Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

Piru

Historiallinen katsaus pirun alkuperään, elämään ja toimintaan

Vironkielestä mukaili Juho Kujala

Ensimmäisen kerran julkaissut Osuuskunta Visa r. l. 1912.

Johdannoksi.

Kaikkien uskonnollisten ennakkoluulojen perustana on se näkymätön alkusyy, mistä ihmisen elämä muodostuu. Ne johtopäätökset, joiden nojalla eri ihmisissä sellaisia ennakkoluuloja syntyi ovat hyvin yksinkertaiset, jokainen yksityinen kuolemantapaus kutsuu nuo ajatukset esiin. Esimerkiksi: nuori, terve mies haavoittui, lyhyen ajan perästä oli hänestä elämä kadonnut ja kylmä ruumis todisti vain enää hänen olemassaoloaan. Ruumis oli muuten entisenlainen, mutta *elämää* ei ollut. Sitä katsellessa syntyi ihmisissä ajatus: ruumis voi olla olemassa elollisena, sekä elottomana. Johtopäätös: *henki* ja *ruumis* ovat eri olentoja. Siten ihminen sai aavistuksen elämän alkuperästä, olentona mikä ei ole yksi; alettiin erottaa ihmisessä kaksi osaa: *ruumis* ja *sielu*.

Ihmisissä syntyi luulo, että *sielu* elää ruumiista eroamisen jälkeen, ollen siitä todistuksena se, että sielu itse erosi ruumiista. Ihminen tarvitsi elämäänsä jatkaakseen syödä ja juoda; siis sitä tarvitsi sielukin. Siitä kehittyi velvollisuus huolehtia tuolleen sielusta, s. o. hankkia sille syötävää ja juotavaa. Kuolleiden sielujen huolehtimisen kehittyi ensimäinen uskonnollinen tapa ihmiskunnan alhaisimmalla kulttuuriaikakaudella.

Ihminen joutui luonnonilmiöiden kanssa tekemisiin: lämmin auringonpaiste ja virvoittava sade edisti kasvien kasvamista ja virkisti niitä, kun taas väliin tuli ankara raesade, tai hävittämä myrsky tuhoisine seurauksineen. Ihminen ei voinut näiden ilmiöiden syitä selittää, mutta hän kuvitteli, että joku salainen voima saa niitä aikaan. Muuta voimaa hän ei tuntenut kun kuolleiden ihmisten sieluja, eli henkiä. Nämä hänen mielestään olivat ne päiväpaistetta, sadetta ja myrskyä, ukkosen jylinää y. m. aikaansaavat salaiset voimat.

Toiset luonnonilmiöt olivat ihmisille vahingollisia, toiset hyödyllisiä. Luonnollisesti tuli ihminen siihen johtopäätökseen, että vahingolliset ilmiöt ovat hänelle rangaistuksena huolimattomuudesta kuolleiden henkien suhteen, hyödylliset ilmiöt taas olivat palkintona hyvistä töistä. Se pakotti ihmiset *kunnioittamaan* ja mielistelemään henkiä, etteivät ne tekisi pahaa hänelle. Henkien palvelus siis johtui etujen tavottelemisesta.

Kun ihmiskunta kehittyi edelleen ja kuleksiva paimentolaiselämä vaihtui paikalliseen elämään ja ihmiset alkoivat koota ja säilyttää *omaisuutta*: työkaluja, ruoka-aineita y. m. niin syntyi ajatus, että pitäisi olla *suojelushenki*, joka ihmistä ja hänen omaisuuttaan suojelisi ja asuisi hänen olinpaikassaan. Väkinäiseksi suojelushengeksi täytyi ihmisen valita voimakkain ja urhoollisin ja niin otettiin perhekunnan suojelushengeksi yksi entisten ja parhaimmaksi tunnettujen jäsenten hengistä, josta pidettiin tarkkaa huolta ja syöntiaikoina aina muistettiin sille osa erottaa.

