Part 9

Pirttipohjan väki vaelsi käräjistä kotiinsa. Yksinänsä kulki jokainen, eikä kuulunut puhelua, ei naurua. Ainoastaan Pirhonen oli lyöttäytynyt eukkonsa seuraan, ja Jumppanen koki pysytellä Susonsa takana sen läheisyydessä. Mutta aivan äänettöminä vaelsivat nämäkin kaksi paria ja eri teitä.

Mutta Susonkin mieli alkoi nyt lopullisesti heltyä. Hän ei vaan löytänyt sanoja, että olisi päässyt sovinnollisen elämän alkuun. Siinä miehensä edellä eväsnyytti kädessä kiirehtiessänsä ja puhelun alkua miettiessänsä kuvastui hänen sielussansa koko asian kauheus semmoisena, kuin Jumppanen oli sen oikeudessa unensa perusteella selittänyt. Sydän heltyi ajatellessa mitä kaikkea hänen miehensä oli kärsinyt. Hän kuivasi salaa kyyneleensä ja silloin tuli sovintopuheen alku aivan itsestänsä. Hän ei näet voinut olla torumatta miestänsä hellällä varotuksella:

"No mikä nyt pitikin miehen villitä semmoisille retkille! Kun alappa nyt ja rupea piruksi ja sitte anna vielä nylkeä itsesi!"

Ei hän sitä aivan sanan mukaisesti tarkottanut, mutta ei osannut paremminkaan säälitellä. Jumppanen mietiskeli vaan, ja vaikea oli Susonkin jatkaa. Ei taas keksinyt semmoista tavallista, josta olisi yhä heltyvä sisu antanut puhua. Paremman puutteessa täytyi siis lempeästi nuhdella:

"Ja sitte vielä menee oikeudenkin edessä roikalehtamaan paljaalla vereslihalla... jotta ei ole edes vaikka paitariepua päällä!"

Ei Jumppanen nyt osannut millään puolustautua: Hän koki vaan pysytellä Suson kanssa hyvissä väleissä.

Niin jatkoivat he matkaansa kunnes tulivat Matkalammin päähän, näreen puoliskojen luo. Siinä istahti Suso, avasi eväsnyyttinsä ja kehotti Jumppastakin:

"Syö nyt sinäkin tuosta tuota pappilan rouvan antamaa otrarieskaa!"

Syötyänsä siinä lähtivät he sovinnossa jatkamaan matkaansa. Jouduttiin tiehaaraan, jossa yhtyi käräjäpaikalta tuleva syrjätie. Siinä osui heihin yhtymään Pirhosen pariskunta, joka oli valinnut eri tien, ettei tarvitsisi Jumppasen matkueessa kulkea. Teki jo mieli lyöttäytyä yhteen joukkoon, mutta mieli ei ollut aivan valmis, ja Pirhosen eukko ryhtyi korjailemaan kengännauhojansa voidaksensa siten jättäytyä jälelle.

Nyt saapuivat molemmat parit veräjälle, josta alkoi Koistisen ja Malisen raja-aita. Sen molemmilla puolilla oli polku, joten voi valita kumman puolen hyvänsä. Jumppanen valitsi Koistisen puolisen polun ja Pirhonen Malisen.

Tie oli metsäistä. Sekaisin kasvoi siinä koivua ja tuonta ja pihlajaa, ja rauhallisena vaelsi kumpikin pariskunta. Jo läheni metsän reuna, josta alkoi aho. Sen ahon keskellä oli iso muurahaiskeko.

Äkkiä alkaa silloin kuulua outoa mörinää aholta. Kulkijat eivät siihen kääntäneet alussa huomiota, sillä mielessä liikkuivat helpotuksen tunteet. Vasta ahoa lähestyessä sattuivat molemmat miehet arvelemaan vaimoillensa:

"Koistisen iso härkäkin mörisee jo ulkona."

Mutta silloin tupsahtikin silmiin outo näky. Jumppanen sen huomasi ensiksiki ja ärjäsi:

"Karhun vaivattava!"

