jos mull' ois mies noin vanha, ikäloppu, mi ajast'aikaan luostarveljen lailla vain kidutuksin, paastoin päivät viettäis ja kaikin sielun voimin ahmis kultaa, ja pappein kanssa sielunautuudestaan kävisi kauppaa kultapyörylöillä, sill'aikaa kun mun nuoruuteni ruusut, lakastuis elon hukkaan vieriessä -- ah, Luoja varjelkoon, mit' aattelenkaan...

KAARINA

Ei käy, ett' isäntiäs tuolla tapaa sa arvostelet heitä moitiskellen.

ANNIKKI

On totta tuo, mut totta myöskin tämä: Jos minä rouva oisin ja te orja, niin kysyisin ma teiltä: "Miltä näyttää? Ehk' onko joku kohta rempallansa?"

(Ulkona tanssitaan. Kuuluu laulua.)

Ja jos tuo orja mulle sitten vastais, näinikään, vanhan runolaulun lailla: Ei pitäisi neien nuoren, miestä vanhoa valita. Vilu kämmen, jäinen jalka, kylmät kylkensä molemmat. Ei älyä neiti nuori vanhan miehen miettehiä, eikä vanha varsinkana tunne nuoren tarpehia. Yksin saapi vanhan vaimo, käyä päivänsä pätöiset, yksin lähteä levolle, ei ketänä kumppalina, joka suuta suikkajaisi, syyhyttelisi sivuja, kupehia kutkuttaisi, lantehia laitteleisi. Vanha on leikkinsä pitänyt viettänyt iloisen illan kanssa toisen morsiamen, niin vastaisin ma orjattarelleni: "Suur' kiitos sulle vastauksestasi! Oot viisaampi kuin miksi sinut luulin!"

KAARINA

Mut rakas lapsi mene, jätä minut!

ANNIKKI (menee.)

KAARINA (yksin)

Lie kiusaaja se, joka mieleheni, täll' oudoll' iltahetkellä tuo kuvan Olaus Hordinchin, ritarin uljaan. On pääni sekava ja pelkään jotain. -- Ma pelkään jotain Hennekinin suhteen. Luvaton kuva! Mene matkaas' sinä!

(Polvistuu Neitsyt Marian kuvan eteen:)

Oi äiti Jumalan, sa neitsyt pyhä, sa taivaan valtiatar, puhdas yhä, sun etees polvistun mä synnin orja ja rukoilen, pois aja kuva sorja tuon vieraan, kauniin, uljaan Olaus herran jonk' katseen kohtasin ma täällä kerran. En pois saa mielestäni sorjaa kuvaa ma omin voimin, yhä kirkastuvaa. -- Sa taivaan Valtiatar, neitsyt pyhä, oi äiti Jumalan, sa puhdas yhä, mun auta, hoivaa sydäntäni arkaa! Suo rakastaa mun yksin Henni-parkaa!

Oi pyhä neitsyt, äiti Jumalani, mun rukoile sa kurjan puolestani nyt tänään, sekä kuolinhetkelläni! Niin, amen, -- ota haltuus elämäni.

KIRSTI (tulee täydessä humalassa. Kaarinalle:)

Jo heitä, lapsi, rukoukses hiiteen! Sa etkö kuule, kuinka laulu raikuu? Jos oisin nuori, kaunis niinkuin sinä, en täällä istuis näkymättömissä.

KAARINA (On noussut ylös. Istuutuu.)

On pääni kipeä ja mieli raskas, en voi ma huvitella niinkuin toiset. -- Täss' aattelinkin juuri asioita, jo lienen joutunutkin jonnekunne, kun palvelijat mua pilkkailevat! Näit Annikin. Hän tässä mulle saarnas, kuin pappi paras, erheist' elämäni.

KIRSTI

Kyll' ootkin saarnaa vailla, ripitystä!

KAARINA

Ma saarnoihin jo olen kyllästynyt, nyt jätä minut hetkiseksi rauhaan.

KIRSTI (istuu Kaarinan viereen.)