Niin oli jokaisella perhekunnalla suojelushenkensä ja sellaisena useammin jonkun entisen sukukunnan päällikön henki, joka eläissään oli laajasti kunnioitettu ja vahva. Perheet kasvoivat suvunjatkamisen kautta suuremmiksi, kansat lisääntyivät, Siten tulivat toiset suojelushengistä laajemmin tunnetuiksi ja saivat laajemmissa piireissä kunnioitusta, kun taas toiset vähemmän tunnetut jäivät syrjään ja unohdettiin, niistä säilyi vain aavistus "suurena henkijoukkona".

Kun useammat sukuheimot yhtyivät, rukoiltiin sen suojelushengen apua, joka näyttihe joukosta vahvimmaksi. Siitä tehtiin koko *kansan* suojelushenki. Aikojen kuluessa joutuivat ihmiset taloudellisen kehityksen välttämättömyydestä yhä enemmän toistensa kanssa keskinäisiin suhteisiin. Siitä syntyi ajatus yleisestä suojelushengestä, joka kaikki toiset henget yhdistää, ja niitä johtaa. Sitä alettiin pitää *suur*-henkenä ja alettiin antaa sille toisten rinnalla *etuoikeuksia*. Ihmisten elämän kehittyessä monipuolisemmaksi, muodostui aavistus suurhengestä käsitettävämmäksi. Suurhenki menetti yhä enemmän ihmisellistä ominaisuuksiaan. Ihmiset alkoivat pitää häntä isänään, ja itseään hänen lapsinaan. Siten syntyi ihmiskunnassa ajatus *jumalasta*.

Hyvät ja pahat henget.

Esi-ihmiset uskoivat, että edesmenneiden ihmisten henget lähettivät ihmisille monenlaisia vaivoja, kuten salamoita ja jyrinää ja panivat tulivuoret laavaa syöksemään, synnyttivät maanjäristyksiä, lähettivät nälkää, ruttotauteja j. n. e. Niiden uskottiin tulevan rangaistuksena siitä, että heitä oli jotenkin suututettu.

Vähitellen alkoi ihminen erottaa hyvät ja pahat henget, jotka kummatkin tekivät kuoleman jälkeen hyvää tai pahaa.

Samassa määrässä kun hyvien henkien johtaja muodostui, saivat pahat hengetkin ylemmän päällikkönsä.

Niin kasvoi ihmisen aivoissa kaksi henkijoukkoa, hyvät ja pahat. Tämän jaon mittapuu oli ihminen itse, siten, että se, mikä hänelle oli edullista oli hyvä ja se mikä oli epäedullisin oli paha.

Tämä oletus kehittyi ihmisessä käsitykseksi, että hyvät ja pahat henget ovat keskenään alituisessa taistelussa ja viimein otaksui ihminen, että hänessä itsessäänkin käy paha ja hyvä taistelua, vietellen edellinen häntä pahoihin tekoihin, kun taas jälkimäinen kehotti hyviin töihin.

Kun otaksuma hyvien henkien ominaisuuksista, hyvyydestä, laupeudesta, rakkaudesta j. n. e. kehittyi kokonaiskäsitykseksi -- jumalaksi -- tapahtui se sama pahojen henkien kanssa. Niistä muodostui kokonaiskäsitys -- *piru*.

Piru, joka ennen puolueettoman henkien seurassa asusti Jumalan läheisyydessä, peräytyi yhä kauemmas jumalasta, kunnes he joutuivat täydellisesti vastakkain ja jumalasta tuli valon valtakunnan hallitsija ja pirusta pimeyden valtakunnan ruhtinas. Jumala asui taivaassa, piru helvetissä maan alla. Molempien välillä jatkuu alituinen taistelu. Tätä hyvän ja pahan taisteluun perustuvaa katsantokantaa nimitetään dualismiksi.

Muinaisten sivistyskansojen pahat henget.