Ja todellakin mörisi karhu muurahaiskeon ympärillä. Nyt kirosi Pirhonenkin hätäytyneenä:

"Ja sillä eväällä onkin kuusi pentua, vaikka Kokko valehteli olevan kaksi!"

Kulkijat olivat jähmettyä. Jumppanen selviytyi ensiksi ja ärjäsi kauhuissansa lehmäänsä muistaen:

"Jos nyt ne pennut ovat päästäneet jo sen viimeisenkin lehmän läävästä!"

Karhu ärjyi muurahaiskeolla ja repi maata. Pirhonenkin muisti lehmänsä kohtalon, menetti harkintakykynsä ja syöksyi suin päin metsän peitossa mökillensä päin kankea noutamaan ja huusi:

"Hae kanki, Jumppanen, ja tule apuun!... Hae sukkelaan kanki!"

Vaimot eivät kyenneet pakenemaankaan, Jumppanen tyrmistyi aluksi, mutta selvisi pian siksi, että huomasi huutaa:

"Pirhonen!... Kuule Pirhonen! Elä heitä akkaasi yksinänsä!... Elä heitä akkaasi tahi ei jää lehmän lypsäjää!"

Mutta ei Pirhonen kuullut, vaan ryntäsi kankea hakemaan ja pelastamaan lehmäänsä. Karhu mörisi kamalasti. Jumppanen sieppasi aidasta aidaksen ja yritti hätäissänsä syöksyä aholle, mutta aidas oli niin laho, että tynkä vain jäi käteen. Kiroten viskasi hän senkin pois ja huusi Pirhosen Liisalle:

"Tule h--tissä tälle puolen aidan ja juostaan tuosta heinätietä myöten Koistisen nauriskuopan kautta pakoon!"

Liisa yritti kavuta aidan yli, mutta tarttui hameistansa kiini, Jumppanen kiskasi hänet irti, että hame repesi, ja kolmin alkoivat he juosta Koistisen nauriskuoppaa kohti. Jumppanen hoki juostessansa:

"Kunhan Mansikki saadaan korjuuseen ja minä ennätän suuttua, niin näytän minä sille!"

Alkuaan hän ajatteli viedä akat turvaan nauriskuoppaan ja itse rientää Mansikkia pelastamaan. Mutta kuopalle tultua olivat kaikki niin kiihkoissansa, että kukaan ei kuoppaa huomannutkaan. Ohi juoksivat ja vasta Immosen kasken luona hoksasi Jumppanen asian ja noitui juostessansa Mansikin turvaksi:

"Pimitti näet selvän älyn niin että ei huomannut sitä Koistisen kuoppaakaan, johon olisi vaikka nuo akat sullonut!"

Hengästyneenä saapuivat he Jumppasen mökille. Mansikki ynisi karjapihalla, sillä se oli vainunnut karhun olevan likellä ja haki suojaa. Tuohtuneena löi Jumppanen sitä takkavitsalla lautasille, ajoi läävään ja riiteli:

"Etkö kestä läävässä, vaan lennät suoraan karhun suuhun!"

Pirhonen oli sillä välin pelastanut oman lehmänsä ja palannut kanki kädessä aholle. Mutta kun Jumppasta ei näkynyt, ei auttanut muu, kun palata mökille ja jättää karhu rauhaan. Palatessansa iski hän kangella petäjän kylkeen ja ärjäsi karhua pelotellaksensa.

Muurahaiskeolta alkoi silloin kuulua entistä kamalampi mörinä. Se kuului Jumppasenkin mökille. Suso kävi murheelliseksi ja Jumppanen painui synkkänä tupakoimaan. Suso otti vanhan virsikirjan ja alkoi veisata. Veisuuseen yhtyi lopulta Pirhosenkin Liisa.

* * * * *

Kauran kylvöaika lähestyi. Siementen itävyys oli koeteltu, ja harattiin kauramaita.