Nyt rauhaan! Eipä niinkään. Istun tähän. Sa yhtä saarnaa vielä olet vailla. Sen tässä pidän, sano mitä sanot! Sen tässä pidän, -- ripitän myös sinut. -- He, tuossa pikarisi, tässä minun! Ma armokalkin ryyppään ensin kanssas kuin pater Paavali tai Miltopaeus.

(Juo.)

Sen vannon, tästä tuli tilin päivä! Siis ensin: Mitä hyödyt sinä siitä, ett' aviossas olet uskollinen? Ken kiitoksen tai kunnian sulle antaa siit', että kaljupäisen hyväks' uhraat, sa parhaat elon vuotes, nuoruutesi? -- Oot kohta vanha, lahot haudassasi, sun katoo sinne silmäs, ruusuposkes, pois hyväilyittä, -- -- ah! ja suuteluitta. Ken kunnian koskaan siitä sulle suopi? -- Ken kiitoksen tai edes hyvän sanan? -- Sa tiedät, olet kuullut, saarnaveljet ett' ihailevan kirkonarmon suovat vain Maria Magdaleenain kaltaisille. -- Jos oisin nuori, kaunis, niinkuin sinä, niin parin tanssijoista valitseisin täks illaks taikka eliniäkseni, niin totta kuin ma olen Kirsti Hirvo! -- Ain' ilo lyhyt voittaa pitkän vaivan!

KAARINA

Sa etkö muista: olen naimisissa?

KIRSTI

Oot naimisissa! Tuonhan toki tiedän! -- Oot naimisissa! Kuinka lapsellista! Sa itse valitsitko puolisosi? -- Kai tiedät, että isä, äiti antaa voi tyttärensä miehelle, jot' tämä ei vapaaehtoisesti tahtois' ottaa. Näin kävi sinun. Siksipä et ole sa omast' tahdostasi naimisissa. Ja mit' ei omast' tahdostaan oo tehnyt siit' ei oo myöskään vastuuss' sieluinensa. -- Tään luulis ymmärtävän tuhmemmankin.

KAARINA

Mua suoraan sanoin kauhistuttaa kuulla puhetta mointa vanhan naisen suusta!

KIRSTI

Kenties ois totuus suloisempi kuulla, jos julistaja nuor' ois, kokematon?

KAARINA

Mut aatelkaahan, tehän ootte äiti?

KIRSTI

Ja sinä siks' et tule täällä koskaan! -- Jos tyttäreni ikälopun viereen vain haluais, niin varma voit sa olla, sit' että kaikin voimin vastustaisin! Ja jos se jotenkuten tapahtuisi, ma häpeästä varmaan läkähtyisin! -- Tuo orja viinin tarjottimin pöytään; -- mut onnen laita niin ei oo, mua usko! Sen ottaa kukin itse, kysymättä. Tienviittoina on silmät, tunto, sydän. -- Sa varmaan ruokapöydässä et nähnyt, kuin usein Olaus Hordinch sinuun katsoi, ja moni nuori, kaunis Turun herra?

KAARINA (katselee kauhistuneen näköisenä eteensä.)

KIRSTI (tuppautuu Kaarinaa lähemmä.)

Mies meestä tehty on tuo Olaus Hordinch, tuo sorein sokerista sorvaeltu, somasti suu sen luotu laulamahan, ja jalot jalat taiten tanssimahan käsvarret halauksiin, nauratuksiin. -- Jos viisas oot, teet niinkuin minä neuvon: Sua Olaus Hordinch oottaa ruusustossa; ma hänet juuri äsken sinne jätin, ja sinusta me siellä juttelimme. -- Jos häneen liityt ilman viivytystä, saat ensi yösi paastotonna viettää, tuon hurjan merirosvon hyväilyissä.

KAARINA

Ma pelkään: täti ryypännyt on liikaa --

KIRSTI

Sen verran vain, ett' olen iloisempi.

(Nousee:)

Nyt maata lähden, olen väsyksissä.

(Mennessään Kaarinalle:)

Viel' olis puhumista, -- kieli syhyy, mut tästäkin jo näytät punastuvan.

KAARINA (yksin)