Pahat henget esiintyvät jo alhaisella sivistysasteella olevien kansojen uskonnoissa. Missä usko on varmempaan ja yhtenäisempään muotoon kiteytynyt, siellä ovat pahat hengetkin selväpiirteisempiä ja niillä on varmat ominaisuudet. Muinaisaikaisista kansoista ovat m. m. egyptiläiset ne, joista on säilynyt selvimpiä tietoja. Heillä olivat Ptah, Ra, Ammon, Osiris, Isis y. m. hyvät jumalat, jotka onnea ja elämää toivat. Sitävastoin olivat, käärme Apep, joka pahuutta ja pimeyttä, synnytti, sekä petoksen ja valheen isä, kiusaaja ja hävittäjä kauhea Set.

Foinikialaisilla olivat jumalat Baal ja Ascher hyviä, joiden vastakohdat olivat Moloch ja Atarte. Indiassa oli luoja India ja ylläpitäjä Baruna, niiden vastustajat Driera ja Asuren. Persiassa oli Ormudz Ahrimanin kanssa alituisessa riidassa maailman hallitsemisesta. Kreikassa ja Roomassa oli joukko hyviä ja pahoja henkiä, haltijoita, "näkkejä" y. m. Samoin esiintyy dualismi myös germaanien, flaamien y. m. kansojen muinaisissa uskonnoissa. Selvimmässä muodossa esiintyy dualismi persialaisten uskonnossa, jossa Ormudzilla käsitetään aurinkoa ja valoa, ja Ahrimanilla pimeyttä. Päivä merkitsi Ormudzin, yö Ahrimanin voittoa. Vuodenaikojen vaihtelut merkitsivät yhden tai toisen Jumalan voittoa. Siitä kehittyi auringon, tulen -- yleensä valkeuden palvelus. On huomattava, että myös jokaisen kansan pirun muodostumiseen kansan sivistystaso, olinpaikka, ilmasto, luonto ja aineelliset olot vaikuttivat. Kuumien maiden asukkaat lukevat pirun ansioksi maanjäristykset, tulivuoren purkaukset j. n. e., kun taas kylmien pohjoismaiden asukkaat arvelivat pakkasta, lumituiskuja j. n. e., pirun töiksi. Samaten on pahojen henkien ulkoasun kuvittelu venyvä ja vaikuttavat siihenkin paikalliset olot. Valkoihoisten mielestä on piru ehdottomasti musta. Neekerit kuvittelevat pirunsa valkoiseksi. Itse lähetyssaarnaajien oli myönnyttävä selittämään neekereille että Jeesus ja neitsyt Maria olivat mustaihoisia, jos mieli edes nimeksikään tehtävässään menestyä.

Viron "Vanhapakana".

(Lukua on lyhennetty.)

Viron vanhimmasta uskonnosta puuttuu piru, jumalan vastakohtana kokonaan. Tählmanin luomistarussa puhutaan vanhasta isästä, joka asui korkealla taivaassa ja loi avukseen kalevalaiset: Vanemuisen[1] ja Ilmarisen, käyttääkseen niiden neuvoja ja urhoollisuutta. Myöhemmin loi Vanha isä myös maailman. Hänellä oli useita nimiä, kuten Taara, Ukko, Vanhataatto ja Jumala. Näkyy että vanhimmat virolaiset olivat yksijumaluuden uskojia. Taistelua jumalan ja jonkun hänen henkilökohtaisen vastustajansa välillä ei tunnettu.

[1] Väinämöinen.

Vanhapakana esiintyy ensi kerran Kavalan Hans'in tarussa ja on varustettu ihmeellisillä ominaisuuksilla, on suuren talon omistaja ja on hänellä vaimo ja lapset ja omistaa paljon omaisuutta. Hän elää erakkona ja häntä ihmiset inhoavat. Hän eroaa tavallisista ihmisistä siinä, että hänellä on suuri ruumis, suuri voima ja taitavuus (kantaa oritta selässään) on vallanhimoinen, pelkää susia ja ukkosta, ei mene hiekkaan. (Viimeksimainittu lisäys on kai kristinuskon tuomaa.)