Uusi sovintokausi alkoi nyt hiljaksensa valmistua Pirttipohjassa. Sen tarpeen tunsi jokainen, mutta ei kenenkään sisu ollut vielä niin kypsi, että olisi sallinut siitä puhua.

Eräänä päivänä tupakoi Jumppasen mökissä Pirttipohjan puheliain ja pienin miehen rehvana, joka ujosteli pienuuttansa ja siksi kerskui suuruudellansa. Tämä mies, Pekka Kuikka, otti nyt karhun puheeksi ja sanoi:

"Ei sitä oikeastaan sitä niin suurta karhukarjaa ilkeä mennä yksinään ryskyttämään tämä isokaan miehen härkä!"

Hän imasi savut, sylkäsi terhakasti ja kehasi:

"Mutta kun sitä oikein yksipuraisiksi heretään ja otetaan seipäät ja niillä mojautetaan sivuille rietasta, niin kystä siitä pitää tulla!"

Hän valehteli nyt pitkän karhuhistorian, jonka hän lopetti näin:

"Mutta kun me kaikki Kuikan pojat tarrasimme sen emäkarhun partaan yksimielisinä kuin yksi tuulen vihuri, niin takakäpälilleen istumaan kapsahtivat pentukarhut ja armoa uikuttivat ja veli-Tahvo sanoi silloin, jotta ollappa tuossa pilli millä puhaltaa, niin tanssia pitäisi joka turrikkaan, että parta vaan leuhkaisi!"

Jumppasen hartiat olivat kumarassa ja piippu oli sammua.

"Vai mitä sinä Jumppanen ajattelet?... Niin jotta painostaako tämä asia sinua, kun olet synkeä tuossa tupakkameiningissäsi?" kysyi silloin Kuikka.

"Eipä tämä erikoisesti... Tämä on ainoastaan semmoista tavallista tupakoimissynkkyyttä", epäsi Jumppanen. Kuikka selitti:

"Se on yksinpä tässä avioelämässäkin se yksipuraisuus semmoinen voima, että ei siinä akka uskalla miehellensä torailla. Siinä Kuikankin talossa jos vaan akka rupeaa rykimään ilman yskää ja minä vaan nostan oikean miehen luonnon ja sanon että: ak-ka! niin letti ojona siinä akka laputtaa ulkotöillensä!"

Jumppanen mietti. Kuikka puhui nyt Pirttipohjan yleisestä voimasta ja kehui:

"Sitä tässä jo yhdessäkin suuremman puoleisessa miehessä asuu semmoinen voima, minkä nyt tässä minunkin kokoisessa miehen jätkässä, niin mitä sitte tässä koko Pirttipohjassa! Karhun tanssia siinä pitää petojen tanssia, kun täältä nousee miestä kuin karpaloa mättään alta!... Siinä se voima on siinä sovussa!... Silloin, kuule Jumppanen, ei tarvitse muuta kuin vähä hönkäistä ja näyttää kurassia, niin häntänsä uneuttaa karhu aholle, kun hätäpäissään lähtee pakoon latmistamaan!... Vai mitä sinä Jumppanen syleksit?... Minä jo sanoin Pirhoselle: 'Pirhonen', sanoin minä Pirhoselle, 'turvaannu sinä Pirhonen vaan Kuikkaan ja pole rikki se eripuraisuus sen Jumppasen kanssa, ja Kuikka kun on etukynnessä, niin suolla se vaan karhu soittaa mennessänsä!'..."

Jumppasella ei ollut vastaamista mitään. Kun Kuikka lähti, kypsytteli Jumppanen taas sovinnon tarvetta, kuten Pirhonenkin. Kertakin hän taas valitti Susollekin:

"Se on yleensäkin koko se varsinainen sovinto niin monien sakkojen ja käräjöimisien takana täällä Pirttipohjassa!"

Mutta rehellisesti hän siihen pyrki ja koetti keksiä keinoa miten lähestyä Pirhosta. Asia alkoi häntä painaa. Lisäksi harmittivat häntä vielä maksamattomat viinat. Hän synkkeni viinalle yleensä ja uudisti lupauksensa hävittää koko viinasauna.