Vanhapakana on peräti tyhmä ja Kavala Hans viisas, jos jotakin on tahdottu sillä luvata, niin taistelua raan voiman ja tarkan älykkyyden välillä, mutta ei paheen ja hyveen taistelua. Kavala Hans oli läpeensä veijari ja Vanhapakana suora ja rehellinen.

Selvemmästi kuvastuu pahahenki Kalevipoegissa[1] Kalevan pojassa jossa se Pakaretin, Paraskin, Vettenhengen, Pahanhengen ja Sarvikin nimellä esiintyy ja on tyhmä mutta voimakas, kuten "Kalevinpojasta" ilmenee. Hän on myös ihmisten vihollinen, mutta ei jumalan vastustaja.

[1] Vastaa Suomen Kalevalaa.

"Kalevinpojassa" kerrotaan Sarvikin asuvan helvetissä, jossa "Kalevipoeg" kävi kaksi kertaa ja löysi ensikerran helvetin porttiaukon Endlajärven alta, josta meni pitkä, pimeä käytävä sinne. Itse helvetti oli suuren talon tapainen, jossa oli paljon rikkauksia. Helvetissä pidettiin kuolleiden sieluja vangittuina ja pantiin Sarvikin hyödyksi työhön.

"Siin neid vaeseid vaevatak Mitmel puhut piinatakse[1]

[1] "Täällä onnettomia piinataan Monin tavoin vaivataan."

Sarvikille tehdään raskasta orjan työtä. Orjuudessa oleva kansa ei voinut helvetissäänkään pahempaa kuvitella kuin orjantyötä. Jokatapauksessa huomataan tässä helvettikuvauksessa aikalailla kristinuskon vaikutusta. Vielä enemmän kristinuskon vaikutusta huomaa kertomuksessa Kalevinpojan toisesta helvetissä käynnistä. Silloin on helvetissä jo tulta, savua, sinistä tulikivijärviä, tervajoki, sääskiä, syöpäläisiä j. n. e. Sieltä löysi Kalevipoeg äitinsä Lindan. Kalevipoeg taisteli Sarvikin kanssa, voitti hänet ja pani kahleisiin. Taistelu oli ruumiillinen voimankoetus. Henkistä taistelua heidän välillään ei ollut.

Myöhemmissä muinaistaruissa, esim. Kreutzwaldin "Viron kansan saduissa" esiintyy täydellinen kristinuskon piru, kehittyen yhä, kunnes "Vanhanpakanan saduissa" se jo on täydelleen nykyisen kirkon saatana, kaikkine keskiaikaisine ominaisuuksineen. Helvettikin on jo täydellistynyt kristinuskon vaikutuksesta.

Sarvik ja myös piru sekä pahat henget ovat suorastaan kristinuskosta lainattuja. Alkuperäisenä Viron "piruna" voi pitää Kavalan Hansin ja "Vanhanpakanan".

Nimi "pakana" on latinankielestä lainattu ja merkitsee syrjäisessä metsäkylässä asujan. Kun kaupunkeihin ja niiden ympärille levisi kristinusko ennemmin kuin syrjäseutuihin, alettiin syrjäseuduissa asuvia nimittää -- pakanoiksi. -- Sitten levisi nimitys laajemmalle, käsittäen kaikkia niitä, jotka eivät olleet kristinuskoon kastettuja. Siitä johtui, että silloin kuin virolaiset vielä olivat ei-kristittyjä, nimitettiin heitä pakanoiksi, ja pirua heidän päällikökseen "Vanhaksipakanaksi".

M. Eisen soitellessaan tulee johtopäätökseen, että "Vanhapakana" oli hiisi, voimakas ja kavala ihmisten vihollinen, joka toi kansalle orjuutta ja hävitti "vanhan hyvän ajan vapauden".

Suomen piru.

(Suomentajan lisäys.)

Suomen pakanuuden aikainen "pahojen henkien pääruhtinas" oli tuoni, jonka asuntopaikka oli Tuonela, kuolleiden valtakunta, johon tultiin yhdeksän meren ylitse. Sen lisäksi oli Hiisi, jonka koko suku oli häijyjä noitia. Hän oli kipujen ja kauhistuksen jumala, joka hioi terävimmät miekat. Tuonen pojilla oli vaskiset kynnet, tytär, sokea Loviatar oli ruma ja ilkeä, kipujen äiti.

Usko noitiin oli yleinen. Kipujen, tautien ja muun maanvaivan sattuessa turvauduttiin noitiin, jotka loihtivat kivut Kipuvuoreen, jonka luultiin olevan kaukana Kemijoen rannalla, jossa oli yhdeksän syltä syvä reikä, sinne manasivat noidat kivut, jossa kuoleman kolme tytärtä, Tuonetar, Kivutar ja Äkäätär ottivat ne vastaan. Nytkin vielä löytyy joissakin salon perukoilla vanhoja ihmisiä, jotka loihtivat tauteja kaikellaisilla tempuilla. Hammassärky esim. voi mennä, kun se, jonka hampaita särki, otti tikun laudasta, jolla kuolleen ruumis oli maannut, kaivoi sillä särkevää hammasta, ja sitte meni metsään, lävisti tuoreeseen puuhun läven ja pisti sinne tikun. Senjälkeen hammassärky ei enää sitä ihmistä vaivannut, mutta se puu kuivi. Noitien ylijohtaja oli Louhi, Pohjolan akka harvahammas, jolla oli tyttäriä Aina ja Kyllikki.

Kristinusko joka 12:nnella vuosisadalla tuotiin tulella ja miekalla maahamme, ei poistanut noituutta, päinvastoin. Perkele muodostui olennoksi, jolla oli sarvet päässä ja yläruumis ihmisen, ja alaruumis hevosen. Sitäpaitsi se voi esiintyä eri muodoissa, kuten suden, koiran, kissan j. n. e. ja tuli se uskovaista kiusaamaan. Painajaistakin luultiin piruksi, joka herran valittuja kiusasi. Perkeleen työksi arveltiin kaikki tapaturmat, jotka kohtasivat ihmisiä tai eläimiä ja kirkko piti tätä uskoa yllä. Papit selittivät, että ihmiset voivat tehdä liiton pirun kanssa ja saivat erinomaisen voiman tehdä kaikellaista pahaa, tappaa vihamiehiään ja niiden elukoita, kulkea olkilyhteinä, ratsastaa luudilla j. n. e. Taikausko meni niin pitkälle, että tuhansittain ihmistä poltettiin muka noitina, sellaisestakin syystä, että olivat luonnollisten aineiden avulla parantaneet lähimmäisiään -- se oli muka todistus, että ihminen oli liitossa perkeleen kanssa. Silloin tarjoutui monelle matalamieliselle ihmiselle tilaisuus päästä jostakin vihaamastaan ihmisestä. Kun meni ja valehteli papille, että kyseessäoleva ihminen harjoitti noituutta, ja puheensa vahvistukseksi kertoi jonkun mielikuvituksen luoman tai tekaistun hirveän jutun, niin heti olivat viranomaiset kimpussa ja -- onneton poltettiin elävänä, kun ensin oli kamalasti kiduttamalla saatu hänet "tunnustamaan".

Vieläkään ei ole taikausko maastamme hävinnyt. Tapaa vielä niitäkin, jotka uskovat, että helvettiin joutuneiden kuolleiden henget rauhattomina kulkevat ylhäällä, tai kulkee kuollut hakemassa jotakin vaatekappaletta, t. m. s. joka oli unohdettu panna mukaan hautaan, toiset käyvät valittamassa, että hautansa oli jäänyt siunaamatta j. n. e.