XV

Mikko Pirhosen mökissä elettiin oikeastaan samanlaista elämää kuin Jumppasenkin. Sielläkin kypsytettiin sovintoa, mutta vaikka Pirhonen olikin Jumppasta liukkaampi mies, ei hänkään jaksanut alkuun päästä. Mutta avioelämä ja -sopu oli rakentunut. Pirhonen oli käynyt maksamassa käräjäkapat ja siltavoudin jyvät, palannut sieltä ja imeksi nyt piippuansa onnellisena. Liisa kampasi pojan päätä.

"Panisit nyt nuo puhtaat alushousut jalkaasi!" kehotti hän tehtävänsä lomassa miestänsä. Tämä tajusi onnensa. Kaikki oli rauhallista. Kissa hyrräsi.

Niin oli perhe-elämä yhteiskuntajärjestyksen avulla pelastunut. Nyt oli vielä yleinen naapurisopu kypsymättä.

Mutta molemmat miehet etsivät jo tilaisuutta missä saisivat toisiansa tavata. Kerta he huomasivatkin toisensa metsässä, ja saadaksensa aihetta pysähtyä toistensa lähettyville, ryhtyivät kuin sopimuksesta kiskomaan virsutuohta, kumpikin tahollansa. Joskus kolauttivat kirveellä koivuun ja sadattelivat sen huonotuohisuutta.

Vähä kerrassansa he sitte koivu koivulta likenivät. Mutta kun pääsivät jo niin likitysten, että voi erottaa silmän valkuaisten välähdykset, erosivat he eri suunnille ja kumpikin istahti ahollensa tekemään virsuja. Se oli ensimäinen välitön sovintoyritys.

Kauvan saivat he etsiä toista yhtä sopivaa tilaisuutta. Mutta vihdoin tarjoutui sekin: Heidän kauramaansa sattuivat olemaan nyt rajatusten. Aita vaan sattui olemaan välissä. Eräänä päivänä huomasi Pirhonen Jumppasen olevan siellä kyntämässä. Hänkin lähti omalle vainiollensa ja alkoi kyntää.

He olivat alottaneet kynnön vastaisilta reunoilta, niin että vako vaolta lähestyivät toisiansa. Ensimäinen päivä otti niin kovalle, että täytyi lopettaa kesken päivän. Toisillensa eivät puhuneet, mutta sen sijaan kiukutteli Pirhonen kerrankin ruunakopukallensa:

"Etkö sinä, pattijalka, pääse eteenpäin!... Kaurahan siinä ennättää ripsille asti kasvaa ennen kun pääset toiseen paikkaan!"

Jumppanen tiesi sen olevan hänelle aiottua. Hän yritti sanoa sovittavan sanan, mutta kun ei löytänyt, vaikka miten mietti, tuskastui hän tammallensa ja ärjäsi:

"Etkö komppuroi siinä vaolla!"

Kohta kuului kyntömaalla ainainen riitely hevosten haukkumisen muodossa. Hevosetkin tuskastuivat, luimistelivat korviansa. Jumppasen tamma viuhautti jo häntäänsäkin. Pirhosen aura oli tarttunut kantoon kiini ja kun Pirhonen silloin löi ruunaansa kyntövitsalla, ei tämä enää sietänyt, vaan rupesi potkimaan.

Viimein ei Jumppanenkaan enää jaksanut kärsiä, vaan riisui tammansa, ärjäsi sille ja laski syömään.

Hän palasi mökillensä, mutta ei mennyt tupaan, vaan lämmitti saunan. Kylpyjä odotellessa istui hän saunan suulla päivän paisteessa ja mietiksi sovinnon vaikeaa kysymystä. Sitte hän kylpi perinpohjaisen kylvyn. Ei koskaan elämässä ollut hän niin juurtajaksaen kylpenyt.

Lauhtuneena palasikin hän mökkiinsä ja toivorikkaampana lähti hän huomenna kynnöksellensä. Alku näytti lupaavalta. Pirhonenkin jo hyvitteli ruunaansa:

"So, ruuna! So, so!... Elä nyt nelistä, jotta ei ennätä jälestä hanttuuttaa!"