Pirun luultiin myös tekevän pahojaan ja suojellakseen itseään siltä, vedettiin jouluaattoiltana seuraavan tapainen merkki X kaikkien ovien päälle valkoliidulla. Sen teki perheen isä kun oli saunasta palannut ja "Saunaryypyn" ottanut. Paljon on myös kertomuksia siitä, miten piru kylvetti saunoissa ihmistä kuoliaaksi ja pani nahan orrelle kuivamaan. Uskottiin, että piru vaihtoi lehtolapsia ja vasta 15 vuotiaana papin pakotuksesta vaihtoi takaisin. Tällöin kertoi lapsi, minkämoista oli ollut pirun asunnossa. Oli erikoisia päiviä, jotka olivat pahoja, esim. kuukauden ensimäinen tiistai oli "kuivatiistai" jolloin kaikki kuivaa ja elolliset olennot kuolevat, esim. syöpäläiset huoneista kuolevat, jos "kuivatiistaina" tehdyllä luudalla lakasee. Vapunpäivänä veistettyjä lastuja ei saanut viedä navettaan, siitä tuli lehmien jalat kipeäksi.

Pirun asunto on helvetti, joka kehittyi tuonelasta. Siitä sisältää uskonnollinen kirjallisuus kylliksi kamalia kuvauksia.

Muinaissuomalaisten jumala oli *Jum*, jonka asunto oli taivas. Kun vanhoja yleensä kunnioitettiin, kutsuttiin jumalaa *Ukoksi*, jolla oli vaimo *Akka*, jonka vakasta mehiläinen kantoi mettä. Aurinko, kuu ja tähdet olivat eri jumalia, joilla oli nuoria, kauniita poikia ja tyttäriä: *Päivätär*, auringon tytär, *Kuutar*, kuun tytär, *Tähdetär*, tähden tytär. Auringon poika oli *Panu*, tulenhenki. *Luonnottaret* olivat luonnon kolme tytärtä, jotka synnyttivät raudan. Ilman tytär, *Ilmatar* oli avullisena maailman luomisessa, mutta *Tuulen tytär* oli huonosti kasvatettu neito, joka kutoi huonoja paitoja. Etelätuulen tytär, *Etelätär*, antoi sadetta kovana pouta-aikana, ja kesän tytär, *Suvetar*, hoiti karjaa metsässä.

Veden jumalan nimi oli *Ahti*, arvokas ukko, jolla oli pitkä, merenruohoinen parta. Hän asui kallionluolassa *Ahtolassa*, ja hänellä oli äärettömät aarteet, jotka hän oli merenkulkijoilta ryöstänyt ja harvoin takaisin antoi. Hänen vaimonsa oli antelias *Vellamo*, jolla oli sininen lakki, kaislapaita ja vaahtoinen vaippa yllä. Hänellä oli monta kaunista, mutta huikentelevata lasta, ja aallon tytär, *Aallotar*, harjaili välistä kalliolla pitkiä hiuksiansa harjalla hopeapäällä.

Maan valtava äiti oli *Maa-emo*, ja häneltä rukoiltiin runsaita viljavuosia. Metsän kuningas oli vanha, ruskeapartainen *Tapio*, jolla oli päässä korkea havuhattu ja naavaturkki yllä. Hänen asuntonansa oli kaunis *Metsola*, jossa Tapiolla oli kolme linnaa ja raha-aitta, jonka kultaista avainta hänen vaimonsa *Mielikki* kantoi vyöllään. Tältä pyysi metsästäjä hyvää metsäonnea, ja jos hän näki hänen vihaisena, rumissa, huononpuoleisissa vaatteissa, kävi metsästys huonosti; mutta jos hän näki hänen lykkyvaattehissa, kädet kullan käärehissä, kaula helmissä hyvissä, silloin hän oli varma onnestaan. Sillä kaikki metsän eläimet olivat Tapion karjaa; hänellä oli monta palvelijaa ja hyvästi kasvatettuja lapsia. *Nyyrikki* veisti pilkkuja puihin, ettei metsästäjä eksyisi; *Pellervo* johdatti karjan kotiin; *Tuulikki* levitti punaisen silkkihuivinsa sillaksi ojan poikki. *Metsän piika*, Tapion pieni palvelustyttö, eli sulalla vedellä ja soitteli niin suloisesti huilullansa, että Mielikki heräsi aamu-unestaan ja kuuli metsästäjän rukoukset.

Juhannustulet ovat jäännöksiä muinaissuomalaisten auringon jumalan juhlista, samoilta ajoilta ovat Helatorstai-iltana poltetut "Helkavalkeat".

Haltijoihin uskominen oli viime vuosisadalla yleistä, ja niistä toisia kunnioitettiin hyvinä henkinä, toisia hyviteltiin kun luultiin niiden voivan antaa onnea ja menestystä, sekä elukan onnea. Sitä varten annettiin esim. "huoneenhaltijalle" uutispuuroa, sekä lehmän poikimisen jälkeen ensi kerran tehtyä juustoa, uutisviljaa ja jouluolutta, viskaamalla ne uuninkoloon.

Keväällä lehmiä ulos laskettaessa, meni emäntä hajareisin navetan oven päälle, seinään kiinnitettyyn tankojen päälle, seisomaan ja siitä laskettiin lehmät läpi kun niiden nenä ensin oli tervattu. Sen piti suojella lehmiä laitumella kaikellaiselta vahingolta.

Erikoiset noitien yöt olivat pitkäperjantai- ja pääsiäis-yöt, jolloin noita-akat kulkivat navetoissa, keritsivät lehmistä ja lampaista karvoja, jättivät kaikellaisilla sotkuilla täytettyjä pusseja, lihakappaleita y. m. navettoihin. He luulivat sillä voivansa vahingoittaa naapurinsa elukoita. Sen uskottiin voivan tapahtua perkeleen avulla. Vieläkin on sellainen usko osaksi vallalla.

Vieläkin on maaseuduilla kaikellaisia "poppamuijia" ja "poppamiehiä", joilta haetaan apua erikoisiin tauteihin, etenkin kun luullaan, että joku vihamies on kironnut johonkin tautiin, jota lääkärit eivät voi parantaa. -- Sellaisten "noitien" asunnoissa on kaikellaisia luita, pääkalloja y. m. kauhua herättäviä esineitä, joilla he lyövät "afääriä", vaikka heidän "tietonsa" supistuvat mitättömiin. Vielä on suuri joukko kaikenlaisia taikatemppuja, joita kävisi pitkäksi ja tarpeettomaksikin luetella, siksikin, että edempänä kerrottavissa pirun metkuissa on paljon sellaista, joita meillä vielä miltei näihin asti on uskottu tosiksi.

Sadut jättiläisistä y. m. sekä Väinämöisestä, joka kävi Tuonelassa, löytyvät Kalevalassa.

Suomen Jumala on pääasiassa juutalaisilta lainattu ja tullut kristinuskon mukana, samoin perkele enkeleineen. Usko niihin alkaa jo hävitä maastamme ja tieteelliset totuudet voittavat alaa, huolimatta kirkon epätoivoisista ponnistuksista taikauskon ylläpitämiseksi.

Piru Mooseksen kirjoissa.

Ennen kirjoitustaidon keksimistä oli kaikilla kansoilla suupuheina kulkevat muinaistarut, joissa kerrottiin tärkeimmistä henkilöistä, tapauksista j. n. e. Niinpä juutalaisillakin on historiansa sen kansan esivanhemmista Abrahamista, Isakista, Jakobista ja Josefista. (Mooseksen k. l. 15--20) ja sen lisäksi vielä tarut maailman luomisesta, paradiisista, syntiinlankeemisesta, Baabelin tornista j. n. e. Muinaistutkimus on kuitenkin osottanut, etteivät nuo tarut ole alkuperältään juutalaisia, vaan omat ne olleet tunnettuja jo seemiläisillä, heimoilla, syyrialaisilla, assyrialaisilla, foinikialaisilla, kaldealaisilla, pabylonialaisilla j. n. e. Mahdollista, että juutalaiset olivat lainanneet luomistarunsa juuri kaldealaisilta, sillä Abrahamhan oli kotoisin Kaldean Urian kaupungista. Koko Israelin uskonnollisessa elämässä huomataan näinollen seemiläistä vaikutusta.