"No tamma! Prtuu! Otetaan tiero takaisin!" hyvitteli Jumppanenkin hevostansa.

Mutta ennen päivän laskua oli nytkin työ lopetettava. Karhun mörinä kuului aina vaan metsistä, ja Pirttipohja oli pelon vallassa. Ei kenenkään karja ollut turvattu. Pakostakin oli pyrittävä yksimielisyyteen.

Entistä raskaammin miettiä väänsi Jumppanenkin sitä asiaa. Alkoivat siitä verkkaisat neuvottelut Suson kanssa. Jumppanen koki niillä pyrkiä siihen, että Suso haettaisi Rönty-Kaisan kuppaamaan. Hän alkoi selittää tautiansa, sanoen sen olevan veressä.

Suso katsahti mieheensä. Kovin se olikin näinä aikoina muuttunut, ei tosin niin paljon ruumiillisesti kuin mieleltänsä. Hän huokasi. Jumppanen sai siitä rohkeutta valaista kuppauksen tarvetta selityksellä:

"Se tämänkään lihavan Juntusenkaan tauti ei hätkähdä muusta kuin kuppuutuksesta!"

Sillä lailla oli jouduttu asian ytimeen ja nyt voi jo Jumppanen sanoa:

"Olisihan se Rönty-Kaisa kuppari!"

Mutta asiaa vaikeutti se, kun ei oltu varma Kaisan mielialasta. Kauvan neuvoteltua lähetettiin poika tiedustamaan, joko Kaisalta oli lopussa talven kerjuulla kootut leipävarat. Poika palasi ja sanoi, että lopussa olivat. Se oli ilosanoma. Heti lähetettiin noutamaan Kaisaa. Tämä tuli ilolla, ja niin alkoi Jumppasen lopullinen parantaminen.

* * * * *

Lämpimänä höyrysi nyt kuoppa. Jumppanen itse virui mahallansa leveällä laudalla, jota käytettiin ruumislautana, ja Kaisa hääri sarviensa kanssa. Niitä varustellen hän kehui:

"Niillä sarvilla on Kaisa ollut toisenkin kerran pirun kanssa puskusilla, kun se rietas on imeytynyt ihmisen vereen... Mutta pois on ruojan täytynyt verestä lähteä, kun Kaisa koko sarvivoimallansa päälle hyökkää!"

"Siinä se nyt on! Johan minä arvasin, että sarvi se pitää olla sarvea vastaan", riemastui Jumppanen itseksensä ja Kaisalta hän kysyi ääneensä:

"Taitaa olla oikeaa sakramentillista työtä tämä sarvipään pois imeminen?"

Kaisalla oli jo kuppuuveitsi valmiina. Hän kerskasi:

"Viimeksi kun imasin Mikko Pirhosenkin niskaan kaksitoista sarvea ja luvut luvin, niin niin sanoi Mikkokin, jotta 'toista se olisi ollut jos olisin sinut nainut tämän Liisan asemasta!'"

Jumppanen oudostui. Hän koetti urkkia syytä, miksi Pirhonen oli kuppuuttanut. Varovasti kysyi hän:

"Vai oli se kuppuutuksillansa tämä Pirhonenkin! Ei suinkaan se sen paljaan naimisasian tautta?"

Kaisa sanoi senkin olleen syynä, ja selitti vielä piippua täyttäessään ja sytytyssavuja vetäessään, että Pirhonen ei ollut sanonut pääsevänsä puheen alkuun eräässä tärkeässä asiassa.

Jumppanen ilostui siitä ja tiedusti:

"Ja lähtikö tuo Kaisan sarvipäätä pakoon Pirhosesta... se toinen sarvipää?"

Kaisa uskoi puhuvansa totta vakuuttaessaan:

"No ei muuta näkynyt kuin häntä, kun livahti saunan ovesta pellolle. Saunan katolla vaan rääkäsi kerran ja sinne tuntui Itkukalliolle päin lähtevän lentää kahnuuttamaan! Ja paikalla sanoi Pirhonen helpottaneen!"

Päästiin siitä jo työn alkuun. Kaisa imasi loppusavut piipusta ja alkoi hakata Jumppasen selkään reikiä veren tulla. Sarvi sarven perästä kiintyi Jumppasen selkään, ja kun niitä törötti siinä jo tusina, arveli Kaisa riittävän.

Mutta Jumppanen halusi päästä Pirhosta terveemmäksi ja vaati imemään toisen tusinan lisäksi. Kaisa pani välillä uuden tupakan ja siivosi varpaittensa välit. Sen tehtyään lisäsi hän Jumppasen selkään toisen tusinan sarvia. Selkä oli jo yhtenä sarvimetsänä. Kaisa otti havuvastan, kylvetti sillä Jumppasen jalkapohjia ja loihti:

"Lähde lempo miehen luista, kehno ihmisen lihasta! Herkeä härisemästä, tottele toran pidosta, heitä kehno käräjän käynti tämän miehen mahanahassa, tämän jätkän jänterissä, että saisi raukka rauhan, säästyis suurista sakoista sekä akkansa vihoista, naapurinsa katehista, nukkuisi levossa yönsä, pötköttäisi niin kuin pölkky, päivät työssä myllertäisi, niin kuin karhu kankahalla,"

Hän aikoi jo lopettaa toimituksen, kun Jumppanen pyysi:

"Jos sinne keskiruumiillekin vielä imastaisi muutama varovaisuuden vuoksi!"

Kaisa täytti pyynnön.

"Ja jos sitä suullistakin sakramenttia vielä annettaisi", pyysi Jumppanen. Kaisa loihti:

"Heitä hullu huutaminen, paha henki paukkaminen tämän härän hartioilla, Suson miehen selän takana! Jos et lähde niin lähetän, jos et poistu niin saat potkun!"

Toimitus oli lopussa. Kaisa kiskasi sarvet selästä, pesi verisen selän, lakasi saunan havuilla, riisuutui, löi löylyn ja kylpi Jumppasen kansaa herkullisen kylvyn.

* * * * *

Uutena miehenä kyntivät naapurukset seuraavana päivänä kauramaillansa. Nyt he eivät enää hevosillensa riidelleet enempää kuin oli tarpeellista maan kannokkuuden takia. Puheen alkuun eivät vieläkään päässeet.

Mutta jo seuraavana päivänä tapahtui käänne. He olivat jo likenneet raja-aitaa ja lepuuttivat hevosiansa. Silloin asettuivat he raja-aitaa vastaan seisomaan, kumpikin omalle puolellensa, noin viiden metrin päähän toisistansa, tupakoivat siinä ja katselivat toistensa mullosta. Noin puoli tuntia odottelivat he siinä asennossa alkua. Viimein teki Jumppanen äkki päätöksen ja kysyi:

"Kyntämässäkö sinä olet?"

"Niinhän minä arvelin, että jos tuohon mullokseen olisi kylvää ripsua niitä kauran akanoita, jos tuo miten kasvaisi!" vastasi Pirhonen hyvillä mielin. Sen pitemmälle ei vielä päästy. Mutta kun olivat taas tunnin kyntäneet ja hevoset lepäsivät, seisoivat he samoilla paikoin samassa asemassa, ja nyt kysyi Pirhonen vuorostansa:

"Kyntämässäkös sitä sinäkin olet?"

"Ka sitähän minä arvelin, jotta jos tuo aho jotain törkyä kasvaisi, kun häntä tonkii!" jurnutti Olli. Siihen loppui sen päivän yritys. Illalla toki Jumppanen kehasi eukollensa, kuten Pirhonen häntä:

"Hyvä ja siivo mieshän se on tämä Pirhonen, vaikka sillä on ne omat pahat puolensa."