Tästä huolimatta eroaa juutalaisten uskonnollinen maailman katsomus naapurikansojen uskonnosta siinä, että vanhasta testamentista alkuaan puuttuu *piru* henkilönä ja jumalan vastakohtana. Keinotekoista on selittää pirulla olleen osaa syntiinlankeemuksessa. Se taru on näet tunnettu muuten kaikilla seemiläisillä heimoilla, mutta näytelmästä vaan puuttuu piru.

Meille kerrotaan ihmisen kanssa puhuvasta käärmeestä, joka neuvoi ihmistä syntiin. Nousee kysymys: minä pitivät seemin sukuiset kansat käärmettä? Pahan personoituna käsitteenäkö vai puhetaitoisena personallisena käärmeenä? Viimeksimainittu otaksuma ei löydä tukea. Mooseksen kirjassa ei kerrota pirusta, vaan käärmeestä "joka oli eläimistä kavalin", eikä sitä käsitetä aineellisesti vaan henkisesti -- siis pahan personoituna käsitteenä, ja siten sen tapauksen kertovat kaikki seemiläiset heimot, jotka kuvaavat paratiisina ihmiskunnan ensiaikoja, ja puhuvalla käärmeellä kaikkia vaivoja ja vastuksia.

Mooses ei kerro pirusta, vaan kyllä Israelin jumalasta, orjuudesta vapauttajana. (2 Mooseksenk. 20--2)

Kuten alussa näimme, oli kullakin kansalla suojelushenki, eli Jumala. Mooses ei sitä kiellä, vaan varottaa israelilaisia palvelemasta *muiden* kansojen jumalia (katso ensimäistä käskyä) Hän ei sanonut: "Ei saa muita jumalia olla", vaan: "Ei sinun pidä muita jumalia palvella minun ohellani" ja (2 Mooseksenk. 6 l. 2--3) "Minä otan teitä kansakseni ja tahdon olla teidän jumalanne". Usko toisten kansojen jumalien olemassaoloon jatkui juutalaisilla edelleen aina Eliaan ja Elisan aikoihin (1,000 v. e. Kr.) kuten 2 Kuningasten kirjan 10 l. 18--27 v. huomaamme.

Sitten palveltiin laajoissa piireissä Israelissa Baalia, ja kuningas Jehulla oli täysi työ karkottaa Baal Israelista ja sittekin se jäi toisten kansojen jumalana olemaan.

Juutalaisten jumalasta ei puhuttu yleisenä jumalana, vaan *Israelin jumalana*, joka voi tehdä kansansa onnelliseksi, tai onnettomaksi, siunata tai kirota. Muinaisjuutalaiset eivät voineet kuvitellakaan, löytyvän sellaista voimaa, joka uskaltaisi asettua Jehovaa vastaan, joka kaikki hallitsi ja järjesti (Jesaia 45 l. 7 v.)

Jehova hävitti valtioita (Jes. 13 l. 6--7), kosti ihmisille ja paadutti ihmisten sydämiä, kuten Siehonin, Esbonin kuninkaan sydämen antaakseen hänet israelilaisten käsiin murhattavaksi (5 Moos. 2--30). Veden paisumus, Sodoman hävitys, Egyptin rangaistukset, nälkä y. m. luonnonilmiöt olivat Jehovan töitä.

Jehova oli voimakas despoottinen hallitsija, joka ei voinut kärsiä toista henkeä, joka olisi uskaltanut ruveta hänen kanssaan kilpailemaan.

1 Mooseksen k. 6 l. 1--4 v. kerrotaan jumalan pojista, jotka naivat ihmisten tyttäriä. Jotkut teologit ovat yrittäneet selittää, että Mooses tarkotti niillä langenneita enkeleitä, siis piruja. Kuitenkaan ei näistä "avioliitoista" syntynyt pahoja ihmisiä, vaan "suuria, pitkiä ihmisiä" ja "vahvoja", kuten "ne muinen kuuluisat miehet olivat".