* * * * *

Kirkkaana paistoi aurinko seuraavana päivänä. Rauhallisena lenteli varis ja kuivumaan levitetyt lapsen rievut paistoivat valkeina nurmella. Meskipehmeä lehmän kellon kilahdus aivan hiveli korvaa.

Miehet olivat nyt pysäyttäneet hevosensa veräjän kohdalla. Jumppanen kömpi Pirhosen mullokselle ja poleksi paakkuja, muka tarkastaaksensa miten kuohkeaa on multa. Sitten istahtivat he kivelle selin toisiinsa ja hautoivat eilisen sovinnon ja puhelun jatkoa. Puoli tuntia miettivät, ennen kun Jumppanen taas voi alkaa. Hän sanoa jörähti selkänsä takana istuvalle Pirhoselle:

"On se kaunista maata tämä Pirttipohja, kun ei olisi vaan riitaa!"

Silloin pääsi Pirhosen kieli irti. Selin hän kyllä istui, mutta rehellisellä mielellä hän innostui:

"On se kaunista!"

Molempien mieltä rupesi nyt omituisen ihanasti vellomaan, että ei kumpikaan jaksanut enempää puhua. Hevoset saivat rauhassa levätä, kun miehet nauttivat maan ihanuudesta.

* * * * *

Kului aika. Molemmat miehet sattuivat samalle työmaalle ja lepäsivät nyt lojuen nurmella mahallaan ihan nenätysten. Jumppanen oli tarjonnut Pirhoselle piipun perät ja Pirhonen Jumppaselle omansa. Nyt he nauttivat tätä toistensa vierasvaraisuutta pureksien mälliänsä.

Ja siinä otti Jumppanen asian puheeksi. Hän ehdotti:

"Vaikka kyllä se on varovinta, että hävitetään se Itkukallion viinasauna ja metsä poltetaan tervaksi!... Sillä kuka sitä muuten osaa mennä takuuseen tästä syntisestä ihmisestänsä!"

Sitä oli Pirhonenkin ajatellut. Jumppanen vielä lisäsi:

"Niillä tavaroilla maksetaan ne Ökön viinat ja kun tätä veljeyttäkin ja sovintoa nyt on näin piisalle asti, niin mikäs se on elää pötköttäessä!"

Ja siinä päättivät he asian lopullisesti. Pirhonen rakensi sovintoa edelleen. Hän lähti kiertämään Jumppasen saunan rakentamisasiaan, sillä hän oli aikonut puuhata sitä varten talkoot ihan omin varoinensa. Hän alkoi asian:

"Vielähän se sinäkin olet miesijässä oleva mies!"

"Ka onhan sitä niitä vielä elonpäiviä jälellä", karnautti toinen.

"Ja eikähän se tämä Susokaan ole vielä ihan ikäkulu!" läheni Pirhonen asiaa, pureksi mälliä ja meni yhä likemmä sanoen:

"Vielähän se tämä Liisakin eilen tarvitsi saunaa."

Ujostutti aivan. Sitä salatakseen hän kehui:

"Niin jotta kuka sen tietää jos Susokin vielä terhistyy..."

"Vai vielä se Liisakin lisäsi sitä perikuntaansa!" älysi nyt Jumppanen ja kysyi:

"Pojanko tuo toki teki?"

"Pojan!"

Sitte vaiettiin, kunnes Pirhonen taas lähestyi asiaa:

"Niin jotta jos Susokin vielä villiintyisi semmoisiin toimiin, niin ei olisi kunnollista saunaa..."

Monesti oli Jumppastakin se jo huolestuttanut, mutta hän valitti:

"Eipä tässä ole ollut varsinaista tilaisuutta saunan tekoon, kun on ollut vähin erin näitä maatöitäkin!"

Silloin Pirhonen ilmotti suoraan:

"Minä siitä näille pirttipohjalaisille juttusin, jotta jos tehtäisi talkoolla se Jumppasen sauna, niin olisihan toki siltäkin kohdalta se asia selvä."

Jumppanen iloitsi naapuristansa, ja huomenna lähetti hän Suson lapsisaunoihin, viemään piirakoita ja verestä leipää Pirhosen Liisalle. Sitä seuraavana päivänä lähetti hän ainoat voinsa papin voista ja selitti:

"Sitä pitää semmoisesta naapurista osata kiittää ja antaa kymmenyksensä!"

Ja vaimollensa hän vielä todisti:

"Se on jumalattoman rehti mies se Pirhonen! Saunatalkootkin lupasi laittaa... niin että ei sinullakaan enää ole huolta perekunnan puolesta!..."

* * * * *

Alkoi yleinen sovinnon teko. Hitaasti se kävi, mutta varmasti. Jokainen sovitti omat asiansa.

Silloin huomattiin, että eräs pirttipohjalaisista puuttui. Tarvittiin jo kuoharia ja silloin muistettiin, että Hilppa oli, kuten jo kerrottu, erehdyksessä lähetetty ruunun kyydillä vieraaseen kylään. Heti lähetettiin miehiä sitä noutamaan vaimonsa mökille omaistensa pariin.

Mutta vieraassa kylässä epäiltiin miehiä veijareiksi, sillä pidettiin mahdottomana että on muka erehdytty niin hullusti, että oma mies on lähetetty ruunun kyydillä vieraaseen maahan. Kahdet hakijat oli jo palautettu ruunun kyydillä tyhjin toimin Pirttipohjaan ja lopuksi kielletty useampia enää lähettämästä.

Mutta kuoharista oli kova puute. Täytyi ponnistaa viimeisetkin voimat. Viimein yritys onnistuikin ja iloisena palasi Hilppa Pirttipohjaan, jossa ensiksi joutui tekemisiin Pirhosen porsaiden kanssa ja sopi välinsä hänen kanssansa.

XVI

Jo varustauduttiin uudelle karhuretkelle. Ensiksi kumminkin päätettiin olla varovia: hävittää matkan varrelta vaarallisin ansa, Itkukallion viinametsä. Koko Pirttipohja nousi nyt Jumppasen ja Pirhosen johdolla yhtenä miehenä. Karhun mörinä lujitti veljeyttä.

Jumppasen saunatalkootkin oli jo pidetty. Sievänä kohosi pikkuinen pyhättö koivun juurella. Sen äsken vestetyt seinähirret hohtivat valkoisina ja niistä tuoksusi pihkan haju. Kun harjahirsi oli paikallansa, istahti käki koivun latvaan ja kukkui siinä onnea talolle. Silloin kehäsi Jumppanen talkooväelle salaperäisenä:

"Nyt seisoo tämän maan ja kansan perustus sukupolvesta sukupolveen, sillä saunassa se on kaiken tämän tavallisen olevaisen perustus ja uloskäyminen. Niin että ei tarvitse sen lisäksi muuta kuin sarvia, ja voimaa korkeudesta."

Väki ei häntä käsittänyt ja pitkät ajat tutkittiin Pirttipohjassa näiden sanojen sisällystä, mutta ei älytty.

Myöhemmin me tämän kirjan lopussa saamme toki kuulla Jumppasen itsensä selittävän tämän salaisuuden.

Sillä välin oli Jumppanen polttanut tervahaudankin. Tervaa olikin tullut neljä tynnöriä yli tavallisen määrän. Pirhonen oli apuna tervapuolikoita kotiin vetäessä. Kun ne nyt oli asetettu riviin seinäviereen ja Jumppanen katseli satoansa, sai hän uutta voimaa. Kotvan hän laski asiaa, mutta viimein rupesi tekemään Pirhoselle tiliä:

"Nämä menevät sitte sen papin saatavista... Tämä ja tämä annetaan sille tuomarille niistä sakoista, niin ei ole enää nekään pahat teot velkakirjan päällä... Ja näillä maksetaan Ökölle sen viinat."

Suso oli tullut paikalle. Jumppanen käski häntä:

"Näillä toisilla tervapuolikoilla pidetään nyt tätä Jumppasen mahaa jumalanamme! Sillä nyt ovat papin saatavat ja Ökön aprakat maksetut!"